Ajankohtaista

Olen itse ollut kahdesti kaihileikkauksessa täällä Iisalmen silloisen aluesairaalan päiväkirurgisella osastolla. Sikäli kun maallikkona voin arvioida, olosuhteet leikkauksille olivat vähintäänkin tyydyttävät ja niitähän voidaan aina parantaa, jos halua on. Rahalla saa ja hevosella pääsee, on myös vanha sanonta. Leikkauksen luonteen takia jouduin käyttämään kuljetuksissa ulkopuolista apua,
mutta matkan pituudesta tai lyhyydestä johtuen sekä meno että paluu hoituivat ystävien toimesta.

Nykyään vastaavia päiväkirurgisia toimenpiteitä ei tehdä enää Iisalmessa. Ne kaikki tehdään Kuopiossa. Sinne on meiltä matkaa runsaat 80 kilometriä. Kun kutsu käy, tilataan Kela-taksi. Omavastuu on 25 euroa, loput hoitaa hyvinvointialue tai Kela, veronmaksajat joka tapauksessa. Miksei liikennettä ohjata toisinpäin kuten ennen muinoin. Erikoislääkäri, kirurgi tai kardiologi tulisi tänne päiväksi kerran tai pari kuukaudessa ja hoitaisi ne potilaat, jotka hänen apuaan tarvitsevat. Vain yksi kyyti, vaikka limusiinillakin tehtäisiin, maksaisi murto-osan verrattuna satoihin tai tuhansiin Kela-kyyteihin.

Kaiken lisäksi systeemissä on sekin vika, että omalla autolla tehtyä erikoislääkärikäyntiä Kuopioon ei korvata. Pitää olla Kela-taksi. Voin hyvin kuvitella, että kyseinen järjestely on ns. asiantuntijoiden eli lääkäreiden toivoma. Jotta he saavat pyöriä tutuissa ympyröissä vähemmällä vaivalla. Miksi tavan ihmiset, jotka ovat ns. päättävissä elimissä eivät millään tavalla puutu mm. tällaiseen rahan tuhlaukseen. Kyllä ennen vaaleja ollaan niin viisaita, mutta kun vaalit on käyty, kaikki viisaus katoaa puolueesta riippumatta.

Tämä on vain yksi esimerkki valtion hallinnon tumpeloinnista. Valtion hallinnossa pois lukien suoranaisessa asiakasvastuussa oleva sosiaalitoimi, poliisi ja puolustusvoimat, on puolet liikaa väkeä. Veronmaksajien kustannuksella eläviä tyhjäntoimittajia. Minusta olisi syytä tehdä jokaiselle kysely, mitä teet, mihin se vaikuttaa ja millä tavalla. Olen täysin varma, että tällä kyselyllä paljastuisi tuhatmäärin ns. korvaamattomia työtekijöitä. Korvaamattomuuden voi muuten testata laittamalla sormen vesilasiin ja nostamalla sen sitten ylös. Millainen reikä jää?

Meillä on myös täysin turhia organisaatioita valtion kustannuksella. Maakuntaliitot etunenässä. Sisäministeri Ikonen on onneksi käynnistänyt selvityksensä kyseisen organisaation tarpeellisuudesta. Erityisesti Kepussa tuo selvitys on aiheuttanut suuria tunteen purkauksia. Maakuntien ääni, kun ei kuulemma kuulu ilman tätä organisaatiota. Mitä helvetin tehtävää maakunnista valituilla kansanedustajilla sitten on? Tietäisin siihenkin vastauksen, mutta jätän sen
nyt tässä yhteydessä sanomatta, jotta en sorru rienaukseen.

Palaan alkuun. Meillä olisi todellakin kirveellä töitä turhien veronmaksajien varoilla toimivien organisaatioiden lakkauttamisessa. Hyväpalkkaisia suojatyöpaikkoja on valtion tai valtion kustantamissa organisaatioissa tuhansia, ellei kymmeniätuhansia. Siinä missä yksityinen sektori koko ajan reagoi asiakaskäyttäytymisen muutokseen, siinä valtio nukkuu ruususen unta. Pitäisikö suuresti inhoamani Elon Musk kuitenkin panna saneeraamaan meidän valtion hallintomme?

Onnela by Iisalmi 8.7.2026

Minun on kuitenkin pakko ensin toistaa lähtötilanteeni ennen tahdistimen asennusta. Minulla oli yli 30 vuotta sydämen rytmihäiriö, joka toki iän myötä paheni. Siitä huolimatta se ei millään tavalla elämässäni tuntunut. Tiesin ja tiedostin sen. Sydäntäni ultratessa lääkäri totesi, että toisen kammion läppä vuotaa ja toisen kammion läppä on kalkkeutumisesta johtuen jäykkä. Nekään eivät ole
elämässäni tuntuneet.

Sydämeni eteisvärinä tuli myöhemmin ja ekalla kerralla pääsin/jouduin sairaalahoitoon. Tutkimuksen loppuvaiheissa olin rasitustestissä tappiin saakka ilman eteisvärinää. Myöhemmin paljastui, että sekä ruohonleikkuri että lumikola aiheuttivat automaattisesti eteisvärinän. Voisiko tästä päätellä, että luontainen laiskuuteni oli ohittanut tietyn pisteen.

Eteisvärinä näkyy graafisesti sydänkäyrässäni, mutta normaalisti en sitä tunne. Varsinaisen
lyönnin jälkeinen pieni hypähdys on kuin kaiku. Tahdistimella eteisvärinä ei poistu eikä rytmihäiriökään. Ne ovat seuralaiseni koko loppuelämäni. Ainoastaan pitkät miettimistauot
ovat nyt taakse jäänyttä elämää. Minulla on käsitys, että rannetietokoneeni ei noteeraa eteisvärinää sydämen lyöntinä ennen kuin se ottaa totaalisen hallinnan sydämestäni. Niitäkin kertoja on ollut lukemattomia.

Rannetietokoneesta puheen ollen, meillä ikäihmisillä jokaisella pitäisi olla sellainen ranteessaan. Miksei myös nuoremmilla? Minulla se on ollut jo pitkään ja muutamien vuosien välein olen vaihtanut sen edistyksellisempään malliin. Hyvänä esimerkkinä voin kertoa, että nykyinen rannetietokoneeni kertoo aamulla harjoitusvalmiuteni ja kropan lataustilantilan. Eräänä aamuna, muutama viikko
sitten, harjoitusvalmius oli 10 ja lataustilakin vain 67. Sanallisesti molemmat heikkoja. Ihmettelin, kunnes pari päivää myöhemmin hain antibioottikuurin lääkäriltä keuhkoputkentulehduksen takia.

No? Palataanpa niihin tähän mennessä tahdistimen asennuksesta mahdollisesti johtuviin muutoksiin. Ruokahalu on selvästi kasvanut ja vatsan murina käynnistyy nopeammin kuin ennen. Onneksi peräpäänkin falskaaminen on vilkastunut. Vakavasti sanottuna, pelottaa ajatus palata entisiin kiloihin kasvaneen ruokahalun myötä. Taidan vaatia tahdistimen alasykkeen laskemista
50:stä 40:een, jotta saan ruokahaluni kuriin.

Aluksi näytti siltä, että mentiin ojasta allikkoon. Aiempi ongelmaton elämä muuttuikin ongelmalliseksi. Hengästyin, hikoilin oudosti, sykkeeni hypähteli ja pysytteli aiempaa korkeammalla. Ajan myötä tilanne on rauhoittunut. Nytkin sykkeeni on 64 eli ihan normaali. Olen jo aiemmin tiedostanut, että mielialalla on suuri merkitys sykkeeseeni.

Poikani perhe vieraili äskettäin luonamme. Poikani väitti, että olemukseni on virkeämpi kuin ennen tahdistinta. Itse en tällaista muutosta tunnista, mutta jos näin on, valtakunnassa kaikki hyvin.

Pomeranssi by Iisalmi 8.7.2026

Kun Venäjä raukkamaisesti helmikuussa 2022 hyökkäsi Ukrainaan, totesin varsin pian omassa blogissani, että ryssä häviää tämän sodan. Mielipiteeni oli tunneperäinen, mutta toisaalta
se perustui myös aiempiin vastaaviin maailmanpoliittisiin tapahtumiin. Eivät ryssät kyenneet valloittamaan Suomea ja Afganistanistakin he poistuivat häntä koipien välissä. Eivätkä Jenkit pärjänneet Vietnamissa. Turpiin tuli ja turhia sankarivainajia syntyi.

Maansa itsemääräämisoikeutta puolustava kansa on aina väkimääräänsä suurempi sillä jokainen kansalainen ja etenkin sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee. Vieläkään ei ole vanhanaikaista puhua kolmiyhteydestä: koti, uskonto, isänmaa. Uskonnon tilalle tosin on nykypäivänä tullut länsimainen demokratia. Vapaa elämäntapa. Me, jotka elämme vapaassa demokraattisessa maassa, tuskin ymmärrämme, millaista olisi elää autoritäärisessä maassa, kuten Venäjällä.

Maxim toi julki tämänpäiväisessä Facebook-postauksessaan ne samat asiat, joita itse olen
kironnut tämän sodan alusta alkaen. EU:n päättämättömyyden, johtajuuden puutteen, joka sitä edelleenkin vaivaa. Rajoitteet aseiden käytölle ja kaiken kruununa tämä kaheli Trump, joka sekoittaa jokaisen pakan.

Euroopan suurten maiden ja EU:n johtajille sanoisin, että pistäkää hameet päälle raukkamaisesta
käytöksestänne viime vuosina. Tuo jo lapsuudessani kuulemani vertaus ei suinkaan tarkoita, että naisella hame olisi raukkamaista. Ei. Se tarkoittaa sitä, että kyvytön mies pakenee naisen hameen alle piilottaakseen kyvyttömyytensä, paetakseen pelkojansa. Kun kyse on naisista, minä aina ihailen
heiluvissa hameissa kulkevia naisia, vieläpä tässäkin iässä.

Lukemattomia ihmishenkiä olisi säästetty Ukrainassa, jos etenkin EU olisi rohkeammin ollut
Ukrainan puolustuksessa mukana sodan alkuvaiheissa. Mutta kun ei. Oltiin kuin se kuuluisa pissi sukassa, jotta ei ärsytettäisi sitä suureksi ja mahtavaksi kuviteltua Venäjää. Raukkamaista käytöstä, toistan uudelleen. Nyt, kun näyttää siltä, että Ukraina selviää voittajana, nyt on kyllä auttajia ja selkään taputtelijoita.

Se on merkillinen ilmiö, että todennäköisen häviäjän puolella ei haluta olla. Eikö juuri todennäköinen häviäjä tarvitsisi kaikkein eniten kannustusta. Jotta häviäjä ei olisikaan se häviäjä. Minun elämäni motto on kiteytetty hyvin yksinkertaisesti. Voittaja ei koskaan luovuta, eikä luovuttaja koskaan voita.
Tätä hienoa ajatusta on toteuttanut sankarillinen Ukrainan kansa. Slava Ukraini!

Olen ihaillen lukenut Maximin postauksia. Hienoja havaintoja yksinkertaisesta elämästä. Kauneudesta ympärillämme, jota vain harvat oivaltavat. Siinä tunnen olevani sielun veli Maximin kanssa. Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Samalla tavoin elämän nurja puoli on katsojan silmässä. Sillä kohtaa meistä useimmat ummistavat silmänsä. Ja juuri sillä kohtaa niiden pitäisi avautua sepposen selälleen.

Pomeranssi by Iisalmi 30.6.2026

Sydämeni rytmihäiriön tunnistin ensimmäisen kerran runsaat 30 vuotta sitten. Naisilla sen syntyyn ei ollut osaa eikä arpaa, sen sijaan
kilpaurheilumainen harjoittelu saattoi taudin puhkaista. Vaiva tutkittiin, jolloin mies todettiin fyysisesti huippukuntoiseksi ja rytmihäiriö vaarattomaksi. Mutta …

Vuosien saatossa rytmihäiriö paheni ja sen seuralaiseksi tuli sydämen eteisvärinä. Pahinta näissä kummassakin on se, että en ole mistään kipeä. Minä tiesin ja tiedostin ne, mutta kuittasin ne yleensä olan kohautuksella. Iän myötä alkoi kuitenkin kasvaa huoli niiden merkityksestä eliniän odotteelleni. Niinpä otin härkää sarvista kiinni.

Tilanteen kartoituksessa, Holtter seurannassa paljastui, että pisin sydämeni lyöntiväli oli kuusi sekuntia. Eikä se suinkaan ollut ainoa pitkä harkinta-aika sydämelläni seuraavaan lyöntiin. Niinpä poikkeuksellisen nopeasti sain kutsun kardiologille sydämen tahdistimen asennukseen. Se oli prosessin käynnistäessäni tavoitteeni.

Varhainen aamu kesämökillämme Onnelassa. Vettä vihmoi. Kelataksi saapui, somalilainen kuljettaja. Huasteltiin sitä ja tätä. Olen aina ollut kiinnostunut toisesta ihmisestä, olkoonpa hän mistä maasta tahansa. Isäni oli samankaltainen. En huastellut jännitystä peittääkseni, sillä sellaista en tuntenut.

Saavuimme KYS:iin miltei tuntia ennen vaadittua aikaa. Kaikki odotusaika käytettiin hyväksi. Pukeuduttiin sairaalan vaatteisiin. Pantiin tippa toiseen ja verenpainemittari toiseen käteen. Käsittämätöntä, että verenpainemittari näytti 187/102, kun kotona olin mitannut 132/80.

Pieni huastelu kardiologin kanssa, koska olin vielä antibioottikuurilla keuhkoputken tulehduksen takia. Otin ns. tulehdusriskin. Hetken kuluttua sängystäni tuli kuljetin. Katselin katossa viliseviä lamppurivistöjä ja kattopaneeleja. Luulen tunnistavani ne myöhemminkin. Päädyin toisessa
kerroksessa sijaitsevaan toimenpidesaliin. Nuoria ja nättejä naishoitajia pyöriskeli ympärilläni ohjeita jaellen.

Pienen neuvonpidon jälkeen matkani jatkui kuljetussängyssäni toiseen kammariin. Siellä oli kuulemma pätevämpi magneettikuvauslaitteisto. Lääkärini kuvasi sydämeni. Kysyi, että oliko sitä
aiemmin kuvattu. Vastaukseni oli kielteinen. Paljastui, että toisen kammion läppä vuoti ja toisen kammion läppä oli jäykkä kalkkeutumisen takia. Aortta oli venynyt. Ei hyvältä kuulostanut. Lekurini oli kuitenkin hyvin optimistinen. Sovimme, että jätkän sydän pannaan seurantaan.

Palasimme toimenpidesaliin. Alkoi varsinainen toimenpide. Potilas huputettiin ja korkean verenpaineen takia suoneen lykättiin rentouttavia aineita. En tuntenut oloani pelokkaaksi tai edes jännittyneeksi, mutta kroppa reagoi minusta piittaamatta. Tunsin pieniä pistoja, kun operoitava
alue puudutettiin. Sen jälkeen en tuntenut mitään itse operaatiosta. Suurin kipuni oli alaselässä huonon asennon takia. Siitä valitettuani sain suoraan suoneen kipulääkettä.

Pari tuntia kestettyään operaatio oli päätepisteessä. Operaation aikana minulta kysyttiin vointiani lukemattomia kertoja. Em. alaselän kiputilannetta lukuun ottamatta kaikki oli OK. Operaation jälkeen minut siirrettiin kuljetussänkyyni tekniikalla, joka ansaitsee kymmenen pistettä. Siihen ei tarvittu voimaa, vain teknistä osaamista.

Palasin lähtöpaikkaani, jota voisi heräämöksikin kutsua. Tuomiona oli kahden tunnin makuulla olo. Pitkästyttävää ja kaiken lisäksi pissahätä kurkisteli nurkan takana. Mutta … kun pissimisen olisi pitänyt tapahtua kuikkaan, pissihätäni jostakin syystä laimeni. Sinnittelin lopulta siihen saakka, kun saatoin nousta ylös, käydä vessassa ja nauttia kevyt sairaalalounas.

Jouduin vielä odottelemaan EKG:tä ja keuhkojen röntgenkuvausta. Jälkimmäisen takia jälleen kerran pitkä rundi sängyssä maaten neljä kerrosta alemmaksi. Tajusin, että tulin matkustaneeksi sängyssä pisimmän matkan elämässäni yhden vuorokauden aikana. Saavutus se on sekin.

Minä, ylimääräisistä varusteista riisuttuna sain luvan pukea omat vaatteet ylleni. Ystävällinen hoitaja tilasi minulle Kelataksin. Odotusaulassa tapasimme kuljettajani Veetin kanssa. Rattoisa kotimatka. 11 tuntia kestäneen reissun jälkeen olin ihan puhki. Sen kunniaksi otin lasillisen kolmen tähden Jallua.

Onnela by Iisalmi 18.6.2026

Esipuhe
Minulla on kymmenittäin julkaisemattomia blogeja, valmiita ja puolivalmiita. Kun uutta ei synny, käyn niitä aika ajoin lävitse. Joidenkin ajankohtaisuus on jo mennyt, toisien vielä hitusen tallella. Tässä, lähes kolme vuotta vanhassa blogissani on vielä mielestäni hitusen ajankohtaisuutta.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Venäläisen palkkasotilasorganisaation, Wagner joukkojen komentajan, Jevgeni Prigozhinin yksityiskoneen tuhoaminen on viimeisin todiste siitä, että Venäjällä on vain yksi totuus ja yksi valta, ja niitä molempia käyttää Vladimir Putin. Putinin käyttäytyminen muistuttaa yhä enemmän Adolf Hitlerin käyttäytymistä 1930-luvun lopulla. Kun muistamme, kuinka Hitlerin lopulta kävi, Putinia tuo sama kohtalo odottaa ennemmin tai myöhemmin.

Minä kirjoitin Venäjän Ukrainaan aloittaman raukkamaisen hyökkäyssodan alettua, että Putin on jo nyt hävinnyt tämän sodan, sen lopputuloksesta riippumatta. Alkoi Venäjän eristäminen kansainvälisestä kaupasta, kansainvälisistä suhteista. Venäjä on jo nyt eristetty, Putin on eristetty. Yksi kerrallaan Venäjästä riippuvaiset, venäläismielisetkin maat, ovat alkaneet kallistua lännen puolelle. Hekin osaavat laskea, että on parempi olla voittajan puolella.

Kaikki se kärsimys, mitä ukrainalaiset ovat jo nyt kokeneet, saattaa sydämeni vereslihalle. Olen ollut tuomassa ukrainalaisia Suomeen ja viemässä avustustarvikkeita Ukrainaan, joten tuntemukseni ei perustu pelkästään television uutiskuviin. Monta kertaa sotapakolaisia tuodessamme ajattelin
mielessäni, miltä minusta tuntuisi, jos joutuisin lähtemään esim. Ruotsiin ja jättämään kaiken maallisen omaisuuteni tykinruuaksi. Maallisen mammonan voi toki aina korvata, mutta kotiseuturakkautta ei.

Jos jotakin hyvää tästä kärsimysnäytelmästä haluaisi poimia, se on eurooppalaisen yhteisön yhdentyminen. Ukraina on yhdistänyt EU:n, jolloin vähemmän tärkeät erimielisyydet ovat jäänet taka-alalle. Miltei jokainen EU maa on tajunnut, että Ukraina puolustaa meidän länsimaista demokratiaamme diktatuuria vastaan. On helpompaa luovuttaa sotamateriaalia, kuin taisteluissa
todennäköisesti kaatuvia nuoria sotilaita.

Julkisesti ja arvovaltaisella suulla ei valitettavasti ole sanottu, kuten edellä totesin. Ukrainalaiset taistelevat länsimaisen demokratia puolesta, meidän puolestamme. Me emme voi korvata Ukrainan ja ukrainalaisten kärsimyksiä ja menetyksiä pelkillä aseilla. Meidän suurin velvollisuutemme alkaa vasta sitten kun sota on tavalla tai toisella päättynyt. Ukrainan uudelleen rakentaminen on meidän länsimaisten demokratioiden vastuulla ja ennen kaikkea EU:n vastuulla.

Olen monta kertaa ihmetellyt eräiden EU-maiden, erityisesti Saksan käyttäytymistä. Käsitykseni mukaan, siinä missä ukrainalaiset kykenevät tasaveroiseen vastarintaan venäläisiä vastaan, saksalaisilla ei olisi minkäänlaista jakoa. Ehkäpä he vain luottavat Venäjän ja Saksan välissä olevien
valtioiden puolustuskykyyn. Toisaalla, paljon pienemmät EU ja Nato-maat ovat olleet hyvin aktiivisia ja aloitteellisia Ukrainan tukemisessa.

Ei tarvitse olla mikään asiantuntija, jotta voi päätellä, että Putin pelaa tai joutuu pelaamaan venäläistä rulettia. Tämän katastrofin loppu olisi jo ehkä tapahtunut, jos joku hänen lähipiiristään olisi uskaltanut kertoa totuuden sotamenestyksestä. Prigozhin yritti sitä, mutta epäonnistui ja Putin koki tulleensa petetyksi Prigozhinin taholta. Lopputuloksen tiedämme.

Jäin miettimään, mitä toisessa maailmansodassa tapahtui ja millä tavalla sodanjohto oli tietoinen sotamenestyksestä. Suomen sodanjohto oli käsitykseni mukaan koko ajan tilanteen tasalla, sikäli kun dokumenteista voi päätellä. Sitä en tiedä, oliko Hitlerillä joka hetki todellinen sotamenestys
tiedossaan, mutta draaman lopputuloksesta voisin päätellä, että tuskin suuressa mittakaavassa tapahtui valehtelua tai totuuden pimittämistä.

Putinille tulee noutaja todennäköisesti ennen kuin hän tulee tietämään, kuinka surkea on venäläinen sotataito. Ryssä on ilmeisesti kuvitellut, että pelkkä materiaalinen voimannäyttö riittää lannistamaan sotavoimiltaan pienemmät maat. Tässä he totaalisesti erehtyvät. Sodan lopputulos on lopulta sotataidosta kiinni. Ei Suomikaan olisi itsenäinen, jos meillä ei olisi ollut sotataitoa, jos meillä ei olisi ollut sankarillisia maamme puolustajia. Ukrainassa on pitkälti sama tilanne, mutta siellä on nyt paljon enemmän ja modernimpaa materiaalia, siellä on enemmän sotilaita, ja sikäli kun olen rivien välistä lukenut, siellä on myös länsimaista sotataitoa. Niillä eväillä on hyvä jatkaa, vaikka valitettavasti uhreja syntyy, mutta vielä enemmän niitä syntyy vastapuolella.

Katinkulta, Vuokatti, Sotkamo 7.9.2023

Tuo signeeraus on aina aika ajoin palannut mieleeni. Mitä enemmän olen sitä ajatellut ja mitä enemmän tapahtumia ympäristössäni peilannut, sitä todellisemmaksi tuon signeerauksen syvin olemus on minulle tullut. Voisin aloittaa itsestäni, mutta en sitä tee. Katson mieluummin ympärilleni.

Liiallinen kriittisyys ja etenkin katkeruus tappaa meitä suomalaisia ennenaikaisesti enemmän kuin suola, rasvainen ruoka tai alkoholi. Sitä ei yksikään psykologi tai muu ammatti-ihminen ole koskaan julkisesti sanonut. Niinpä minä sanon sen. Olen nähnyt lähipiirissäni vakavia sairauksia, joille mitään muuta luonnollista selitystä ei ole kuin luonnevika, useimmiten katkeruus.

Olen monta kertaa miettinyt, miksi olen kaikkien tappioiden ja nöyryytysten jälkeen selvinnyt tähän ikään tässä kunnossa. Yksi pieni asia, yksi pieni hetki Kustavin kallioilla, teki minusta positiivisen. Kiitollisen ihmisen, huolimatta siitä, että kaikki elämässäni ei mennyt toiveitteni, odotusteni mukaisesti. Kuuluisiko elämän mennä odotusten ja suunnitelmien mukaan? Ei minun mielestäni,
sillä elämä on seikkailu, ei suunnitelma. Minun kokemukseni mukaan, mitä avoimemmin mielin heittäydyt mukaan seikkailuun, nimeltä elämä, sitä enemmän saat, sitä enemmän nautit.

Olen viime viikkoina digitoinut vanhoja, entisen elämäni diakuvia. En siksi, että millään tavalla kaipaisin niitä aikoja, vaan siksi, että muistaisin kilometripylväät tähän päivään. Kaksi havaintoa on ylitse muiden. Monien, läheistenkin ystävien poistumisen keskuudestamme. Lasten varttumisen aikuisiksi, paikkansa elämässä ottaviksi kansalaisiksi. Isiksi ja äideiksi. Elämän kiertokulku on jotenkin tullut noiden jopa yli 50 vuotta vanhojen diakuvien myötä todellisemmaksi. Läheisemmäksi.

Olen myös ilokseni oppinut yhden asian itsestäni. Sen, että kauneuden tajuaminen on ollut
minussa ehkä synnynnäisenä. Jo vuosikymmeniä sitten olen kuvannut kukkia, auringonlaskuja ja lumihankea. Kun olen katsellut ottamiani kuvia, olen tajunnut, että suurin osa meistä olisi kulkenut sen kohteen ohitse sitä kauneutta tajuamatta. Tajuamatta, että siinä oli jotakin. Sama kauneus löytyy kanssaihmisistämme, kunhan katsomme heitä oikealla tavalla.

Palatakseni otsikossa mainittuun aiheeseen, olen lähiympäristössäni nähnyt ihmisiä, joiden luonne on tavalla tai toisella koitunut heidän kohtalokseen. Pääsääntöisesti ikävässä mielessä. Koska luultavasti kukin heistä on blogieni seuraaja, yritän mahdollisuuksieni mukaan hämärtää henkilön tunnistettavuutta. Eräs rintasyöpä oli puhtaasti katkeruuden aikaansaannos. Eräät nivelien vaihdokset puhtaasti luonteesta johtuvan elämäntavan lopputulos. Eräs aivokasvain elämäänsä pettyneen ihmisen oireyhtymä. Listaa voisin jatkaa pitempäänkin, mutta tämä riittänee.

Ihmisen luonne on hänen kohtalonsa. Mutta voiko luonnetta korjata, voiko kohtaloa muuttaa? Minusta olisi voinut tulla katkera kokemani pettymyksen jälkeen 1971, mutta niin ei käynyt. Minusta tuli elämälle ja sen antamille mahdollisuuksille kiitollinen ihminen. Miltei joka ilta pistän käteni ristiin
ja kiitän Luojaani eletystä päivästä, läheisistä ja ystävistä. Minä kiitän myös elämäni vastoinkäymisistä, sillä niistä olen oppinut eniten. Niistä selviäminen on kaikkein suurin kiitollisuuteni aihe.

Tuli lopuksi mieleeni rakas anoppini ja hänen luonteensa. Hän ei ole koskaan jäänyt tuleen
makaamaan. Kun yksi elämän vaihe on päättynyt, hän on miltei välittömästi aloittanut uuden elämänvaiheen. Avoimin mielin, menneisyyden taakse jättäen. Tällä luonteella hän saavuttaa runsaan viikon kuluttua kunnioitettavan 90 vuoden iän. Lämpimät halaukset rakkaalle anopilleni, ei pelkästään vuosikymmenistä, vaan ennen kaikkea ihanasta luonteesta.

Pomeranssi by Iisalmi 16.5.2026

Jouduin pankin toimitusjohtajana kuuluisina lamavuosina 1990-luvun alussa tilanteeseen, että jos pankkimme kustannuksia ei karsita, hukka perii meidät. Meillä oli tietyt rasitteemme, joille emme lyhyellä tähtäimellä voineet tehdä mitään, joten piti etsiä niitä
rasitteita, joille voitiin välittömästi tehdä jotain. Katsoin pankkisaliin ja tajusin, että meille kaikille ei enää ollut kokoaikaista työtä. Puuhastelua kyllä riitti yllin kyllin. Yllätyksekseni myös työntekijöiden edustaja oli samaa mieltä. Hänen sanojansa siteeraten, ’vihdoinkin tajusit tilanteen’.

Käynnistyi elämäni raskain projekti, josta silloin käytettiin nimitystä YT-neuvottelut. Minulle ne neuvottelut olivat alusta alkaen henkilöstömäärän sopeuttamista asiakaskunnan tarpeisiin. Kirjoitin erään kurssin jälkimainingeissa hotelli Vaakunassa, Hesassa, johtavan teeman, että pankissamme on pysyvästi liikaa henkilöstöä. Hahmottelin uuden organisaation. Siitä käynnistyi elämäni
painajainen.

Katsoin työtovereitani neljä kertaa silmästä silmään. Usein kyyneleet silmissäni. Minulle, tunneihmiselle, projekti oli elämäni kauhein. Lopputuloksena meistä 22:sta väki väheni 17:een. Siis todella merkittävästi. Uuden organisaation mukaisiin tehtäviin etsimme parhaat tekijät. Sekin vaati rehellistä arviointikykyä. Organisaatiomuutoksella ja henkilöstömäärän sopeutuksella säästimme vuositasolla miljoona markkaa. Selvisimme yli synkän virran kuivin jaloin. Halusin toimitusjohtajana hoitaa yksin koko projektin, että henkilöstöllä olisi vain yksi vihattava esimies. Olen vuosikymmeniä myöhemminkin vielä ylpeä siitä, että toimin niin kuin toimin.

Hallitus on tuskaillut ja tuskailee tarvittavien säästöjen suhteen, vaikka merkittävin osaratkaisu on silmien edessä, kuten minulla kauan sitten pankkisaliani ja työkavereitani katsoessani. Ei enempää eikä vähempää, mutta rohkenen väittää, että valtionhallinnossa on puolet liikaa väkeä, veroeurojamme kuluttavia tyhjäntoimittajia. Puuhastelua kyllä riittää, mutta onko sille todellista
tarvetta? Voisin kuvitella, että jokainen aikanaan hallituksessa vaikuttanut puolue on halunnut omia luottohenkilöitään tiettyihin tehtäviin. Välittämättä siitä, onko niillä tehtävillä merkitystä veronmaksajille vai ei.

Itse asiassa me olemme nyt samassa tilanteessa kuin Kreikka aikanaan, jossa veljen kummin
kaimat oli palkattu valtion palkkalistoille. Nyt minä haluaisin sen Elon Muskin puhdistamaan tämän suomalaisen valtionhallinnon. Yksikään puolue ei ole nostanut sitä todellisena säästökohteena esille, sillä jokaisella puolueella on ’suojatyöpaikkoja’ valtionhallinnossa. Nyt pitäisi ulkopuolisen, riippumattoman tahon selvittää, mikä on valtionhallinnon välttämätön henkilöstötarve. Lähtien
siitä, mitä tehtäviä valtion hallinnon on välttämätöntä tehdä. Luoda sen mukainen organisaatio ja täyttää uuden organisaation mukaiset tehtävät parhailla mahdollisilla henkilöillä ja sillä palkkauksella, mitä kukin tehtävä edellyttää.

Rohkenen lievästi karrikoiden väittää, että puolet valtion organisaation tehtävistä on tarpeettomia ja siten niitä vakansseja miehittävät, tarpeettomia. Suojatyöpaikkoja, palkintoja jostakin. Kirveellä olisi todella töitä. Vaikka väitetään, että Suomi on yksi vähiten korruptoitunut maa, hyväveli systeemiä siihen ei valitettavasti ole laskettu. Minä voisin konsultoida valtion hallinnon siivoojaa korvauksetta, mutta ehkä vielä parempi konsultaatio löytyisi Kreikasta.

Pomeranssi by Iisalmi 26.4.2026

Olen joutunut viime vuosina rasittamaan maamme terveydenhuoltoa usein, mutta toistaiseksi lyhytaikaisesti. Äkillisten tapaturmien kohdalla olen kokenut saavani parempaa hoitoa kuin olisin ansainnut. Iästäni huolimatta olen aina tuntenut olevani pelastamisen arvoinen potilas. Luottamus maamme terveydenhuoltoon kokonaisuutena on korkealla tasolla.

Olen yleisesti ottaen nykyään monivammainen. Sydämeni ongelmat eivät ole kivuliaita, joten ne ovat helposti ohitettavissa. Sen sijaan selkäni välilevyn pullistuma, joka runsas vuosi sitten ilmaantui, on kivuliaisuudessaan pahimmillaan infernaalinen. Helmikuinen loma Taikussa 2025 meni harakoille kipujen takia. Kivut heikkenivät pikkuhiljaa, jolloin jätin särkypillerien syönnin. Lähtökohtaisesti
vihaan niitä. Lopulta unohdin koko välilevyn pullistuman, kun oireita ei enää ollut.

Viime vuosina sydämeni alkoi oirehtia omalla tavallaan. Taustalla oli yli 30 vuotta sitten todennettu rytmihäiriö ja sittemmin sydämen eteisvärinä. Rytmihäiriö on pysyvä olotila, niin lääkäreiden mukaan myös jatkuva eteisvärinä. Jälkimmäistä en normaalisti tunne ennen kuin syke kohoaa korkeuksiin. Viime vuosina olen hetkellisesti menettänyt tajuntani kymmenkunta kertaa. Sydämen pitkä lyöntiväli sopivasti tuolista ylösnousun kanssa on huono yhtälö. Onneksi kaikki laskeutumiset
ovat tapahtuneet turvallisesti.

Aloin pikkuhiljaa itsekin huolestua sydämeni tilasta. Lähipiirini oli jo pitkän aikaa painostanut minua turvautumaan terveydenhuoltoon. Tunsin ja näin rannetietokoneestani, että päivälläkin sykkeeni laski poikkeuksellisen alhaiseksi. Yöllä, aamuyön lepotilassa sykkeeni on alimmillaan 36–37,
päivälläkin se saattoi laskea nelosella alkavalle kymmenelle. Tilasin lääkärin vastaanottoajan, joka nykyisellään vaatii ensiksi pitkän odottelun ja pitkän tenttauksen sairaanhoitajan kanssa. Annoin selitykseni päästäkseni vastaanotolle ja kuinka ollakaan: minut hyväksyttiin! Läheiseni olivat onnellisia. Pappa on hoidossa!

Tänään astelin terveyskeskuksemme vastaanottohuoneeseen, puolittain keväisellä mielellä. Selkää särki. Olin hyvissä ajoin paikalla ennen minulle varattua aikaa (14.30). Odotin hetken, kunnes minut kutsuttiin. Lääkärini näki Kannastani, mitkä olivat vaivani ja mistä olin tullut puhumaan. Muutamia
täydentäviä kysymyksiä ja verenpaineen mittaus. Kuten olettaa saattoi, lukemat olivat aivan jotakin muuta kuin kotona.

Minä en missään vaiheessa löytänyt sellaista potilas/lääkäri suhdetta, johon olin tottunut. Pääsin vähimmäistavoitteeseeni eli että minulle suoritetaan Holter-rekisteröinti. Se tarkoittaa 24 tunnin seurantaa sydämen sykkeelle. Minulle se on tehty kerran, kun epäiltiin uniapneaa. Saatuani sen, mitä ensisijaisesti halusin, yritin kertoa, että minulla on muitakin ongelmia, joihin halusin apuja. Tällä kohtaa tämä lääkäri totesi, että aikasi on käytetty. Minulla paljon potilaita odottamassa. Näkemiin! Katsoin kelloani. Se oli 14.37. Astuin ovesta ulos huomatakseni, että odotushuoneessa ei ollut ristinsielua. Tajusin, että olin saanut elämäni huonointa terveydenhuoltopalvelua. Dr. Abdilla ei ollut minkäänlaista käsitystä empatiasta.

En tiedä, onko kaikilla muista kulttuureista tulevilla lääkäreillä edellä kuvattu asenne. Mutta jos on, meidän yhteiskuntamme tehtävä on huolehtia, että heillä on myös riittävä joustavuuden ja kohteliaisuuden taito. Rasistia minusta ei silti vieläkään tullut.

Pomeranssi by Iisalmi 20.4.2026

Tämän tarinan sivujuonteeksi otan Slovenian. Kolmanneksi metsäisin maa Euroopassa. Edellä vain Suomi ja Ruotsi. Meillä on sikäläisiä pitkäaikaisia ystäviä. Heidän kanssaan emme ole politiikasta koskaan keskustelleet. Miksi otin Slovenian Unkarin vaalien sivujuonteeksi? Koska sikäläinen rohkea kansalaisaktivisti paljasti pimeät juonet, joilla Orbanin tapainen diktaattoriksi haluava entinen pääministeri Janza halusi kaikkien rikosten jälkeenkin valtaan Sloveniassa. Onneksi tämä rohkea nuori nainen paljasti salaliiton, jonka rahoittajana oli juuri Unkari ja Orban. Hänen ansiostaan Slovenia säilyi demokraattisena. Demokratia on nyt valitettavasti maailmanlaajuisestikin uhattuna ja tämän valitettavan ’liikkeen’ pääarkkitehti on muuan Donald Duck. Mitä pikimmin hänestä päästään
eroon, sitä valoisampi on demokratian tulevaisuus.

Meillä Euroopassa on valitettavasti näitä äärikonservatiivisia (kansallissosialistisia) puolueita lähes joka maassa. He peittävät tavoitteensa usein maahanmuuttokysymyksiin ja koskettavat niitä, joille maahanmuutto on tavalla tai toisella ongelma tai jotka kokevat ongelmana, että uusi naapurini ei
olekaan samanvärinen kuin minä ja puhuu lisäksi vierasta kieltä. Kyse ei ole samalla tavalla rotupuhtaudesta, kuten Hitlerin aikaan, mutta likimain. He eivät ymmärrä, että maahanmuuttajat ottavat ne työt, jotka esim. suomalaisille eivät kelpaa. Olen ajellut viime aikoina Helsingin seuduilla taksilla monta kertaa, kertaakaan tapaamatta suomalaista taksikuskia. Meillä suomalaisilla näyttää
olevan esteenä, että en ota työtä, jonka muualta tullut tekee halvemmalla.

Näin pitkälle päädyttiin, että palaan takaisin Unkarin vaaleihin. Ne ovat skitsofreenisesti idän ja lännen temmellyskenttä. Putin tekee omalta osaltaan kaikkensa, että Orban voittaisi ja samalla tavoin tekee Donald Duck. Herää kysymys, kuka on demokratian puolella? Mehän hyvin tiedämme, että tämä DD haluaisi olla samanlainen itsevaltias ja vieläpä suuremmalla reviirillä kuin Mr. Putin. Hän ja hänen kabinettinsa pitävät Putinia luotettavana, jota Mr. Putin ei todellakaan ole. Hän on ryssä, jonka luotettavuus on yhtä kuin linnun paska Itämeressä. Miten yksikään Euroopan johtajista ei ole saanut DD:n silmiä aukeamaan? Putinin rajaton valta on sokaissut tämän ’aivottoman ankan’ ,
jolloin mikään järkipuhe eivätkä konkreettiset todisteetkaan muuta DD:n mielipidettä.

Halusin tämän ’vaalipuheen’ julkaista ennen kuin vaalit on käyty, jotta en syyllisty jälkiviisauteen. Haluaisin vilpittömästi uskoa, että Unkarin kansan enemmistöllä olisi rohkeutta äänestää Orbanin vastaehdokkaan puolesta, demokratian puolesta. Valitettavasti olen tässä kohtaa pessimisti. Ostetuilla, pelolla ja ulkovaltojen vaikuttamisella hankituilla äänillä Orban valitettavasti voittaa nämä vaalit. Mutta … jos kaikesta huolimatta kävisi niin, että Unkarin oppositio voittaisi äänestyksen vaaliuurnilla, niin tilanne kuitenkin ’muuttuu hovissa’, tavalla tai toisella. Onhan Orban varmistanut, että ’omat’ ovat vaalitoimitsijoina.

Jos pieninkin epäilys herää viimeksi mainitusta, Unkarissa alkaa kuuluisa kansannousu, kuten 70 vuotta sitten. Tällä kertaa ongelmana on vain se, että sekä ryssä, että USA ovat samalla puolella. Unkarilaisen demokratian puolesta liputtaa vain EU:n enemmistö. Onko sillä mitään sanottavaa, onko sillä mitään pantavaksi kovaa, kovaa vastaan? Tuskin on. Kaikki nuolevat ankan persettä, olkoon se kuinka sotkuinen tahansa. Tekisi mieli sanoa, että lakatkaa nuolemasta sen ankan persettä, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Ainakin rajalinjat selkeytyisivät.

Pomeranssi by Iisalmi 10.4.2026

PS. Jos Orban voittaa vaalit (tavalla tai toisella), Unkari pitää pullauttaa ulos EU:sta. Ei kahta sanaa!!!

Meillä Suomessa, kuten muuallakin maailmassa on toiminut ja toimii äärijärjestöjä eri tavoittein. Useimmat niistä ovat olleet ja ovat ns. äärioikeistolaisia. Fasistisia ja rasistisia. Suomessa kyseisiä järjestöjä (yhdistyksiä) on vuosien saatossa kielletty yhdistyslain perusteella noin 5.000. Äärioikeistolaisten
järjestöjen ns. kulta-aika Suomessa oli 1920–1940 luvulla. Rauhansopimuksen myötä ne lopetettiin sodan jälkeen. Paraskin lopettaja, Stalin, kommunistiksi luokiteltu, mutta fasistiksi todettu.

Valitettavasti ns. äärikoistolaisuutta maailmalla on yhä kasvava määrä. Mr. Donald Trump on tästä suorastaan loistava esimerkki. Hän pyrkii kaikin keinoin itsevaltiaaksi. Demokratia on hänelle kuin punainen vaate härälle. Niinpä hän yrittää vaikuttaa mm. Unkarin vaaleihin kannattamalla Putinin tapaiseksi diktaattoriksi pyrkivää Orbania. Mr. Donald on mitä suurimmassa määrin fasisti, yksinvaltiuden kannattaja. Valitettavasti USA:n merkitys kauppakumppanina ja turvallisuuden
takaajana estää poliitikkoja sanomasta sen, mitä nyt pitäisi sanoa. Ja mikä pahinta, pelko estää toimimasta.

Demokratia näyttää nyt olevan todella koetuksella. Me täällä koto-Suomessa emme valitettavasti kykene ymmärtämään, mitä tapahtuu Euroopalle, jos äärikoistolaiset (fasistiset) puolueet saavat yksi toisensa jälkeen vallan eri maissa. Ranskassa tilanne on kaikkein uhkaavin. Näen Mr. Donaldin toimet mm. Unkarissa tavoitteena hajottaa Euroopan yhtenäisyys, Euroopan Unioni. Hän kokee
sen, aivan oikein, uhaksi USA:lle, sen kauppapoliittiselle johtajuudelle. Minä rukoilen joka ilta, että EU:sta löytyisi sellaista viisautta ja johtajuutta, jolla Mr. Donaldin fasistiset ja EU:ta hajottavat tavoitteet kyettäisiin torppaamaan.

Tämän alkupuheenvuoron jälkeen palaan alkuperäiseen ja otsikossa mainittuun aiheeseen. Me puhumme kokemuksemme perusteella äärijärjestöistä ja liitämme ne poikkeuksetta äärioikeistoon (fasismiin). Äärijärjestöjä on muitakin, joista kuvottavimpana esimerkkinä mainitsen Elokapinan. Heidän tempauksiaan olemme saaneet seurata TV:stä aika-ajoin. Häiriköintiä siellä ja täällä. Nyt he ylittivät sen rajan, jolloin minun viimeinenkin ymmärrykseni loppui. Nyt minä luokittelen Elokapinan
sellaiseksi ääriliikkeeksi, joka pitäisi alta aikayksikön lakkauttaa fasististen liikkeiden tapaan. Yhteiskunnalle vaarallisena, maamme elintarvikehuoltoa vaarantavana.

Tänä aamuna he sulkivat maidon kuljetukset läheiselle Valion Lapinlahden tehtaalle perustellen toimenpidettä, että maatalous ja maidontuotanto aiheuttaa niin ja niin paljon päästöjä. Tämä on viherkäistä fasismia räikeimmillään. Vaikka kuinka yritän löytää heidän ajatusmaailmansa, en siihen yksinkertaisesti kykene. Samanlaisia fanaatikkoja (fasisteja) kuin äärikoistolaiset. Ei minkäänlaista ymmärrystä maailmasta, todellisuudesta.

Kun mietin, kuinka tällaisia viherfasisteja syntyy, päädyin samaan kaavaan kuin oikeistofasistienkin kohdalla. Yksi on äänekäs, voimakas tyyppi, jota itsetunnoltaan heikompien on helppo seurata ja samalla he alkavat luulla, että minäkin voin olla jotakin. He alkavat kuvittelevat, että voivat nopeasti tempauksillaan muuttaa maailmaa. Ymmärtämättä, että heidän toimenpiteensä vaarantavat meidän suomalaisen yhteiskuntamme yhden perusperiaatteista, tässä kohtaa omavaraisuuden ruokahuollossa. Viherfasistit pitäisi samalla tavalla kieltää kuin oikeistofasistit.

Ugh … olen puhunut.

Pomeranssi by Iisalmi 28.3.2026

Istuessani potalla tajusin, että Donald haukkasi kirjaimellisesti paskaa hyökätessään Iraniin. Kuten aiemmat Ameriikan presidentit, hänkin erehtyi aliarvioimaan vastustajansa, tällä kertaa Iranin. Joka kerta, kun vastustaja on erilaisessa kulttuurissa elävä maa, pitäisi tuntea kulttuurin vaikutus ihmisluonteeseen. Ja aina kun hyökätään itsenäistä maata vastaan, kansallistunto on se puolustajan suurin ase.

Meillä on nyt kaksi johtavan maan ’kukkoa’ haukannut peräjälkeen paskaa. Ensin Putin erehtyi Ukrainan suhteen ja nyt Donald Iranin suhteen. Eikö heitä oltu riittävästi valistettu siitä, miten Ryssän kävi Afganistanissa ja USA:n Vietnamissa. Eikö historia heille mitään opettanut? Kummankin piti haukata paskaa, mutta kummankin kohdalla historia tulee kyllä muistamaan heidät. Donaldin Ameriikan naurettavimpana presidenttinä ja Putinin, Stalinin kaltaisena diktaattorin, joka tapatti miehiä ja kurjisti maan, kunnes joku hänet lopulta syrjäytti.

Viime aikoina on käynyt täysin selväksi, että todella demokraattisten maiden määrä hupenee vauhdilla. Törkeintä mitä Donald on sotatoimiensa ohella tehnyt, on tuki diktatuurisesti johdettujen maiden johtajille. Unkarin Orban on ollut tästä hyvä esimerkki. Kaiken lisäksi Orbania avustavat myös Kremlin kätyrit. Tässä kohtaa kahden diktaattorin, Putinin ja Trumpin tavoitteet ovat yhteneväiset.

Tällä hetkellä USA ei todellisuudessa ole demokraattinen valtio. Se on diktatuuri. Samanlainen kuin Venäjä. Olisi syytä Amerikassakin miettiä presidentin vallan kutistamista, ei ihan vallattomaksi, kuten meillä Suomessa, vaan pääministerin - vallan omaavaksi. Tosin tiedän, että ei ole suuria toiveita, että Britannian jälkeen maailman vanhanaikaisin maa tekisi suuria muutoksia demokratian vahvistamiseksi.

Kaiken tämän sotimisen keskellä olen kuitenkin tajunnut, että Euroopan pitää vahvistaa asemaansa. EU:sta pitää tulla ’mahti’, jonka kanssa keskustellaan vakavasti. Sen pitää olla paljon suurempi kuin Venäjä. Nöyristely Donaldin edessä pitää lopettaa. Tässä, ja nyt! Unkarin ja Slovakian kaltaiset
Ryssän hännystelijät pitää pystyä heittämään ulos ja ottaa tilalle niitä maita, jotka jakavat samat eurooppalaiset arvot. Jos ja kun EU:hun liitetään Ukraina, meidän puolustusvoimammekin ovat sillä tasolla, että ei passaa jenkkienkään tulla meille ryppyilemään.

En tiedä, kuinka moni on tajunnut, että USA:n jälkeen Ukrainalla on paras länsimainen armeija. Tietyillä osa-alueilla jopa maailman paras. Nyt meidän pitää ehdottomasti tukea Ukrainaa kaikin mahdollisin keinoin, jotta he voivat hyödyntää kaiken saavuttamansa innovaation. Sekin on suurta
pesämunaa siinä tilanteessa, kun sota Ukrainassa loppuu, vaikka Ryssän uhka rajoillamme jatkuu.

Odotan sitä päivää, jolloin nämä PELLET, Donald ja Putin tuntevat kalossin kuvan perseessään … ja häkin ovi heilahtaa. Sotarikollisia molemmat! Samaan porukkaan Israelin Netanjahu, Hitleriäkin pahempi piru. Olen jo valmiiksi miettinyt heille sijoituspaikan. Se pieni saari, jonne Papillon lopulta sijoitettiin samannimisessä kirjassa ja elokuvassa. Katsotaan, kenellä on rohkeutta yrittää pakoa. Tietysti isoveli valvoo nykypäivän tekniikalla maailmanlaajuisesti.

Pomeranssi by Iisalmi 24.3.2026

Olen tutustunut elokuvan ja television välityksellä huumoriin perin pohjin jo varhaisesta teini-iästä lähtien. Olen katsonut vanhoja Buster Keatonin ja Charlie Chaplinin mykkäelokuvia ja myöhemmin myös viimeksi mainitun äänielokuvia. Ehkä huumorin ymmärtämiskykyni syntyi noina varhaisina vuosina 1960 luvulla. Minulle huumorin tulee olla aina älykästä, ei ennalta naurettua tai katsojaa aliarvioivaa. Oivaltavaa, kuten Kovan viikon ilta televisiossa nykyään.

Olen monta kertaa viime vuosikymmeninä miettinyt, mitä huumoria joku näkee Loirin Uuno
Turhapurossa tai muissa hänen esittämissään hahmoissa, tai Kummeleissa. Ne ovat mitä ilmeisimmin tehty niille suomalaisille, jotka esitystä katsoessaan heittävät aivonsa narikkaan ja ovat tällöin samalla aaltopituudella elokuvan tai televisio-ohjelman kanssa. Haikailen entisaikojen huumoria televisiosta. Silloin toki asialla olivat komedian suuret tähdet, ja heitä oli runsaasti, Ritva Valkama ja Pentti Siimes etunenässä. Tämänhetkisestä näyttelijäkunnasta ei valitettavasti ole
tullut heille seuraajia.

Ehkä meidän huumorintajumme syntyy varhaisella teini-iällä tai jopa aiemmin. Ehkä siksi minun
huumorintajuni poikkeaa minua merkittävästi nuorempien huumorintajusta. Oman näkemykseni
mukaan huumoria on kahdenlaista, älykästä ja älytöntä. Ilmeisesti minua huomattavasti nuoremmat ovat kasvaneet sisälle älyttömään huumoriin. Siis sellaiseen, jonka ensi näkemältäkin tajuaa, pätkääkään aivoja käyttämättä. Minua tuo huumori ei naurata, ennemminkin itkettää.

On Suomessa toki viime vuosikymmeninä tehty minun mittapuullani älykkäitäkin huumorielokuvia. Viimeisimpänä 100 litraa sahtia, jonka katsominen jätti hyvän mielen. Hyvänä huumorielokuvana pidän myös yli 20 vuotta sitten tehtyä Pahat pojat elokuvaa. Kaiken lisäksi tuo tarina perustui tositapahtumiin, joskin joiltakin osin rajusti muunneltuina. Loirin esittämä poikien isä ei ollut
lainkaan todellisuutta vastaava, sillä minä tunsin poikien isän. Vuosien saatossa minun elämäni komediafilmi ei ole todellista kilpailijaa löytänyt. Piukat paikat on elokuva, joka iskee minun huumorisuoneeni täyslaidallisen. Siinä kaikki on kohdallaan.

Eletystä elämästä muistan myös henkilöitä, joilla oli hyvä huumori. Jatkuva vitsien kertominen ei tee henkilöstä todellista huumorihenkilöä, siihen tarvitaan tilannehuumoria, huumorin tajua. Jo kauan sitten edesmennyt ystäväni Rapi oli sellainen. Olen itse huono huumorin esittämisessä, mutta auta armias, kun pääsemme ystäväni Sepon kanssa juttuun, minustakin kuoriutuu jonkinlainen
huumormies. Seppo on sitä Jumalan armosta, ollut ilmeisesti koko ikänsä. Tässä kohtaa voin positiivisessa mielessä todeta, että seura tekee kaltaisekseen.

Olen jo kauan sitten tajunnut, että etenkin parisuhteessa samankaltainen huumorintaju on äärettömän tärkeää. Puolesta huumorilla esitetystä sanasta toinen tajuaa hymyssä suin, mitä toinen tarkoittaa. Yhteinen huumorintaju tekee parisuhteesta kepeän, vastakohtana raskaalle, vakavalle. Tähän ikään ehtineenä mietin myös elämämme loppuvuosia. Jos yhteistä huumoria ei ole, niistä tulee raskaita. Tiedän, että rakas anoppini Hilkka (90) on todella peto kaivamaan sen
yhteisen huumorintajun, vaikka kiven alta uuden poikaystävän löydettyään.

Pomeranssi by Iisalmi 15.3.2026

Voisiko kukaan teistä kuvitella, että minä lähes kahdeksankymppisenä lähtisin diskoon?
Sen minä kuitenkin tein. Kyseessä oli tosin 50+ disko, jonka MunRakkaani Lions-klubi järjesti. Pirssillä kylille mentiin yhdessä lähellä asuvien
ystävien kanssa. Alku näytti lupaavalta, suorastaan kotoisalta. Siinä vaihdettiin ajatuksia ystävien kanssa, ja tutustuttiin uusiin. Naisista kyseen ollen, aina halattiin.

Pikkuhiljaa vauhti alkoi kiihtyä ja volyymit kohosivat. Keskustelu naapurin kanssa tapahtui lähes kirjaimellisesti suusta suuhun. Olin tullut epämukavuusalueelleni. Siitä huolimatta me yritimme jatkaa keskusteluamme. Varttuneeseen ikään ehtineinä kyselimme toisiltamme, onko jatkuvia kivun tunteita. Yllättävää, että meillä kenelläkään ei niitä tuntunut olevan. Vain lääkitys piileviin ongelmiin.

Pienen pissireissun oheisherätyksenä tajusin, että täällä on alakerrassa myös karaokebaari. Olin jo hetken ehtinyt ihmetellä, mihin MunRakas katosi. Baariin ängettyäni kuulin, että MunRakas oli ehtinyt laulaa jo pari kipaletta ennen kuin ilmestyin paikalle. Sama infernaalinen meteli tunki sisään molemmista korvista ja kaiken lisäksi, se ei tullut vahvistinlaitteesta, vaan suoraan ihmisten
suusta.

Pyysin MunRakkaaltani yhden laulun. Soita kun tunnet niin. Se kuvaa parhaiten meidän 20-vuotista
etäsuhdettamme. Kun hän viimein pääsi estradille, tajusin, että tämä ei todellisuudessa ollut mikään karaokebaari. Kukaan ei kuunnellut, kaikki huusivat omaa sanomaansa ilmoille. Meteli oli infernaalinen, mikä lopulta katkaisi kamelin selän. Tajusin olevani väärässä paikassa väärään aikaan.

Kaiken nautinnon menettäneinä kapusimme yläkertaan. Ei sielläkään mitään suurta nautintoa ollut tarjolla. Diskomusaa perinteisten tangojen sijaan. Yhden valssin me kuitenkin saimme tanssia. Edellisestä oli ehtinyt kulua jo joltinenkin aika.

Muutaman GT:n ja oluen jälkeen oma sänky alkoi enemmän ja enemmän kutsua. Pyysin MunRakasta tilaamaan taksin. Menin ulos odottelemaan. Näin miten MunRakas käveli taksiin
ja jätti minut kuin nallin kalliolle. Mietin hetken, mitä tekisin. Soitin hänelle kertoakseni, että kotiavaimet ovat minulla. Aikoi mennä naapuriin, ystävien luo yöksi. Siitä vaan, totesin.

Kyllästyin odottamaan taksia ravintolan ulko-ovella, joten päätin kävellä taksiasemalle. Kilometrin
matka. Ei minulla mitään päällysvaatteita ollut, ylläni oli 1965 korkattu vakosamettinen Beatles tyylinen pikkutakki. Vilu kutitteli pintaa kaiken aikaa, mutta päämäärätietoisena löysin perille. Muuan pariskunta odotteli taksia, mutta heidän kotoutumisensa suuntautui päinvastaiseen suuntaan kuin omani. Taksi tuli ja he läksivät.

Viluisena seisoskelin jonkin aikaa taksiasemalla, kunnes taksi kurvasi luokseni. Kävi ilmi, että taksikuskillani Antilla oli yhteistä historiaa MunRakkaani kanssa. Päädyin kotiovelle. Tässä iässä kotioven avaaminen on aina juhlava tunne. Tulitpa läheltä tai kaukaa.

Istahdin hetkeksi itseni kostyymistäni vapauduttuani. Mietin, mitä tapahtui ja miksi. Se on tyypillinen tapani kotiin palatessani. Ymmärsin ja painoin mieleeni keskustelut ihanien ihmisten kanssa. Ne keskustelut ovat kuitenkin tässä iässä parasta elämää. Totesin, että kaiken mekkalan keskellä olin kuitenkin saanut jotakin, mikä säilyy huomistakin pidempään. Seuraavaan diskokokemukseen tosin saattaa kulua loppu elinikä.

Pomeranssi by Iisalmi 15.3.2026

Kuten aiemmin olen kertonut, jääkiekko on urheilussa intohimolajini. Syvällisesti tunteita herättävä. Tyttäreni Jenny muistaa aina mainita suurimpana häpeänään isänsä alatyylisen kiroamisen TPS:n ottelussa. Voitto tai ei mitään, tai kuten Kojo otsikossa totesi, vain pelkuri painaa jarrua. Tiedän, että suurin osa teistä blogieni lukijoista ette pätkääkään jääkiekosta ymmärrä ja tuskin urheilun intohimostakaan, mutta silti …

Jos mikään ei sinua elämässä liikauta, synnytä tunnetta, sanoisin, että elämäsi on mennyt hukkaan. Olet saattanut antaa itsestäsi paljonkin, saamatta itse yhtään mitään. Ei tunne-elämyksen tarvitse olla omakohtainen, se voi olla ja useimmiten onkin - myötäeläminen. Tunneherkkyys on suurin
lahja, joka minulle on suotu. Sen lahjan toivoisin teille jokaiselle.

Palatakseni takaisin jääkiekkoon minun on kerrottava muutama totuus itsestäni. Olen äärettömän huono häviäjä. Kun peli näyttää menetetyltä (kuten puolivälierä Sveitsiä vastaan), laitan television kiinni ja painun pehkuihin. Sinne peittojen alle mönkiessäni pidän kuitenkin aina peukut pystyssä. Jospa ne jätkät/mimmit kuitenkin löytäisivät voittamisen avaimet. Tällä minun taikauskollani Suomi on monta kertaa ottelunsa voittanut, kuten nytkin.

Urheilu on vain yksi myötäelämisemme kohde. Minä tiedän, että urheilun merkitys suomalaiselle
identiteetille jakaa mielipiteitä, mutta todistetusti sen merkitys on suuri maamme kansainvälisyyden kannalta. Olemme seikkailleet maailmalla ja aina kun olemme paljastaneet, mistä olemme lähtöisin,
yhteisiä tuttavia on löytynyt. Kimi Räikkönen tai Mika Häkkinen, joita kumpaakaan en henkilökohtaisesti ole tavannut. Voisiko papan synttäreiden kunniaksi sellaisen tapaamisen järjestää?

Jos minulta kysyttäisiin, kuka on minun suurin talviolympiasankarini, joutuisin pitkään keskusteluun itseni kanssa. Veikko Hakulinen, Eero Mäntyranta, Matti Nykänen vai joku muu? Rehellisesti sanottuna minun sydämeni sykkii aina aivan liian nuorena ja aivan väärällä tavalla luotamme poistuneelle Mika Myllylälle. Hän jos kuka oli intohimonsa vanki ja hänestä olisi saattanut 2002 tulla Kläbon kaltainen ylivertainen talviurheilija.

Mika voitti olympiakultaa 1998 Naganosta 30 km:n matkalta. Räntäsateessa, pahimmassa
mahdollisessa kelissä. Se ei häntä kuitenkaan häirinnyt, kaikki mahdolliset olosuhteet oli harjoittelussa huomioitu. Minua aina harmittaa se, että hänen saavutuksensa ikään kuin mitätöidään dopingin takia. Mika oli aikansa Kläbo, jos hänen olisi sallittu sellainen olla. Me emme
saa Mikaa takaisin, ja siksi minulla on ikävä häntä. Hän oli hieno ihminen ja urheilija. Täydellisyyden tavoittelu valitettavasti pilasi hänen maineensa ja sinetöi hänen kohtalonsa.

Urheilussa puhutaan aina voittamisesta ja häviämisestä. Raaka laji. Jos et voita, olet hävinnyt. Tiedän voittamisen tunteen, mutta tiedän myös miltä tappion karvas kalkki maistuu. Viimeksi mainittua sanontaa tosin en ymmärrä, sillä tappio … silloin kun olet kaikkesi antanut, kaikkesi menestyksesi hyväksi tehnyt, sinun kuuluu olla ylpeä saavutuksestasi, olipa sijoituksesi neljäs tai kuudes.

Pomeranssi by Iisalmi 20.2.2026

Kuten aiemmin olen todennut, olen pitkän linjan penkkiurheilija, mutta myös entinen urheilija. Eeron (Hirvonen) uraa yhdistetyssä olen seurannut alusta alkaen. Suuresta lupauksesta ei tullutkaan välittömästi suurten kisojen voittajaa, hän taantui totaalisesti. Se, missä hän aluksi oli hyvä, mäessä, hän jostakin syystä menetti tatsinsa varsin nopeasti. Kävikö niin, että hiihtokunnon hakeminen vei mäkituntuman? Nyt tämä suuresti arvostamani pitkän tien kulkija on kuitenkin olympiamitalisti. Nostan pinssien raskauttamaa mustaa lierihattuani hänelle osoituksena kunnioituksesta.

Jätän naisten viestipronssin väliin, koska siihen en löydä mitään sanottavaa. Sen sijaan Suvi Minkkisen pronssi herättää minussa suuria tunteita. Suvin uhrautuminen unelmansa tavoittelussa muistuttaa minun tekemisiäni kohti omaa unelmaani. Työelämässä en suuria unelmia tavoitellut, mutta urheilussa SE PIENI PIRU laskeutui olkapäälleni. Jos haluat menestyä, sinun on tehtävä enemmän kuin kilpailijasi.

Suvi lähti ylös vuoristoon harjoittelemaan. Minulla, työelämän rajoitteilla, siihen ei ollut mahdollisuuksia, mutta käytin ne mahdollisuudet, jotka minulla olivat. Kun Laitilassa ei ollut lunta, etsin sitä naapurikunnasta Eurasta ja jopa Porista saakka. ’Korkean paikan’ leirin pidin aina marraskuussa Saariselällä. Työnantajani, pankkini hallitus, ei harrastustani koskaan ymmärtänyt. Heidän mielestään minä harrastin enemmän hiihtourheilua kuin johdin pankkiani.

Vielä nytkin, vuosikymmeniä myöhemmin, rohkenen sanoa, että en olisi hengissä tänä päivänä,
ellei minulla olisi työelämän ohella ollut tavoitteellista hiihtoharrastusta. Minä jaksoin kaikki ne kusiset 1990-luvun lamavuodet vain hyvällä fyysisellä kunnolla ja hiihtourheilun tavoitteellisella oheiselämällä. ’Kaulakiikku’ olisi ollut se vaihtoehto, jonka tiedostin. Huolimatta siitä, että jouduin ajojahdin kohteeksi, olen ylpeä valinnoistani.

Näyttää siltä, että näiden kisojen suomalaisesta menestyksestä huolehtivat pitkän linjan urheilijat. Kuten alussa totesin, temppuilijat ovat yksi toisensa jälkeen epäonnistuneet. Kärsivällisyys palkitaan. Ilkka Herolan pronssimitalille nostan myös mustaa pinssihattuani korkealle. Hän on ollut vuosikymmenen yhdistetyn johtotähtemme. Hannu Mannisen upean uran jälkeen hän on ollut se urheilija, jonka ansiosta on kannattanut seurata yhdistettyä televisiosta.

Pappa on puhunut, mutta toivon vielä, että neljän olympiapronssin jälkeen saisimme edes yhden
olympiakullan. Kuka tai ketkä sen tuovat, jää vielä arvoitukseksi. Jos itse saisin sen toivoa, toivoisin että Kerttu (Niskanen) sen itselleen kairaisi. Hän jos kuka sen ansaitsisi. Kakkosehdokkaana minulla on miesten jääkiekkojoukkue, mutta valitettavasti sen puolesta en uskalla ropojani pistää likoon.

Pomeranssi by Iisalmi 18.2.2026

En tiedä, minkä takia minä edellisessä blogissani tartuin ruotsalaiseen jääkiekkokulttuuriin ja heti perään norjalaiseen hiihtokulttuuriin. Jälkimmäisestä puhuttaessa minulla ei pitäisi olla mandaattia Lahden hemohes – skandaalin jälkeen. Kyseisten
kisojen taustan tietäen rohkenen sen kuitenkin tehdä.

Vuosikausia on tiedetty urheilupiireissä, ettei Norjan menestys hiihdossa perustu pelkkään sisäiseen kilpailuun. Lääketieteelliset mahdollisuudet on nekin käytetty täysimääräisesti hyväksi. Kun hiihtomaailman johto on norjalaisten käsissä, heillä on etulyöntiasema mm. siinä, miten dobingvalvonta tiukentuu. Lahti oli siitä hyvä esimerkki.

Norjalaiset saivat hyvissä ajoin tiedon, jotta hemohessin (dopingin peittävä aine) käyttö tulee näkymään dobingtesteissä. Niinpä he myös hyvissä ajoin lopettivat sen käytön. Tietääkseni Suomen hiihtomaajoukkuekin sai asiasta vihjeen, mutta ei ottanut sitä tosissaan. Tulos oli koetun kaltainen. Muistaakseni norjalaisten menestyskään kisoissa ei ollut odotettu..

Nytkin norjalaiset koettelivat rajoja ja ne heikoiksi havaitsivat. Heille on aina sallittu enemmän kuin muille. Miesten sprintissä kuuluisa voitelupata, joka erien välillä oli huoltoalueella kielletty, se yllättäen sallittiin Norjan joukkueelle muille joukkueille siitä kertomatta. Suksihuollon kannalta sillä on äärettömän suuri merkitys. Samoin USA:n joukkueen kielletty ’nestepullo’ huoltoalueella jättää suuren epäilyksen myös USA:n joukkueen suosimisesta.

En yritäkään väittää, etteikö Johannes Kläbo olisi voittanut miesten sprinttiä ilman voitelupataa, mutta herätän epäilyksen, olisivatko seuraavat mitalisijat menneet niin kuin menivät. Meidän Lauri Vuorisemme voitti USA:n Ben Ogdenin välierässä, mutta loppukisassa Lauri jäi hänestä selvästi. Oliko syynä suksen hyvyys vai miesten kunto, jää arvoitukseksi. Samoin arvoitukseksi jää Oscar
Viken menestys voitelupadan ansiosta.

Norjalla näyttää olevan tapana kokeilla rajoja, koska he tietävät, että rangaistukset ovat minimaalisia. Voidepadasta sitä ei tullut lainkaan. Myöhemmästä, Norjan huoltomiehen yliajan testauksesta ennen viestiä tuli yhden testaajan vähennys. Mikä rangaistus se on?

Pahinta, mitä minä olen kokenut hiihtolajien sääntöjä tulkinnassa FIS:n kommenteissa ovat
kyseisen organisaation hallituksessa istuvan Martti Uusitalon (suomalaisjäsenen) kommentit. Ei minkäänlaista selkärankaa. Hän rohkeni väittää, että sääntöjä ovat venyttäneet muutkin maat ja etunenässä mainitsi Itävallan. Hän ei sanallakaan maininnut rangaistuksista, ainoastaan valvonnan lisäämisestä. Näyttää siltä, että kyseinen herra on täydellisesti norjalaisten talutusnuorassa. Raukka jätkä.

Olen jossakin aiemmassa blogissani maininnut norjalaisten voitontahdon. Kaikki keinot ovat silloin sallittuja. Kun me Crans Montanassa 2000 joukolla katselimme norjalaisten astmapiipun
imppaamista, me jollakin tavalla irtaannuimme heistä. On monenlaista voittamista, mutta - se suurin voitto on, kun voitat itsesi.

Pomeranssi by Iisalmi 16.2.2026

Olen mielestäni löytänyt alkupisteen ruotsalaiselle alatyyliselle jääkiekkokulttuurille. Se syntyi 1995, kun Suomi kuritti Ruotsia MM-kisojen loppuottelussa vieläpä heidän kotikentällään Tukholman Glubenissa. Siitä traumasta ruotsalaiset, media, pelaajat ja sikäläiset jääkiekkofanit eivät ole
vieläkään selvinneet. He olivat niin varmoja voitostaan, että olivat tehneet jopa oman voittolaulunsa (Den glider in) ja varanneet Sergelin torin voitonjuhliin. Kuinka ollakaan, Suomi päihitti Ruotsin loppuottelussa 5–1 ja kehtasi juhlia maailmanmestaruuttaan Sergelin torilla Den glider in - laulaen.

Tämä kulttuuri tuli tuoreeltaan näkyvästi esiin myös näissä kisoissa. Ruotsalaiset olivat julkisesti vahingoniloisia suomalaisten tappiosta Slovakiaa vastaan. Mutta sekään ei eilen heille riittänyt. Kun
Jukka Jalosen valmentama Italia kiusasi supertähtiä vilisevää Ruotsin joukkuetta, syytettiin tuomareita siitä, että ottelun lopullinen ratkaisu viivästyi. Väärin voitettu!!!

Myönnän rehellisesti, että Ruotsin voittaminen jääkiekossa on minulle aina se SUURIN juttu. Vuosikymmeniä sitten olin tilanteessa, jolloin arvoin, kumpi ompi pahempi vastustaja, ryssä vai hurri? Menneisyyttä muistellen aluksi pahin oli ryssä, mutta hurrien käyttäytymisen myötä, heistä tuli se pahin vastustaja. Yksinkertaisesti, ruotsalaiset ovat helvetin huonoja häviäjiä varsinkin
suomalaisia vastaan!

Meillä oli MunRakkaani kanssa tilaisuus olla Bratislavan Orange areenalla jääkiekon MM-kisoissa 2011. Alkusarja eteni Suomelta voitoin, kunnes Tšekki tuli vastaan. Siinäkin Suomi oli kentällä vahvempi, mutta maalit ratkaisivat, tappio tuli. Muistan myös sen viimeisen ja isäntämaa Slovakialle ratkaisevan ottelun. Areenan penkit suorastaan hytkyivät, kun Slovakia johti, kunnes Suomi tuli
tasoihin ja meni ohi. Ottelun jälkeen ympärillämme olleet slovakit onnittelivat meitä. Reilua urheiluhenkeä.

Kuten muistamme, Suomi nuiji loppuottelussa Ruotsin 6–1. Voitosta olimme varmoja vasta sitten kun tilanne oli Suomelle 4-1 ja jolloin ruotsalaiset poistuivat katsomosta. Ottelun jälkeen juhlimme mestaruutta Bratislavan vanhassa kaupungissa. Kyseisessä ravintolassa oli myös joukko ruotsalaisia. He kyllä onnittelivat, mutta samalla muistuttivat, että tilanne on vasta 2–7. Siis
maailmanmestaruuksien määrässä. Tässäkin kohtaa ruotsalaisilla oli ketunhäntä kainalossa. Meille maailmanmestaruuden juhliminen kyseisessä ravintolassa oli maksuton. Ravintoloitsija huolehti tarjoilustamme.

Kuten hyvin muistamme, vuoden 1995 maailmanmestaruuden jälkeen Suomi nousi taloudellisesta
lamasta. Kävikö niin, että Ruotsin isoveli asema murtui samanaikaisesti? Olemme toki hävinneet Ruotsille jääkiekossa myöhemmin, mutta olemme myös näyttäneet heille, että pienikin voi olla kaunista. Siitä upeimpana näyttönä Pekingin kisojen olympiavoitto.

Pomeranssi by Iisalmi 12.2.2026

Viime vuosien olympialaiset, niin talvella kuin kesälläkin, ovat yleensä alkaneet suomalaisten urheilijoiden epäonnistumisilla. Lähes poikkeuksetta odotukset etenkin meillä penkkiurheilijoilla eivät ole toteutuneet, tuskin
urheilijoillakaan. Me puhumme usein suomalaisesta sisusta, mutta tämän päivän
urheilussa urheilijoiltamme kaivattaisiin enemmän luonnetta. Sitä, että parhaat
paukut tulevat esille juuri arvokisoissa.

Saattaahan olla niinkin, että me kaikkien ’laihojen’ vuosien jälkeen yritämme uskotella itsellemme, että nyt urheilijamme vihdoin yllättävät meidät positiivisesti. Odotukset tai toiveiksikin niitä voitaisiin nimittää, eivät suinkaan ole mitenkään ’tuomittavia’. Ne ovat positiivista ajattelua, kunnes tulos on
tiedossamme. Jotta me suomalaiset emme kuvittelisi olevamme ainutlaatuisia odotuksinemme, pettymyksiä joutuvat kokemaan myös monien muiden maiden urheilijat ja penkkiurheilijat.

Minun odotukseni näiden olympialaisten oheislajien, joita mm. kaikki taituruustemppuilut suksilla ja lumilaudalla ovat, ovat olemattomat. En kuulu niiden lajien faneihin. Ymmärrettävästi olen vanhanaikainen ja pitäydyn lähtökohtaisesti niihin samoihin lajeihin, joissa Cortinassa jo 1956
kilvoiteltiin mitaleista. Toki otan avosylin vastaan kaikki suomalaisten menestykset lajista riippumatta.

Naisten yhdistelmähiihto oli ruotsalaisen kaksikon näytös. Yllättävää oli, kuinka aikaisessa vaiheessa kisa ratkesi. Mielestäni meidän Kerttumme ei ollut hereillä silloin kun peli ratkaistiin. Rohkeammalla esityksellä mitalikin olisi ollut mahdollinen. Kertun ongelmat ovat siinä, että hän on aivan liian kiltti
ja mahdollisesti edeltävien sairastumisten aiheuttama epävarmuus kolkutteli myös takaraivossa. Kertun laskutaitokin olisi kaivannut jo kauan sitten asiantuntevaa opastusta.

Miesten yhdistelmähiihdosta voisi sanoa, että se oli huono suomalainen vitsi. Tekisi mieli vielä lisätä, että alatyylinen. Jokainen saattoi havaita, että hiihtäjillämme kalusto ei ollut kunnossa. Huvittavin esimerkki siitä oli Iivon ryntääminen kisan kärkeen. Hän halusi näyttää, että tällä kalustolla ei kisan menestyksestä voi kamppailla. Iivo on jo sen verran olympialaisissa menestynyt, jotta jos hän kokee, että menestymisen edellytykset on menetetty, tehdään hiihdosta show.

Em. kahden kisan perusteella me todelliset penkkiurheilijat alamme heti miettiä viestijoukkueiden kokoonpanoja. Miehissä kolme hiihtäjää on täysin selvää. Arsi, Iivo ja Niko muodostavat rungon, mutta kuka on se neljäs? Risto-Matin sanottiin kaatuneen perinteisen osuudella, mutta onko hänen kuntonsa sittenkään riittävä aloitusosuudelle?

Naisten viestijoukkueen kokoaminen näyttää vielä ongelmallisemmalta. On selvää, että meillä on kaksi mitat täyttävää viestinviejää. Kerttu ja Johanna. Jasmi on luonnollisesti se kolmas lenkki. Valitettavasti kaikki kolme ovat parhaimmillaan perinteisellä tyylillä. Onneksi minun ei tarvitse valita joukkuetta, mutta jälkikäteen voin toki arvostella valintoja. Varsinkin, jos jokin lenkki pettää.

Huomaatteko, että vanha penkkiurheilija katsoo aina tulevaisuuteen. Se ei jää murehtimaan
menneitä. Viestit ovat aina olleet minulle ne tärkeimmät kisat. Viestivoitosta minä antaisin kolme muuta kultamitalia pois. Se on maan ja joukkueen voitto. Neljä kultamitalia samalla kertaa. Olen itse ollut viestihiihtäjä, mutta valitettavasti vain harvoin onnistunut, usein epäonnistunut.

Pomeranssi by Iisalmi 9.2.2026

Kuten edellisessä talviolympialaisia käsittelevässä blogissani totesin, minulla on 70 vuoden kokemus niistä penkkiurheilijana. Oli mielenkiintoista kuulla, että vuoden 1956
olympialaiset Cortina D’ampezzossa olivat ensimmäiset, jotka televisioitiin ympäri maailman. Meillä Suomessa televisiotoimintaa ei vielä tuolloin ollut, joten niiden seuraaminen tapahtui silloin radion välityksellä. Neljä vuotta myöhemmin intiaanivaimon laaksossa (Squaw Valley) järjestetyt talviolympialaiset eivät nekään näkyneet meillä televisiossa. Vasta 1964 Innsbruckissa järjestettyjä kisoja saatettiin televisiosta seurata.

Osallistuvien maiden joukkueiden paraati on aina kuulunut kisojen avajaisten ohjelmaan. Siitä
alkaen, kun kisat ovat näkyneet televisiossa, on aina seurattu mm. joukkueiden pukeutumista ja käyttäytymistä paraatissa. Pukeutuminen on muuttunut askeettisuudesta käytännönläheisemmäksi, joskin nämä avajaiset jättivät kyllä kysymysmerkkejä sen käytännön läheisyyden suhteen. Käyttäytyminen on sekin muuttunut ryhdikkäästä marssista suorastaan riehakkaaksi sisääntuloksi. Edellä kerrottua taustaa vasten julki tuon näkemykseni näiden kisojen avajaisista.

Vuosi vuodelta olympialaisten avajaisten oheisohjelma on etsinyt näyttävyyden ja mielikuvituksen rajoja. Joka kerta siihen uhrataan yhä suurempi summa rahaa. Minun vanhoillisen mielipiteeni mukaan varsinkaan näiden kisojen avajaisten oheisohjelma ei minua sytyttänyt. Meni pääosin niin kutsutusti ’yli hilseen’. Se mitä oli tavoiteltu, ei saavuttanut minua. Miksi käyttää miljoonia, kun
yksinkertaisuuskin saattaisi olla kaunista ja mieliinpainuvaa?

Paraatiin vielä palatakseni, huomioni kiinnittyi joukkueiden kahdenlaiseen suhtautumiseen
pukeutumisessa. Pääosin oli ns. asiallista pukeutumista, mutta myös karnevaaleihin kuuluvaa asukokonaisuutta. Valitettavasti tälläkin kertaa on todettava, että meidän joukkueemme ns. edustusasu oli suorastaan karmea. ’Suurin surmin’ minä en ainakaan pistäisi sellaista palttoota päälleni julkisella paikalla. Tyylikkäimmät asut olivat Ruotsin ja USA:n joukkueilla.

En parhaalla tahdollakaan jaksa ymmärtää niiden maiden runsaslukuista osallistumista kisoihin, joissa lunta on nähty vain kuvakirjoissa. Heidän edustajilleen on kyllä paikat kisoihin varattu, mutta esim. meidän, talviurheilumaana, piti norkoilla kahdeksannen hiihtäjän paikkaa. Pitäisikö näille lumettomien maiden kilpailijoille järjestää omat kisat samalla tavalla kuin järjestetään paraolympialaiset?

Mitä puheisiin tulee, niin sekä järjestelytoimikunnan puheenjohtajan että etenkin kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajan puheet olivat aivan liian pitkiä. Ei puheiden esitystavassa ollut mitään moitittavaa, mutta aina kun kuulija alkaa vilkuilla kelloa, se on merkki, että puhe on liian pitkä. Minä ehdin käydä toisen puheen aikana pissillä ja toisen puheen aikana jääkaapilla, ilman
minkäänlaista kiirettä.

Kisat on nyt joka tapauksessa avattu. Jos minä olisin saanut suunnitella avajaisten ohjelman, olisin tehnyt sen urheilijoiden ehdoilla. He ovat näidenkin talviolympialaisten pääesiintyjät, eivät Mariah Carey tai Laura Pausini. Olympiatuleksi en myöskään
katso sitä häkkyrää, joka soihdulla ns. sytytettiin. Siinäkin kohtaan olen
perinteisen olympiatulen kannalla. Väistämättä tulee mieleeni, että
televisiointi ympäri maailman on tehnyt olympialaisista suuren show’n, jossa
itse urheilu on jäänyt toissijaiseksi.

Pomeranssi
by Iisalmi, 7.2.2026

Olen alusta-alkaen kritisoinut FIS:in eli kansainvälisen hiihtoliiton päätöstä yhtenäistää naisten ja miesten hiihdettävät matkat erityisesti arvokisoissa, kuten olympialaisissa ja MM-kisoissa. Minusta se on ennen kaikkea kohtuutonta naisia kohtaan, mutta on se toisaalta joillakin matkoilla epäoikeudenmukainen myös miehiä kohtaan. Jos päätöstä on perusteltu tasa-arvolla, minusta se
peruste on täydellisesti pätemätön.

Väite, että muutos on tehty monien asiantuntijoiden ja jopa urheilijoiden toivomuksesta, tuntuu käsittämättömältä. Muutosta on perusteltu mm. sillä, että naishiihtäjien palkintorahat ovat olleet huomattavasti pienemmät kuin miesten. Eihän siihen mitenkään voi vaikuttaa matkan pituus, vaan yhteneväinen julkisuus. Tosin naisten palkintorahat ovat viime vuosina lähestyneet miesten palkintorahoja, mutta onko matkojen yhtenäistämisellä ollut sen kanssa mitään tekemistä?

Vastaavasti IBU eli kansainvälinen ampumahiihtoliitto on pitänyt päänsä kylmänä, miesten ja
naisten hiihtomatkat eripituisina. Palkintorahojen tasapuolisuudesta en ole tehnyt tarkempaa selkoa, mutta käsitykseni mukaan myös naishiihtäjät ansaitsevat kohtuullisesti. Tietojeni mukaan menestyneiden naishiihtäjien palkintorahat ovat olleet huomattavasti ilman pyssyä hiihtäneiden naisten palkintorahoja suuremmat.

Minusta käsittämätöntä oli pidentää naisten pisin matka 50 kilometriin. Entisessä 30 kilometrin matkassa olisi taatusti saatu parhaiden kestävyyserot selviksi. Miesten hiihtomatkan lyhentäminen 15 kilometristä kymmeneen on seuraavaksi suurin munaus. Viestiosuuksien yhtenäistäminen 7,5 kilometriin on se kolmas verenpainettani nostattanut muutos. Kaikessa mielestäni näkyy norjalaisten urheilupomojen vaikutus. On haluttu heidän hiihtäjätyypeilleen sopivat matkat. Olen nähnyt norjalaista dopingkulttuuria henkilökohtaisesti, kabinettikulttuurin voin vain arvailla.

Kuten alussa kerroin, olen pitkän linjan penkkiurheilija. Olen myös ollut kilpahiihtäjä. Omasta
varsin vaatimattomasta hiihtomenestyksestäni olen jo aiemmin kertonut jossakin blogissani. Se on kuitenkin antanut minulle tietynlaista perspektiiviä etenkin taustatekijöihin.

Rohkenen tunnustautua tietyissä asioissa sovinistiksi, mutta urheilussa sovinismia en koskaan ole tuntenut. Marja-Liisa Hämäläisen (Kirvesniemi) Sarajevossa voittamat kultamitalit ovat minulle yhtä arvokkaat kuin Iivo Niskasen kultamitalit myöhempinä vuosina. Molemmille soi porilaisten marssi ja minulla kyyneleet virtasivat rinnuksille, kuten meidän sukuhaarassamme on tapana.

Urheilu ja etenkin talviurheilu on meidän suomalaisten sydäntä lähellä. Muistakaa te
penkkiurheilijat, että jokainen olympiaurheilijamme tekee parhaansa. Olen itse kokenut vaatimattomalla tasollani menestystä, mutta odotuksiin nähden myös pettymystä. Aina tavoitteet eivät toteudu. Aina ei voi onnistua. Antakaamme positiivisille yllätyksille tilaa. Varpaat ja peukut kaikkien puolesta pystyyn!

Pomeranssi by Iisalmi 5.2.2026

Suunnitelmamme tammikuisesta kiertomatkasta eteni pikkuhiljaa. Sääennusteet pitivät meitä jatkuvassa jännityksessä. Emme olleet varmoja ’kotimme’ selviytymisestä pakkaskeleissä. Oikeammin kyse oli meidän selviytymisestämme Bürressä, kun pakkasasteita ulkona on reippaasti.

Kuten aiemmissa blogeissani olen kertonut, joulumme oli MunRakkaani sairastumisen myötä rajallinen. Emme tavanneet lasteni kanssa ja samassa pesuvedessä meni pojantyttäreni Tove. Hän oli kuitenkin saanut tiedon, että Joulupukki oli ennakoinut tilannetta ja jättänyt osan joululahjoista meidän luoksemme odottamaan heidän vierailuaan. Odottavan aika oli pitkä ja viestit saimme.

Niinpä me epävarmuustekijöistä huolimatta suuntasimme Bürren nokan kohti Tamperetta. Tunne lähtiessä oli hyvä ja vielä paremmaksi se muuttui tavatessamme Toven. Hän oli malttamaton Papan ja Ammin tuomien joululahjojen suhteen, mutta malttoi mielensä. Lopulta paljastimme lahjat. Sukset olivat ne, joita hän ilmeisesti oli eniten odottanut. Vielä samana iltana suksia testaamaan.
Yllättävän hyvin Tove, kolme vee ymmärsi, miten suksilla liikutaan.

Kolme kokonaista päivää saimme elää Toven ja hänen vanhempiensa kanssa. Se aika oli mieltä
avartava ja yhteenkuuluvuutta lisäävä. Monta kertaa palautui mieleen Janne samanikäisenä kuin Tove. Meillä oli myös yksi ilta aikaa toimia Toven kaitsijoina. Äiskä ja Iskä saivat hetken laatuaikaa. Ohjeet iltatoimille olimme saaneet. Vain yksi puuttui. Kylpyvaahto laitetaan ammeeseen ennen vettä, muutoin syntyy erimielisyyttä.

Eräänä iltana Janne ja Maarit päättivät, että lähdetään Ikuriin kokeilemaan sekä Toven että Maaritin uusia suksia. Siellä tiettävästi oli latu. Pureva viima teki olotilasta vähemmän viihtyisän. Maarit sai tarvitsemansa luottamuksen karvapohjasuksiinsa ja Tovenkin hiihtotaito todettiin yllättävän hyväksi. Ikurin Virelässä oli juuri samana päivänä avattu Pate Mustajärjen kunniaksi tehty jääveistospuisto.
Täytyy rehellisesti sanoa, että olipa upea kokemus. Paluumatkalla poikani Jänne näytti meille vielä, missä sijaitsee hänen työpaikkansa.

Vanhan sanonnan mukaan vieraat alkavat haista, jos ne viipyvät liian kauan. Niinpä mekin jatkoimme matkaa. Samalle rundille olimme nimittäin yhdistäneet rakkaan ystävämme Timpan synttärit Seinäjoella. Matkalla lounas Jalasjärven Juustoportissa ja kaasutankkaus samaisessa Kurikkaan kuuluvassa kylässä. Tampereen ja Jalasjärven väli on muuten viheliäinen jatkuvien peltipoliisien takia.

Saapuessamme Seinäjoelle ystävillä oli täysi synttärihässäkkä päällä. Siihen sitten koetimme itsemme sopeuttaa. Panimma Bürren piuhan nokkaan ja asetuimma taloksi. Tulevan
synttäripäivän jännitys paistoi niin Timpan kuin Piksankin olemuksesta. Enkä lainkaan ihmettele. Kyllä meidän kelpasi sivusta seurata.

Synttäripäiväkin oli kiireinen. Jotenkin me kuitenkin päädyimme Timpan kyydissä juhlapaikalle. Kaikki kruusaus loisti poissaolollaan. Lohisoppaa, jota kympin litrahinnalla sai vielä kotia vietäväksi. Lottaperinneyhdistykselle tulot menivät. Ystäviä tuli ja meni. Jokusen mekin tunnistimme. Tunnelma oli kodikas, jonka lähes ulkopuolisina saatoimme aistia.

Juhliminen vaatii toipumisen ja toipuminen – sen kunniaksi. Meidän lähtömme viivästyi
ylihuomiseen. Vasta tuolloin juhlittu Timppa saattoi itse nauttia saavuttamastaan merkkipaalusta. Siihen saakka kaikki oli kohdistuneena ystävien (vieraiden?) viihtymiseen. Sellaista on syntymäpäivien juhliminen.

Tämä rundi kesti viikon. Bürren lämmitys toimi moitteettomasti. Neljä pulloa kaasua kului,
mutta sillä rahalla olisi nippa nappa saanut yhden yön hotellissa. Eikä meidän mielestämme Bürren veroista hotellia ole montaakaan. Vain yksi ainoa hotelli, Little America, Flagstaffissa, Arizonassa, nousee arvoasteikossa sen ylitse. Siellä oli vielä leveämpi sänky ja kummallekin omansa.

Pomeranssi by Iisalmi, 29.1.2026

PS. En ole millään tavalla Pate Mustajärvi - fani, mutta nähty, mikä nähty.

Mie nukun niin pitkään, ku nukuttaa. Joskus saattaa olla puolipäivä. Joskus uni ei enää tule kaheksan jälkeen. Tapahtuipa ylösnousemus koska tahansa, askelkuvio on aina samanlainen. TV auki kakkoselta ja teksti TV sivulta 235. NHL:n tulokset. Siis ameriikan/kanadan jääkiekkosarjan tulokset ja ennen kaikkea otteluissa mukana olleiden suomalaisten pelaajien plussat ja miinukset. Vasta sitten päivä alkaa.

Sitten istahdan keittiön pöydän ääreen ja avaan tietokoneen. Katson sähköpostit, Facebookin päivitykset ja päivän tai paremminkin illan TV-ohjelmat. Viimeksi mainittu on ennakoiva toimenpide, sillä kun MunRakas nousee ylös, hänen miltei ensimmäinen kysymyksensä on, mikä elokuva tulee tänä iltana. Useimmiten joudumme viikolla etsimään omista tallenteistamme meitä miellyttävän elokuvan. Pakko sanoa, että TV-yhtiöt ovat meille varttuneen ikäisille ihan perseestä.

Olen viime aikoina innostunut pienimuotoiseen itseni kunnostamiseen. Niinpä pyrin pienen
valmistautumishetken jälkeen lähtemään pienelle kävelylenkille. Runsas puolituntinen. Ilahduttavaa on ollut havaita kunnon kohentuminen. Nykymenolla pitää alkaa hillitä miestä, sillä kuusi kilsaa tunnissa on jo hyvä saavutus.

Lämmin suihku pesee hiet pois. Pieni hiljainen hetki pesuhuoneen pallilla. Montako askelta? Yökkärit päälle ja takaisin pirttiin. Pääsääntöisesti päivä menee yökkäreissä eli yöasussa. Mitäpä sitä
kotioloissa muuta päälle pistäisi.

Laiskuus on ilomme, ahkeruus intohimomme, mutta kyllä kunnon mies aina intohimonsa voittaa. Niin minäkin. Istahdan jälleen keittiön pöydän ääreen ja alan pelata tietokoneella pelejä. Korttipelejä. Ei mitään räiskintää, rahapeleistä puhumattakaan. Siinä pelatessa mieli rauhoittuu. Turhat murheet jäävät taka-alalle.

Näin talvisaikaan päivä on lyhyt, kaksi pimeää miltei vastakkain. Koko päivän on pidettävä valot päällä. Iltapäivällä, usein aivan liian myöhään, purasemme jotakin. Jos joku ei ymmärrä, niin selvityksenä, jotta syömme jotakin. Joskus palkitsemme itsemme kulinaarisilla nautinnoilla. Pakastimestamme löytyy vaikka mitä, mutta mm. tuore kuha on se meidän suuri intohimomme. Valitettavasti kuhan hinta on kivunnut miltei pilviin. Useimmiten kuitenkin syömme vanhoja jäännöksiä, MunRakas riisipuuroa ja minä jotakin muuta.

Emme ole varsinaisesti uutisihmisiä, kuten ystävämme Timppa. Aamu-uutiset ohitamme
tyylikkäästi joko nukkuen tai muuta tehden. Me emme lainkaan ymmärrä niitä, jotka heti herättyään alkavat töllätä telkkua tai ainakin toisella silmällä tai korvalla elävät sen tahdissa. Meidän pääuutisemme ovat YLEn puoliyhdeksän uutiset. MTV:n uutisia minä kutsun huhu-uutisiksi.

Kuten aiemmin totesin, MunRakas on aamusta alkaen kiinnostunut, millaisia elokuvia telkusta
illalla tulee. Valitettavan usein sieltä ei tule mitään sellaista, jota kannattaisi katsoa. Vanhoja, juuri nähtyjä uusintoja pääsääntöisesti. Minua eivät kiinnosta minkäänlaiset sarjat. MunRakas töllää kyllä Tanssii tähtien kanssa ja Voice of Finlandin, mutta silloin minä käsetän hänet alakertaan toisen telkun ääreen. Itse en niihin halua sekaantua.

Meille illan elokuva on traditio. Me olemme tunnustautuneet elokuvafriikeiksi. Iltauutisten jälkeen on löydyttävä elokuva. Ellei sitä löydy Elisa Viihteen tallennuksista, kaivamme esille DVD:n vajaan parintuhannen elokuvan kokoelmastamme. Viimeinen samurai, Kotkat kuuntelevat ja Navaronen tykit ovat meidän lemppareitamme.

Elokuvan jälkeen, puolenyön kahta puolen laskeudumme sänkyyn. Hyvänyön suukko ja se on
siinä. Useimmiten pistän käteni ristiin ja kiitän Luojaani eletystä päivästä.

Pomeranssi by Iisalmi 17.1.2026

Olimme tilanneet etukäteen kinkun, joka nykytilanteessa 4,8 kiloisena oli aivan liian suuri. Minä paistoin sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja rohkenen sanoa, että se oli uunista otettuna suorastaan upean näköinen. Nahan ja ihran poisottamisen jälkeen se ei enää ollutkaan niin kaunis, mutta silti herkullisen näköinen. Koska vain minä olin syömässä, panin kinkun puoliksi ja toisen puolen pakastimeen.

Hankin joulukuusen hyvissä ajoin ja laitoin sen jalkaan parvekkeelle. Viherkasvimme eivät nimittäin pidä kuusesta sisätiloissa. Kerroin MunRakkaalle, että laitan joulun kotiin kuten aiemminkin, mutta sillä poikkeuksella, että niitä kymmeniä joulukoristeita minä en ripottele kotiimme. Vain muutaman. Hän hyväksyi sen ja niin minä suunnitelman toteutin. Kynttilät ja koristeet joulukuuseen ja itse asiassa joulukuusen koristeita hankin lisää. Pieniä kultaisia kelloja.

Olin aiempina vuosina osallistunut hitusen joulusiivoukseen, mutta tänä jouluna minun piti tehdä se kokonaan itse. Imuroin, kuten tapana on, mutta minä luuttusin, jopa käsin, en pelkästään mopilla lattialtamme hänen pahoinvointinsa seuraukset. Pyyhin myös tasot ja huomasin, että pitäisi tehdä se useammin. Järjestin huushollin täydelliseen kuntoon, jos vaikka …

Istuin jouluaattoiltana yksinäni keittiön pöydän ääressä MunRakkaani maatessa koronan runtelemana sairaalassa. Sammutin välillä keittiön valot ja katselin ikkunasta parvekkeella olevan joulukuusemme pimeydessä loistavia kynttilöitä. Joulukuusi ja sen kynttilät edustivat minulle perinteistä joulua ensimmäisestä muistetusta joulusta tähän jouluun saakka.

Joku saattaisi pitää jouluani yksinäisenä, mutta sitä se ei todellakaan ole. Vaikka fyysisesti olen yksin, tiedän ja tunnen, että kanssani ovat monien ajatukset, jotka normaaleina jouluina eivät kanssani olisi. Kun tieto poikkeuksellisista olosuhteistamme levisi ystäviemme keskuudessa, heidän ajatuksensa normaalin joulun keskellä piipahtavat myös meissä, toisenlaisessa joulussamme. Olemme tahtomattamme monien ajatuksissa heidän joulukiireidensä ja hiljentymisenkin
keskellä.

Läheistemme ja ystäviemme huoli ei pelkästään kohdistunut MunRakkaani terveydentilaan vaan
myös minun hyvinvointiini. Koronan kanssa olen pysynyt välilöissä, mutta ei se ole ollutkaan ystäviemme suurin huolen aihe, vaan henkinen hyvinvointini. Olen koettanut lohdutella heitä, että tämä Pappa on elämässään jo niin monta yllätystä kokenut, iloista ja ikävää, että tilanteeseen osaan suhtautua sen edellyttämällä tavalla.

Minä en enää vuosiin ole hukannut energiaa voivotteluun, vaihtoehtoisiin skenaarioihin vaikeuksien osuessa kohdalle. Saattaa kuulostaa hyvin kylmältä, mutta sitä se ei ole. Minä keskityn välittömästi siihen, mihin voin vaikuttaa uhraamatta energiaa siihen, mihin en voi vaikuttaa.

Pomeranssi by Iisalmi 2. nimipäivänäni 26.12.2025

Vilma vertasi Hakunilaa Mogadishuun, siis Somalian pääkaupunkiin. Vertauskohta oli mielestäni huono, sillä en minä eikä moni muukaan ole käynyt Mogadishussa. Mutta, jos minulle olisi sama kysymys esitetty niissä maastoissa, vastaus olisi todennäköisesti lyhyellä harkinta-ajalla ollut samannäköinen. Yritin kuumeisesti miettiä, missä olen yhtä helppoa kilpalatua aikanani hiihtänyt kuin Hakunilassa. Vastausta en välittömästi löytänyt.

Hakunila ja Paloheinä pääkaupunkiseudulla, ovat molemmat tarkoitettuja ensisijaisesti
kuntoilijoille. Ei siihen maastoon yksinkertaisesti voida synnyttää vaativaa kilpalatua. Minä ymmärrän, että Hakunilaan on saatava SM-hiihtoja ja muitakin ns. isoja kisoja, jotta kannustetaan pääkaupunkiseudun asukkaita hiihtämään. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että älköön koskaan hiihdettäkö minkäänlaisia valintakisoja Hakunilassa. Se rata on kansainvälisiin ratoihin
verrattuna suorastaan ala-arvoinen.

Olen mainitut 15 kiloa sitten hiihtänyt kilpaa kaikilla Suomen tunnetuimmilla kilpaladuilla. Lahdessa, Puijolla, Rukalla ja Ounasvaaralla. Vuokatinkin ladut ovat tuttuja. Ounasvaara on mielestäni kilpaladuista vaativin. Hakunilan ladut ovat näihinkin verrattuna kuin toisesta maailmasta. Toki Hakunilassakin kilvan hiihtäjien paremmuus löytyy, mutta tällöin se hyväkuntoisin ei välttämättä voita. Tällöin voittaa sille radalle sopivin.

Olen hiihtänyt Lillehammerin olympialaduilla neljä vuotta niiden kisojen jälkeen. Totesin silloin, että ladut olivat todella tehdyt norjalaisille. Nopeita lyhyitä laskuja, neulansilmäkäännös ja jyrkkä ylämäki. Sillä radalla vaadittiin rohkeutta, mutta myös juoksutaitoja.

Kuullessani Crans Montanan surullisesta ravintolapalosta, muistot kyseisestä paikasta kohosivat mieleen. Elettiin vuotta 1998. En laskettelua harrastanut, mutta siellä kävimme varsin korkealla hissin avulla. Murtomaahiihtoon kyseistä paikkaa ei ollut valjastettu, mutta kyllä silloin meille hiihtoladut oli tehty. Niinpä me hiihdimme paikallisella golf-kentällä ja todistan jälleen, että sekin
hiihtolatu oli vaativampi kuin Hakunila.

YLEn urheilustudiossa haastateltiin Elian Lehtoa, meidän upeaa syöksylaskijaamme. Kävi ilmi, että olympialaisten syksylasku on Bormiossa. Minulle monilta käyntikerroilta tutussa paikassa. Pista Stelviolta he alas tulevat Bormion cityyn. Olen sen laskun omakohtaisesti nähnyt, tosin silloin laskijat tulivat soihdut kädessä, näytösluontoisesti.

Bormiossa minä ensimmäisen Interbancario Europeo – mestaruuteni voitin. Vieläpä radalla, jollaista
meiltä Suomesta ei löydy. Ollaan lähes 1800 metrin korkeudessa. Aikanaan siellä hiihdettiin myös maailmankupin kilpaluja. Nyt ei enää joko korkeuden tai liikenneolosuhteiden takia. Rohkenen väittää, että sillä ladulla Iivo Niskanen olisi nro uno.

Summa summarum. Älkööt vantaalaiset ottako Vilman lausunnosta pulttia. Vertailukohde
oli kyllä väärä, sen myönnän. Vertailukohdaksi itse laittaisin - Kokkolan.

Pomeranssi by Iisalmi 3.1.2026

Kari Tapion hienossa iskelmässä todetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Meille kävi juuri päinvastoin. Nautittuamme ihanasta pikkujoulusta upeassa seurassa, emme suurin surmin voineet kuvitella elämämme muuttuvan niin äkisti ja rajusti lähes toiseen äärimmäisyyteen. Kun sairaus otti niskalenkin MunRakkaastani, se tapahtui vimpan päälle.

Yksityiskohtiin tarkemmin puuttumatta kerron, että keskiviikkopäivä oli aamuyöstä alkaen ikäviä ja äkillisiä tapahtumia täynnä. Siinä tyhjenivät keuhkot yläkautta ja vatsa alakautta, molemmat makuuhuoneemme lattialle. MunRakas oli täysin voimaton. Hän pääsi ylös sängystä vain minun nostamanani ja vessaan minun kynkättämänä. Viimeisetkin voiman rippeet olivat tipotiessään. Hän halusi vain nukkua.

Illansuussa totesimme, että tämä ei nyt tästä helpotu ja päätimme ’tilata’ ambulanssin.
Hälytyskeskuksessa sattui olemaan piukkapipoinen naishenkilö, joka tivasi MunRakkaalta kaikkia mahdollisia oireita taudin suhteen. MunRakas oli jo silloin siinä kunnossa, että puhe puuroutui, se oli kuin kaatokännisen puhetta. Naishenkilö ei luvannut ensihoitoyksikköä tulevaksi. Palataan asiaan huomenna, jos on tarvetta, oli vastaus. Olen viikon katunut sitä, että en silloin tarttunut puhelimeen ja selväsanaisesti kertonut, miltä tilanne myötäeläjän silmin näyttää.

Imodiumilla vatsa saatiin rauhoitettua, mutta totaalinen väsymys jatkui. Odottelimme matkaa
parempaan, mutta suunta tuntui olevan kaiken aikaa pahempaan. Meni torstai ja tuli perjantai. Kohennusta ei tapahtunut ja pienen painostuksen tuloksena MunRakas soitti kiireelliseen päivystysnumeroon. Siellä sattui olemaan mieshenkilö, joka kuunteli tarinan alusta loppuun ja lisätietoja kysellen. Lopputulemana hänen myötävaikutuksellaan ensihoitoyksikkö saapui paikalle.

MunRakas laitettiin piuhoihin, verenpaineet ja sykkeet tutkittiin. Otettiin myös pikainen verikoe. Nyt ei enää leikitty, nyt oli tosi kyseessä. Verenpaine oli alhainen, samoin syke ja verikokeen tuloksissakin ilmeni varoittavia merkkejä. MunRakas lähti ambulanssilla suorinta tietä KYSiin (Kuopion Yliopistollinen Keskussairaala). Lyhyen ajan sisällä minä jäin toistamiseen aprikoimaan, kuinka vakavasta on kysymys. Se on muuten pirunmoinen tunne.

KYSissä paljastui pienen aprikoinnin jälkeen, että kyseessä on (ainakin) korona. MunRakas oli sen taudin jo kertaalleen sairastanut, mutta tällä kertaa tauti otti hänestä täydellisen niskalenkin. MunRakkaallani on keuhkoahtauma ja kaiken lisäksi hänen fyysinen kuntonsa on puhdas nolla. Yhdistelmä, joka tarjosi koronalle otollisen alustan.

Olen nyt viikon seurannut puhelimitse ja myöhemmin lähietäisyydeltä MunRakkaani
toipumisprosessia. Se on ollut äärettömän hidas. Väsymystila on ensisijainen, puhe on edelleen kuin kaatokännisellä. Keuhkot huutavat happea, yskintä on kuin keuhkotautisella. Minä jopa muistan lapsuudestani, miltä he kuulostivat, joten vertaus ei ole vitsi.

Kolme vuorokautta KYSissä, sen jälkeen siirto tänne Iisalmen sairaalaan tutun lääkärin valvontaan. Jäi paljon kysymysmerkkejä KYSin toiminnasta. Kun korona havaittiin, putosivatko hanskat, eikä vastauksia ensioireisiin etsitty? Tapahtuiko koronan ohessa jotakin muuta, itse asiassa vakavampaa, joka olisi vaatinut erityistä huomiota? Ehkä myöhemmin saamme tähän vastauksen.

MunRakkaani joulu meni sairaalan sängyssä maatessa. Totaalinen väsymys piti huolen, että aika ei ainakaan alkuaikoina käynyt pitkäksi. Uni täytti miltei kaikki mahdolliset väliajat. Tervehtymisen myötä pintaan kohosivat tunteet. Parhaan kykyni mukaan olen yrittänyt niitä pehmentää. MunRakkaani tuntien, hän kantaa syyllisyyttä pilaamastaan joulusta. Ei hän ole sitä tehnyt, päinvastoin. Hän pani meidät läheiset pohtimaan joulun itsestäänselvyyksiä. Ne voidaan koska
tahansa ottaa meiltä pois. Elä tässä ja nyt, on mielestäni yksi upeimpia opetuksia elämästä.

Pomeranssi by Iisalmi joulupäivänä 2025

Olimma pippaloissa. Vieläpä todella hauskoissa näin varttuneen iän huumorintajulla. Pikkujouluksi niitä tähän vuoden aikaan kutsutaan. Muutamalla tonttulakki päässä. Minulla sitä ei tarvita. Tontun tuntee muutenkin. Kimppakyydillä lähettiin, kuten tapana on ollut. Matkalta poimittiin joukkoon kuuluvat.

Koljonvirran kartanon isoon tupaan astuessa pää hieman nöyristyi. Totuttuun tapaan naiset
halattiin ja osa miehistäkin. Ujoimmat ottivat askeleen taaksepäin, jotta ethän vaan lähentele. Miehisellä halaamisella on vielä pitkä matka kuljettavana, vaikka mekin olimme jo vanhoja tuttuja, ystäviksikin laskettavia.

Löysimmä itellemme penkin ja kuinka ollakaan, entuudestaan tutut naamat olivat vastapäätä. Huumorintajua ei tarvinnut koetella, sen tiesi entuudestaan. Paikan emäntä oli loihtinut mahtavan joulupöydän, jota me pääosin vähäruokaiset koetimme parhaamme mukaan kuluttaa. Se on taito valita ainesosia pöydästä siten, että kaikki mahtuu sisäiseen ruokamyllyymme.

Olen myötäelänyt joukkiomme yli 20 vuotta. Tällä kertaa tunsin suurta tyydytystä siitä, että etenkin ns. vanhat parrat astuivat esiin. Nautittuamme nuorisokuoro Allegron hienoista joululauluesityksistä, omasta joukkiostamme yhdellä, jos toisellakin oli meille kerrottavaa. Tuli juttua sieltä, ja tuli juttua täältä. Kaiken kruunasi jatkuvat naurun remahdukset.

Kun mietin illan käsikirjoitusta, jota todellisuudessa ei ollut, Jouko avasi niin kutsutun Pandoran lippaan. Panemalla itsensä likoon, kertomalla tositarinan lapsuudestaan, hän käsittämättömällä tavalla synnytti joulun hengen. Avoimuuden. Sen jälkeen muiden oli helppo tulla perässä.

Joukkiomme sokea jäsen Rampe istahti keinutuoliin. Totesi, jotta kyllä tässä kitaran soittokin sujuu. Yksi joululaulu ja sen jälkeen hieman irlantilaista laulantaa. Rampe on todella arvokas jäsen joukkiossamme. Hänen kauttaan me jollakin tavalla kykenemme ymmärtämään toisen ihmisen fyysisiä puutteita.

Ehkä Rampen innoittamana myös Koljonvirran isäntä, Jamppa, tarttui kitaraan. Joukkiomme
jäsen hänkin. Jaska Tepon lauluja tuli parin kertosäkeen verran. Tilanteen lämminhenkisyydestä kertokoon, että Jaskan sisko oli meitä passaamassa. Olimma toki oma-aloitteisia, kossua vissyllä ja vehnäistä olutta.

Vanha sanontahan kuuluu, jotta joulujuhlista jaloin, pikkujoulusta kontaten. Me emme lähteneet kontaten, naapureitten kanssa tyylikkäästi taksilla. Vieläpä ihmisten aikaan. Jos joku ei sitä ymmärrä, se tarkoittaa noin kymmeneltä. Tappiin ei tarvitse olla.

Olen antanut palautetta läsnäolleille. Tunnelma oli mielestäni pikkujoululle epätavallinen. Väitän,
että näissä pikkujouluissa yhteenkuuluvaisuuden henki oli todella läsnä. Joulun Henki. Kiitokset kaikille läsnäolleille. Te teitte sen.

Pomeranssi by Iisalmi 14.12 2025

Kuten hyvin tiedätte, en ole poliitikko, en asiantuntija, vain tavallinen kansalainen. Minun mielipiteelläni ei siis ole mitään tieteellistä tai muutakaan arvoa. Siksi minun ei tarvitse rajoittua
tieteellisiin tosiasioihin tai poliittisiin rajoitteisiin. Voin kertoa rehellisesti oman mielipiteeni, miten maailma makaa.

Jos saisin piirtää näytelmän käsikirjoituksen, tämä Vladimir olisi kusetuksen mestari. Vastapelurina olisi erään valtion vähä-älyinen pressa, joka myös kuninkaaksi haluaisi. Kruunukin kuulemma on joissain videoissa päässä nähty. Nämä kaksi ovat ne, jotka huseeraavat pelikentillä, Staliniksi haluava Vladimir ja kuninkaaksi pyrkivä Donald. Olemme kaulaamme myöten kusessa.

Tässä asetelmassa yksi asia kiinnittää huomioni. Missä on Euroopan rooli? Sanon välittömästi, että se on lampaantissi. Joka ei tätä kuvitelmaa ymmärrä, olkoon ymmärtämättä. Eurooppa on hampaaton, Putinin kusetuksen ohjaama. Unkarin ja muutaman muun valtion vanki. EU:n pitäisi alkaa toimia ja nyt, sillä hetken päästä se on myöhäistä.

Euroopalta, useiden valtioiden yhteisöltä puuttuu johtajuus, jota ryssä käyttää mitä törkeimmällä tavalla hyväkseen. Nyt pitäisi välittömästi saada aikaiseksi jonkinlainen organisaatio ryssän
tuhoamiseksi. Jos minulla olisi valtaa, kaataisin Unkarin presidentin, pistäisin nurinniskoin Belgian hallituksen ja ryhtyisin toimiin. Ryssät nauravat tälle meidän touhuilullemme. Me olemme suuria kusetuksen uhreja ja valitettavasti me tiedämme sen, mutta emme tee sille mitään.

Olen lukenut Jarno Limnellin hienoja tarinoita, kuinka ryssä yrittää vaikuttaa meihin. Hänkään ei uskalla kertoa mielipidettään, missä todellisuudessa mennään. Hän tietää sen. Minä, tyhmä pohjalainen, lauon mielipiteitäni ja pidän niitä totuuksina. Minulle ne ovat totuuksia. Olen kasvanut avoimeen maailmaan.

Tähän ikään ehtineenä minulla on syntynyt jonkinlainen kyky suoltaa informaatiota. Siitä huolimatta sanon, että nykyinen maailma on kahden kahjon johtama, ja se ei tunnu hyvältä. Pahinta on se, että kaksi kahjoa on vallassa samanaikaisesti. Luultavasti tulen saamaan mielipiteestäni luodin otsaani, eikä se ole venäläinen. Siitä huolimatta kerron osoitteeni.

Stamatakis Boutique Studios, Platanias, Kreeta 25.10.2025

Aikuisiällä oma perhepiiri ja läheiset ystävät muodostivat vuosikymmeniä lähiympäristön,
josta välitettiin, jonka kanssa ilot ja surut jaettiin. Maailmalla matkatessa etäisyys esim. serkkuihin kasvoi pidemmäksi kuin sitä kilometrein mitattuna oli. Aina olisi ollut tilaisuuksia ylläpitää sukulaisuutta. Sillä hetkellä se vain ei tuntunut ajankohtaiselta.

Lapsuudessani, pienellä kotikylälläni Reisjärven Kellonmäellä minulla oli kaksi serkkua, Martti ja Eero, joiden kanssa olimme kuin paita ja peppu, vanhaa sanontaa siteeraten. Kaikki meidän harrastuksemme olivat yhteisiä. Yhteisiä polkuja teimme, yhteisiä intiaanimajoja rakensimme. Mieleeni ei ole jäänyt keskinäisiä tappeluita.

Meidän tiemme erkanivat 1960-luvun puolivälissä. Kuka lähti minnekin. Sen jälkeen emme
pitäneet minkäänlaista yhteyttä. Kaikilla meillä ilmeisesti oli sama aiemmin kuvaamani elämäntapa, lähiommaiset ja ystävät.

Serkkuni Eero tietämättään käynnisti ’paluu juurille’ projektin. Sattumalta näin fasepuukissa hänen hienon videonsa eläimistä hirvien nuolukivellä. Tein ehdotuksen kaveruudesta, johon sain myöntävän vastauksen. Pian samaisille sivuille ilmestyi tieto, että saattaisit tuntea tämän henkilön. Kyseessä oli serkkuni Martti. Näillä aloiteltiin.

Henkilökohtainen tapaaminen alkoi pikkuhiljaa tuntua suorastaan painostavalta ajatukselta.
Aikataulujen yhteensovittaminen olikin sitten todellinen taiteenlaji, sillä vaikka tämän ikäisistä on kysymys, ohjelmaa piisaa. Lopulta sovimme audienssin Juukaan Martin ja Sinikan mökille. Eero ei valitettavasti silloinkaan paikalle päässyt.

Kun ensi kerran Martin tapasin saadessani häneltä ohjeita paikoituksesta, jotakin vanhaa
helähti. Tuskin olisin häntä maailmalla tunnistanut, mutta sillä hetkellä kylläkin. Lähes 60 vuoden tauko tarkoitti samalla, että olimme hieman etäisiä toisillemme. Piti hakea etenemistapaa päästäksemme sinne, minne halusimme.

Upean, kalaisan aterian jälkeen naiset läksivät saunaan ja me Martin kanssa jäimme kelaamaan menneitä. Siinä kurottiin yhteen noin 60 vuotta kummankin elämää. Koettakaapa kuvitella täyttävänne pienillä palasilla niin valtavaa aukkoa. Mikä eletyssä elämässä on ollut merkittävää, mikä vähemmän merkittävää.

Kun tuli meidän vuoromme saunoa, olimme lapsuuden temmellyskentillä. Muistelimme
lapsuutemme tapahtumia, sen aikaisia henkilöitä, heidänkin tekemisiään. Ydin oli kuitenkin se, että palasimme lapsuuteemme. Muistimme samoja asioita, mutta on myönnettävä, että Martin muistikuvat tapahtumista olivat terävämmät kuin minulla. Meidän lapsuutemme oli onnellinen. Se oli rikas, kiitos maaseutuympäristön. Olimme molemmat suruissamme siitä, että sitä maailmaa eivät
lapsemme eivätkä heidän jälkeläisensä voi kokea.

Kuten edellä totesin, Martti muisti asioita, jotka itse olin jo unohtanut, kuten erään kirjan, jota aikanaan opiskelimme ja samalla myös latinaa. Häntä siteeraten, osasimme silloin latinaa paljon enemmän kuin nyt. Muistelin, että minulla saattaisi yhä olla se kirja. Kotiin palattuani löysin sen helposti. Lähetin kuvan Martille. Sen kirjan viisauksia me tuskin enää tarvitsemme.

Kun katsoimme toisiamme, lapsuutemme oli kaukana takanapäin. Ei sillä väliä. Saatoimme
yksissä tuumin palata kaikki vuosikymmenten rypyt naamallamme niihin, jopa yli 70 vuoden takaisiin tapahtumiin. Tekisi mieleni sanoa, että lapsuutemme läpikäyminen oli jotenkin vapauttava hetki. Jos me kaksi muistamme, se on totta eikä mielikuvitusta.

Lopuksi antaisin vinkin. Jos sinulla on ollut, missä tahansa elämäsi vaiheessa, etenkin
lapsuudessa, läheinen ystävä, ota yhteyttä ennen kuin se on myöhäistä.

Pomeranssi by Iisalmi 25.9.2025

Ei olisi tullut pieneen mieleenkään lähteä yleisurheilun Suomi-Ruotsi maaotteluun, vieläpä Tukholmaan, vaikka kyseessä oli 100-vuotisjuhlamaaottelu, elleivät vanhat
kollegat olisi kutsuneet. Meitä eläköityneitä OP-johtajia yhdistää nimittäin muuan OP-Kilta. Kun kutsu kävi, myönteinen vastaus lähti välittömästi.

Olisi ollut helppoa ja taloudellista matkustaa junalla Turkuun, josta laivamme Tukholmaan läksi. Pienen pohdiskelun jälkeen päädyimme kuitenkin siihen, että yhdistämme samaan matkaan muutaman muun lupaamamme tapaamisen. Niinpä läksimme matkaan Bürrellä, monet vastoinkäymiset kokeneella matkailuautollamme.

Menomatkalla pysähdyimme pariksi yöksi Tampereelle pojantytärtäni Tovea tapaamaan. Papan
pysyviin muistikuviin tallentuivat ne hetket, kun sain käsi kädessä Toven kanssa kävellä päiväkodista kotiin. Ne hetket olivat papalle juhlahetkiä.

Saavuimme Turun satamaan hyvissä ajoin, koska pelkona oli parkkipaikan saaminen. Se löytyi lopulta yllättävän helposti. Kännykällä paikoitus ja helpotuksen huokaus. So far, so good. Pienen mietintätauon jälkeen marssimme terminaaliin. Siellä odottivat Tuomo ja Pekka, tutut naamat menneiltä työvuosilta, mutta Tuomon kohdalla myös yhteisistä hiihtoharrastuksista.

Koko laiva, Baltic Princess, oli meitä yleisurheilufaneja täynnä, joista meidän poppoomme
oli vain pieni osanen. 1300 matkustajaa menossa Suomea kannustamaan. Matkan järjestelyistä vastasi Ikaalisten Matkatoimisto yhteistyössä Suomen Urheiluliiton ja YLEn kanssa. Jo lähtötunnelma oli innostava. Tuli väistämättä mieleen vanha sodanaikainen kannustusloru uudelleen muotoiltuna: Hakkaa päälle Suomen poika, ettei Ruotsi meitä voita.

Laivan irtauduttua satamasta söimme yhteisen buffet-päivällisen ja tutustuimme toisiimme. Minulle paria lukuun ottamatta kollegat olivat entuudestaan tuttuja, Ritvallekin muutama. Puolisoista tosin olin tavannut aiemmin vain muutaman. Olin joukon toiseksi vanhin, mutta eläkevuosiltani pitkäaikaisin. Joukossamme oli myös entinen maaottelujuoksija Tapio Mikkola Lopelta. 3000 metrin esteet olivat hänen leipälajinsa. Oli upeaa kuunnella hänen tarinoitaan 1970-luvulta ja muistella omaa elämänkaarta niinä vuosina.

Tarinaa olisi riittänyt pidempäänkin, mutta henkilökunta hätisteli meitä pois seuraavan kattauksen alta. Siirryimme viihteelle. Sitä tarjosivat Lasse Viren ja Ringa Ropo maaottelumuisteloiden merkeissä. Haastattelijatkin olivat entisiä maaotteluratsuja, Oskari Mörö ja Sara Lappalainen. Suorastaan erinomaisia. Tunnelma oli leppoisa, mutta sopivasti tulevaan maaotteluun virittävä.

Kun emme pitkiin aikoihin olleet yöpyneet ruotsinlaivan hytissä, sen pienuus oli jotenkin yllättävä. Ei paljoa puuttunut, etteikö ikkunattomassa yhdeksän neliön yksiössä olisi tullut ahtaan paikan kammo. Onneksi vuoteet, tosin erillään, olivat ’katutasossa’. Laivan koneiden aikaansaama pienoinen tärinä oli unettavaa. Pienintäkään keinuntaa ei ollut havaittavissa. Ajatus viivähti hetken aikaa seuraavana iltana alkavassa koitoksessa. Sen jälkeen, huomaamatta, uni tuli … mutta tarina jatkuu.

Pomeranssi by Iisalmi 25.9.2025

Tyttäreni Jenny vaati asiasta kuultuaan, että me kerrankin viipyisimme heillä Vantaalla enemmän kuin vain yhden yön matkalla jonnekin. Niinpä teimme. Junalla, kuten tavallisesti, Tikkurilaan tulimme ja sieltä he meidät noutivat. Alkoi huippukiva viikonloppu. Pappakin suorastaan innostui.

Eka iltana osallistuimme joukkueena tietokilpailuun Puotilan kartanossa ilman suurempaa
menestystä. Upea miljöö. Seuraavana iltana kulinaarisia nautintoja kreikkalaisessa ravintolassa ikään kuin pohjustaaksemme tulevaa matkaamme. Opimme samalla, että Uber-taksilla kyyti voi olla jopa 4,40 ekua, jos sikseen sattuu.

Koitti H-hetki. Ihana vävyni Jari oli päättänyt, että me emme menekään taksilla konserttiin, vaan kunnon pirssikyydillä. Niinpä hän valjasti (latasi) ’valkoisen ratsunsa’, Cadillacin vm 78. Istahdimme valkoiselle nahkapenkille. Saimme eteemme kuohuviinit. Tunsimme olevamme etuoikeutettuja. Ne hetket matkalla stadionille tulevat säilymään aina muistoissamme.

Ryysis stadionilla oli melkoinen, joten pyysimme vävyäni Jaria jättämään meidät pois, missä vain se olisi mahdollista. Niin tapahtui. Astelimme stadionille, yhit matkalla ottaen. Golden Circle oli paikkamme. Paljastui, että olimme suurimpien fanien karsinassa. Eturivissä. Tosin se oli seisomapaikka, joka hiukan askarrutti selkäni takia.

Siinä seisoimme runsaat kaksi tuntia ja nautimme täysin siemauksin konsertista. Lämppäriyhtye
Komiatkin oli taidolla valittu. Heille tyypillisesti energinen esitys, joka sytytti myös konserttiyleisön. Illan viileydestä huolimatta meillä ei ollut kylmä, seisoimmehan vieri vieressä, kylki kyljessä.

Katri-Helena oli upea ja kaikki se mikä hänen ympärillään oli, toimi. Orkesteri, taustalaulajat, Esa Nieminen. Käsikirjoitus oli loistavasti laadittu. Mutta … ennen kaikkea se Katri-Helenan säihkyvä olemus siellä lavalla, se oli kokemisen arvoinen. Seuraavana päivänä hän täytti 80 vuotta.

Kuten alussa viittasin, olen tavannut Katri-Helenan henkilökohtaisesti 1980-luvun puolivälissä.
Hän oli silloin pankkini nimikkoviikon esiintyjä. Istuimme vastapäätä ja keskustelimme päivän ohjelmasta. Hänen vieressään istui silloinen puolisonsa Timo Kalaoja. Loistava muusikko … mutta rohkenen sanoa sillä kokemuksella, että hän oli ennen kaikkea maanläheinen ihminen. Hänen varhainen poismenonsa oli suuri menetys ennen kaikkea Katri-Helenalle, mutta myös meille, tavan tallaajille. Se tapaaminen on yksi mieliinpainuvimmista.

Konsertti päättyi aikanaan, kuten pitikin. Olimme seisoneet yli kaksi tuntia paikallamme, joten ensi askeleet ottivat hiukan tiukille. Sataa tihuutti. Tilasimme Uberin. Kesti hetken tajuta, jotta meidän olisi pitänyt kävellä lähes kilometri ns. noutopaikkaan. Otimma yhet. Sen jälkeen Bolt vei meidät kotiin.

Olen elämässäni kokenut läsnäolollani kaksi todellista konserttia. Tom Jonesin konsertin Paraisten kaivoksella ja Katri-Helenan konsertin meidän upealla Olympiastadionillamme. On pakko tunnustaa, että todennäköisesti olen saanut kokea musiikkimaailmani upeimmat konsertit. Kiitos Tomppa, mutta ennen kaikkea, kiitos Katri-Helena valtavasta panoksestasi suomalaiselle musiikkielämälle.

Onnela by Iisalmi 17.9.2025

Me tiesimme hyvissä ajoin, että elokuussa elämämme on kiertolaisen elämää. Sen voi ymmärtää niin positiivisena kuin hieman negatiivisenakin olotilana. Me päätämme vasta
elokuun ja kiertolaiselämän päätyttyä, kumpaa se oli. Näin puolessavälissä suhtaudumme tulevaisuuteen odottavalla mielellä.

Ensimmäisen viikonloppumme määränpää oli Seinäjoki ja Lions-piirikuvernöörikurssini vuotuinen tapaaminen. Tällä kertaa päätimme nauttia myös matkasta ja niinpä matkustimme Seinäjoelle junalla. Reitti oli meille uusi, sillä emme aiemmin olleet matkanneet Iisalmesta Ylivieskan kautta Seinäjoelle. Iisalmen ja Ylivieskan välinen rataosuuskin oli vasta aivan äskettäin sähköistetty.

Maisemat olivat uusia ja siinä oli omanlaisensa viehätys. Minäkin saatoin junan kyydissä katsella niitä vapaasti. Me olemme niin usein matkustaneet junalla Iisalmesta Helsinkiin, että sen reitin osaamme jo ulkoa. Siinä ei enää ole mitään uutta nähtävää, kuten tässä reitissä oli. Kotimaan matkailua parhaimmillaan.

Ystävämme Timppa ja Piksa olivat meitä asemalla vastassa, jotta emme eksyisi. Vitsi, sillä hotellimme sijaitsi ehkä 300 metrin päässä vaunumme pysähtymispaikasta. Ei meillä toki mitään opastusta vastaan ollut, sillä ainakaan emme tehneet turhia mutkia. Hotelli Alma tarjosi viehättävät puitteet, joista osa oli vanhoja puurakennuksia, osa tiilistä muurattua uudisrakennusta.

Joukko kokoontui pikkuhiljaa. Me olimme ne hätäisimmät. Aina kun eka kerran tavattiin, aina halattiin. Niin miehet kuin naisetkin. Se kuului aikanaan koulutukseemme ja siitä tavasta emme ole luopuneet. Otimma tervetuliaiskuoharit ja kerroimme jokainen erikseen kuulumisemme. Olin havaitsevinani, että kertomusten hauskuus oli vuosien saatossa lisääntynyt. Vietimme kurssimme kymmenvuotisjuhlaa.

Yhdessä nautitun päivällisen jälkeen palasimme takaisin Timpan ja Piksan sviittiin. Puheen sorina oli melkoinen, puhujia oli enemmän kuin kuulijoita. Riittävästi nautittuamme poistuimme pelipaikalta. Ei ensimmäisinä, mutta ei myöskään ihan viimeisinä.

Seuraava päivä oli ohjelmapäivä. Bussilla siirryimme paikasta toiseen. Törnävän kartanolla sijaitsevalla Suomen Lions-toiminnan kummisedän, Arne Ritarin muistomerkillä laskimme kukkatervehdyksemme. Muutkin kartanon puitteet kertoivat menneisyydestä. Ruukinajasta.

Päivän aikana tutustuimme Seinäjoen mahtaviin liikuntamahdollisuuksiin, joita osittain
vapaaehtoisvoimin ylläpidetään ja kehitetään. Ilmajoellakin piipahdimme ja pohjalaisessa perinneympäristössä lounastimme. Iliman muuta koskenkorvaa lounaamme kyytipojaksi tilasimme. Olimmehan viinatehtaan naapuritontilla.

Timppa, tapaamisen isäntämme, on hyvin aktiivinen maanpuolustuspersoona. Niinpä
tutustuimme matkallamme myös näköisrakennettuun juoksuhautaan ja korsuun. Muutamaa viikkoa myöhemmin meillä oli tilaisuus itärajalla tutustua aitoihin sodanaikaisiin vastaaviin rakennelmiin.

Antoisa retkemme päättyi aikanaan. Hetken levättyämme söimme yhteisen päivällisen, jonka jälkeen istahdimme vielä pienelle yhteiselle juttutuokiolle lähelle baaritiskiä. Pariskunta kerrallaan poistui yöpuulle. Sinne mekin lopulta itsemme suuntasimme.

Sunnuntaiaamuna hyvästelimme toisemme yksi kerrallaan. Toisten juna läksi aikaisemmin, toisten
myöhemmin. Jotkut istahtivat auton rattiin ja suuntasivat sillä tavoin matkansa kotia kohti. Seuraava tapaamisemme on vuoden kuluttua näillä näkymin Paraisilla Arin isännöimänä. Ensitapaamisestamme tuli kuluneeksi 13 vuotta.

Onnela by Iisalmi, 19.9.2025

Olen tavannut myös lukuisan määrän ns. täydellisiä ihmisiä. Hajuttomia ja mauttomia. Niitä nykypäivän elämä tuottaa jatkuvalla syötöllä. Persoonallisuudet karsitaan jo varhaisessa vaiheessa. Minä näin ja sain myötäelää sen vaiheen, jolloin persoonallisuudella oli vielä jonkinlaista painoarvoa. Sitten tulivat ns. teknokraatit, jotka persoonallisuudet kampittivat.

Näen ihmisen tulevaisuuden aika lohduttomana. Kaikki upotetaan tiettyyn täydellisyyden muottiin. Minä ymmärrän hyvin, miksi osa nuorisosta kipuilee. Eivät he halua olla systeemin luomia täydellisesti käyttäytyviä. Virheille ja viallisuudelle pitää jättää paikka. Tällä en suinkaan tarkoita, että tehdään vahinkoa toiselle ihmiselle.

Me kuljemme huonoon suuntaan. Tekoäly ja muut hupatukset valtaavat maailman. Minun ei
onnekseni tarvitse olla näkemässä sitä kehitystä. Minä voin aina muistella persoonia isolla P:llä. Ihmisiä, jotka eivät olleet silloisenkaan muotin mukaisia. Kirosanatkin olivat keskusteluissa sallittuja. Ne kuuluivat asiaan.

Puhutaan aina perinnön jättämisestä. Taloudellinen perintö on osa siitä, mutta tärkeämpää minusta on se henkinen perintö. Luonnollisesti täydelliset ihmiset jättävät täydellisen perinnön, kun taas me, vialliset, jätämme toisenlaisen perinnön. On sanottu, että työväen lapsista tulee lähtökohtaisesti työväkeä, ei johtotähtiä. Enemmän olisin huolissani siitä, että näitä täydellisiä lapsia nousee yhä enemmän johtaville paikoille.

Inhimillisyys ja viallisuus kulkevat käsi kädessä. Jos olet inhimillinen, olet myös altis viallisuudelle. Siis virheille. Mutta niitähän ei tämän päivän yhteiskunnassa sallita. Ihmisen erehtyväisyys on pois suljettu. Minun maailmassani ihminen on erehtyväinen, kuten lehmäkin on märehtiväinen. Yksinkertainen totuus.

Muistelin tapaamiani ihmisiä. Persoonia ja persoonattomia. On pakko sanoa, että persoonia
muistan enemmän. Ei varmaan mikään ihme. Muistan aina suurella lämmöllä Tuomasta, johonka tutustuin kauan sitten Kustavissa 1970-luvun alkupuolella. Aina kun mietin kohtaamiani ihmisiä, hän nousee ylitse muiden. Hän jätti jälkensä minuun.

Mauttomista ihmisistä on paha sanoa jotakin. On kuin pyörittelisi märkää saippuaa käsissään. Ei saa minkäänlaista otetta. Huolimatta siitä, että olen saanut elää erään pääjohtajan kanssa pienen pätkän elämääni, minulla on vaikeuksia hahmottaa häntä. En väitä, etteikö hän olisi paikkansa ansainnut, mutta …

Olen rehellinen ihminen, niin teille kuin itsellenikin. Rehellisyys itselle on se kaikkein tärkein asia. Jos valehtelet itsellesi, olet kusessa. Vuosia sitten tajusin sen tosiasian. Myönnä puutteellisuutesi, vikasi, virheesi, ja olet sinut itsesi kanssa. Olen halannut itseäni tästä oivalluksesta. Olen tajunnut, että olen paras minä. Hyvä minä.

Elämä kulkee väistämättä ohitsemme tai me kuljemme elämän ohitse. Neil Donald Walshia
siteeraten lainauksena kirjasta Keskusteluja Jumalan kanssa. Mikä on ihmisen elämän tarkoitus? Nauttia elämästä, vastaa Jumala. Muistakaamme se, mutta älkäämme sitä nauttiko toisen ihmisen kustannuksella.

Onnela by Iisalmi 8.7.2025

Olen seurannut Tangomarkkinoita todennäköisesti alusta alkaen ja ainakin silloin, kun ne on näytetty julkisilla kanavilla. Muutama viime vuosi on jäänyt väliin mielenkiinnon puutteen vuoksi. Monta kertaa olen ollut myös läsnä itse ’rikospaikalla’, jopa kerran finaalia edeltävässä täysimittaisessa televisiotavan loppukisan harjoituksessa. Tunnelma vanhana tangofanina tai
paremminkin tangon kouluttamana lavakulkijana oli Seinäjoella aiemmin upea, mutta nyt se on lopahtanut alamaihin. Enää ei voida puhua tangomarkkinoista, korkeintaan iskelmäfestivaaleista.

Tangokuninkuuskilpailussa on aina erotettava se tosiasia, että valitaanko Seinäjoella parasta
tangolaulajaa vai vetävintä lavaesiintyjää. En tiedä, missä määrin Aura Viihde häärii vielä kulisseissa, mutta kyllä aiempina vuosina kyseisen yhtiön sanalla oli melkoinen painoarvo tangokuninkaallisia valittaessa. Valittiin vetävyydeltään parhaat, laulutaidoista niinkään ei ollut väliä. Kuninkaallisen
rahallisella arvolla oli suurin painoarvo.

Se, että tangokuninkuuskisat palasivat takaisin YLEn kanaville saattaisi viitata, että taustavaikutus tuomaristoon on, jos ei kokonaan loppunut, niin ainakin pienentynyt. Siihen saattaisi viitata myös tuomariston kokoonpano. Vakiokokoonpanon sijaan oli siirrytty kertakäyttöisen tuomariston valintaan, jonka kokoonpanosta erilaista kokemusta ei puuttunut. Sekin, että yleisö sai valita kahdesta superfinaaliin päässeestä sen mieleisensä, saattaisi viitata siihen, että em. taustayhtiö on laskenut yleisön mielipiteen varaan.

Vanha sanonta on, että makuasioista ei voi tai pitäisikö paremminkin sanoa, että ei kannata kiistellä. Musiikkia pitkän kaavan ja laaja-alaisesti kuluttaneena rohkenen kuitenkin huolimatta kutosen lauluäänestä olla näistäkin valinnoista eri mieltä. Huolimatta puuttuvasta lauluäänestä, minulla on absoluuttinen musiikkikorva, joka on todennettu. Rytmissäkin minä pysyn, varsinkin tangon
rytmissä.

Jännää oli havaita, että Etelä-Pohjanmaa oli miehittänyt loppukilpailun muuta Suomea vastaan, jos oikein laskin, neljällä neljää vastaan. ’Moomma meilt, ja muut o meirän grannist’, on vanha pohjalainen sanonta, jonka jo lapsena opin. Toisaalta ymmärrän, että pohjalaisuus ja tango sopivat jotenkin paremmin yhteen kuin savolaisuus ja tango. Oliko tällä pohjalaisten yliedustuksella merkitystä tuomariston valintoihin, sitä on vaikea todentaa, mutta jotenkin kaksi - kaksi tilanne saattoi olla seurausta tästä asetelmasta.

Itse lopputuloksen hyväksyn puolittain, mutta ennen kaikkea protestoin sitä edeltäneitä tuomariston valintoja. Vain yksi minun mielestäni sopiva ehdokas pääsi finaaliin. Minusta Antti Railion valinta finaaliin oli täydellinen vitsi. Luojan kiitos kansa ymmärsi valita oikean tangokuninkaan, Veeti Tikkasen. Ainoa, joka hänelle olisi voinut panna finaalissa hanttiin oli Kyösti Lindeman.

Naisissakin olisin valinnut finaaliin toisin, eli Sussu Hakon sijaan olisin valinnut Johanna Pirttijoen. Ehkä mielipiteeseeni saattoi vaikuttaa se tosiasia, että olin koronavuosien jälkimainingeissa ollut kuuntelemassa, kun Johanna säesti hanurillaan Kyösti Mäki-Mattilaa. Heidän yhteisesiintymisensä Seinäjoen torilla jäi elävästi mieleeni. Loppukisassa taas laulullisesti täysin ylivoimainen oli Sussu Hakko Hanna Hirvoseen verrattuna. Tosin Hanna oli se ainoa kahdeksasta, jonka itse valitsin finaaliin. Ehkä tässä kohtaa toteutui se, että lavatanssikansa on jo hieman ikääntynyt. Vanha se ei ole, eikä se koskaan vanhaksi tule.

Kisat on kisattu, mutta tangolaulukilpailuksi minä en sitä edelleenkään hyväksy. Paras tangolaulaja harvoin voittaa. Meillä on ollut muutama ylivertainen tangolaulaja Korisevan Arja ja Sillanpään Jari etunenässä. Heitä vielä parempi oli Lehtosen Sauli, joka valitettavasti hirvikolarin seurauksena poistui keskuudestamme ennenaikaisesti.

Kuten totesin, makuasioista ei kannata kiistellä, ei ainakaan minun kanssani.

Onnela by Iisalmi 19.7.2025

Kesästä alkaa kolmannes olla takanapäin. Minulle ainakin herää kysymys, mistä
kesästä? Kesän tuntu on toistaiseksi ollut yksittäisten päivien varassa. Toissa päivänä koimme yhden niistä harvoista. Parhaillaan sade rummuttaa Bürren kattoa sellaisella voimalla, että vettä todennäköisesti kertyy aikamoinen määrä. Tällä hetkellä sademittarimme 40 mm:n asteikko on jo ylitetty.

Kuten moneen kertaan on tullut todettua, kesäpaikkamme Onnela on jatkuvan työn leiri. Se sanonta ei suinkaan ole negatiivinen, siihen sisältyy aimo annos positiivista innostusta. Talvi menee pääosin neljän seinän sisällä tietokoneella pelejä pelaten. Ja tietysti joka ilta elokuvia katsellen. Niitä kertyy vuoden mittaan vähintään 300.

Joka kevät Onnelaan muuttaessamme teen listan töistä, jotka haluaisin tulevana kesänä tehdä. Niin tänäkin keväänä. Lista elää jonkin verran kesän aikana, mutta runko pysyy. Työt eivät välttämättä ole pitkäkestoisia. Jokin homma sujuisi vajaassa tunnissa, kunhan saisi tehdyksi. Jotkut taas ottavat aikaa enemmän.

Tämän kesän työlista oli kymmenkohtainen. Vasta pari niistä olen päässyt yliviivaamaan.
Viimeisimpänä tein meidän ihanalle ruohonleikkurillemme Konnalle oman kodin. Suunnittelu omasta päästä, tarvikkeet aiemmista urakoista tähteeksi jääneitä laudanpätkiä, kattohuopaa ja ruuveja. Työn ja tuloksen näkemisen ilo on ollut parasta tänä kesänä. Konnakin on löytänyt kotinsa.

Emme me kesän suhteen kauhean vaativaisia ole. Kunhan ei tuule, kunhan ei sada ja lämmintäkin kaipaamme vain normaalin huonelämpötilan verran. Näyttää kuitenkin siltä, että näistä kolmesta reunaehdosta yksikään ei viime aikoina ole kunnolla toteutunut. Pitäisikö asiasta syyttää meteorologeja, hallitusta vai sitä vihon viimeistä Trumppia. Hänhän se kaiken nykyään sekoittaa.

Huolimatta siitä, että työkelit eivät ole tänä kesänä olleet ihanteelliset, olen kuitenkin löytänyt itsestäni uusia piirteitä tai pitäisikö paremminkin sanoa, puuttuvia piirteitä. Ennen kaikkea puuttuvia lihaksia. Olen yllättynyt, miten hyvin selkäni on kestänyt kaiken kumartelun ja epäergonomiset työasennot. Sen sijaan jalkani ovat saaneet täydellistä shokkihoitoa. Siellä, missä aiemmin oli lihas,
sitä ei enää ole, ja silloin nivelet alkavat valittaa. Valitusta siellä ja täällä on kestänyt nyt runsaan kuukauden. Sitkeyttä ja kivunsietokykyä on kysytty, mutta luovuttajahan ei koskaan voita.

Alkukesän huonot sääolosuhteet nopeuttivat tulevan syksyn ohjelmointia. Olemme jo useamman vuoden syksyisin viettäneet eripituisia jaksoja meille niin rakkaalla Kreetalla. Tähän aikaan meitä ei sinne saa, sillä liika on aina liikaa, lämmönkin suhteen. Tämänhetkisistä olosuhteista Kreetalla meillä on riittävästi kokemusta.

Tulevan lokakuun tulemme viettämään Kreetalla, jos Luoja suo ja viskaalit sallivat, kuten tapanani on aina tulevaisuudesta puheen ollen reunaehtona todeta. Lennot on jo hankittu, mutta majoituksesta on vielä epäselvyyttä. Emme ole enää rantaihmisiä, mutta tiettyjen liikuntarajoitteiden vuoksi, korkeuserotkaan eivät meitä innosta. Bussipysäkin läheisyyskin alkaa olla yksi paikan valinnan
plussia.

Me emme muutoin ole majapaikkamme suhteen ronkeleita, paitsi, että parivuode olla pitää. Mieluimmin leveä, koska MunRakkaalla on tapana valloittaa normaali parivuode melkein kokonaan. Muutamaan otteeseen viime yönäkin jouduin häntä käskettämään omalle puolelle. Läheisyys on kivaa, mutta lattialla maaten se tuntuu etäiseltä.

Onnela by Iisalmi, 29.6.2025

Mielenkiintoinen ilmiö tapahtuu joka kerta kun muutamme tänne meille niin rakkaaseen Onnelaan. Kesämökillemme. Kiire unohtuu. Elämä on tässä ja nyt. Nauti. Kaikki nämä
tuntemukset tulivat mieleeni matkailuautomme Bürren ikkunasta ulos katsoessani. Tontilla olisi lehtien haravoimis- ym. puuhia tuntitolkulla. Viis me niistä. Me nautimme nyt hiljaisuudesta.

Me emme kotonakaan ole kovin ahkeria, etenkään siivoamisessa. Poikani Jannen perheen äskeisen vierailun yhteydessä Janne pyysi pölynimuria. Elli, heidän ihana mäyräkoiransa, oli nuohonnut meidän sängynalusemme. Ilmeisesti metsästi siellä asustelevia villakoiria. Ja niitähän piisasi. Imuroitavaa oli enemmänkin ja kiitos Jannen, pahimmat paikat tuli imuroitua.

Keväällä karavaanarin sielu herää henkiin. Meille se ei tarkoita, että lähtisimme jollekin karavaanareille pyhitetylle alueelle, meille se tarkoittaa muuttoa kotoa Onnelaan. Silloin me muutamme kotoa matkailuautoomme Bürreen. Viime yö oli nautinnollinen yö Bürren saarekevuoteessa. Erillisvuoteet eivät ole meidän juttumme. Haluamme nukkua saman peiton alla. Niin olemme tehneet yhteiselomme alusta alkaen.

Kun eilen katselin Onnelan rantaa, ehkä kymmenen metriä sulaa, tuli mieleeni serkkujeni Eeron ja Martin kanssa uimareissu äitienpäivänä kauan sitten. Olosuhteet olivat suurin piirtein samanlaiset. Sinne me hurjat pulahdimme 70 vuotta sitten. Serkkuni saivat siitä tempusta piiskaa äidiltään, mutta minä älysin kiivetä puuhun ja vältyin piiskalta.

Minä en ole koskaan ollut sukurakas. Sisaruksia ei ole, serkkuja sen sijaan pilvin pimein. Kaikki
huomioni on kuitenkin keskittynyt lähipiiriin, suvulla ei ole ollut siinä mitään merkitystä. Iän myötä lapsuuden muistot palaavat kuitenkin väkisinkin mieleen, ja lapsuuden ystävät. Kuinka monta kertaa lankalauantaina poltimme pääsiäiskokkoa yhdessä Kellonmäellä, ja kuinka monta lapasta meni niiden polton yhteydessä kokkoon? Kun vakavasti mietin tuota aikaa, se oli huoletonta. Niin
lapsuuden ajan pitäisikin olla.

Olen onnellinen siitä, että näiden rakkaimpien lapsuusystävieni, serkkujeni, kanssa yhteys on saavutettu. Minä tiedän, että heille minun blogini ovat yllätys. Näin serkkuni Martti minulle viestitti. Pienellä yhteistyöllä me ehkä saisimme aikaan maanläheisen tarinan meille niin tutulta Kellonmäen kylältä. Eikä se tarina ole pelkästään miehinen. Siihen kuuluu myös kylän prinsessa, Margit, jota me aina kohtelimme tasavertaisena. Sitä odotellessa.

En tiedä, miksi minun ajatuksiini aika ajoin pulpahtavat menneiden aikojen muistot. Erään taudin oireita minulla ei siis pitäisi olla. Kaikki minkä kirjoitan, teen muistikuvista, sen aikaisista tässä
hetkessä. Muistan senkin, kun ns. noottikriisi puhkesi 1961. Äitini oli täysin varma, että sota siitä tulee. Ei tullut. Jos hän vielä eläisi, hänen veikkauksensa nytkin olisi, jotta sota siitä tulee. Tuleeko? Nyt sen todennäköisyys on paljon suurempi kuin 1961, jolloin erään Kekkosen valtaa pönkitettiin, kuten minä monen muun ohella luulen. Kauas on tultu siitä suomettumisen ajasta, jonka minä jouduin elämään. Nyt minä voin avoimesti sanoa, että ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi.

Onnela by Iisalmi, lankalauantaina 2025

Kun Ukrainan kansa vedettiin viime kuussa sotaan ryssän kanssa, niin minulle kuin todennäköisesti ukrainalaisillekin jäi epävarma olo, kuka meidän joukkojamme todella johtaa. Presidentti Volodymyr Zelenskyi otti välittömästi ohjat käsiinsä. Tavalla, jota voi vain ihailla. Entinen viihdeammattilainen
kasvoi hetkessä tehtävänsä mukana. Hänestä kuoriutui Ukrainan Mannerheim.

Luin juuri erään mielipidetiedustelun tuloksen, jossa kysyttiin ukrainalaisten tuntoja vallitsevasta tilanteesta. Yllätys, yllätys, 92 % uskoi, että Ukraina voittaa sodan ryssää vastaan. Vannoutuneena penkkiurheilijana tiedän, että kisan yleensä voittaa se, joka voittoa eniten haluaa. Olen valmis
uskomaan, että Ukrainan kansa nöyryyttää ryssät ja heidän kanssaan taistelevat siirtotyöläiset.

Palataanpa vielä Ukrainan presidenttiin. Hän on yhdistänyt Ukrainan kansan. Se on uskomaton teko. On rehellisesti myönnettävä, että tuskin edes meidän Saulimme siihen kykenisi, tosin ei hänellä olisi siihen tarvettakaan. Meillä vallitsee käsitykseni mukaan laaja konsensus, yhteisymmärrys, mitä tehdään, kun tarve sitä vaatii.

Adolf Putin teki moniaita virhearviointeja, jotka valitettavasti maksavat nyt ihmishenkiä ja pitkittävät sotaa. Mutta ryssän tappiot kasvavat. Putin kuvitteli, että Ukraina lannistuu sotilaallisella uhittelulla. Täydellinen virhearviointi. Putin kuvitteli, etteivät länsimaat kykene yksimielisesti tukemaan Ukrainaa. Jälleen kerran täydellinen virhearviointi. Putin ja hänen esikuntansa ovat täydellisesti epäonnistuneet. Näin käy silloin, kun kukaan ei kyseenalaista johtajan päätöksiä.

Jo jossain aiemmassa blogissani totesin, että Adolf Putin on hävinnyt tämän sodan. Venäläisten taistelukyky on todettu, jos ei suorastaan ala-arvioiseksi, niin ainakin keskenkasvuiseksi. Vaikka en suuresti luota jenkkienkään taistelukykyyn, niin toivon, että se olisi edes pikkasen ryssiä parempi.
Molemmat ovat minun mielestäni tumpeloita. Todelliset taistelijat löytyvät aliarvostetuista, pienistä, itseään puolustavista maista.

Olen moniaita kuukausia seurannut Kreetan taivaalla lenteleviä Naton lentokoneita. Surffailuksi minä sitä nimittäisin. Vuosia olen seurannut Rissalan poikien lentoharjoituksia Iisalmen yllä. Siinä on vissi ero. Rissalan pojat harjoittelevat joka päivä siltä varalta, että vastassa on vihollisen kone, joka pitää ampua alas. Näkemykseni mukaan Suomen ilmavoimat ovat ehdotonta ilmavoimien eliittiä.

Tässä sodassa syntyy liian paljon tuhoa. Historiallisia kohteita, muistomerkkejä, jotka todennäköisesti ikuisiksi ajoiksi katoavat. Ryssän sotataktiikka ei kunnioita siviiliä, historiallisista kohteista puhumattakaan. Sama taktiikka toimi talvisodan aikana.

En ollut vielä silloin maailmassa, kun syntyi kuuluisa talvisodan henki. Nyt minusta tuntuu, että Ukrainassa on syntynyt tuo kuuluisa talvisodan henki. Sitä voisi myös kuvailla Dumasin muskettisoturien sanoilla: Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Kun edellä ryssittelen, tarkoitan silloin ensisijaisesti Putinia ja hänen valtaeliittiään. Heidän syytään on tämä sota. Tosin suuri osa kansastakin on vilpittömästi sodan takana. Meidän täällä koti-Suomessa pitää kuitenkin käyttäytyä esimerkillisesti tänne muuttaneita venäläisiä ja venäjää puhuvia kohtaan. He ovat muuttaneet pois Venäjältä paremman elämän toivossa. Se elämä heille suotakoon.

Pomeranssi by Iisalmi, 15.3.2022

Olen kertonut jo aiemmin, että muutamme
keväällä kesämökillemme Onnelaan, mutta todellisuudessa me muutamme
matkailuautoomme. Se tosin parkkeerataan kesämökkimme Onnelan tontille, mutta
siellä me yömme vietämme. Onnelan mökkihän on piskuinen, vain 30 neliötä, joten sen me säästämme mahdollisille ohikulkijoille. Puhtaat lakanat ovat aina ystäviä odottamassa.

Nykyinen matkailuautomme Bürre (Bürtsner) on meidän viides matkailuautomme. Olemme
vihdoin saavuttaneet lähes kaikki mukavuudet, jotka matkailuautolta olemme halunneet. Enää ainoastaan ilmastointi puuttuu, mutta senkin saatamme vielä kesäkuumalla hankkia. Edellisistä autoista saadut kokemukset ovat jalostuneet nykymuotoon. Joka kerta kun olemme autoa vaihtaneet, sen pituus on kasvanut. 5,5 metristä lähes kahdella metrillä.

Nykyinen pituus aiheuttaa tietyissä tilanteissa pieniä ongelmia. Kotona joudumme paikoittamaan
Bürren perä edellä, jolloin osa auton perästä on naapuririvitalon tontilla. Näin siksi, jotta naapurimme pääsee autollaan autokatokseen ja pois sieltä. Myös kaupungilla sen paikoitusta pitää aina hieman miettiä. Olen nimittäin kerran saanut parkkisakon, koska auto kuulemma haittasi sen takaa kulkevaa liikennettä. Näistä pienistä ongelmista huolimatta meillä ei ole muuta autoa
kuin Bürre eikä ole ollut edellistenkään matkailuautojen aikana.

Bürre on meille kahdella tapaa kallis. Ensiksikin sen monet remontit, joista muuan huolimaton tuulilasin vaihto aiheutti kaksi lähes täydellistä moottoriremonttia. Lisäksi upea
jääkaappi/pakastin yhdistelmämme teki kaasun osalta lakon. Erikoismallina varaosien saanti oli vaivalloista ja ensimmäinen niistä ei apua tuonut, joten toinen piti tilata. Kalliina varaosina meidän laskuumme molemmat.

Kun annoin itselleni kertoa, että Bürre on meidän viimeinen matkailuautomme, olen halunnut pitää siitä vimpan päälle huolta. Takapuskuri oli jo ostettaessa pienillä kolhuilla, mutta lisää tuli meidän omistusaikanamme. Lopulta erään lestenlastenvierailun aikana tullut kolhu pakotti uusimaan koko takapuskurin. Tällöin siihen asennettiin myös törmäyshälyttimet. Muitakin pienempiä korjaustarpeita on ollut.

Tekniikka on kuitenkin vain tekniikkaa. Siitä selviää rahalla. Tunnetta sen sijaan et voi ostaa rahalla. Meille Bürressä olennaista ovat pienet, kodikkuutta lisäävät yksityiskohdat. Tumman ja kerman värin vaihtelut. Verhot - vimpan päälle. Saarekevuode – se tärkein. Jääkaappi - tilaihme ja pakastin erillisenä. Pöytäryhmä, johon voimme istahtaa vastakkain tai kun katsomme elokuvia, rinnakkain. Ja
monia muita pieniä yksityiskohtia.

Meidän Bürremme on erikoismalli, joita Suomen teillä liikkuu rajoitettu määrä, tiettävästi
yhden käden sormilla laskettava. Kyljessä ja perässä 55, joten ilmeisesti jokin juhlamalli. Sen kunniaksi hankin Ylä-Savon Expo-messuilta lippalakin, jossa on brodeerattuna 55, meidän upean yrityksemme Ponssen elinvuosien mukaan. Sopinee kuskille Bürren ratissa.

Matkailuautomme on opettanut meille vuosien varrella nöyryyttä. Kaikkia elämän härpäkkeitä ei
tarvitse olla tässä ja nyt. Me voimme sopeutua. Täällä Onnelassa me toki valmistamme ruokamme ylhäällä tai Onnelan muissa ’keittiöissä’. Mutta se koti … Tänne me palaamme joka ilta ja täällä me ihanat yöunet koemme.

Täällä Bürressä minä Onnelan statuksella bloginikin kirjoitan. Usein kuuntelen MunRakkaani iltayön kuorsausta, mikä sekin lisää kodikkuuden tunnetta. Bürre on siis myös toimistoni eli blogistin kammari. Nämä puitteet, joita askeettisiksikin voisi väittää, ovat siis lähes puoli vuotta vuodesta elämämme kulissit. Emmekä kertaakaan ole näistä puitteista valittaneet.

Onnela by Iisalmi 28.5.2025

Olen tähänastisen elämäni aikana lähes poikkeuksetta pettynyt poliitikkojen päätöksiin. Olkoon hallitusvastuussa vasemmisto tai oikeisto, aina mennään äänestäjiä kosiskellen ja meidän yhteisen yrityksemme, Suomen etu unohtaen. Etenkin vasemmistopuolueilla on aina suuri halukkuus lisätä etuuksia, vaikka kansantaloutemme ei nykyisellään kestä niitä entisiäkään.

Meidän kaikkien pitäisi ymmärtää, että olemme osakkaita yrityksessä nimeltä Suomi. Mitä paremmin yrityksellämme Suomi menee, sitä paremmin meilläkin, osakkailla menee. Suomea voisin verrata asunto-osakeyhtiöön. Jos asioita hoidetaan hyvin, yhteisymmärryksessä, vastike pysyy kohtuullisena. Jos sen sijaan eletään kuin pellossa, tehdään sitä ja tätä, vastike kasvaa kohtuuttomaksi. Lopulta kaikille osakkaille. Verotuksen epäoikeudenmukaisuuteen palaan jossakin toisessa blogissa.

Yksi suurimmista asioista, joista verenpaineeni aina nousee, on työvoimapula vs.
pitkäaikaistyöttömyys. Minkä helvetin takia työn pitäisi tulla työttömän ovelle, miksi työtön ei voisi mennä työn perässä toiselle paikkakunnalle. Niin tehtiin ennen muinoin. Tässä kohtaa meidän työttömyysturvamme on sieltä toisesta kansallissoittimesta, jos kantele lasketaan ykköseksi. Olen itse seilannut läpi Suomen työn perässä, joten tiedän mistä puhun.

Minusta lailla tai asetuksella pitäisi määritellä, että jokainen perheetön työtön on velvollinen ottamaan koulutustaan/kokemustaan vastaavan työn toiselta paikkakunnalta ilman minkäänlaisia etäisyysrajoitteita. Hesalaisia Ivaloon ja Kemiläisiä Lappeenrantaan. Meille on luotu jonkinlainen kotiseutuetu, eli jos olet vaikkapa sysmäläinen, sinun ei tarvitse hakeutua töihin vaikkapa Lahteen.
Sinä voit odottaa työtä tappiin saakka Sysmässä ja luultavasti ajan myötä odotat kädet ristissä, että sitä työtä ei koskaan Sysmään ilmestyisi, elääksesi meidän Suomemme Oy:n muiden osakkaiden maksamilla vastikkeilla. Loisimista vimpan päälle.

Työsuhdeturvassa meidän yhteiskuntamme on siis edennyt aivan liian pitkälle. Siihen ovat
syyllisiä demarijohtoiset, työntekijäjärjestöjen manipuloimat hallitukset menneinä vuosina. Nyt olisi korkea aika tehdä työstä tavoiteltava.

Omaa työelämääni, paikkakunnalta toiselle muuttamista miettiessäni, tulee mieleeni se saamani rikkaus, minkä paikkakunnan vaihdosta joka kerran sain. Maailmalle lähtiessäni, silloisen Keski-Pohjanmaan pienestä Reisjärven kunnasta, lähdin työn perään. Aluksi naapurikuntaan Haapajärvelle, mutta työn siellä päätyttyä otin vastaan tarjotun työn Oulussa. Muutin siis työn perässä palatakseni myöhemmin takaisin kotipitäjääni, silloinkin tarjotun työn perässä.

Nykynuorisosta valitettavasti liian moni koulutetaan äidin helmoihin turvautuvaksi,
kotiseuturakkaaksi lukeutuvaksi nössöksi. Meidän koulutusjärjestelmämmekin pitäisi tukea enemmän työn perässä juoksevaa kuin kotona makaavaa. On helppoa olla laiska. Sen minä nyt eläkeiässä hemmetin hyvin tajuan. Meillä täällä Iisalmessakin itketään, että kuinka moni opiskelija lähtee pois paikkakunnalta opiskelunsa päätyttyä. Sen sijaan pitäisi olla onnellinen, kun/ja jos he,
täällä koulutetut, löytävät työpaikan itselleen ja suunnan elämälleen, olipa se missä tahansa. Meillä Iisalmessa pitää keskittyä ainoastaan vetovoimatekijöihin, joista työpaikat ovat ylivoimaisesti se suurin. Muutkin ovat tärkeitä, mutta tulevat kaukana perässä.

Onnela by Iisalmi 23.5.2025

Paluumatkan hotelliimme aloitimme jälleen yhdessä kävellen. Tällä kertaa meitä onni suosi. Paikalle ilmestyi kuin taikomalla polkupyöräriksa. Luonnollisesti akkuavusteinen. Siihenpä meistä osa hyppäsi ja loput jatkoivat matkaa kävellen. Osoite oli kaikilla tiedossa – Karjala.

Päivänä kolme yhdellä, jos toisella oli omia mielenkiinnon kohteita. Jotkut kävivät taidemuseossa, jotkut jossakin edelliseen kapinaan (sotaan) liittyvässä museossa. Me taas etsimme lähietäisyydeltä meille mielenkiintoisimman kohteen. Sellaiseksi valikoitui Pyhän Pietarin kirkko. Ei siksi, että emme olisi kirkkoja ennen nähneet, vaan siksi, että kyseisessä kirkossa oli hissi, joka vei meidät näköalapaikalle. Sieltä avautuivat mahtavat näkymät joka suuntaan ylitse Riikan.

Missä kirkko, siellä yleensä kapakka. Vastapäätä kirkkoa oli syntisten baari (The Sinner’s Bar). Sinne emme ängenneet, mutta samaisen kirkkoaukion toiselle laidalle päädyimme ja ensi kertaa matkamme aikana, terassille. Aurinko paistoi, eikä tuulikaan päässyt häiritsemään. Ekan kerran tunsimme sen tunteen, jota Riikasta olimme tulleet hakemaan. Istua rauhassa terassilla ja seurata ohi kulkevaa paikallista elämää.

Siinä borssi keitot syötyämme palailimme hotelliimme. Hetken elpyminen ja tällä kertaa päivällisravintolamme oli miltei vastapäätä hotelliamme. Väittämän mukaan Riikan vanhin ravintola,
jostakin 1200-luvulta. Ei suuren suuri, sillä meidän joukkomme valtasi ravintolasta miltei puolet. Ruoka oli hyvää ja juomatarjoilukin toimi ensiluokkaisesti. Ja Karjalan kautta ’kotiin’.

Lähtöpäivä on aina se viheliäisin, ollaanpa lähellä tai kaukana. Niin tälläkin kertaa. Takseja tuli kolmin kappalein meitä hakemaan, eikä kustannuskaan päätä huimannut. Onneksi olimme liikkeellä hyvissä ajoin, sillä melkoisia jonoja oli matkan varrella. Iso laukku ruumaan ja turvatarkastukseen. Sekin sujui ongelmitta. Nälkäisimmät puraisivat jotakin ennen koneeseen nousua. Nestehukkakin tuli hoideltua.

Jälleen pieni kolmen vartin pyrähdys Helsinkiin air Balticilla. Siellä joukkomme hajaantui ja me, kolmen pariskunnan joukkio suuntasimme Tikkurilaan. Ei millään kiireellä, sillä aikaa oli riittävästi. Tikkurilassa ehdimme lipasta yhdet huurteiset ennen junamme saapumista. Isojen laukkujen sijoittaminen oli tälläkin kertaa se suurin ongelma. Muista ongelmista selvisimme helpommin, mutta emme kuivin suin.

Kolmen vartin lento ja runsaan viiden tunnin junamatka. Jotenkin se tuntui epäloogiselta. Mutta, jos vaihtoehtoja ajattelee, tämä matkustustapa on sekä taloudellisesti edullisin, että turvallisuuden kannalta järkevin. Kun lopulta kotioven avasimme, olimme rätti poikki väsyneitä. Ei pelkästään
paluumatkan takia vaan siksi, että vauhti oli reissulla sellainen, johonka kaksistaan me emme kykene. Vauhtihulluus syntyy porukan voimasta. Kiitos ystävät, rakkaat ’Retkut’, kiitos Riika, vaikka tarjositkin meille kylmää kyytiä.

Onnela by Iisalmi, 18.5.2025

PS. Kuljettajana kuvassa on meidän joukkioomme kuulunut 'Carlos'.

Olin eka kertaa reissussa siten, että mukanani ei ollut järjestelmäkameraa tai yleensäkään kameralaukkua. Opettelin kuvaamista kännykällä, jolla kuvaamiseen en aiemmin lainkaan uskonut. Vanhan koulukunnan mies. Tosin olin hankkinut uuden kännykän, jonka kamera oli arvioitu markkinoiden parhaaksi.
Totta kai, minut tuntien, se oli Sony. (Tämä ei ole mainos, en saa provikaa.) ’Alastomuuden’
tunne oli silti jatkuvasti läsnä.

Masa oli järjestänyt ensimmäisen illan ruokailupaikan. Osa joukostamme käveli, osa matkasi taksilla. Painuimme kirjaimellisesti maan alle. Mielenkiintoinen ja sokkeloinen ravintola, vuosisatoja vanha entinen viinikellari. Hämyinen valaistus, jopa niin hämyinen, että ruokalistan lukemiseen tarvittiin kännyköissä olevia lamppuja. Kyllä me lopulta syötävät itsellemme löysimme – ja juotavatkin. GT:stä alkoi pikkuhiljaa muodostua retkueemme virallinen aperitiivi.

Kuinka ollakaan, hotellimme vieressä oli Karjala-niminen juottola. No sinnehän me kulinaaristen nautintojen jälkeen itsemme änkesimme. Humaltumisestakaan ei ollut ongelmaa, koska seuraava ovi oli hotellimme ovi. Sikäli kuin oikein muistan, GT oli jälleen kova sana. Kaiken lisäksi saimme täällä kunnon GT:n. Illan aiemmassa ravintolassa nauttimamme GT maistui yhteisen tuntemuksemme mukaan tunkkaiselta.

Seuraavana aamuna muu porukkamme läksi katsomaan KGB-museota, joka heille oli kävelymatkan
päässä. MunRakkaani ei olisi siitä matkasta selvinnyt, joten päädyimme lähinähtävyyksiin. Kauppahalli tai paremminkin hallit olivat sopivan matkan päässä. Neljän hangaarin yhteenliittymä muodostaa Riikan kauppahallin. Muutaman sadan metrin kävelymatka turvallisesti alikulkutunnelia pitkin.

Heti sisään astuessani tajusin, että se paikka oli MunRakkaani ostoksellinen taivas. Ensiksi hän täytti tarpeensa vilun torjumisessa. Päälle lähtivät neule ja lämmin toppaliivi. Hintaa en kysynyt, mutta tuskin Suomen hintoja. Seuraavaa ostosysäystä odotellessa otimme kahvit sikäläisillä mausteilla. Ei huono valinta. Vaatimattoman lounaan söimme rahvaanomaisesti suuressa hallissa, tiskiltä hakien. Ystävämme sen sijaan söivät lounaansa ravintolassa, jossa aterian hinta määräytyi painon mukaan.

Pikkuhiljaa löysimme toisemme, siis me ja muu porukka. Miesten vessaan mennessä näin jo
kaukaa, että täällä he jo ovat. Naiset päivystivät ovella. Alkoi lyhyt kokemustenvaihto, jonka jälkeen porukka jälleen hajaantui. Paula oli ehtinyt kierrellä halleissa enemmänkin ja oli löytänyt edullisen lastenvaateliikkeen. Sen kuultuaan MunRakas puolijuoksua sinne ja hetken kuluttua isojen kassien
kanssa takaisin.

Ravaaminen kauppahalleissa oli väsyttänyt meitä siten, että vaikka kävelymatkaa hotelliimme oli vain noin 400 metriä, päätimme ottaa taksin. Taksi kierteli ainakin kolme kilometriä, jotta päädyimme hotellimme nurkille. Kustannus oli pieni, mutta mielihyvä suuri. Olimmehan saaneet samalla kattauksen Riikan nähtävyyksistä lähialueilla.

Ja vieläkin tarina jatkuu …

Pomeranssi by Iisalmi, 16.5.2025

Aikojen saatossa on muotoutunut epäpyhä ryhmä, joka silloin tällöin seikkailee siellä ja täällä. Joukkioomme kuuluu kuusi pariskuntaa. Jostakin syystä se on saanut nimityksen Retkut, vaikka yleisesti ymmärrettävällä tavalla me emme mitenkään reissuillamme retkuile. Ehkä tuo nimitys antaa meille kuitenkin tietynlaisen vapauden, luontaisesti käyttäytymisen oikeuden.

Jokaista reissuamme edeltää pitkä ja uskallan väittää, että monimutkainenkin suunnittelun ja organisoimisen ongelma. Siinä meidän Masamme on yliverto. Sikäli kun olen ymmärtänyt, hän ei ole kanssamme ensi kertaa pappia kyydissä, vaan kokemusta löytyy muistakin ’retkuista’, jopa pitkältä ajalta. Joukossa pitää aina olla joku, johonka katsotaan, kun päättämättömyys iskee. Meillä se on Masa.

Retkujen matka Riikaan oli sekin pienistä palasista koottu. Meidän Masamme hoiti hotellit ja lentoliput Helsingistä Riikaan. Vieläpä kuljetuksen Riikassa lentokentältä hotelliin. Helsinskiin meidän piti kuitenkin omin avuin selvitä, sillä miltei jokaisella oli tälle matkalle omat suunnitelmat ja aikataulut. Lopulta meitä samanaikaisesti VR:llä matkustavia oli kolme pariskuntaa. Tässä' kohtaa rohkenen röyhistää rintaa, että me olimme ylivoimaisesti kokeneimpia rautatiematkustajia.

Yhteen kokoontumisen riemu Hki - Vantaan lentoasemalla oli käsin kosketeltava. Mitähän tuokin sanonta muuten filosofisesti pohdittuna tarkoittaa? Purasimma hiukan ja hiivimmä koneeseen. air Baltic oli tällä kertaa lentoyhtiömme. Eka lento kyseisellä yhtiöllä. Kone oli asiallinen ja koko matkustamohenkilökunta miehinen. En kerro tätä siksi, että olisin sovinisti, vaan siksi, että se oli
yllättävää.

Lyhyt pyrähdys, reilut kolme varttia ja olimme Riikassa. Juuri ja juuri yhden GT:n koneessa ehdin ottaa. Vaikka Riikan lentoasemaa ei esim. Hki - Vantaaseen voi mitenkään kooltansa verrata, matkaa sielläkin esim. laukkujen luovutukseen oli ihan riittävästi. MunRakkaani kävelylliset ongelmat tiedostaen, kärsivällisyyttä kysyttiin. Lopulta laukku (siis yksi) löydettiin kuin myös muu porukka ja kahdella pikkubussilla hotellille siirryimme. Olimme ns. vanhan kaupungin rajapinnassa.

Meidät kaikki oli sijoitettu hotellimme Monte Kriston samaan kolmanteen kerrokseen. Pieni mutta – kodikas hotelli. Kodikkuus konkretisoitui huoneeseemme astuessamme. Parivuode täytti miltei koko ns. olohuoneen peräosan. Vuoteeseen piti mennä pylly seinää viistäen sivuttain. Toki nuorempana olisin voltin tehden heittäytynyt päädystä sänkyyn. Näillä kiloilla se ei ollut enää mahdollista.

Kuten aiemmissakin matkojamme koskevissa blogeissa olen todennut, me emme pienistä valita. Emme tästäkään. Neljän tähden hotelliksi hieman olivat kuitenkin ankeat olosuhteet. Tosin totesin itsekseni, että mieluummin leveä sänky kuin hehtaarikaupalla lattiatilaa. Mitä me sillä tilalla teemme?

Nyt näyttää pahasti siltä, ettei yksi blogi riitä matkamme kokemuksista kertomaan, joten jatketaan toisella.

Pomeranssi by Iisalmi 10.5.2025

Lähipiirissäni yksi, jos toinenkin kuvittelee olevansa jääkiekiekkofani numero uno (yksi). Kuopion KalPan ja Lappeenrannan SaiPan välistä taistelua liigan mestaruudesta olen
seurannut lähietäisyydeltä, mutta viileästi. Kumpikaan ei ole minun joukkueeni. Paras voittakoon, ja lopulta Kuopion KalPa mestaruuden voitti. Onnittelut KalPalle ja sen faneille.

Minun joukkueeni kotimaisessa liigassa on ja aina tulee olemaan TPS (Turun Palloseura). Ystäväni, jotka minulle ja minun tepsiläisyydelleni nokittelevat, eivät tajua, että seurauskollisuus on jotakin, mikä on kerran syntynyt ja lopun elämän pysyy. Näille nuorille jääkiekkofaneille sanoisin, että menkee kottiinne ja miettikkee syntyjä syviä.

Minulle paljon tärkeämpi juttu kuin KalPan ja SaiPan taisto oli viimeöinen Dallasin ja Coloradon välinen ottelu NHL:ssä. Toiveeni toteutui. Dallas voitti Coloradon Mikko Rantasen maaleilla 4–2. Enskalle, joka minulle v***uilee tepsiläisyydestäni tiedoksi, että Mikko Rantanen teki kolme maalia ja syötti sen neljännenkin. Sattumoisin hän on TPS:n kasvatti pienestä Nousiaisten kunnasta.

Teistä monikaan ei ollut syntynyt, kun minä jääkiekon fanitukseni aloitin. Muistan elävästi jääkiekon MM-kisat vuodelta 1963. Seurasin niitä ensimmäistä kertaa televisiosta Kuortaneen Urheiluopistolla,
jossa olin nuoriso-ohjaajakurssilla. Paneeko joku paremmaksi? Silloin alkoi ryssän punakoneen yhdeksän voiton putki, joka katkesi vasta 1972 Prahassa, jolloin isäntämaa Tšekkoslovakia viimein sitä kuritti. Siihen aikaan, kuten vuosia sen jälkeenkin, Suomi tuli tunnetuksi loistavista maalivahdeistaan. Muuten menestystä ei tullut.

Olen myötäelänyt senkin ajan, jolloin Suomi Gustav Bubnikin johdolla voitti ensi kerran Tsekin
tai silloisen Tšekkoslovakian. Se oli upea askel seuraavalle tasolle. Pikkuhiljaa Suomi hivuttautui jääkiekon suurmaiden joukkoon. Nykyiset jääkiekkofanit eivät edes tiedä, kuinka pitkä ja kivinen tie Suomella on ollut päästä jääkiekon ns. suurmaiden joukkoon. Minä ehdin jo jossakin vaiheessa heittää kirveeni kaivoon, kunnes tuli muuan Kurt Lindström ja sai minutkin uskomaan itseemme.

Suomalaisen, menestyksellisen jääkiekkokulttuurin syntyminen on kulkenut pitkän tien. Kurre
antoi meille sen ensimmäisen ja ehkä tärkeimmän sysäyksen, uskon itseemme. Kurren esimerkkiä seuraten seuraava valmentajasukupolvi on vienyt suomalaisen pelitavan maailman huipulle. Jukka Jalonen on se kingi, jota meidän pitäisi syvään kumartaman. Hänellä on vielä suurempi taito kuin Kurrella saada pelaajista paras irti. Saako Antti Pennanen joukkueestamme tänä keväänä kaiken irti, jää nähtäväksi.

Tiedän, ettei tämä aihe kovin monia blogisivustoni seuraajia kiinnosta. Varsinaisen jääkiekkohistoriani kirjoitan myöhemmin. Muutamille ja ehkä jälkipolville jääkiekkohistoriani on kuitenkin tarpeellinen. Minä en potkupallosta (jalkapalloksi sitä en koskaan kutsu) enkä muistakaan pallopeleistä juuri perusta, vain jääkiekko saa sykkeeni nousemaan. Pistäessäni silmäni kiinni, kuulen Raimo ’Höyry’ Häyrisen selostuksen jääkiekko-ottelusta 1960-luvun alkupuolelta. Hän ja myöhemmin Antero ’Antsa’ Mertaranta ovat antaneet äänen suomalaiselle jääkiekolle. Kaksi kautta aikain suurinta selostajaääntä.

Dallasille NHL:ssä peukkua pystyssä pitäen …

Pomeranssi by Iisalmi 4.5.2025

PS. Lunta kauhnottelee, tuulee helevitisti ja mittari on nollassa. Tekisi mieleni olla mahdollisimman kaukana täältä. Vaan siivetönnä …

Jos uskoa mitataan kirkossa käynneillä, siinä kilpailussa minä kyllä pärjään. Olen käynyt lukemattomissa kirkoissa ympäri Euroopan, mutta turismimielellä. Sen sijaan kotomaassa olen käynyt kirkossa vain rippijuhlissa, häissä ja hautajaisissa. En koskaan sanan kuulossa.

Olen syntynyt ja kasvanut paikkakunnalla, jossa lestadiolaisuus oli vallitseva käsitys oikeasta uskosta. Vuosien myötä, eri tehtävissä toimiessani, havaitsin, että usko voi olla hyvinkin kaksinaamaista. Näin ja koin, miten uskonnolliset johtajat Iranin tapaan loivat omia käsityksiään
siitä, mitä Suuri Kirja sallii ja mitä se ei salli. Useimmat uskovaiset tosin viis välittivät noista tulkinnoista. Himot ne ovat hiirelläkin, sanotaan.

Noista, kotokylillä vietetyistä vuosista jäi pitkäaikainen, syvä arpi uskooni. Kesti vuosia löytää jokin Korkeampi Voima, jonka puoleen kääntyä, ei pelkästään vaikeuksien hetkellä vaan myös silloin, kun onni hymyili. Pitkässä juoksussa opin pelkästään kiitoksen sanat, olipa kyseessä vastoinkäymiset tai menestyksen hetket, sillä vuosien myötä opin, että vaikeuksien keskellä ihminen oppii eniten.

Minun kirkkoni on kaikkialla. Minun ei tarvitse lähteä minnekään. Lukemattomia kertoja olen pistänyt mualimalla, siellä ja täällä sekä omassa sängyssä käteni illalla ristiin ja kiittänyt Luojaani tästä päivästä ja kaikista niistä päivistä, joista en ole muistanut kiittää. KIITOS on aina ensimmäisenä
mielessäni, vasta sitten rukoukset läheisteni puolesta.

Kun olin elämässäni pohjamudissa, ajojahdattuna, burn out, turvauduin hengelliseen ja psykologiseen kirjallisuuteen. Kirjoja tuli luettua toistakymmentä. Vain yksi niistä ja sen tärkein opetus, ovat säilyneet pitkäaikaisessa muistissa.

Luettuani Neale Donald Walschin kirjan: Keskusteluja Jumalan kanssa, se kirja pysäytti minut. Siinä hän kävi keskusteluja Jumalan kanssa ja Jumala vastasi. Jotenkin Jumalan vastaukset tuntuivat
ymmärrettäviltä. Ihmisläheisiltä, normaalia elämää kunnioittavilta. Silloin tiesin löytäneeni sen Luojan, joka minua kutsui. Vastaus kysymykseen, mikä on ihmisen elämän tarkoitus, Jumala vastasi: Nauttia elämästä.

Tuon viisauden luettuani ja sisäistettyäni tajusin, kuinka kaukana kotipitäjäni uskonnollinen pääsuuntaus on todellisesta elämästä ja – minun Luojani ajatuksista. Ei kärsimyksillä tässä elämässä rakenneta mitään pysyvää asuinsijaa tuonpuoleisessa. Eräiden kotimaisten uskonlahkojen menettelytavoissa on pitkälti samanlaisuutta islamilaisuuden kanssa. Pelolla rakennetaan
eräänlaista kulttia uskonnollisille johtajille. Tiedän, että mielipiteeni ei miellytä kaikkia, mutta rohkenen silti sanoa, löydä oma uskosi.

Muistan vuosia sitten, kun elämä ei todellakaan hymyillyt. Menin Lappiin, joka yli kolme vuosikymmentä on toiminut minun kirkkonani. Nousin silloisen vaellukseni kaukaisimpana pisteenä Vongoivan huipulle. Se hetki herkisti. Katsoin ylös, panin käteni ristiin ja kiitin. Kiitin hetkestä
ja tunteesta. Kiitin samalla myös kaikesta, mitä matkani varrella olin kokenut. Se oli myös samalla kiitos itselleni sisukkuudesta, ryhdikkyydestä ja siitä, että vaikeuksienkin keskellä pääni pysyi pystyssä.

Toivon, ettei kukaan loukkaannu tarinastani. Kerroin vain sen, minkä itse olen nähnyt, ja miten sen kokenut. Ei ole oikeaa eikä väärää, kun uskonasioista puhutaan. On vain erilaisia käsityksiä. Tämä on minun käsitykseni.

Onnela by Iisalmi, Ylä-Savo, 25.7.2021

Näen vieläkin silmissäni sen koulutustilan, jossa pankkimme johtokunnan varapuheenjohtajan, Mirjan kanssa olimme 1990-luvun loppupuolella. Turussa, Paimiossa tai jossakin muualla Lounais-Suomessa. Kyseessä oli työhyvinvointiin ja/tai työpahoinvointiin liittyvä koulutus. Mirja oli tässä kohtaa mukana pankkimme työterveyshoitajana, ei johtokunnan varapuheenjohtajana. Muistan, miten kouluttajan määrittelemät työpahoinvoinnin oireet samaistuivat tuntemuksieni kanssa. Tajusin olevani henkisesti sairas.

Paluumatkalla kerroin Mirjalle tuntemuksistani ja käsitykseni omasta terveydentilastani. Mirja ilmoitti välittömästi varaavansa ajan minulle työterveyslääkärille. Kun aika koitti, taisi olla jopa seuraavana päivänä, minut vastaanotti nuori naislääkäri, jota koskaan aiemmin en ollut tavannut. Kerroin tuntemukseni, kerroin avoimesti millaista työntekoni oli viime aikoina ollut. Puuhastelua.
Pienten asioiden kanssa näpertelyä, joiden takia olennaiset asiat olivat jääneet vaille riittävää huomiota.

Tuo nuori naislääkäri katsoi minua silmiin ja sanoi: Nyt sinun, Hannu on välittömästi jäätävä sairauslomalle, olet siinä mielentilassa. Olet burn out (loppuun palanut). Yritin vängätä vastaan,
muistaen, että minulla oli vielä kolme tärkeää tehtävää hoidettavana. Lääkärini oli armoton. Hän sanoi, että kun olet hoitanut nuo kolme tärkeää tehtävää, uudet kolme ovat jo odottamassa. Kaadut saappaat jalassa. Haluatko sillä tavalla kaatua?

Olen ikuisesti kiitollinen hänelle, nuorelle naislääkärille, sillä hän pelasti minulle nämä vuodet, jotka tapaamisemme jälkeen olen saanut. Näin minä ainakin uskon, sillä kaksisuuntaisen mielialahäiriön (burn out) oireita on kymmenen, joista viimeisin on itsetuho. Kaikki muut oireet minä itsestäni tunnistin, mutta en onneksi tuota viimeistä. Todennäköisesti sekin olisi osunut kohdalle, jos olisin jatkanut elämää entiseen malliin.

Myöntää itselleen, että on henkisesti sairas, on miehiselle miehelle äärettömän vaikeaa. Se todella koettelee itsetuntoa. Kun sen lisäksi joudut kertomaan työyhteisösi päättäjille, että pääsi on pipi, olet kaulaasi myöten upottavassa suossa. Niin kävi minullekin. Johtokunta (sittemmin hallitus) oli lähes yksimielisesti sitä mieltä, että minä olin työtä ja heidän tekemiään päätöksiä vieroksuva
yksilö. Työterveyslääkärin lausunnolle he viittasivat isolla kintaalla. He kokivat olevansa parempia asiantuntijoita.

Kun olin tieni valinnut, en vaihtoehtoja enää pohtinut. Yritin toipua parhaaksi katsomallani tavalla. Ystävääni Karia jouduin joskus kutsumaan apuun seinien kaatuessa päälle ja aina ihana ystäväni tuli, kun kutsu kävi.

Kuntouttamiseni käsitti säännöllisen epäsäännöllisiä tapaamisia psykologin kanssa. Ensitapaamisella tuo varttuneessa iässä oleva naispsykologi kysyi, haluanko hänet vai jonkun toisen. Hänen olemuksensa, hänen tapansa, eivät olleet minulle mieleisiä, mutta ajattelin niin, että ehkä omalla epämukavuusalueellani syntyy enemmän tulosta. Näin lopulta mielestäni tapahtui.

Unieni kautta me terapiassa etenimme. Minulla on ollut ja on edelleen äärettömän rikas
unimaailma. Niinpä hän aina ensimmäiseksi kysyi, mitä unia olet nähnyt. Kerroin mieliin painuneet. Ei hän niiden merkitystä selittänyt, vaan pani minut miettimään, mitä ne ehkä tarkoittivat. Ja minä mietin. Varmaan lopputuloksella ei itse asiassa ollut merkitystä, vaan sillä prosessilla aivoissani. Sanoisin, että taitava likka.

Kuten sanottua, hän ei paljoa vastauksia antanut, vaan pani minut ne etsimään. Matkan varrella minä toki jouduin kertomaan hänelle koko elämäntarinani, omana versionani. Kun me viimeisen
tapaamisen jälkimainingeissa erosimme, hän antoi sen ainoan neuvon koko suhteemme aikana. Muista Hannu, että johtokunta ei ole sinun äitisi, etkä sinä ole enää pikkupoika. Voiko psykologi antaa enää suurempaa rohkaisua. Niillä mentiin lähes kirjaimellisesti läpi harmaan kiven. Olin saanut kolmelta työterveysalan naishenkilöltä sellaiset eväät, että minä jaksoin hamaan loppuun
saakka.

Minua ei kyetty nujertamaan, joten minut piti jotenkin saada pois silmistä. Muuta keinoa ei ollut kuin eläköityminen, mutta siihen tarvittiin rahaa. Miljoona silloista markkaa. Sen nämä vainoojani olivat minun päästäni valmiit maksamaan, joten vuonna 2000 sanoin hyvästit 54-vuotiaana työelämälle. En tuntenut jättäväni työelämää sen ikäisenä, sillä 1980–90 lukujen vaihteen lama ikäännytti minut täyteen eläkeikään.

Pomeranssi by Iisalmi, 13.4.2025

Menin tai oikeammin menimme suurella joukolla, suurin odotuksin, katsomaan Cannesissa palkittua Juho Kuosmasen ohjaamaa elokuvaa Hytti nro 6. Itse olin pääsyyllinen, että meitä oli niin monta kyseisessä esityksessä. Nähdyn jälkeen meistä yksikään ei ollut kokenut suurta elokuvanautintoa kyseistä elokuvaa katsoessaan. Ensimmäiset olivat katsoneet
kelloa jo 35 minuutin kohdalla, muut myöhemmin. Ehkä se kertoo elokuvan viihdyttävyydestä, tai paremminkin sen puutteesta.

Olen ollut elokuvafriikki runsaat 60 vuotta. Heti kun sain mopon siihen ikään tultuani, aloin käydä pienen kotipitäjäni elokuvateatterissa, Seppolassa. Ei siellä useinkaan ollut väen roisketta, mutta aina jokunen minun lisäkseni. Talvella teatteri oli niin kylmä, että hengitys höyrysi. Onneksi elokuvan valokiila oli niin korkealla, että hengityksemme höyryt eivät kuvan laatua pilanneet.

Tuolta ajalta minulla on vieläkin aitoja elokuvajulisteita. Rock on aina Rock, Rakasta minua hellästi, jonka yhdessä pääosassa oli muuan Elvis Presley ja edelleenkin yhdeksi top teniin kuuluvan elokuvan, Täältä ikuisuuteen, juliste. Tätä kirjoittaessani olen yrittänyt laskea, kuinka monta elokuvaa olen tähän ikään ehtiessäni katsonut. Päädyin lukuun 5.000, joka luonnollisesti on arvio, mutta ei ainakaan liioiteltu. Tälläkin hetkellä minulla on varastossani noin 2.000 elokuvaa DVD:nä tai Blu-Rayna.

On paljon elokuvia, jotka itselle ovat niitä nautinnollisimpia, mutta jotka eivät ole millään tavalla tulleet palkituiksi. Siksi olen hieman skeptisesti oppinut suhtautumaan palkittuihin elokuviin.
Kieltämättä, useimmat niistä ovat olleet katselunautittavia, mutta myös monien kohdalla olen joutunut toteamaan, että tulipahan nähtyä. Once in The Lifetime – kerran elämässä.

Palatakseni alussa mainittuun elokuvaan, Hytti nro 6, kerron oman tuntemukseni elokuvasta. Paljon elämässä videokuvanneena katson aina ensiksi kuvauksen. Sille annan tämän elokuvan kohdalla arvosanaksi hyvä. Saman arvosanan annan pääosan esittäjille. He saivat aikaan todentuntuiset tilanteet, aidon tunnelman. Sen sijaan annan elokuvan leikkaukselle surkean arvosanan. Elokuva oli aiheen kiinnostavuuteen nähden aivan liian pitkä.

Kun katsoin elokuvaa, muistini sopukoista pulpahti esiin eräs venäläinen mustavalkoinen elokuva, jonka runsas 60 vuotta sitten katsoin. Sen nimi oli Kurjet lentävät ja pääosassa oli muuan Tatjana Samoilova. Samanlainen, hitaasti etenevä ja vaikeasti hahmotettava, pitkästyttävä tarina. Siinä
elokuvassa taustana oli sota, mutta tausta on usein helppo unohtaa, kun keskittyy henkilöihin ja heidän keskinäisiin suhteisiinsa. Sekin elokuva palkittiin aikanaan (1958) Cannesin filmijuhlilla.

Voisin kuvitella, että erikoisen tarinan kerronnan ansiosta elokuva saavutti sen, mitä saavutti. Suurta yleisön suosiota se tuskin tulee saavuttamaan. Katsojaa koskettava elokuva on sellainen, jossa sinä, katsojana, tunnet olevasi ikään kuin sisällä elokuvassa, katsovasi maailmaa ja tapahtumia
näyttelijöiden silmin. Tässä elokuvassa sitä elementtiä oli vaikea, lähes mahdotonta saavuttaa.

Yksi meidän suosikkielokuvistamme on Tom Cruisen tähdittämä Viimeinen samurai. Japanilaiseen kulttuuriin pariinkin otteeseen tutustuneina meidän on ollut ylen helppoa samaistua kyseisen elokuvan maailmaan. Kurinalaisuuteen, täsmällisyyteen ja toisen palvelemiseen. Meidän kokemuksemme Japanista kulminoituvat siihen, että se on upein maa, johon olemme tutustuneet. Ei ole sattumaa, että japanilaiset rakastavat Suomea. Meillä on niin paljon yhteistä.

Kapteeni Corellin mandoliini on myös upea elokuva, pääosissa Nicholas Cage ja Penelope Cruz. Senkin haluamme yhä uudestaan ja uudestaan katsoa. Vaikka elokuvan tapahtumat eivät olekaan Kreetalta, voimme silti kuvitella kaiken tapahtuvaksi siellä. Myös toinen, Kreikan saaristossa
tapahtuva elokuva, on jättänyt meihin pysyvät askelmerkit. Navaronen tykit.

Pomeranssi, by Iisalmi, Ylä-Savo, 16.11.2021

PS. Tekijän oikeudellisista syistä en uskaltanut laittaa mainoskuvaa mistään tässä tarinassa mainitusta elokuvasta, joten kuva on teatterista.

Olen varmaan monta kertaa blogeissani todennut, että vihaan politiikkaa ja poliitikkoja. Politiikalla kun ei ole mitään tekemistä järjen kanssa ja poliitikot ovat pääsääntöisesti
omaan napaansa tuijottajia. Luottamukseni heihin on pyöreä nolla. Kokoomuslaisena minun pitäisi seisoa nykyhallituksen takana, mutta valitettavasti en sitä läheskään kaikilta osin voi tehdä.

Olen törmännyt politiikan nurjaan puoleen jo kauan sitten, kun työelämässä rantauduin Laitilaan. Siellä poliittiset kuviot olivat niin monimutkaiset, että matematiikan lyhyellä oppimäärällä ei ollut mitään asiaa sen ymmärtämiseen. Ensiksi oli puoluepolitiikka. Keskustalaisilla oli ylivalta. Sen jälkeen tuli pankkipolitiikka, jossa johtavat keskustalaiset pitivät huolen, että Säästöpankki oli voitolla. Tämän sotatantereen keskellä minä luovuin kotini perimänä saamastani keskustalaisuudesta. Sitä minusta ei koskaan enää tule.

Ajatus tämän blogin kirjoittamisesta lähti liikkeelle siitä, että erästä Satosta ollaan ajamassa Kelan pääjohtajaksi ohi häntä paljon pätevämmän henkilön, jota Kelan hallitus on lähes yksimielisesti esittänyt. Jos Satonen valitaan Kelan pääjohtajaksi, sanon suoraan hallituspuolueiden edustajille, etenkin Kokoomukselle, jotta haistakaa paska.

Puoluekannastani huolimatta olen aina pidättänyt oikeuden olla sitä mieltä, joka minusta tuntuu oikealta ja järkevältä. En ole koskaan hyväksynyt, enkä koskaan tule hyväksymään poliittisia nimityksiä. En tiedä, olinko aina se pätevin hakija tehtävään, joskus mahdollisesti sopivin. Koskaan minua ei tehtävään valittu poliittisen kantani perusteella.

Suomalaista yhteiskuntaa pidetään korruption suhteen yhtenä maailman vähimmän
korruptoituneista. Mitä muuta kuin korruptiota on mahdollinen Satosen valinta Kelan pääjohtajaksi. Hyvä veli järjestelmä toimii. Jos olet kiva minulle, minä annan sinulle tikkunekun, vaikkapa Kelan pääjohtajuuden.

Minun on pakko, tässä ja nyt sanoa, että jos Petteri Orpo ei klaaraa tätä tilannetta
oikeudenmukaisella tavalla, minun silmissäni hän on lampaantissi. Se nimitys saattaa olla teille vieras. Lampaantissi heiluu puolelta toiselle osaamatta päättää. Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä, että suurimmalla pomolla ovat menneet pissit housuun. Petteri, Petteri, nyt pitäisi lyödä nyrkkiä pöytään. Vaikka Satonen pettyisi ja murjottaisi jonkin aikaa, tärkeintä olisi oikeudenmukaisuuden toteutuminen.

En minä koskaan työelämästäni palkintoja saanut, enkä niitä koskaan metsästänytkään. Minulle riitti se hyvä tunne, että olin tehnyt parhaani. Joskus onnistuin, joskus epäonnistuin. Sen pitäisi riittää Satosellekin ja ministerin palkka. Eiköhän häntä ole jo riittävästi palkittu ministerin pestillä. Olisi siihenkin tehtävään ollut pätevämpiä tarjolla.

Pomeranssi by Iisalmi, 9.4.2025

Katselin eräänä päivänä iltauutisia, taisipa vielä olla meidän viralliselta YLEn kanavalta. Jutun aiheena oli suomalaisen hiilijalanjälki ja miten voisimme sitä pienentää. Karrikoiden, lopettamalla lihan syönti ja siirtymällä pelkästään vihanneksiin. Tiedän, että liha on pitkävaikutteista ravintoa, toisin kuin vihannekset, joiden vaikutus fyysiseen hyvinvointiin loppuu varsin nopeasti. Olen sen omakohtaisesti kokenut.

Näyttää siltä, että nämä suomalaiset viherpiipertäjät yrittävät tehdä meistä jonkinlaisen mallimaan, syyllistämällä meidät elintapojemme vuoksi. Jos syöt lihaa, olet pahis, jos syöt vain vihanneksia, olet hyvis. Meidän hiilijalanjälkemme muiden maiden vastaaviin on hyttysenpaska. Heillä näyttää kuitenkin olevan kanavia, joita hyväksi käyttäen he pääsevät syyllistämään meitä julkisesti elintavoistamme.

En väitä, etteikö elintavoissamme olisi korjaamisen varaa, mutta kuten tunnettua, liika on aina liikaa. Jos viherpiipertäjien tavoite toteutuisi, se tarkoittaisi, että meidän lihantuotantomme loppuisi
pitkässä juoksussa. Vain närpiöläisten ja muiden vihanneskasvattajien elinkeino jatkuisi. Kun tiedämme, miten ailahtelevia ilmasto-olosuhteet ovat jo nyt olleet, ja mitä muita haasteita olemme nähneet, olemme liian ohuella langalla.

Me olemme rakkaassa kotimaassamme tehneet jo paljon ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Meillä on loistava kierrätysjärjestelmä, joka kaiken aikaa parantuu. Kun on kiertänyt Eurooppaa ristiin ja rastiin, meidän kierrätysjärjestelmämme on ylivertainen. Jos pitäisi äkkiseltään etsiä seuraavaksi paras kierrätysmaa, sanoisin, että Liettua. Näimme eräällä karavanalueella enemmän vaihtoehtoja kierrätykseen, kuin missään täällä kotomaassamme tai Euroopassa.

Olen sitä mieltä, että tämän hemmetin hiilijalanjäljen kanssa pitäisi edetä aivan toisella tavalla. Kansalaisten syyllistäminen ei johda mihinkään. Nykyinen ja ehkä tulevakin taloudellinen tilanne aiheuttaa sen, että ruokailutottumukset muuttuvat taloudellisesta pakosta. Minun mielestäni pitäisi korostaa niitä keinoja, jotka ovat helpoimpia toteuttaa, ennen kaikkea kierrätystä.

Olen siinä iässä ja siinä asemassa, että voin ottaa rohkeasti kantaa. Se on etuoikeus. Minä tiedän, että meidän paritaloutemme ruokailutottumukset eivät enää tässä iässä merkittävästi muutu, sanokoot viherpiipertäjät mitä tahansa. Tänään söimme huikeata, MunRakkaani valmistamaa
lasagnea. Huomenna saatamme lähteä syömään ’roskaruokaa’. Vaikka kysymys on grilliruoasta, se ei tarkoita, että ruoka olisi huonoa. Ei todellakaan. Se on vain meidän sisäinen sloganimme kyseiselle ruoalle.

Toinen, vielä käsittämättömämpi viherpiipertäjien oivallus samassa jutussa oli, että turvemailla ei saisi enää jatkaa viljelyä. Ajatus ei millään sovi minun järkeeni, kun vielä otetaan huomioon, että meidän tulisi olla mahdollisimman omavaraisia elintarvikkeiden suhteen. Mitä erilaista on
viljelyssä turvemailla savimaihin verrattuna? Minäkö muka tyhmä, nyt en ymmärrä! En myöskään ymmärrä Elokapinan kaltaisia mielenilmauksia, mutta ehkä se johtuu korkeasta iästäni.

Tähän lopuksi tulee mieleeni toinen uutinen samaisesta uutislähetyksestä. Saksassa ajetaan alas viimeiset kaksi ydinvoimalaa Fukushiman tsunamista johtuneen ydinvoimalaonnettomuuden peruja.
Onnettomuudesta on yli 10 vuotta, eivätkä kyseiset voimalat ole lähelläkään meren rantaa. Paikalliset olivat sitä mieltä, että hullu homma. Varsinkin Saksassa näillä viherpiipertäjillä, joilla ei ole mitään käsitystä elämän todellisuudesta, on aivan liian suuri valta.

Näiden kahden Saksassa vielä toimivan ydinvoimalan käyttöä jatkettaneen kevääseen saakka, jolloin ydinpolttoaine loppuu. No! Ehkä se auttaa saksalaisia selviytymään talvesta. Tässä kohtaa on pakko sanoa, että olen ylpeä Suomen energiapolitiikasta. Uusin ydinvoimalamme tulee täyteen
toimintavalmiuteensa joulukuussa ja silloin olemme entistä lähempänä omavaraisuutta sähkön suhteen. Energia, olkoon se ulkoista tai sisäistä, on tärkeää. Huolehtikaamme siis energiastamme.

Pomeranssi by Iisalmi, 11.10.2022

Kun selkärankani nikamien yksi välilevy ns. ristiselässä päätti pullistua, mahdollisesti pitkänkin harkinnan jälkeen, se ilmeisesti oli jonkinlainen protesti huonoille elämäntavoilleni. Sitä vaan en ymmärtänyt, pitikö sen tapahtua menomatkalla Thaimaahan. Pitikö kyseisen välilevyn pilata intohimolla odotettu kolmen viikon aurinkolomamme? Tässä kohtaa väkisinkin tulee mieleeni sanonta, kääntää puukkoa haavassa. Jollet muuten usko!

Minulle, joka aiemmin en varsinaisesti koskaan en ole ollut kipeä, itse aiheutettuja kolhimisia lukuun ottamatta, tämä uusi kivulloinen tilanne on henkisesti varsin raskas. Minulla on aiemman vaatimattoman urheilu-urani ansiosta todella korkea kivunsietokyky. Nykytilanteessa sekään ei auta. Ei varsinkaan silloin kun kipu estää unen tulon.

Käytyäni kotiin palattuamme täkäläisessä lääkärissä sain parikin reseptiä kipulääkkeitä. Toinen niistä on käsitykseni mukaan hermostoperäisiin kiputiloihin tarkoitettu. Annosteluohjeen mukaisesti sitä aluksi nautin. Jonkinlaiset yöunet tulivat mahdollisiksi, sillä nukkuminen, vaakasuora asento, olivat aluksi se kaikkein vaikeimmin hallittava tilanne.

Lääke ei kuitenkaan ole ongelmaton. Kolmiolääke. Sillä kolmiolla tuskin on merkitystä itse tuntemuksen kanssa. Voisin kuvitella, että huumausaineen vaikutus on samanlainen. Olo on euforinen, kuin maailmaa ulkopuolelta katsovan kokemana. Minulle, tässä ja nyt elävänä, tuo tunne, kokemus, on hämmentävä. Olen nyt jo viikkoja yrittänyt elää sen tunteen kanssa, enkä vieläkään ole siihen tottunut.

Pikkuhiljaa, viikkojen kuluessa, kivun tunteen etääntyessä, olen yrittänyt vähentää lääkkeen
annostusta. Aluksi sitä otin kolme pilleriä päivässä, kaksi illalla, yksi aamulla. Viime vaiheessa olen ottanut vain pillerin illalla. Viime yönä, viimeisenkin pillerin pois jättäneenä, uhkapelini kostautui. En tiedä, johtuiko se siitä, että nukuin osan aikaa oikealla kyljelläni (mikä aiemmin oli mahdotonta) vai pillerien pois jättämisestä. Tänä aamuna oli pakko ottaa em. pilleri. Edes istuminen, joka on aiemmin ollut se kivuttomin asento, ei tuntunut kelpaavan.

Tämän valituksen kruunuksi haluan nostaa esille Kaarlo Kramsun runon alkusäkeet, jotka hän kirjoitti erääseen kirjoituskilpailuun 1877. Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki. Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki.

Ikävänä yksityiskohtana lääkityksestäni on sanottava, että minä, seniorina, olin kuitenkin toistaiseksi se viimeisin tämän lääkkeen käyttäjä meidän perheessämme. Aiemmin kyseistä lääkettä olivat jo erilaisin aikatauluin ja annostuksin nauttineet Riina ja Raul. Riinalla nurin menneisiin niskanikamiin
ja Raulilla miltei samankaltaiseen välilevyn pullistumaan. Raulilla jouduttiin lopulta tekemään kirurginen operaatio. Minulle sitä tuskin tehdään, vaikka lähete KYS:n on jo olemassa. Olen siinä mielessä ohittanut parasta ennen - päiväyksen.

Pomeranssi by Iisalmi, 6.4.2025

Huolimatta aiemmin syntyneestä ristiriitaisesta tilanteesta, ehdin tavata hänet lukemattomia
kertoja parin vuosikymmenen aikana. Hän vieraili meillä kotona ja Onnelassa, ja me vierailimme hänen kutsustaan hänen luonaan, MunRakkaani toisella entisellä työpaikalla. Hänestä käyttäisin kunnioittavaa nimitystä, matroona. Hän eli yli 94-vuotiaaksi ja hänen auktoriteettinsa oli kiistaton, ei pelkästään ikänsä vuoksi. En ole koskaan tavannut toista naista, jota voisin nimittää matroonaksi. Se kertokoon hänestä kaiken olennaisen.

Ei se silti velvoittanut mielestäni uuden, varsinkaan mustan puvun hankintaan. Niinpä hieman nöyrin mielin olin läsnä hänen siunaus- ja muistotilaisuudessaan keskiharmaalla housu/takkiyhdistelmällä. En tiedä, mitä vainajan lähiomaiset pukuvalinnastani ajattelivat, mutta valintani tehtyäni, en siihen enää enempää huomiota kiinnittänyt. Minulle oli lisäksi langennut kuvaustehtävä. Ehkäpä sen myötä sain anteeksi pukuvalintani.

Vajaa vuosi sitten poistui keskuudestamme MunRakkaani Eeva-täti (77), jota en koskaan muuten
kuin vilaukselta tavannut. Se perunkirjoitus oli alusta alkaen kuin pölynimurin jo kauan sitten täyttynyt pölypussi. Eeva-täti kuoli yksinäisyydessä, äkisti ja vasta muutamien päivien jälkeen hänen poissaolonsa huomattiin. Luonnollinen kuolema. Mutta kun hän oli erakoitunut, mitään tietoa oikeastaan mistään ei ollut omaisten tiedossa, ei edes hänen siskollaan, ainoalla lähiomaisella, anopillani. Kaikki piti kaivaa esille hänen pienestä yksiöstään.

Puuttumatta yksityiskohtiin voin sanoa, että sellaiseen naishuusholliin en ole koskaan ennen törmännyt. Kaikesta saattoi päätellä, että erakoituminen oli seurausta mielenterveyden ongelmista - vai voisiko se olla toisinpäin. Tavaran määrä pienessä yksiössä oli valtava. Muovipusseihin sullottuja erilaisia tavaroita oli parvekkeelle asti. Ongelmallisin oli ainakin metrin korkuinen kirjepino, joista
toiset olivat avattuja toiset eivät.

Pienen etsinnän jälkeen asunnon avain löytyi. Se oli hyvä alku. Pääsimme sisään ilman
ns. talonmiestä. Taloudelliset asiat paljastuivat osin avatuista kirjekuorista. Taloudellisia ongelmia ei ollut. Muita virallisia asiakirjoja löytyi järjestelmällisen huushollin läpikäymisen seurauksena. Anoppini korkean iän takia MunRakas joutui hoitamaan koko ruljanssin. Yksistään kirjeitten läpikäyminen vei useita päiviä. Muitten tavaroitten läpikäyminen viikkoja. Maallinen omaisuus lahjoitettiin seurakunnan lähetyskirpulle (kirpputorille).

Eeva-täti tuhkattiin ja siunaustilaisuudessa oli hänen tuhkauurnansa. Ainutkertainen kokemus. Tuhkauurna sijoitettiin hyvin arvokkaalla tavalla uurnalehtoon. Sen jälkeen alkoivat muodollisuudet. Perunkirjoitus, asunnon myynti ja lopulta perinnön jako. Totesin monta kertaa, että onneksi minun ei tarvitse kokea Eeva-tädin kohtaloa. Yksinäisen ihmisen osa ei ole kadehdittava ja vielä
Eeva-tätiäkin yksinäisempiä ihmisiä on maassamme pilvin pimein. Silloin viranomaiset hoitavat jälkipyykin.

Kaksi niin erilaista poisnukkumista saivat minut kirjoittamaan tämän blogin. Tähän ikään ehtineenä haluaisin muistuttaa meille jokaiselle, että miettikäämme, onko lähiympäristössämme niitä, joista pitäisi kantaa murhetta. Rakas anoppini on loistava henkilö tässä suhteessa. Valitettavasti hänen viimeaikainen poikaystävänsä Pena poistui keskuudestamme muutama päivä sitten kunnioitettavassa 94-vuoden iässä. Anoppini (88) hyvin tuntien tiedän, että hän löytää kyllä uuden
huolenpidon kohteen.

Pomeranssi by Iisalmi, 5.4.2025

Vaalitoimikunnan jäsenenä minulla oli muutamia vuosia sitten neljän päivän ajan tilaisuus tavata ihmisiä, jotka fyysisistä ja henkisistä puutteistaan huolimatta halusivat äänestää. Yhdelläkään heistä en kokenut sen
olevan velvollisuus vaan etuoikeus, mahdollisuus omalla pienellä panoksella
olla vaikuttamassa tulevaisuuteen, vaikka useimmilla heistä se tulevaisuuden
todennäköisyys oli lyhytaikainen.

Päällimmäiseksi itselle jäi kiitollisuus, kiitollisuus kokemuksesta, tiedon kasvusta. Tunne syntyi siitä, miten ihmiset, joita kohtasimme, suhtautuivat meihin. Me toteutimme heidän toiveensa, he saattoivat toteuttaa etuoikeuttaan – äänestää.

Tämä kiertomatka erilaisessa elämän ehtoovaiheessa olevien ihmisten ’koteihin’ opetti minulle sen, kuinka hyvin meillä Suomessa asiat ovat ikäihmisten suhteen. Toki aina on parantamisen varaa. Kokemukseni opetti minua myös arvostamaan erilaisten vammaisten, ikäihmisten ’kotien’ henkilöstöä. Heillä oli poikkeuksetta asenne kohdallaan ja suhtautuminen asiakkaisiin oli kunnioittavaa ja toiveet huomioon ottavaa. Kumarran syvään ja nostan hattua heille. Teette
upeaa työtä ihanalla tavalla.

Miksi nykypäivän nuorehko ihminen jättää äänestämättä, olipa sitten työtön tai uraputkessa?
Olisiko 1970-luvun protestiliike aiheuttanut sen, että protestoidaan olemalla äänestämättä.
Sen sukupolven perintöäkö on tämän päivän alhainen äänestysaktiivisuus.

Palaan vielä lopuksi noihin ihaniin ihmisiin, jotka puutteistaan huolimatta halusivat olla yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Vanhimmat heistä olivat 95-vuotiaita. Jollakulla näkö oli mennyt, jollakulla kuulo. Silti he halusivat kantaa oman vaatimattoman kortensa kekoon yhteiskunnan
tulevaisuuden suhteen.

Meillä valitetaan jatkuvasti. Useimmiten valittajia ovat ne, jotka eivät pane tikkua ristiin muutoksen suhteen, esimerkiksi äänestämällä. Äänestämättä jättäneiltä valittajilta pitäisi mielestäni viedä valitusoikeus. Näinhän se tapahtuu oikeudessakin. Vain asianosaisella on oikeus valittaa päätöksestä.

Kehtaatteko te, täysissä ruumiin ja sielun voimissa olevat, jättää äänestämättä näiden sankarillisten ihmisten esimerkin jälkeen? Sillä äänestäminen on nykyään niin helppoa. Meilläkin lähin äänestyspaikka on paikallisessa K-Citymarketissa, jossa pääsääntöisesti asioimme. Se ei ole vaiva
eikä mikään poiketa äänestyspaikalle ja valita ehdokkaansa. Ainakin minulle on joka kerta sen jälkeen tullut hyvä mieli. Sekä velvollisuus että etuoikeus tuli täytettyä.

Pomeranssi by Iisalmi, 2.4.2025

Arvostetun lehden päätoimittajasta tehtiin epäluotettava. Lehden arvostus kyseenalaistettiin ja jopa tämä Rumppi kehtasi sanoa, että lehti on pian konkurssissa. Kaikissa muissa oli vikaa, virhettä, mutta ei tämän Rumpin lähipiirissä, näissä tumpeloissa. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, minkä seuraavan munauksen nämä tumpelot saavat aikaiseksi.

Pahinta tässä kaikessa on se, että puhutaan taloudellisesta suurmahdista, jonka pitäisi viitoittaa meille tietä tulevaisuuteen. Näyttää siltä, että se ei viitoita meitä tulevaisuuteen vaan menneisyyteen. En lue syvällisesti iltapäivälehtien juttuja, mutta minuun tarttuu aina jotakin sieltä ja täältä. Seuraavan ajatuksen tosin poimin, jos oikein muistan, YLEn sivuilta.

Tällä hetkellä on todella suuri vaara, että USA, Kiina ja Venäjä tekevät etupiirijakoa. Tässä jaossa Eurooppa on sivustakatsoja. Sen päätelmän ymmärtämiseen ei tarvita tohtorillista koulutusta, siihen riittää pelkkä maalaisjärki. Maailmanpolitiikka on joskus ollut hyvinkin monimutkaista, mutta nyt, Rumpin aikakaudella, se ei sitä todellakaan ole.

Näin jälkiviisaana on sanottava, että Eurooppa kuvitteli elävänsä Trumplandian vahvojen siipien suojeluksessa hamaan tulevaisuuteen. Jos tästä Rumpista ei muuta hyvää ole sanottavana, niin ainakin se, että hän herätti Euroopan. Jaloilleen hän ei Eurooppaa ole vielä kyennyt nostamaan,
mutta ehkä kontalleen. Siitä on kuitenkin pitkä matka suoraselkäiseen seisomiseen. Nyt on ennen kaikkea kyse siitä, kykeneekö Eurooppa riittävän nopeasti nousemaan pystyyn ja kuka ottaa vetovastuun.

Olen siinä iässä ja siinä asemassa, että minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta, mitä nämä itseänsä suurvaltioksi kutsuvat suunnittelevat. Minua kiinnostaa vain se, kuinka paljon pahaa he saavat aikaan. Kuinka monta sankarivainajaa tarvitaan, ennen kuin – meinasin sanoa, että järki voittaa, mutta kun ryssästä on kyse, järki ei koskaan voita.

Jos oikein olen ymmärtänyt (huomatkaa, että en ole mikään tietoviisas), Eurooppa on väkiluvultaan ja taloudeltaan huomattavasti suurempi ’mahti’ kuin Venäjä. Miksi me sitten kärvistelemme tässä USAn ja Ryssän puristuksessa. Ottakaamme oma paikkamme ja jämäkästi. Etenkin entiseen
isoveljeen (USA) pitää tehdä selvä pesäero.

Nyt tarvitaan Euroopassa johtajuutta. On aivan sama mistä se johtajuus tulee, kunhan se tulee. Meillä koti-Suomessa kiistellään 200 miljoonan leikkauksista, mutta tulevaisuutemme kannalta paljon suuremmat asiat tapahtuvat ympärillämme.

Sanotaan, että pessimisti ei pety. Siksi minunkin, joka mieluimmin julistautuisin optimistiksi, on pakko tunnustaa, että Euroopan aika meni jo. Poliitikot kiistelevät pienistä asioista, mutta todellisuus karkaa yhä kauemmaksi. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, näitä eurooppalaisia
vapaamatkustajia ovat Espanja, Italia eli eteläinen-Eurooppa. Unkaria ja Slovakiaa ja ehkäpä Itävaltaa tähän en laske, koska heitä pidän jo Putinin reviiriin kuuluvina.

Jos minulla olisi valta, löisin nyrkkiä pöytään ja sanoisin, että nyt Euroopasta tehdään suurmahti, taloutensa ja väestömääränsä mukaisesti. Kolme diktatuuria ei saa meitä kahlita. Me olemme demokratian viimeinen linnake ja sellaisena meidän kuuluukin pysyä. Minä heittäisin Unkarin ja mahdollisesti Slovakian ja Itävallankin pois EU:sta. Ottaisin uudenlaiseen Eurooppaan mukaan
Britannian, Norjan ja Sveitsin. Sillä joukolla tulta päin.

En ole koskaan ymmärtänyt, että jonkun yhteisön säännöt ovat niin vanhanaikaiset, että yhteisöstä ei voida erottaa jäsentä, joka käyttäytyy yhteisön sääntöjen vastaisesti. Unkari on tästä suorastaan loistava esimerkki. Puola oli hetken aikaa samalla tiellä, mutta jos oikein olen ymmärtänyt, palasi
ruotuun. Demokratia on se avainsana ja sitähän esim. Unkarissa ei ole.

En myöskään ymmärrä kaikkia Natossa olevia maita. Turkin minä heittäisin Unkarin ohella sieltä ensimmäiseksi pois. Yksikään diktatuuri ei sovi EU:hun, eikä Natoon, vaikka Trumplandia valitettavasti alkaakin vahvasti muistuttaa diktatuuria.

Pomeranssi by Iisalmi, 26.03.2025

Tässä kohtaa on todettava, että kunnioitan Loirin elämäntyötä ja monipuolista uraa. Olen kerran ollut hänen konsertissaan ja vaikutuin hänen laulu- ja tulkitsemiskyvyistään Sen sijaan en koskaan ole ymmärtänyt Uuno Turhapuro – elokuvien huumoria. Ehkä minun älykkyysosamääräni ei siihen
yksinkertaisesti riitä.

Iltapäivälehdet ja muut tiedotuskanavat lähtivät mukaan YLEn käynnistämän hypetyksen ’paraatimarssiin’. Kaikki Loirin ystävät ovat halunneet ja saaneet mahdollisuuden kertoa mielipiteensä ja kokemuksensa hänestä. Väkisinkin tulee mieleeni, että nämä ’ystävät’ haluavat saada itselleen julkisuutta Loirin poismenolla.

Tämän hypetyksen ’huippu’ on esitys valtiollisista hautajaisista. Sillä kohtaa meikäläisen viimeinenkin ymmärrys tätä hypetystä kohtaan katosi. Mielestäni ministeri Honkosen mielentila pitäisi lääketieteellisesti tutkia. Tosin olen varma, että jos hallitus päättää valtiollisista hautajaisista, yksikään puolue ei rohkene sitä päätöstä vastustaa, koska jokaisessa puolueessa on Loiri-faneja.

Jos Loiri saa valtiolliset hautajaiset järkevien virkamiesten vastustuksesta huolimatta, esitän haisevan vastalauseeni. Sellaisen, jonka Jaakko Tepon Onni päätti esittää Hiliman häissä. Sellainen päätös osoittaisi maamme hallituksen täydellistä suhteellisuudentajun puutetta. Herää kysymys, mikä on hallituksen suhteellisuudentaju meidän tulevan talven todennäköisen energiakriisin hoidossa.

Valitettavasti Reijo Taipale ehti poistua keskuudestamme ennen Loiria. Jos tilanne olisi toisinpäin, tulisin ehdottomasti vaatimaan Reijolle valtiolliset hautajaiset. Reijo viihdytti henkilökohtaisesti
moninkertaisesti sen määrän suomalaisia kuin Loiri. Hän oli kansan mies, toisin kuin Loiri, joka oli tietyn seurapiirin, kaiken maailman kirjailijoitten ja muitten siipeilijöitten kaveri.

En ole koskaan poliitikkoja kauhean korkealle arvostanut, ja tämän jälkeen tuo arvostus on entistä matalammalla. Pääministerin viimeaikainen julkisuus biletyksestään ei sekään luottamusta herätä. Hallitus nuorisoketjuineen osoittaa tietynlaista piittaamattomuutta tehtävien edellyttämistä pelisäännöistä. Toki ministereilläkin on oikeus vapaa-aikaan, mutta kohtuus kaikessa.

Onnela by Iisalmi, 19.8.2022

Muistini mukaan vuosikymmeniä sitten muuan nopeuslaskulegenda Kalevi ’Häkä’ Häkkinen opetti suomalaisille edustushiihtäjille, miten mäkiä lasketaan. En tiedä sellaista kilvanhiihtolatua, johonka yhtään laskua, jopa vauhdikasta, ei sisälly. On väitetty, että laskuissa suksen luisto on olennainen kilpailuetu. Olen täysin eri mieltä. Paraskaan voitelu ei korvaa puutteellista laskutaitoa. Laskuissa taito on tärkein. Jos olette tarkalla korvalla kuunnelleet mäkihypyn asiantuntijoiden kommentteja, siinäkin lajissa vauhtimäen laskuasennolla on olennainen merkitys suoritukseen.

Itse olen vaivaisella kilpahiihtourallani laskenut moniaita vauhdikkaita laskuja. Varhaiselta ’uraltani’ muistan Jyväskylän Laajavuoren ja Rovaniemen Ounasvaaran. Ne olivat kuitenkin varsin vähäpätöisiä laskuja verrattuna Lillehammerin olympialatuihin tai Bormion Santa Caterinan maailmancupin latujen laskuihin. Jos pelkäsit ja ’aurasit’, hävisit kymmeniä sekunteja ja sen lisäksi lihaksesi olivat ihan juntturassa, kun olisi pitänyt jatkaa kilvanhiihtoa.

Miksi tämä asia tuli nyt mieleeni. Muuan naispuolinen edustushiihtäjämme arvosteli Lahden Salpausselän kilpalatuja, niiden jäisyyttä, jopa vaarallisuutta. Olen hiihtänyt aikanaan samoilla laduilla, mutta ei niissä mielestäni mitään varsinaista ongelmaa ollut, jos vertaa vaikkapa em.
Lillehammeriin ja Bormioon. Kysymys on vain rohkeudesta ja laskutaidosta. Ei kumpikaan ominaisuus ollut minun vahvoja puoliani kilpahiihtourallani, mutta tuskin minä kanssakilpailijoilleni paljoakaan laskuissa hävisin.

Suomalainen hiihtomenestys kansainvälisillä kilpaladuilla ei ole yksin kiinni laskutaidosta, mutta on sillä kuitenkin olennainen merkitys. Rohkenen jopa väittää, että muutamat maailmancupin voitot on menetetty puutteellisen laskutaidon vuoksi, arvokkaimpien kisojen menestyksestä puhumattakaan. Olen ihmetellyt, että miksi hiihtoliitto ei ole kiinnittänyt tähän asiaan riittävää huomiota. Tarvittaisiin vain yksi Kalle Palander avaamaan laskemisen salat. Rohkeus kasvaa taidon myötä ja taito on aina opittavissa.

Hiihtourheilussa, kuten monessa muussakin lajissa, rohkeudella on taidon ohella suuri merkitys. Pitää uskaltaa, kuten Toni Nieminen ja Janne Ahonen eilen todistivat. Kun pelon on joskus voittanut, ja vaikka taidot ovat jo vähän ruostuneetkin, pelon voi uudelleenkin voittaa. Nostan lippalakkiani korkealle kummallekin ansioituneelle herralle. Toivottavasti heidän esimerkkinsä synnyttää uusia suomalaisia mäkikotkia.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, puutteellisen laskutaidon merkitykseen hiihtomenestyksessä. Nähtiinhän se Trondheimissakin. Muuan Niko otti lipat laskussa ja siihen suli viestimenestyksemme. Olen nähnyt lukemattomia kertoja, miten nykyinen ykkösnaishiihtäjämme Kerttu auraa, kun muut laskevat kyyryssä. Luultavasti hän menetti olympialaisten kultamitalinsakin siitä syystä.

Jumalauta Hiihtoliitto, jos te ette viimeistään nyt herää. Teillä on lukematon määrä voitelueksperttejä, mutta ei ainuttakaan Kalle Palanderia, joka opettaisi hiihtäjillemme, miten mikin
mäki nopeimmin lasketaan. En millään tavalla halua vähätellä voiteluosaston merkitystä, päinvastoin, mutta kuten edellä totesin, liukkainkaan suksi ei voita laskuasentoa, taitoa ja rohkeutta.

Norjalaisten pukukikkailusta mäkihypyssä on niin paljon sanottavaa, että yksi kappale ei siihen riitä.
Siihen tarvitaan kokonainen blogi, sitten joskus. Minulla on muitakin epäilyksiä mm. huulirasvan käytöstä. Mutta niin kauan kuin käry ei käy, kaikki on sallittua.

Pomeranssi by Iisalmi, 23.3.2025

Meillä yksikään poliittinen puolue ei ole nostanut todellista haloota tilanteesta. Jos jokin yksittäinen kommentti on esitetty, ristilllisiltä on aina tullut vastalause. Minäkin ajattelen mielestäni ristillisesesti, mutta joukkotuhontaa en silti hyväksy. Kaiken lisäksi se suurin Israelin puolestapuhuja, vieläpä ministeri, asuu naapurikunnassa.

Me olemme kaikki nähneet Gazan tuhonnan. Onko kenellekään teistä tullut mieleen, että se on totaalisesti ylimitoitettu? Minulle se on tullut jo kauan sitten. Kuolonuhreja alkaa eräiden arvioiden mukaan olla lähes yhtä paljon kuin on Ukrainalla taistelussa ryssää vastaan. Mutta toisin kuin
Ukrainassa, Gazassa ne ovat pääosin tai lähes kaikki siviilejä. Jos minulla olisi valta, Netanjahu ja hänen lähipiirinsä lähetettäisiin Gazaan ja sen jälkeen Israelin ilmavoimat pommittaisivat sen uudelleen maan tasalle. Kertaalleenhan se on jo maan tasalle pommitettu.

Olen aina sanonut, että en tiedä, kumpaa enemmän vihaan, ryssää vai jenkkiä. Hetken tuntui, että ryssä oli tässä kilpailussa voitolla, mutta nyt alkaa taas tuntua siltä, että tämän Rumpin rettelöinti vie voiton. On pakko sanoa pitkähkön elämänkokemuksen perusteella, että tässä Rumpissa henkilöityy
amerikkalaisten kuvitelma ylivallasta. Siihen viittaavat myös Rumpin suuret kuvitelmat Grönlannista ja Kanadasta osana Yhdysvaltoja. On sillä suuruudenhullulla miehellä munaa – tai sen puutetta.

Mielenkiintoista on ollut havaita, että yksikään ns. asiantuntija ei ole sanonut tätä ääneen. Tekisi mieleni sanoa, että lampaantissejä kaikki. Jokaisella pissi sukassa. Lindellit ja Aaltolat etunenässä. Kyllä ryssää voi arvostella, mutta ei suurta ja mahtavaa USA:ta. Tämä ei mitenkään mahdu minun oikeustajuuni. Käsitykseeni arvostelun tasapuolisuudesta.

Olen miettinyt, että kumpi on lopulta meidän suomalaisten kannalta suurempi uhka, ryssä vai jenkit. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Trumplandiasta on enemmän haittaa kuin ryssistä. Tilanne voi toki muuttua. Turha on kuitenkin kuvitella, että Trumplandia tulisi avuksemme, jos ryssä päättäisi hyökätä meille. Tämä muuan Rumppi on mitä ilmeisimmin päättänyt hyväksyä ryssän ajaman
ns. reviirijaon. Rumppi saa Grönlannin ja Putin Euroopan. Tai ainakin sen reunavaltiot, kuten Suomen.

Suuruudenhulluja on ollut maailman sivu ja ennemmin tai myöhemmin ne ovat pelikentältä poistuneet. Valitettavasti he ehtivät aiheuttaa paljon tuhoa, paljon ihmishenkien menetyksiä ennen täältä poistumistaan.

Pantakoon asiantuntemattomuuteni piikkiin, että rohkenen vielä lopuksi väittää, että jos Trumplandia ei tukisi Israelia, sitä tukisi muuan Ryslandia. Ja sitähän se Rumppi ei salli. Israel on Trumplandian ainoa sillanpääasema muslimimaailmassa. Kyllä Syyrian menetyksen jälkeen Ryslandiallekin kelpaisi Israelin kaltainen militaristinen kumppani. Kaiken lisäksi israelilaisten ajatusmaailma on hyvin lähellä ryssien ajatusmaailmaa. Tuholla ei ole väliä, kunhan se on riittävän
suuri.

Pomeranssi by Iisalmi, poikani Jannen syntymän muistopäivänä, 19.3.2025

Perunkirjoitus
Trumplandian resitentti on kuulemma keskustellut Ryslandian resitentin kanssa Ukrainan tilanteesta, mutta ilmiselvästi munaton Rumppi jäi tappiolle. Askelmerkit eivät olleet kohdallaan. Nyt Rumpin kabinetissa mietitään, mitä sitten tehemmä. Se kabinetti on täynnä tunareita, joten suuria ilonaiheita ei ole odotettavissa.

Vuosia sitten, taisi olla 1996, kun esitin, että naishenkilö valittaisiin johtamani pankin apulaisjohtajaksi. Siis miespuolinen henkilö ohittaen, koska katsoin pankin toimitusjohtajana, että hänellä oli enemmän draivia kuin miespuolisella kollegallaan. Pankin miesvoittoinen hallitus ei
kuitenkaan esitystäni hyväksynyt. Esitykseni aiheutti luonnollisesti sen seurauksen, että miespuolisesta apulaisjohtajasta tuli minun vihamieheni, mikä myöhemmin kostautui monellakin tavalla.

Vuosien kokemusten perusteella voin perustellusti väittää, että naiset ovat miehiä henkisesti vahvempia. Heillä on lähtökohtaisesti parempi itsetunto kuin miehillä. Minä itse kipuilin oman itsetuntoni kanssa, kunnes vihdoin 50-vuotiaana löysin varmuuden siitä, että kaikki puutteeni
huomioidenkin olen sittenkin HYVÄ. Paras minä. Se oli avain siihen, että aloin nähdä miehen ja naisen tasa-arvoisuuden uudella, realistisella tavalla.

Minun ymmärrykseni/kokemukseni mukaan miesten väkivaltaisuus naispuolisoitaan kohtaan johtuu ensisijaisesti siitä, että he tuntevat olevansa henkisesti alakynnessä parisuhteessaan. Tunne on oikea, mutta reaktio tuomittava. Minä itse elin 22 vuotta avioliitossa peläten kaiken aikaa
puolisoani. Voisiko huonoa itsetuntoa peremmin kuvata? Mielenkiintoiseksi tämän toteamuksen tekee se, että olin lopulta keskikokoisen pankin toimitusjohtaja eikä hänen asemaansa työelämässä voinut siihen verrata. Huonolla itsetunnolla ei siis ole mitään tekemistä hierarkian, työelämän menestyksen kanssa. Se on parisuhteessa lopultakin kahden ihmisen välinen tunne.

Löydettyäni lopulta itsetuntoni, viisikymppisenä, minä aloin katsoa maailmaa ja etenkin ihmisiä, joiden kanssa jouduin tekemisiin, uudella tavalla. Tiesin olevani hyvä, sanoipa kuka tahansa minusta mitä. Siksi minä selvisin kaikesta vainosta, jota työelämäni loppuvaiheissa jouduin kokemaan. Minä
kykenin näkemään vainoajieni huonon itsetunnon, jonka he yrittivät peitellä asemallaan hierarkiassa. Tunsin silloin olevani voiman oikealla puolella. Kuten ystäväni, pankkimme hallituksen naisjäsen, minulle myöhemmin vainostani kertoi: En ole koskaan aiemmin nähnyt ihmistä, joka ilmeenkään värähtämättä antaa lyödä itseään vyön alle.

Olen pienessä mielessäni pohtinut, missä ja milloin miespuolisille kansalaisille voitaisiin järjestää itsetuntokasvatusta. Lähtökohtaisestihan se koulutus kuuluu vanhemmille, mutta kuten minunkin kohdallani tapahtui, se vähäinenkin itsetunto nakerrettiin jo kotona. Ja lopun nakersi puolisoni.
En ollut täydellinen. Mutta … tämän kokemukseni viisauttamana olen yrittänyt olla lapsilleni isä, joka pönkittää heidän itsetuntoaan. Etenkin silloin, kun tulee lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Luulen onnistuneeni.

Huonosta itsetunnosta ja naisellisesta ylivallasta minulla on lopuksi valitettava esimerkki. Rakas ystäväni Seppo oli ihana mies, ihana ystävä. Hänen itsetuntonsa ei kuitenkaan ollut samalla tasolla kuin hänen puolisonsa. Seppo purki pätemisensä, sen vähäisen itsetuntonsa, työhönsä ja luottamustoimiinsa, joissa yhteyksissä tiemme kohtasivat. Lopulta vaimon taholta tulleet henkiset
paineet johtivat siihen, että hän sortui taloudellisiin väärinkäytöksiin. Sitä seurasi irtisanoutuminen, uusi työ, joka olisi mahdollistanut vaikka mitä, mutta lopulta alkoholismi tuhosi hänet. Minä yritin häntä nostaa, mutta valitettavasti epäonnistuin. Olin myöhässä.

Älkää siis naiset koskaan puhuko minulle tasa-arvosta. Meillä miehillä on pitkä matka ennen kuin olemme teidän kanssanne tasa-arvoisia. Minulle … itsetunnon löytäminen on tähänastisen elämäni suurin saavutus. Nyt minä voin olla teidän naisten kanssa tasa-arvoinen.

Pomeranssi by Iisalmi, 7.3.2014

Roolitus uudenlaisella pelikentällä korostuu. Mikä on meidän roolimme ns. valmiiseen pöytään tullessamme, kysyy sisäinen minäni? Ehkä se roolitus on vain meidän ongelmamme, joilta kokemus puuttuu. Siksi me jouduimme hieman sitä hakemaan, mutta onneksi saimme selvät askelmerkit, jottei ongelmasta tullut itseään suurempi joulun tunnelmaa pilaava osatekijä.

Tämä joulu sisälsi normaalia suurempia hässäköitä siksi, että me menimme yhtäälle ja toiset menivät toisaalle. Oli suorastaan jumalaton yhteensovittaminen. Minä en tästä logistiikasta ottanut minkäänlaista selvää, koska se oli naisten suunnittelema. Heitä muutoin aliarvioimatta sanoisin, että logistiikan he voisivat jättää miehille. Syntyisi ehkä energia, päänsärky, happivelka ym. säästöjä, riitautumisista puhumattakaan.

Me läksimme jo lauantaina matkaan kohti Tamperetta. Miltei suunnitellun aikataulun mukaisesti.
Bürren perään oli lastattu seitsemän plus kaksi säkillistä klapeja MunRakkaani Raisalle. Ei ihme, että autot vilkuttelivat vastaan tullessaan. Lähivalot olivat ylikorkealla perässä matkustavien klapien takia. Matkalla paljastui – yllättäen – että naisten suunnitteleman logistiikan mukaan veisimmekin klapit ensiksi Raisalle ja vasta sitten rantautuisemme pikkuneiti Toven luokse. Säkkien koon ja oman katkenneen kylkiluuni rajoitukset tuntien epäilin suunnitelman onnistumista.

Lähestyimme Tamperetta, minä ratissa pelonsekaisin tuntein. Mietin, miten ihmeessä me yli
seitsenmetrisellä matkailuautolla pääsemme Raisan luo. Muistin hämärästi Pispalan kapeat kujat ja ne muistikuvat olivat kaiken lisäksi kesältä. Kaiken lisäksi navigaattorimme ei ensi yrittämällä edes tunnistanut Raisan osoitetta. Seuraavaksi uusi yritys bussin tukkona pysäkillä, mutta vasta sitä seuraavalla yrittämällä huoltoaseman pihalla löysimme oikean osoitteen.

Kylmät väreet pitkin selkärankaa kääntyilin Tampereen keskustassa sinne ja tänne. Pispalan
harjulle käännyttäessä kadut muuttuivat kujiksi ja pienenivät kaiken aikaa. Kun käännyimme Raisan kadulle, pistin ajatuksissani kädet ristiin. Tästä ei hyvä seuraa. Katu, tai paremminkin kuja oli juuri ja juuri matkailuautomme levyinen jäinen ulhi, jossa yritin muita autoja kolhimatta selviytyä
päämäärään. Raisakin kehtasi väittää, että ovat tästä kulkeneet roska-autotkin. No. Ne ovat korkeita, ilman helmamuoveja jne. Ei voi verrata.

Jätimme klapisäkit Raisalle, joka myöhemmin saamamme tilannetiedotuksen mukaan oli urheasti
kuskannut ne omaan puuvajaansa. Jatkoimme matkaa. Navigaattorimme antoi meille sellaisia ohjeita, joita emme voineet noudattaa. Kujat olivat liian pieniä tai kurvit liian jyrkkiä. Järkeä käyttäen
etenimme kohti seuraavaa päämäärää. Vihdoin ja viimein pääsimme valtatielle. Tajusin silloin, että jos suunta Raisalle olisi ollut päinvastainen, emme olisi näissä olosuhteissa koskaan päässeet hänen luokseen. Tällä kohtaa kiitos navigaattorille ja logistiikkajärjestykselle.

Kun saavuimme perille, vastassa oli aurinkoinen Tove, kaksi ja puoli vee. Toki poikani Janne ja hänen Maaritinsa. Meidän joulumme alkoi siitä hetkestä, kun Tove kertoi, että Pappa ja Ammi tuli käymään. Edellisestä, lapsenmielisestä joulusta on minulla kulunut lähes 40 vuotta, MunRakkaallakin yli 30 vuotta. Siinä ajassa paljon ehtii unohtua. Jo nyt on sanottava, että tämä jouluaattoon valmistautumisaika on ollut tarpeen. Minusta tuntuu, että huomenna, jouluaattona, emme enää tutustu, vaan me nautimme joulun hengestä, joulupukin käynnistä ja niistä pienistä ihmeistä, jotka joulu saa aikaan. Tässä ja nyt.

Niihin kokemuksiin palataan ��

Tampere Finland, 23.12.2024

Vaikka olemme tällä hetkellä kaukana Itä-Suomesta, Ukrainan tilanne ei jätä minua rauhaan. Olen myynyt sieluni ukrainalaisille, joita olen ollut auttamassa. Tuonut heitä sodan alkuvaiheissa Suomeen ja vienyt
avustustarvikkeita Ukrainaan. He taistelevat edelleenkin myös meidän puolestamme. Jos ryssästä tulee voittajavaltio, mekin olemme kusessa.

EU:hun kuuluvien valtioiden eriytyminen on todella huolestuttavaa. Opposition muodostavat Unkarin ohella Slovakia ja nyt myös ilmeisesti Itävalta. On helppoa olla venäjämyönteinen, kun välissä on muutama valtio ennen ryssän rajaa. Sanoisin, että suurin syntipukki eriytymiselle on
Saksan pääministeri, se joku Olof, täysin munaton mies. Pitääkö Saksan vielä, 80 vuotta myöhemmin, tuntea pahaa omatuntoa tapahtuneesta. Tämä ei tarkoita, että hyväksyisin ns. puhdistusta, tarkoitan vain sotatilannetta.

En ole sotatieteilijä, tuskin edes minkään tason asiantuntija. Mutta sen verran ymmärrän, että jos Ukrainan käy huonosti, seuraavaksi ovat tulilinjalla Puola ja Baltian maat. Vaaravyöhykkeellä on
samanaikaisesti myös Suomi. Ryssän maailmanvalloitus ei tyrehdy Ukrainaan, se jatkuu muuallakin, eikä valitettavasti eräiden maiden poliittinen johto sitä tajua, tai halua tajuta.

Ymmärrän, että politiikka on kannatuksen kalastelua, mutta sitä en ymmärrä, että se on myös suurta hölmöyttä. Ei nähdä asioita laajemmin. Jos me EU:na haluamme olla vastapaino USA:lle tai Kiinalle, ryssä pitää saada kuriin. Siitä ei saa muodostua uutta valtakeskittymää. Se tappaa EU:n ja Euroopan itäisten valtioiden länsimyönteisyyden.

EU:lla on nyt kaikki avaimet käsissä, mutta osaako se käyttää niitä? Ystäväni, klubikaverini poistui keskuudestamme muutama päivä sitten. Se pysäytti. Pani ajattelemaan. Tokko nämä EU:n tollot tajuavat, mistä on kysymys. Kysymys on elämää suuremmista asioista. Vapaudesta, demokratiasta
vaihtoehtona diktatuuri. Olen koko elämäni saanut elää demokratiassa, ellei Urho Kekkosen aikakautta lasketa. Hänetkin olen saanut aikanaan kätellä.

En voisi kuvitella eläväni valtiojohtoisessa, yhden henkilön johtamassa ns. demokratiassa. Siksi meillä on aina varasuunnitelma. Me lähdemme, kun aika on. Jos meillä vielä on puhtia. Nyt me nautimme tästä hetkestä ja siitä, että rakas ystävämme Kari huolehtii Bürrestämme.

Me elämme, me kuolemme. Mutta tapamme elää me voimme valita silloin kun on demokratia, vapaa oikeusvaltio. Sitä ei diktatuureissa ole. Minun käy suorastaan sääli ryssiä. Harhaanjohdettuja, oikealta tiedolta pimitettyjä. Yritin ajatella tilannetta omalle kohdalleni, vaihtoehtona nykyinen tilanne. Huolimatta helteestä minua alkoi viluttaa. T-viivankin viimeiseen sanaan voisi liittää.

Suurimman huomion on viime aikoina vienyt Israelin hyökkäyssota Gazaan ja Libanoniin. Herää kysymys, onko tuonkin sodan alku lähtöisin Putinilta. Pieneltä mieheltä, joka yrittää päätyä historian kirjoihin jonkinlaisena valloittajana. Minä kirjoitin runsaat kaksi vuotta sitten, että Putin on jo nyt hävinnyt hyökkäyssodan Ukrainaan. Sen hän on jo nyt tehnyt ja lähitulevaisuus kertoo, miten Putin poistuu ’pelipaikalta’.

Kuten huomaatte, ei tarvitse olla tohtori, ei ulkopoliittisen instituutin asiantuntija, maanpuolustuskorkeakoulun korkea-arvoinen viskaali, päätelläkseen, mitä on tapahtunut, mitä pitäisi tehdä ja mitä mahdollisesti seuraavaksi tapahtuu eri vaihtoehdoilla. Siihen tarvitaan
vain maalaisjärkeä. Ajatuksiani saa vapaasti lainata.

Tänään kävin pedikyyrissä. Pedikyristini Olga on Ukrainasta, vieläpä sankarillisesta Mariupolista. Hänen ja urheiden ukrainalaisten kunniaksi ukkovarpaitteni kynnet on maalattu sinikeltaisin värein.

Vihamielisten tahojen vuoksi osoitteemme on nyt salainen, mutta päiväys on 9.10.2024

Kuten olen aiemminkin todennut, me asumme
kesämökillämme Onnelassa koko kesän. Kotona käymme vain juomavettä hakemassa ja
pyykkiä pesemässä. Kesämökkiaikamme vaihtelee sääolosuhteista ja ulkomaanmatkoistamme riippuen. Pisimmillään olemme mökkeilleet vapusta lokakuun loppupuolelle saakka eli lähes puoli vuotta.

Kun mökkeilyaikamme lähestyy loppuaan, ennemmin tai myöhemmin, alkaa pitkän listan läpikäyminen. Listan, jossa on lueteltu kaikki ne tarpeelliset toimenpiteet tulevan talven ja poissaolomme varalle. Päällimmäisenä on huoli laiturin nostosta, koska kevätjäiden liikkumisen takia sitä ei voi jättää paikoilleen. Se ei nouse yhden miehen voimin, eikä kahdenkaan. Siihen tarvitaan lähtökohtaisesti puolen tusinaa vahvaselkäistä henkilöä.

Tänä syksynä, kuten jo vuosi sitten, oman Lions-klubini jäsenet ovat tulossa laituria nostamaan. Heitä ennen ihana naapurimme Pasi keräsi joukon, joka laiturin nosti ja keväällä taas laski. Aika teki kuitenkin tehtävänsä ja nämä nostajat/laskijat hävisivät maailmalle, kuka opiskelemaan, kuka työn perässä. Piti siis keksiä ’uudet kujeet’. Kun laituri on kuivilla, pahin on voitettu. Loppu sujuu omin voimin.

Me saunomme koko kesän sadevedellä, jota keräämme neljään isoon tynnyriin. Syksyllä tulee niiden tyhjennyksen aika. Ei kuitenkaan kokonaan. Me säilömme osan vedestä talvisaunomista varten. Kolme isoa sinistä tynnyriä siirretään saunaan ja pukuhuoneeseen ja täytetään. Näin meillä on
mahdollista talvellakin saunoa ja pestä itsemme sadevedellä.

Kolmas hauista koetteleva urakka on kesäkalusteiden kuskaaminen patiolta varastoon. Vielä vuosi sitten ongelma ei ollut pelkästään niiden kuskaaminen vaan myös niiden mahduttaminen varastoon. Tämän kesän kaatopaikkakuorman, osittain kahdenkin, jälkeen sijoittamisongelmaa ei enää ollut. Sen tänään juuri testasin. Kilut ja kalut ovat jo nyt talvisuojassa. Päättelimme. että sen kaltaisia säitä ei upeasta syksystä huolimatta enää tule, että niitä tarvittaisiin.

Mitä sitten? Kesäkukat pois ruukuista, kompostiin ja mullat pikkuhiljaa laajenevan nurmikon pohjaksi tai entisen tasoittamiseksi. Ruukut ulkoiseen varastoon ylösalaisin. Grillit ja muut kesätyövälineet varastoon. Akulliset koneet, kuten Konna (robottiruohonleikkuri), saunan eteiseen, jossa pidämme talvellakin lämpöasteita. Akut nimittäin heikkenevät pakkassäällä.

Tämän jälkeen alkaa lopullinen Onnelan alasajo. Jääkaapin tyhjennys, jääpalakoneen putsaus, ulkovalojen sammutus, kaikkien rakennusten lukitus ja lopulta avaimien piilotus. Sillä kohtaa aina herää kysymys, mikä meiltä on unohtunut. Onneksi meillä useimmiten on ollut mahdollisuus parsia
muistiaukkoja, mutta viime aikoina Kreetan matkamme ovat sen estäneet. Viime syksy oli siinä mielessä suorastaan katastrofi. Lokakuun aikana tuli pysyvä talvi ja kaikki meidän syystyömme laiturin nostoa lukuun ottamatta olivat jääneet tekemättä. Elämä opettaa ja siksi tänä syksynä yritämme olla viisaampia.

On todettava, että keväällä, laidunkauden avautuessa, koko ruumis ja sielu huutaa hallelujaa. Kiitosta keväälle. Ikään kuin uudelle elämälle tai ainakin uudelle elämänvaiheelle. Samalla tavalla on todettava, että syksyllä, Onnelassa, kaikki syystoimenpiteet tehneenä, syntyy suuri haikeus. ’Tässäkö oli tämä kesä?’ Vaikka olenkin syksyn lapsi, minunkin syksyyni nykyään sisältyy tietynlainen luopumisen tuska. Miksi vasta nykyään? Se on kokonaisen blogin aihe.

Me valmistaudumme nyt syksyn tuloon Onnelassa ja suoritamme tsekkauslistan mukaisia toimenpiteitä. Osa on jo tehty, osa on vielä tekemättä. Kun aika on, me kotiudumme. Se ei aiheuta meissä suuria tunteenpurkauksia. Koti on koti. Joskus sinne on ihanaa palata, mutta on rehellisesti myönnettävä, että paluu Onnelasta kotiin kesän jälkeen ei kuulu niihin paluuisiin.

Onnela by Iisalmi, 12.9.2024

Aina kun tapaamme hieman ’kaukaisemman’ ystävän, hän yleensä kysyy, että mitä sitä on tullut kesän aikana touhuttua. Hyvä kysymys,
joka aina pakottaa miettimään, mitä todella on tullut tehtyä. Vai onko tullut tehtyä mitään? Olen monta kertaa todennut, että ilman tuota kysymystä, minä tuskin muistaisin puoliakaan tekemästämme ja vielä kysymyksen jälkeenkin monet tekemisemme jäävät vaille ansaitsemaansa huomiota.

Jos nyt kuitenkin, kesän kääntyessä lopuilleen, ilman ulkoista painostusta, hieman valottaisin, mitä päättymässä olevan kesän aikana saimme Onnelassa aikaiseksi. Taustaksi on todettava, että työelämässä iskostuneen suunnitelmallisuuden vuoksi joka kevät laadin kirjallisen työlistan, mitä tulevana kesänä kesämökillämme Onnelassa pitäisi myöhemminkin näkyvässä muodossa tapahtua.

Tämän kesän työlista ei ollut pitkä, mutta ehkä näin jälkikäteen ajatellen, jokainen tehtävä oli turhankin työteliäs. Alkukesä meni hieman joutastellessa, joten paineet kasautuivat kesän edetessä. Kun viimein otin itseäni niskasta kiinni, alkoi tapahtua.

Kotonamme tapahtuneen vesivahingon jäljiltä meille oli jäänyt käytettyä ja käyttämätöntä parkettia. Niinpä minä jo talvella syntyneen idean pohjalta tein Pikkulaamme, eli ulkovessaamme, parkettilattian vanhan lattian päälle. Voitte kuvitella, miltä se näissä mökkiolosuhteissa näyttää. Mutta näkö ei ole se tärkein asia, vaan oivallus, miten hyödyttömäksi jäänyttä parkettia voidaan vielä hyötykäyttää. Eikä se joutilaaksi jääneen parketin hyötykäyttö vielä siihenkään jäänyt. Takavarastommekin lattia on nyt parkettia. Onpa sinne kiva ruohonleikkurikin työnnellä suojaan.

Kesän pääurakka oli lahonneiden terassikaideparrujen (2) uusinta. Pituus noin 9 metriä. Edesmenneet olivat jo niin lahoja, osittain, että näköhaitta pakotti toimenpiteisiin. Lisäksi ne olivat muurahaisten pesimäpaikka, vaikka ei meillä näistä muurahaisista koskaan ole ollut minkäänlaista ongelmaa. Korvaavat parrut, entiset, painekyllästetyt sähkötolpat, oli ystäväni Pekka toimittanut jo viime syksynä.

Maalasin uudet kaideparrut kesän kuivana aikana, joten ne olivat valmiit asennettaviksi. Soitin ystävälleni, superammattimiehelle, jonka kanssa olin sopinut asennuksen, että nyt olisi aika loppusilaukselle. Edellispäivänä olin tuhonnut, eli klapimittaan pätkinyt, entiset, muurahaisten syömät parrut.

Minua askarrutti, miten me kaksi ’riskitöntä’ eläkeläistä liikuttelemme ne kaksi, satoja kiloja painavaa parrua paikoilleen. Supermiehellä oli kuitenkin supermiehen voimat, jotka syntyivät taljalla,
käsikäyttöisellä nosto- ja vetoaparaatilla. Niin kääntyi raskainkin parru 180 astetta ja lopulta paikoilleen. Sillä kohtaa, kun homma oli valmis, katsoin kunnioittavasti Supermaniin ja totesin, olet ihmemies. Sellaiseksi hän oli tullut kokemuksen myötä.

Kun näiden kahden ns. suuren urakan päälle alkaa miettiä, mitä muuta on tullut tehtyä, niin luettelo on pitkä. Kaatopaikka, joka nykyään on todellisuudessa hyötykierrätyskeskus, on saanut oman osansa meiltä, mutta myös MunRakkaani edesmenneen tädin ’pesästä’. On lähtenyt tarpeetonta tavaraa laidasta laitaan, kirjoista parhaat päivänsä jättäneisiin porakoneisiin.

Jokunen aika sitten tajusin, että olen tänä kesänä saanut aikaiseksi enemmän kuin muutamana edellisenä kesänä yhteensä. Kun mietin asiaa, totesin, että monet asiat olisin voinut, olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, mutta miksi ei silloin? Minulla on teoria, mutta sen toimivuudesta en tiedä.

Kun askel lyhenee, vauhti hiipuu, alkaa nähdä lähelle. Näkee pieniä yksityiskohtia, joita vauhdin hurmassa ei aiemmin nähnyt. Tekemisen tahti on verkkaista, mutta kun kerran idea on saatu, se toteutetaan, ajan kanssa. Tärkeää ei enää ole aika vaan tulos. Eikä se tuloskaan ole lopulta hirveän tärkeää. Nautittavinta on matka ideasta lopputulokseen.

Onnela by Iisalmi 24.8.2024

Moni varmaan miettii, meidän kesämökistämme Onnelasta puhuttaessa, että millaista on meidän kesämökkielämämme. Ennen suuria paljastuksia voin lyhyesti todeta, että ’vapaus olla juuri sellaisena kuin olet, jopa ilman rihman kiertämää’, se toteutuu meidän Onnelassamme.

Kun 10.10.2002 lunastimme paikkamme Onnelaan (silloiseen Sumppuun), tunsimme vain sen kutsun, ’minä olen teidän ja te olette minun’. Näin me olemme runsaat 20 vuotta myös kokeneet. Tuhansia kertoja olemme' toisiltamme kysyneet, ’mitä me tekisimme ilman Onnelaa’? Oikeaa vastausta ei löydy, koska Onnela on ollut tärkeä osa meidän elämäämme koko yhdessäolomme ajan.

Kotona nukumme pitkään, mutta täällä Onnelassa heräämme varhain. Tänäkin aamuna nautin ihanasta, tyynestä hiljaisuudesta. Sanotaan, että ’kauneus on katsojan silmässä’. Minä näen kauneutta jatkuvasti ympärilläni, vuorokauden ajasta riippumatta.

Onnelan tontti on monimuotoinen. Ei pelkkää nurmikkoa, vaan kaikkea mahdollista, mitä luonto voi
tarjota. Kanervikkoa, kortteikkoa, heinikkoa, ja niiden sekaan istuttamiamme kitukasvuisia mäntyjä ja maisemaan istuvia muita istukkaita. Ja tietysti ruusuja. Minun lemppareitani.

Joka kevät minä teen listan, mitä tulevana kesänä Onnelassa pitäisi tehdä. Tämän kesän lista ei ollut erityisen pitkä, mutta on siinä vielä tekemistä, että kaikki kohdat tulevat ylivedetyiksi. Onnelan Pikkula eli PuuCee on saanut parkettilattian. Pikkulan sisätilat on myös valtattu eli värillisellä
puunsuoja-aineella käsitelty. Kelpaa siellä nyt vanhojen elokuvamainosten keskelle luopua kuona-aineista.

Haketta me tarvitsemme siellä ja täällä, erityisesti perennojen suojana, jotta rikkakasvit eivät pääsisi villinä rehottamaan. Tänä kesänä tarvitsimme peräti kaksi haketinta. Ensimmäinen kirjaimellisesti poltti kääminsä, joten tarvittiin uusi vaihtoehto. Sellainen löytyi, kohtuullisella hinnalla, Motonetista. Ja niin parina edellisvuonna syntynyt oksakasa muuttui hakkeeksi. Näköala komistui ja perennat kiittivät.

Tänä kesänä meille tuli myös renki taloon. Eräänlainen palvelija. MunRakas risti hänet Konnaksi. Paha oli panna vastaan. Konna leikkaa meillä nurmikon. Tuossa se juuri mennä körötteli nurmikkoa niistäen. Minun pahin terveydellinen ongelmani on sydämen eteisvärinä, jota myös flimmeriksi kutsutaan. Aina, kun otin ruohonleikkurin sarvista kiinni, flimmeri iski. Niinpä päädyin ratkaisemaan
ongelman hankkimalla ruohonleikkuurobotin, siis Konnan. Vähäinen nurmikkomme on nyt jopa golfkenttää paremmassa kunnossa. Hyvänä isäntänä olen myöntänyt hänelle nelipäiväisen työviikon.

Edessä on vielä muutama urakka. Vesivahingon jäljiltä jäänyt parketti pitäisi istuttaa takavaraston lattiaksi. Ei se varasto sellaista lattiaa tarvitsisi, mutta kun kerran on nuo aineet. Tehhään. Ylimääräistä tavaraakin on pilvin pimein. Olen yrittänyt luetteloida niitä, jotka pienellä
hinnalla joutaisivat parempaan käyttöön. Suoraan kierrätykseen joutavia poranteriä
ym. appiukolta perittyjä tavaroita on kilokaupalla. Niitä sitten sadepäivänä valkkaamaan.

Jotta mökkielämämme ei tuntuisi teistä työleiriltä, muutama poiminta joutastelustamme. Joutastelu ei tarkoita joutenoloa, vaan tekemisen asettamista miellyttävään järjestykseen. Kuten, että matkalla Pikkulaan, vien sinne uuden vessapaperirullan. Tai jos silmiin sattuu kanervikosta esiin noussut pihlaja, käyn vetäisemässä sen juurineen pois. Pihlajat ovat nimittäin meidän tontillamme lainsuojattomia.

Upeinta meidän mökkielämässämme ovat tuulettomat, aurinkoiset aamut ja samalla tavoin tuulettomat, auringonlaskut. Aurinko heijastuu vastarantaan ennen hiipumistaan ja siitä me päivän päätteeksi nautimme.

Onnela by Iisalmi, 8.8.2024

Me emme koskaan keskikesällä lähde ulkomaille. Esteenä eivät ole etelän helteet, esteenä on ihana Suomen suvinen luonto ja rakas kesämökkimme Onnela. Joka täältä kesällä muualle lähtee, sen täytyy olla joko
sokea, kuuro tai tunnevammainen. Tiedän, että monetkaan eivät voi ymmärtää meidän hellyyttämme tiaisia, oravia ja etenkin siilejä kohtaan. Olen aina kuitenkin ajatellut, tuntenut, että jos olet lähellä luontoa, olet myös lähellä Jumalaasi.

Tämän kesän eka retki suuntautui ensin Tampereelle ja sitten Seinäjoelle. Ritvan tytär Riina lainasi pariksi päiväksi matkailuautoamme suurta ratsastuskilpailua varten ja me nautimme Tampereen viihdetarjonnasta. Yleensä haluamme katsoa ajankohtaisen elokuvan Plevnassa. Nyt tarjonta oli kitupiikkinen. Oli pakko valita uusi Karvinen – elokuva.

Olimme juuri syöneet ja ruokajuomatkin olivat riittävät. Ostin miltei kilon pussin karkkeja, joihin me normaalisti emme kajoa. Istahdimme miellyttäville, pehmustetuille tuoleille ja muutaman sekunnin
kuluttua, kun elokuva alkoi, MunRakas nukkui äänekkäästi kuorsaten. Katsoin elokuvan pääosin, mutta nukahdin pari kertaa. Sitä ei koskaan aiemmin ollut elämässäni tapahtunut.

Bürre palasi takaisin priimakunnossa. Pois huoli, pois murhe. Kohti ystäviä, Seinäjoella. Siellä yhet samanaikaiset rippijuhlat, mutta me emme antaneet niiden mitenkään häiritä. Me pysäytimme ’koneemme’, relasimme ja nautimme. Näiden ystävien kanssa se on mahdollista.

Meidän ’tangonautintomme’ supistui yhteen iltaan, mutta siinäkin oli tällä kertaa riittävästi. Me jopa kuulimme kaksi tangoa uusien tangokuninkaallisten esittäminä. Vuotta aiemmin emme kuulleet ainuttakaan. Tangomarkkinat ja Porin Jazzit voisivat hyvällä syyllä vaihtaa tapahtumansa nimen, sillä sen paremmin tangoa markkinoilla kuin jazzia Porissakaan ei tapahtuman nimeen viitaten enää kuule. Asiantuntevalta taholta kuulimme, että jazzia porissa on viimeksi esitetty ’isolla lavalla’ vuonna 1984.

No sit se kliimaksi. Lauantakiehtoo. Oli lämmittelyesiintyjänä Diandraa ja kai siellä joku muukin oli estradilla. Meitä kiinnosti vain muuan elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt mieskolmikko. Danny, Frederik ja Liikasen Eki. Minä en koskaan ole ketään heistä varsinaisesti fanittanut, mutta nyt änkesin eturiviin hyvissä ajoin. Siinä naapurien kanssa tuli pientä juttua staroja odotellessa.

Frederik aloitti tutuilla kappaleillaan ja tarkkasilmäisenä heräsi kysymys, lauloiko hän todella vai tuliko laulu aiemmista äänitteistä. Energiaa oli kyllä ’vanhalle äijälle’ riittävästi. Käsittämätöntä oli se
tunnelma siinä lavan läheisyydessä. Tosi fanit, iästä riippumatta lauloivat kertosäkeitä suurella antaumuksella. Tuli jonkinlainen euforinen olo. Ainutkertainen kokemus, vieläpä tässä iässä.

Sitten lavalle astui Liikasen Eki. Lopputulemana kolmikosta hän oli ehdottomasti paras. Eki oli Eki ja lauloi liki nuoruutensa äänellä mm. TPS:n kannustuslaulun (… se oli hunajata, hunajata, hunajata mulle …). Vanhat muistot tulvahtivat väkisinkin mieleen kuin myös kymmenet ja taas kymmenet
TPS:n pelit silloisella Elysee areenalla.

Sit astui estradille iso D. 55 vuotta aiemmin olin hänet ekan kerran tavannut, henkilökohtaisesti. Mies ei näyttänyt ikäiseltään ja äänikin oli, jos nyt ei nuoruusvuosien kaltainen, mutta kohtuullinen. Muutaman kappaleen jälkeen hänen oli polvensa takia pakko istahtaa tuolille. Minulle heräsi kysymys, että miksi hän, jolla pitäisi olla maallista mammonaa, joutuu odottamaan polvioperaatiota syksyyn saakka. Rahallahan operaation saa hyvin lyhyessä ajassa. Onko lompsa sittenkin tyhjä vai oliko kesäkiertue terveyttä tärkeämpi? Nykyinen ’tyttöystävä’ Heli lauloi myös jotakin, mutta ei esitys
suuria tunteita herättänyt. Sitä en ole koskaan tajunnut, mitä nuo nuoret likat vanhassa äijässä näkevät tai mitä he hänestä saavat.

Kesken Dannyn esityksen läksimme kohti yökortteeria. Tämä tuli nähtyä. Päällimmäiseksi ja parhaimmaksi muistoksi jäi se kokemus fanituksesta. Ihmisten myötäelämisestä entisten starojen musiikin sanoissa ja sävelissä. Siinä taksissa, kotimatkalla, tuli suuri ikävä Suomen suurinta,
parasta ja hienointa tangostaraa, Reijo Taipaletta. Hänen voittanutta ei ole, eikä minun elinaikanani tule.

Onnela by Iisalmi 15.7.2024

Juhannusaaton gurmeeaterian piti kruunata itse savustettu lohi. Pari kertaa olin aiemmin pilannut lohen savustuksen joko vanhojen leppälastujen takia tai liiallisesta tulen käytöstä johtuen. Siksi hankin uusia, vieläpä kahdenlaisia savustuslastuja. Kotimainen vaihtoehto 1,99 ja grillimerkillä varustettu 8,99. Varmuuden vuoksi panin savustuspönttöön kumpiakin. Ja luonnollisesti muutaman sokeripalan.

Timppa informoi, jotta sähkösavustimessa lohen savustaminen kestää 27 minuuttia. Nyt savua alkoi tunkea pannun reunoista heti tulen sytyttämisen jälkeen. Katsoimme kelloa. Savustuspönttöähän ei saa avata jatkuvasti, jotta prosessi ei häiriinny. Ekan kerran teimme sen 12 minuutin kohdalla. Timppa lohkaisi lohen reunasta palasen ja totesimme, että kypsä on, mutta päätimme antaa sen olla hiipuvalla tulella vielä hetkosen. Tuli sammui ja yhdellä pesällisellä lohi savustui, mutta …

Kun istahdimme ruokapöytään, ja maistoimme lohta, siinä oli kitkerä savun maku. Jokin oli jälleen kerran mennyt pieleen. Kyllä me lohen puolikkaasta pääosan söimme, mutta nälkätilakin saattoi olla sellainen, jotta pienet kivetkin olisivat kelvanneet. Onneksi oli uusia perunoita ja MunRakkaani
ihanaa kermaviilisoosia. Muuten aatosta on sanottava, että ikävä ilima. Kaikesta aiemmasta poiketen me Piksan kanssa jäimme viimeisiksi mualiman parantajiksi. Minulle se oli uusi ja outo tilanne.

Uusi aamu ja uudet kujeet. Juhannuspäivä. Oli perinteisten savolaisten muurinpohjalettujen päivä. Kevyessä laitamyötäisessä nautittujen lettujen jälkeen väki jotenkin väheni. Portaiden vierusheinikosta saattoi päätellä, että kaikkien askeleet eivät osuneet ihan kohdalleen. Mutta ei hätää, ei rikki menneitä luita tai muita hoitoa tarvitsevia takaiskuja. Vain hetkeksi kadotettu
itsetunto. ’Näkikö kukaan?’ Ja taas kerran me Piksan kanssa paransimme maailmaa ja hoidimme samalla paikalle piipahtaneen ihanan naapurimme Pasin sielunelämää. Ja poltimme juhannuskokon, joka paloikin iloisella liekillä.

Toinen juhannuspäivä ja jälleen uudet kujeet. Aamusta alkaen päivä oli edellisistä poiketen mitä mainioin. Aurinko paistoi ja lämpöäkin oli kesäiset lukemat. Rillattiin. En tiedä oliko rillimestarilla (siis minä) ohjeet hallussa, mutta lankkupihvit kypsyivät, samoin ananassiivut ja maissit.

Tänään koitti arki. Taivas on synkän pilviverhon peitossa ja vettä satelee. Juhannustunnelma on pois huuhdeltu. Elä hetkessä, nauti hetkestä tulee pakostakin mieleen. Ystävät läksivät ja meille jäi vain muisto. Mutta ihana muisto. Päällimmäisenä jatkuva naurun remakka. ’Ilos ellää pittää, vaik päivä vahemmänki’, tulee väkisinkinkin mieleen.

Akku käyttöinen perämoottorikin oli juhannusta varten hankittu ja vene sitä varten valjastettu. Ei tarvittu perämoottoria veneestä puhumattakaan. Taisi olla viisas unohdus. Ei lisätty sepalus auki hukkuneiden määrää. Kovalla maalla on jotenkin turvallisempaa elää.

Minä muistan moniaita juhannuksia, kuten yhdessä blogissani olen todistanut, mutta olen myös elänyt lukemattoman määrän juhannuksia, joista ei ole jäänyt minkäänlaista muistikuvaa. Eikä se johdu humalatilasta. Ne vaan ovat olleet niin tavanomaisia. Perinteisiä? Tästä juhannuksesta jää muistijälki, joka aina tätä juhannusta muistellessa nostattaa suupielet ylös. Oli hauska
juhannus.

Onnela by Iisalmi 24.6.2024

Vaalitoimikunnan jäsenenä minulla oli muutama vuosi sitten neljän päivän ajan tilaisuus tavata ihmisiä, jotka fyysisistä ja henkisistä puutteistaan huolimatta halusivat äänestää. Yhdelläkään heistä en kokenut sen olevan velvollisuus vaan etuoikeus, mahdollisuus omalla pienellä panoksella olla
vaikuttamassa tulevaisuuteen, vaikka useimmilla heistä se tulevaisuuden
todennäköisyys oli lyhytaikainen.

Päällimmäiseksi itselle jäi kiitollisuus, kiitollisuus kokemuksesta, tiedon kasvusta. Tunne syntyi siitä, miten ihmiset, joita kohtasimme, suhtautuivat meihin. Me toteutimme heidän toiveensa, he saattoivat toteuttaa etuoikeuttaan – äänestää.

Tämä kiertomatka erilaisessa elämän ehtoovaiheessa olevien ihmisten ’koteihin’ opetti minulle sen, kuinka hyvin meillä Suomessa asiat ovat ikäihmisten suhteen. Toki aina on parantamisen varaa. Kokemukseni opetti minua myös arvostamaan erilaisten vammaisten, ikäihmisten ’kotien’ henkilöstöä. Heillä oli poikkeuksetta asenne kohdallaan ja suhtautuminen asiakkaisiin oli kunnioittavaa ja toiveet huomioon ottavaa. Kumarran syvään ja nostan hattua heille. Teette
upeaa työtä ihanalla tavalla.

Miksi nykypäivän nuorehko ihminen jättää äänestämättä, olipa sitten työtön tai uraputkessa?
Olisiko 1970-luvun protestiliike aiheuttanut sen, että protestoidaan olemalla äänestämättä.
Sen sukupolven perintöäkö on tämän päivän alhainen äänestysaktiivisuus.

Palaan vielä noihin ihaniin ihmisiin, jotka puutteistaan huolimatta halusivat olla yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä. Vanhimmat heistä olivat 95-vuotiaita. Jollakulla näkö oli mennyt, jollakulla kuulo. Silti he halusivat kantaa oman vaatimattoman kortensa kekoon yhteiskunnan tulevaisuuden
suhteen.

Meillä valitetaan jatkuvasti. Useimmiten valittajia ovat ne, jotka eivät pane tikkua ristiin muutoksen suhteen, esimerkiksi äänestämällä. Äänestämättä jättäneiltä valittajilta pitäisi mielestäni viedä valitusoikeus. Näinhän se tapahtuu oikeudessakin. Vain asianosaisella on oikeus valittaa
päätöksestä.

Kehtaatteko te, täysissä ruumiin ja sielun voimissa olevat, jättää äänestämättä näiden sankarillisten ihmisten esimerkin jälkeen?

EU-vaalit koetaan etäiseksi, mutta kyseessä ovat yhtä tärkeät vaalit kuin meidän omat valtiolliset vaalimme tai kunnallisvaalit. Tänä päivänä EU:ssa päätetään paljon meidän suomalaisten elämään vaikuttavista asioista. Ei ole yhdentekevää, ketkä Euroopan parlamentissa meitä edustavat. Siispä jokainen äänestämään, joko ennakkoon, kuten meillä on tapana tai vaalipäivänä. Ennakkoon äänestäminen on jotenkin helpompaa, koska sen voimme tehdä kauppareissulla läheisessä K-Citymarketissa.

EU-Eurooppa kaipaisi nyt sellaisen parlamentin, joka yksituumaisesti voimansa yhdistäen antaisi kaiken tukensa Ukrainan sankarilliselle taistelulle raukkamaista Venäjää vastaan. Kaikki avun antamista rajoittavat, hidastavat puheet sodan mahdollisesta eskaloitumisesta (laajentumisesta) ovat raukkamaista vastuun pakoilua. Tietyt puolueet, tietyissä maissa, erityisesti äärioikealta, ovat itsekkäitä ja siten venäjämielisiä. Luoja meitä heiltä varjelkoon. Venäjä pysäytetään vain siten,
että koko Eurooppa antaa Ukrainalle kaiken mahdollisen sotilaallisen ja taloudellisen tuen. Ryssä pysähtyy vain siten, että pannaan todella kova kovaa vastaan, talvisodan hengessä.

Onnela by Iisalmi, puolustusvoimien lippujuhlapäivänä 4.6.2024

PS. Kahta viimeistä kappaletta lukuun ottamatta tämä blogi kirjoitettu
lähes kahdeksan vuotta sitten.

Lupailin blogisivustollani viime päivityksessä kertoa, millaisen hässäkän, ainakin vielä siihen saakka rakas matkailuautomme Bürre, meille jälleen järjesti. Pettymyksen sulattelu otti aikansa, joten tarinan kertominen siirtyi tähän hetkeen.

Lauantaina iltayöstä Tampereella satoi ensin räntää, joka lämpimän Bürremme tuulilasissa suli vedeksi ja valui silloin vielä tuntematonta reittiä jonnekin. Myöhemmin räntä muuttui lumeksi ja pakastui, mutta vielä jonkin aikaa lumi suli tuulilasissa vedeksi ja jatkoi siinä muodossa matkaansa. Sen jälkeen pakastui ihan reippaasti.

Sunnuntaiaamuna tuli kotiinlähdön aika. Kun starttasin Bürremme, se äännähti oudosti, mutta käynnistyi pienellä viiveellä. Seikka jäi hieman vaivaamaan, mutta kun auto tuntui sen jälkeen toimivan normaalisti, seikka unohtui. Ajoin joskus jopa sallittuja nopeuksia alemmilla nopeuksilla,
koska lumisade oli tehnyt pätkiä tiestä jopa huonokuntoiseksi.

Ohitimme Jämsän Himoksen uudistetun risteyksen ja tulimme ohituskaistan omaavalle loivasti nousevalle tiepätkälle. Yhtäkkiä Bürremme lopetti yhteistyön. Se sammui, eikä käynnistynyt. Parkkeerasimme tien laitaan ja panin hätävilkut päälle. Ei paniikkia. Soitin Karavaanarin tiepalveluun. Sitten alkoi odotus ja jatkotoimenpiteitten koordinointi. Varoituskolmion vein
ohjeistetun matkan päähän tulosuunnasta.

Miltei kolme tuntia odottelimme, kunnes hinausautomme saapui sijaisauto mukanaan. Siis auto, jolla jatkoimme matkaa. Se kuului maksulliseen tiepalveluumme. Bürremme läksi tällä kertaa hinausauton hinaamana kohti korjaamoa ja me jatkoimme matkaa pienellä ’kauppakassilla’.

Kotiin päästyämme alkoi odotus ja arvuuttelu, mitä tapahtui ja miksi. Niihin kysymyksiin saimme heti alkuviikosta vastauksen. Vesi oli valunut konehuoneen päälle ja sittemmin jäätynyt mm. sellaisiin paikkoihin, että erinäisiä vahinkoja syntyi käynnistyksen yhteydessä. Tiedossamme oli tuhansien eurojen korjauslasku.

Sijaisauton saimme veloituksetta Karavaanarien tiepalvelulta kolmeksi vuorokaudeksi. Ei valitusoikeutta. Siispä keskiviikkona auton nokka kohti Jyväskylää ja autoa luovuttamaan. Onneksi siihen saatettiin yhdistää yksi mummitusreissu Kuopioon. Sitikan jätin sovitusti erään hotellin pihalle ja avaimet luovutin hotellin respassa. Se episodi oli kuitattu.

Paluumatkan tein junalla ja Kuopiosta seuraani liittyi MunRakas. Saavuimme Iisalmeen, ja minä läksin vauhdilla hakemaan anoppini poikaystävän meille lainaamaa piskuista Hondaa. Olin saanut avaimet jo aiemmin, joten ei muuta kuin matkaan. Auto ei startatessa inahtanutkaan. Akku oli totaalisen tyhjä. Soitin MunRakkaalle, joka odotti asemalla ja lopulta menimme taksilla
kotiin.

Seuraavana päivänä mietin, miten saamme vara-automme liikenteeseen. Naapureista ei tässä kohtaa ollut aluksi apua, mutta lopulta kylläkin. Läksimme paikalliseen akkuliikkeeseen, lainasimme akun ja saimme Hondan käyntiin. Ostin uuden akun ja sen jälkeen homma pelitti.

Viikkoa myöhemmin vein MunRakkaani parturiin. Päästyämme liikkeen luokse, poliisit koputtelivat ikkunaan ja kertoivat, jotta te sitten ajelette liikennekäytöstä poistetulla autolla. Ensimmäinen vaihtoehto oli, että autosta kilvet pois ja se jää siihen. Pelottelivatpa vielä runsaan tuhannen
euron seuraamusmaksulla. Siinä hetken rauhallisesti keskusteltiin, kerroin tarinan ja lopputulemana ajoin auton suorinta reittiä kotipihalle ilman seuraamuksia. Tiesin, mikä myöhemmin tuli todistettua, että auton omistaja, Pena, ei tiennyt auton poistosta liikennekäytöstä. Sen olivat tehneet hänen
tyttärensä hänen tietämättään.

Eilen sain tiedon, että Bürremme on kunnossa. Tänään läksin sitä junalla Jyväskylästä hakemaan. Sain selvityksen kuvien kera, mitä autollemme oli tapahtunut ja miksi. Veden reitti oli kulkenut tuulilasin alaosasta irronneen tiivisteen välistä moottorin päälle ja siellä se pakastumisen takia
jäätyi. Tiivisteen vaihto ja ongelma poistuu. Tiiviste on tilauksessa, mutta siihen saakka käytämme vaihtoehtoisia suojaamiskeinoja.

Ajelin kotiin aurinkoisessa ’kelissä’ ja tunsin oloni kerta kaikkiaan kotoiseksi. Kyllä se ’perse maata viistäen’ ajelu riitti minulle tällä erää. Onneksi ei ole lähiaikoina luvassa vesisatteita, eikä äkisti
muuttuvia lämpötiloja. Minä luulen, että Bürremme on tarkoitettu talvehtimaan lämpimämmillä
vyöhykkeillä. Ehkä se viestii kautta rantain sitä, mitä myös ’isäntä’ toivoo ja odottaa.

Pomeranssi by Iisalmi, 4.4.2024

Norjalaisten urheilumenestystä on perusteltu sillä, että valtion öljyvaroilla urheilijoille on luotu parhaat mahdolliset harjoitteluolosuhteet. Hiihdon puolella niitä olosuhteita on varsin vaikea luoda ja tietääkseni tänä syksynä myös norjalaisilta ovat jääneet niin sanotut korkean paikan leirit vähiin lumen puutteen vuoksi.

Jos jokin maa, kuten Norja, menestyy jossakin urheilulajissa poikkeavalla tavalla, herää kysymys, onko heillä jokin viisasten kivi. Laillinen siihen saakka, kun se laittomaksi todetaan. Muistan hyvin, miten vähäpätöisissä pankkilaisten hiihtokisoissa Ranskassa norjalaiset kollegat kävivät piilon vieressä imppaamassa astmapiipusta. Muuan Sundby siitä kärähti, mutta muitakin käryjä olisi ehkä kaivattu.

Minulla on pieni epäilys, että norjalaisilla öljymiljardeilla kehitellään kaiken aikaa urheilusuoritusta parantavia aineita, joita meidän nykyinen doping - järjestelmämme ei tunnista. Kaikkihan on sallittua, kunnes se kielletyksi määritellään. Tämä saattaapi olla katteisen panettelua, mutta …

Jos muistan oikein, niin norjalaisten hiihtomenestys Lahden MM-hiihdoissa 2001 oli keskinkertainen. Heitähän oli hyvissä ajoin varoitettu, että lahdessa testataan hemohessit ja muut dopingin salaavat aineet. Kas kun suurin dopingin vastainen pomo oli tuolloin Norjasta ja taitaa olla vieläkin. Suomalaiset eivät kuunnelleet puskaradiota herkällä korvalla ja niinpä heidän kohdallaan ansa laukesi.

Terese Johaug oli aikansa suvereeni hiihtokuningatar. Hänen saavutuksiaan en millään tavalla halua mitätöidä, mutta huulirasvakömmähdyksen jälkeen on väistämättä tullut mieleen, että paljonkohan sitä huulirasvaa on vuosien varrella tullut käytettyä. Norjalaisten kontrollissa jokin petti ja testaajat pääsivät yllättämään Johaugin housut nilkoissa.

Entisenä vaatimattoman tasoisena kilpahiihtäjänä minun on kuitenkin pakko muistuttaa, että menestys ei tule pillereitä popsimalla tai huulia rasvaamalla, siihen vaaditaan helvetisti töitä, pyöreästi tuhat tuntia harjoittelua vuodessa terävimmällä tasolla. Dopingin tehtävänä on
lähtökohtaisesti auttaa urheilijaa jaksamaan se kuormitus, mikä harjoittelusta syntyy, eli dopingin avulla pystytään harjoittelemaan enemmän ilman ylirasitustilaa, joka on aina peikkona, kun harjoitellaan äärirajoilla.

Norjalaisen mieshiihdon ylivoima on tällä hetkellä mykistävä. On päivän selvää, etteivät kaikki Norjan huippuhiihtäjät käytä kiellettyjä tai ei vielä kielletyiksi julistettuja aineita. Heillä vaan on niin kova kilpailu keskenään, että se vaatii suurempia panostuksia menestymiseen. Kuten on nähty, laajalla rintamalla tulee voittajia. Ja meillä - on yksi yksinäinen Iivo, joka parhaina päivinään voi panna norjalaisille kampoihin.

Jokin meidän harjoittelusysteemissämme mättää ja pahasti. Ruotsin naiset jylläävät hiihdossa laajalla rintamalla samalla tavoin kuin Norjan miehet. Kaikesta näkee, että etenkin Ruotsin naisilla, mutta myös Norjan naisilla on hyvä yhteishenki. Meneekö meidän menestymättömyytemme kateuden piikkiin. Eikö uskalleta paljastaa kortteja yhteisillä leireillä, ja kuten tiedämme, niitäkin on aivan liian vähän taloudellisten syitten takia.

Summa summarum. Sekä ruotsalaiset että norjalaiset ovat hiihdossa joukkuepelaajia, vaikka yksilölajista onkin kysymys. Valitettavasti me suomalaiset olemme tiukasti yksilöurheilijoita ja tulos on sen mukainen. Kateus vie kalatkin vedestä, sanotaan. Meille pitäisi löytyä sellainen
päävalmentaja, jonka ensisijainen tehtävä olisi yhteishengen ja yhteisen harjoittelukulttuurin luominen. Vakavasti sanottuna, en usko sellaista Suomesta löytyvän. Magnar Dalen oli aikanaan jotakin siihen suuntaan.

Apealla mielellä, Pomeranssi by Iisalmi, 9.12.2023

En ole kuitenkaan koskaan, edes kiukuspäissäni, käyttäytynyt väkivaltaisesti. Vaikka puristankin käteni nyrkkiin tiukassa tilanteessa, se ei koskaan tarkoita, että haluaisin tapella. Vain kerran olen elämässäni tapellut ja sen tappelun tulos oli – ratkaisematon. Tällöin tappelin isäni kanssa. Ehkä hänkin huomasi saman kuin minä, että käsirysyllä ei asioita ratkota.

Elämässäni on ollut paljon tilanteita, jolloin on tullut käyttäydyttyä etiketin vastaisesti. On tullut sanottua sellaista, mitä ei ole tullut ajateltua. Jälkeenpäin on usein kaduttanut, mutta sanottu mitä sanottu. En ole koskaan kiistänyt junttiuttani. Olen mikä olen, enkä muuksi muutu. Toisaalta en haluaisikaan muuttua. Olen tavannut lukemattoman määrän ihmisiä, jotka määritelmäni mukaan ovat hajuttomia ja mauttomia. Ns. täydellisiä Ihmisiä, joista kaikki persoonallisuus on karsittu pois.

Onko meidän nykyinen koulutusjärjestelmämme sellainen, että kaikki persoonallisuus karsitaan pois? Ovatko koulukiusattuja ne, jotka ovat omanlaisiaan persoonia? Ei minulla ole vastausta, mutta epäilys. Omalta kouluajaltani muistan, miten me ihailimme niitä koulukavereita, jotka
olivat erilaisia, persoonia. Tulee aina mieleeni muuan Marcus Aurelius Cunctator Ekku Elvis Juvonen. Jumalainen aineenkirjoittaja ja hieno persoona.

Otsikkoon palatakseni, mitä pienistä virheistä? Ihminen on erehtyväinen niin kuin lehmäkin on märehtiväinen, sanotaan vanhassa viisaudessa. Jos et ole toista fyysisesti vahingoittanut, anna itsellesi anteeksi pienet virheet tai pyydä anteeksi, jos tunnet niin. Minullakin oli nuorempana
tapana sanoa, tätä en anna itselleni anteeksi. Sellainen ajatusmaailma johtaa helposti jopa itsetuhoon. Olkaamme siis armollisia itsellemme.

On tullut töpättyä elämässä niin monta kertaa, että en jaksa edes laskea. Jonkun aikaa kukin töppäys on aiheuttanut moraalisen krapulan, mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vähäpätöisemmältä tuo töppäys on alkanut tuntua. Kukaan ei ole fyysisesti vahingoittunut, harva on edes henkisesti loukkaantunut. Minä vain olen paljastanut junttiuteni eli vain
minulle on syntynyt vahinkoa.

Muuten olisin täydellinen, mutta minusta puuttuu vikoja, on eräs määritelmä täydellisyydestä. Täydellinen en ole koskaan ollut, eikä minusta koskaan sellaista tule. Itse asiassa olen onnellinen viallisuudestani. Tunnen olevani ihminen, vikoineni, virheellisyyksineni, puutteineni. Ehkä juuri siksi en koskaan jää miettimään toisen tekemiä virheitä, töppäyksiä. Tunnen oloni kotoisaksi sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät ole täydellisiä. Viallisuudet vetävät toisia puoleensa.

On ihmisiä, ystäviä, joiden kanssa on helppo olla. Voi olla sitä mitä on, kaikkine virheineen ja puutteineen. Tarvitsematta miettiä, kuinka minun tulisi käyttäytyä, mitä minä voin sanoa. On myös toisenlaisia ystäviä. Niitä, joiden kanssa pitää miettiä käyttäytymistään ja sanomisiaan. Yhtä arvokkaita ystäviä. Joskus jopa arvokkaampia, kuten kokemus on minulle opettanut.

Tässä asemassa, tässä iässä, on aika helppo olla. Muistan, miten äitini sanoi pienistä lapsista: On helppo olla kelvotonna. Kelvotonna sanaa voi tulkita monellakin tavoin, mutta minulle se tarkoittaa, olla oma itsensä. Juuri sellaisena kuin on.

Onnela by Iisalmi 20.9.2023

Tiedän paljon ihmisiä, jotka kantavat katkeruutta sisällään. ’Minun olisi pitänyt saada sitä ja tätä, mutta kun …’ Tähän ikään ehtineenä allekirjoitan sen, ettei elämä ole kaikille tasapuolista. Useimmiten syyt ns. epäoikeudenmukaisuuteen löytyvät kuitenkin meistä itsestämme. Ennen kaikkea asenteistamme. Jos me kaiken aikaa odotamme, että hyvän pitää tulla luoksemme,
tekemättä mitään, sitä hetkeä saamme odottaa loputtomiin.

Minun kokemukseni mukaan yksi pahimmista asioista, mitä ihminen voi elämässään kokea, on liiallinen kotiseuturakkaus ja liian läheiset ’ympyrät’ läheisten kanssa. Se estää useimmissa tapauksissa ’napanuoran irrottamisen’, vaikka sen olisi pitänyt tapahtua jo syntymän
yhteydessä. Meillä työvoima ei kohtaa työnantajia, koska työhakijat odottavat, että työ tulee heidän luoksensa. Siksi olen onnellinen ukrainalaisten pakolaisten auttajana, että he ovat valmiita tekemään työtä missä tahansa. Toivon, että he opettavat myös suomalaisia työttömiä.

Minä halusin vuosikymmeniä sitten tehdä muuta kuin maatilan töitä ja töihin päästyäni halusin edetä urallani. Se vaati siirtymistä paikkakunnalta toiselle. Jätin kotipitäjäni, vanhempani, ystäväni. Lähtiessäni jälleen kerran uudelle paikkakunnalle, jouduin jättämään taakseni syntyneet ystävyyssuhteet. Minulle tärkeintä oli kuitenkin se, että pystyin elättämään silloin kaksihenkisen perheeni ja tunsin tyydytystä siitä, mitä tein. Vuosien myötä opin myös ymmärtämään oman rajallisuuteni. Mottoni on aina ollut, elä rakastu seiniin, koska ne eivät rakasta takaisin.

Olen saanut elämässäni ’turpiin’ moniaitakin kertoja. Olen varmaan jo jossakin blogissani kertonut, että ’takaiskun’ ymmärtäminen on kaiken ymmärryksen A ja O. Pelkät voitot tylsistyttävät. Vastoinkäymisistäni olen oppinut lähes kaiken, mitä olen elämässäni oppinut, ja mielestäni se on paljon.

Kuulin kauan sitten termin - tunnejärki. Käsitykseni mukaan se tarkoittaa ongelmien ratkaisemista ei pelkästään järjellä vaan myös tunteella. Uskoakseni ratkoin ongelmia työelämässä tunnejärjellä. Minä rohkenen väittää, että sellainen ratkaisumalli on harvoin enää käytössä. Kokemuksistani, ja puolisoni Ritvan kokemuksista voimme päätellä, että tänä päivänä tunne päätöksenteossa on pääsääntöisesti poissuljettu.

Valitettavasti meillä organisaatioissa, niin yksityisellä kuin valtiollisellakin sektorilla etenee henkilöitä, jopa johtaviin tehtäviin, kokematta henkilökohtaisia vastoinkäymisiä. Kun he siinä tehtävässä lopulta kokevat ongelman, heidän ongelmanratkaisukykynsä on rajallinen. Jos yrität ratkaista järjellä, piru sinut perii, mutta kun ei ole kokemusta ratkaista sydämellä – sekin reitti on tukittu.

Olemme Ritvan kanssa onnellisia, että olemme päässeet pois pankkityöstä ennen kuin siitä on tullut kasvotonta, tunteetonta. Asiakas on nykyään vain numeroita. Ei enää ihminen, jonka taustat, käyttäytymisen, sukulaisuussuhteet ja historian tunnemme. Ennen niillä oli ratkaiseva merkitys – ei enää.

Se mitä kerroin otsikossa on kaiverrettu jo kauan sitten syvälle sydämeeni. Kymmeniä vuosia sitten. Kiitollisuuden tunne saamastani on tehnyt elämästäni äärettömän helppoa. Rakkaan, ihanan, pojantyttäreni Toven jälkeen en kaipaa enää mitään. On vain herännyt kysymys, mitä minä voin tehdä, jotta maailma olisi parempi, jotta läheiseni voisivat paremmin.

Pomeranssi by Iisalmi, 8.11.2023

Vaikka nämä nykypäivän sliipatut ekonomistit ovat sitä mieltä, että euroon meno ei välttämättä ollut järkevä ratkaisu Suomelle, minä olen sitä mieltä, että se oli ainoa oikea ratkaisu. Pitkän linjan pankkikokemuksellani voin myös perustella kantaani.

Muistan pankkiurallani, että kun Suomella alkoi mennä huonosti, devalvoitiin eli markan arvoa heikennettiin. Se oli poliittinen päätös, ja juuri siitä syystä minä aloin vihata poliitikkoja ja etenkin hallituksia. Ei ollut väliä, minkä värinen se oli, keinot markan arvon heikentämiseksi olivat aina samat.

1980-luvun lopulla muuan valtiovarainministeri lähes vannoi, että markkaa ei devalvoida. Seuraavana yönä se tapahtui. Valehtelijoita kaikki. Silloin, sillä devalvaatiolla, oli todella surulliset seuraukset. Yritykset olivat ottaneet edullisia ulkomaisia valuuttaluottoja, mutta yhtäkkiä devalvaation takia, niiden markkamääräinen arvo kasvoikin järkyttävästi. Samalla kiinteistöjen eli vakuuksien arvot romahtivat. Yhtälö oli kestämätön.

Lukematon määrä yrityksiä meni nurin. Vaati suurta uskoa pitää pystyssä yritystä, jonka luottojen määrä oli miljoona markkaa ja vakuuksien arvo 500.000. En muista kuitenkaan ’tappaneeni’ ainuttakaan yritystä tästä syystä. Olen myöhemmin saanut kiitokset pitkämielisyydestäni. Tänä päivänä se ei enää ole mahdollista. Kaikki menee tietokoneohjatusti ja kirjallisten ohjeiden mukaisesti. Henkilökohtaisella kontaktilla, tuntemuksella, luottamuksella, ei pankkimaailmassa ole enää sijaa. Sääli.

Olemme matkailleet paljon Euroopassa. Vaikka jokin EU-maa ei ole ns. euromaa, euro käy nykyään valuuttana kaikissa EU maissa. Se on fantastinen juttu. Ei tarvitse olla kaikkien maiden omia valuuttoja. Niitä on jäänyt aikaisemmilta reissuilta ihan riittävästi vanhoihin filmipurkkeihin.

Meillä ennen muinoin hoidettiin valtion taloudelliset ongelmat devalvoimalla. Nyt se ei enää ole mahdollista, Luojan kiitos. Nyt pitää tehdä järkeviä ratkaisuja valtiontalouden tasapainottamiseksi. Siinä porvarihallituksella onkin pähkinä purtavaksi ja kun aidan takana kaiken aikaa räksyttävät vielä ay-liikkeen piskit.

Kun mietin Suomen valtiontalouden hoitoa, ei välttämättä tällä vuosikymmenellä vaan pidemmällä aikavälillä, niin onhan se ollut ihan perseestä. Sitä on hoidettu keinoilla tyyliin, mennään sieltä missä aita on matalin, tai tyyliin, jaetaan kaikille kaikkea. Normaalissa
yrityksessä päitä olisi pudonnut varsin nopeasti huonosta taloudenhoidosta.

Minä pidin Ruotsia maana, jossa kaikki saavat kaikkea ja jonne kaikki ovat tervetulleita. Nyt, viimeaikaisten tietojen perusteella alan epäillä, että heidän valitsemansa linja ei olekaan se oikea. On jengiväkivaltaa ja monta muuta ongelmaa. Ruotsi on suoraan sanottuna kusessa.

Meillä pitäisi viimeistään nyt havahtua, että vastaavaa tilannetta, mikä Ruotsissa on nyt, ei meillä Suomessa pääse tapahtumaan. Me emme voi luottaa siihen, että olemme ikään kuin kaukainen saareke. Lintukoto. Paha leviää kuten paskan haju.

Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni totean vielä, että en ole nähnyt ainuttakaan kommenttia, joilla järkevästi perustellaan sitä, ettei meidän pitäisi olla eurossa. Kaikki kommentit ovat niin poikkitieteellisiä, ettei niitä tavan tallaaja ymmärrä. Minusta koko keskustelu on aivan turhaa. Me olemme eurossa ja piste. Toimitaan sen mukaisesti. Lakataan jossittelemasta.

Vanha sanontahan on: Jos jossia ei olisi, lehmäkin lentäisi.

Pomeranssi by Iisalmi, 4.11.2023

Pitääkö kaikessa olla järkeä? Eikö hetken mielijohde, seikkailunhalu, riitä päätöksen perusteluiksi? Me emme ole hullunrohkeita, mutta emme myöskään etsi tekosyitä, miksi emme voisi tehdä jotakin uutta ja mielenkiintoista. Tähän päätökseen, joka tavan mukaisesti oli yksimielinen, ei paljon rohkeutta vaadittu.

Tänne lähtiessämme emme ehkä tulleet ajatelleeksi, millainen muutos elämässämme tapahtuu. Vasta täällä olemme sen huomanneet. Aamulla herätessämme emme ensimmäiseksi listaa asioita, joita tänään pitäisi tehdä. Kesämökkimme Onnela on loputon työmaa, jossa työ ei koskaan lopu. Kyse on vain siitä, missä järjestyksessä ja mitä kyetään, ehditään, viitsitään tehdä. Täällä Katinkullassa vain joutastellaan. Olemme siis ottaneet lomaa työmaalta nimeltä Onnela.

Yksi selkeä toimintatapamuutos on välittömästi tapahtunut. Olemme saunoneet joka ilta. Täällä kun ei tarvitse kantaa vettä ja saunakin lämpiää sähköllä. Tekisi mieli sanoa, että miltei tietokoneohjatusti, mutta poikkeuksellisen hyvät löylyt tulevat silti siitä kivikasasta. Toki
Onnelassakin lämmitämme saunan lähes joka päivä, mutta pääasiassa tiskiveden ja pyllykän pesuveden takia. Löylyjä nykyään harvemmin Onnelassa otamme.

Olemme myös jo nyt havainnoineet monenlaisia asioita ympärillämme. Kaavoitusarkkitehdille ruusut hienosta kaavoituksesta. Hänen on täytynyt käydä paikan päällä ja huomioida olemassa oleva, maasto, puusto ja pensaisto. Kuistilla istuessamme silmiemme edessä avautuu luonnontilaiseksi jätetty metsäsaareke kauniine mäntyineen ja kanervikkoineen. Kapean
nurmikaistaleen takana on jälleen luonnontilainen saareke, jossa mäntyjen ohella kasvaa mm. isoja katajapensaita. Niitä ei voi istuttaa, joten ne ovat alkuperäisiä.

Alueella on käytetty paljon rahaa mm. istutuksiin. Kuistimme seinustalla kasvavat vuorenkilvet ja kuunliljat ovat äärettömän hyvinvoivia. Luontainen maaperä ei siihen riitä, joten lannoitteita on käytetty. Vajaan sadan metrin päässä on pieni lampi, jossa alussa mainittu suihkulähde solisee. Lammella asustavat sorsat katselevat vieraita sillä silmällä, että eikö olisi tarjota mitään syötävää. Kauniit istutukset ympäröivät lemmen.

Huomionarvoisin rakennelma tämän ’asutuskeskuksen’ sisällä on pieni puro tai joki, joka pulpahtaa pintaan alueen keskellä. Siitä se laskettelee kohti järveä pienin portain. Puron voi ylittää monien siltojen kautta. Kauniit istutukset ja rakennelmat ympäröivät tätä elävää luonnon
ihmettä. Upeat pylväiköt puron yllä saavat aikaan tuntemuksen, että aivan kuin olisimme jossakin antiikin Kreikassa.

Se mistä olemme myös nauttineet, on lyhyet matkat kaikkialle. Kauppaan on vajaa kilometri, kylpylään ei sitäkään. Eikä geokätköillekään ole pitkä matka. Lähin on runsaan sadan metrin päässä. Muutama on jo tullut bongattua, muutama odottaa vielä Joutastelijan kuittausta.

Olemme vierailleet täällä kaksi kertaa aiemmin, mutta silloin ajan käyttö on ollut niin hektistä, että paikan havainnointi on jäänyt tekemättä. Nyt siihen on aikaa. Se mitä tässä blogissani kerron, ei ole maksettua mainosta. Tapanani on vain kertoa rehellisesti hyvistä ja huonoista kokemuksista. Ystävämme ovat tänään tulossa vauhdittamaan ensi viikkoa. Heilläkin on jo yksi kokemus tästä paikasta, mutta meidän tavallamme, hektiseksi jäänyt viikonloppu ei paljoa anna itse olosuhteista.

Katinkulta, Vuokatti, Sotkamo 2.9.2023

PS. Yksi asia jäi vielä mainitsematta. Palvelukin täällä pelaa. MunRakas kävi valittamassa, että emme saa grilliä toimimaan ja ennen kuin hän ehti palata takaisin, ongelma oli hoidettu. Nuori mies kävi ’kuivattamassa’ grillin ja tarjosipa vielä lisää takkapuita, joita meillä perinteisesti kuluu.

Nykyisen tiedon valossa rohkenen esittää omia arvailujani vaalien kulusta. Päivän selväähän on, että vaali menee toiselle kierrokselle. Jos yksikin ehdokas saa yli neljänneksen äänistä ensimmäisellä kierroksella, olen yllättynyt. Tällöin kulisseissa tai minua nuorempien ihmisten ajatusmaailmassa, on tapahtunut radikaali muutos.

Yksi villi kortti on vielä tällä hetkellä auki. Onhan mahdollista, että demarit eivät aseta omaa ehdokasta, vaan alkavat julkisesti tukea Pekka Haavistoa presidentiksi. En pidä sitä todennäköisenä, mutta mahdollisena. Perinteisiin on tähän saakka kuulunut, että ainakin suurimmat puolueet asettavat oman ehdokkaansa.

En spekuloi millään tavalla pienpuolueiden ehdokkailla, koska minun käsitykseni mukaan, heillä ei tällä kertaa ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, kuten Elizabeth Rehnillä aikanaan. Myönnän silloin äänestäneeni häntä, vaikka puolueen kannattaja en ollutkaan.

Ensimmäinen vaalikierros on jännitysnäytelmä vailla vertaa mahdollisesti kuuden ehdokkaan kesken. Tästä kuuden joukosta pudottaisin ensimmäisinä pois Olli Rehnin ja Mika Aaltolan, koska Rehn on leimautunut keskustalaiseksi ja Aaltola puolueisiin sitoutumattomaksi. Eka kierroksella puolueiden vakiokannattajat yleensä äänestävät oman puolueensa ehdokasta.

Jäljelle siis jää neljä ehdokasta, jotka ensimmäisellä kierroksella saattavat olla hyvinkin tasaväkisiä, vaikka Pekka Haavisto edustaakin ns. pienpuoluetta. Siitä syntyy liuta kysymyksiä, joihin tällä hetkellä ei ole vastauksia. Luulen, että kokoomuslaisten enemmistö äänestää eka kierroksella Stubbia, persujen enemmistö Halla-ahoa ja demareiden enemmistö Urpilaista tai kuka sitten onkin demareiden ehdokas. Entä niiden marginaalisten äänestäjien käyttäytyminen?

On päivän selvää, että ennen kaikkea demareista virtaa ääniä Haavistolle, koska he eivät usko puolueensa ehdokkaan menestykseen ekalla kerroksella. Vasemmistoliittolaisista merkittävä osa äänestää Haavistoa ja kaikki, jos puolue ei aseta omaa ehdokasta. Mielenkiintoisempi spekulaatio syntyy ns. porvariäänistä. Mikä on Aaltolan rooli tässä pelissä?

Minun vahva uskoni on, että Pekka Haavisto ylittää ensimmäisenä rimakorkeuden. Sen sijaan arvailuni jatkuu hänen vastaehdokkaastaan. Kuinka moni ns. porvariäänestäjistä äänestää henkilöä? Äänestävätkö persut Halla-ahoa ja kokoomuslaiset Stubbia? Aaltolan ja Rehnin mahdollisuuksiin eka kierroksella en usko, mutta jos tästä tuleekin ennen kaikkea henkilövaali, Aaltolan mahdollisuudet saattavat nousta.

Oletetaan, että Halla-aho on toisella kierroksella. Ei mitään mahdollisuuksia Haavistoa vastaan. Oletetaan, että Stubb on toisella kierroksella Haavistoa vastaan. Tällöin ns. oikeistolaisten henkilökohtainen tunne ehdokkaista ratkaisee vaalin. Koska käsitykseni mukaan vasemmisto on lähes yhtenäisenä Haaviston takana ja porvaripuolueiden marginaaliset äänestäjät ovat myös hänen takanaan, vaaka presidenttikisassa kallistuu minun spekulaatioissani vahvasti Pekka Haavistolle.

Meidän presidentinvaalimme eivät meidän elämäämme hetkauta sinne tai tänne. Presidenttimme valtaoikeudet on supistettu niin pieniksi, että vain rohkeimmat, kuten meidän Saulimme, uskaltavat välillä kolistella rajoja. Toisin on Yhdysvalloissa. Siellä on presidentillä lähes diktatorinen valta. Heidän presidentinvaalinsa lopputulos on paljon merkittävämpi meidän elämämme kannalta kuin omat vaalimme. Luoja meitä varjelkoon, jos Trump palaa uudelleen valtaistuimelle

Onnela by Iisalmi, 15.7.2023

Johdannoksi on todettava, että koko yhdessäoloaikamme olemme lähes poikkeuksetta nukkuneet parisängyssä, paripeiton alla. Olemme kokeneet, että siinä toteutuu lämpö ja läheisyys. Ulkopuolisesti viileissäkin olosuhteissa meille ei koskaan ole tullut vilu. Aina toinen on ollut peittona toiselle.

Tämä blogi syntyi siitä, että jouduimme äskettäin poikkeamaan nyt jo tutuiksi tulleista kaavoistamme. Poikani Janne lainasi
matkailuautoamme, jolloin menetimme matkailuautomme saarekevuoteen edut, eli käynnit piille sängyn molemmin puolin. Se oli yllättävä kokemus, vaikka siihen olimme moniaita vuosia ennen nykyistä tilannetta ehtineet tottua.

Olimme toki parin vuosikymmenen aikana silloin tällöin nukkuneet vaatimattoman kesämökkimme piskuisessa parisängyssä, mutta … kun nyt olosuhteitten takia jouduimme asettautumaan sijoillemme, tilanne oli meille jotenkin outo ja uusi. Emme jaksaneet muistaa, että moniaita vuosia olimme matkailuautoissammekin nukkuneet samankaltaisissa sängyissä.

Onnelan parisänky on kapea ja sijoittunut siten entiseen saunaan, että vain toiselta puolelta on vapaa kulku. Toisen pitää siis könytä toisen yli. Tämä tarkoitti ja tarkoittaa käytännössä sitä, että Ritvan pitää könytä minun ylitseni. Siksi, että minulla tähän ikään ehtineenä on noita yöllisiä ulkoilutuksia huomattavasti enemmän kuin Ritvalla.

Oli hyvin opettavainen kaksiviikkoinen. Minulle, ulkoreunan nukkujalle, yölliset kuutamovisiitit olivat helppoja, perinteisiä. Mutta Ritvalle tilanne oli uusi. Hän oli kuin vanki minun selkäni takana. Aina kun hän halusi kuutamokävelylleen, hänen piti könytä ylitseni ja joka kerta minä luonnollisesti heräsin. Eikä siinä vielä kaikki. Tässä iässä, unen pöpperössä, ulkoilmakävely Onnelassa on aina riski. Kaikki meni onneksi hyvin. Ei korvaushakemuksia vakuutusyhtiölle.

Vaihtokauppamme seurauksena jouduimme viettämään yhden viikonlopun hotellissa Parkanossa. Majoituimme hotelliin ja huoneeseen päästyämme meitä odottivat erilliset sängyt. Olisimme toki voineet siirtää ne vieretyksin, mutta olimme laiskoja, seurauksia ajattelematta.

Hauskan, hyvässä seurassa vietetyn iltapuhteen jälkeen koitti maatamenon aika. Minä, kuten normaalistikin, menin maata hiukan aiemmin kuin MunRakas. Uinahdin, ennen kuin hän saapui. Heräsin paineventtiilin valitukseen, ja kipaisin vessaan. Vaihdoin kylkeä takaisin patjalle
laskeutuessani. Mumisin itsekseni vanhaa unilaulua, jonka opin elokuvasta Viimeinen samurai. Ei ajatuksia, ei ajatuksia.

Ajatuksia ei ollut, mutta MunRakkaani kuorsauksen äänet kiinnittivät huomioni. Yritin olla ajattelematta niitä, mutta turhaan. Ne olivat siinä, enkä minä niistä irti päässyt. Nyt tajusin, minkä virheen olimme tehneet. En voinut tönäistä häntä, eikä käännä kylkeä sanominenkaan olisi ilman huutamista tavoittanut häntä. Ei auttanut muuta kuin nousta uudelleen ylös, tönäistä häntä hiukan, ja pyytää kyljen kääntöä.

Tuon viikonlopun opetus oli, että älkäämme koskaan enää nukkuko eri sängyissä samassa huoneessa. Lämmön ja läheisyyden tunteen lisäksi on aina tarjolla mahdollisuudet toisen kuorsaamisen katkaisemiseen tavalla tai toisella, kun nukumme vieretyksin ja saman peiton alla. On myös helppoa sanoa suukon kera meidän laillamme: Hyvää yötä Rakas��

Onnela by Iisalmi 8.8.2023

Vaalit on käyty ja tulos on selvillä. Historiallisen oikeistolainen eduskunta on valittu. Mitä se kertoo tämän päivän suomalaisesta yhteiskunnasta? Hyvinvointiyhteiskuntamme on kyllästynyt velaksi elämiseen ja haluaa selvästi suunnan muutosta. Ehkä muutoksen suuntaan ovat vaikuttaneet myös ns. porvaripuolueiden selkeät kannanotot tiettyihin, yleensä vasemmiston esille nostamiin kysymyksiin. Sosiaaliturvaan, koulutukseen ja ympäristökysymyksiin.

Uuden hallituksen muodostaminen onkin sitten toinen kysymys. Kokoomuslaisia tuntoja herkällä korvalla kuunnelleena, sinipuna on hallitusvaihtoehdoista vasta toisella sijalla. Se on mielestäni myös selkeä äänestäjien tahto. Kaikista viimeaikaisista kommenteista voi päätellä, että sekä perussuomalaisilla että demareilla on suorastaan hinku hallitukseen. Kysymys on vain siitä, kuinka pitkälle perussuomalaiset voivat tulla vastaan maahanmuuttokysymyksessä ja kuinka pitkälle demarit voivat tulla vastaan talouden sopeuttamistoimissa.

Kuluneen vaalikauden aikana on nähty, kuinka hampaaton oppositio lopulta on päätöksenteossa. Sitä enemmistön mandaatilla toimiva hallitus ei ole kuunnellut pätkääkään. Hallituksessa toimiminen on ainoa keino saada puolueen ajamia tavoitteita lävitse. Luuleeko esim. Keskusta nostavansa kannatustaan oppositiossa? Pienehkönä oppositiopuolueena heidän äänensä hukkuu todennäköisesti demareiden tai perussuomalaisten ulostuloihin.

Minun mielestäni Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja Keskustan muodostama hallitus olisi nykytilanteessa ihanteellisin. Sillä olisi riittävän suuri mandaatti tehdä vaikeitakin päätöksiä ennen kaikkea valtion velan supistamisessa. Käsitykseni mukaan näillä puolueilla ei myöskään ole suuria erimielisyyksiä sosiaaliturvan, koulutuksen tai ympäristökysymysten suhteen. Mielestäni kolmen puolueen hallitus olisi mielipiteiden ja tavoitteiden yhteensovittamisen kannalta ihanteellisin.

Katseet kohdistuvat siis Keskustaan. On selvää, että Keskustankin puheenjohtaja vaihtuu. Ajankohtaiseksi kysymykseksi nouseekin, löytyykö Keskustalla nopeasti näkemys siitä, kuka tuleva puheenjohtaja on. Asioista tavallisesti perillä oleva ’syväkurkku’ antoi ymmärtää, että tuleva puheenjohtaja tulee todennäköisesti Pohojanmaalta.

Demarit joka tapauksessa vaihtavat puheenjohtajaa tulevana syksynä. Sen on uutisoitu merkitsevän, että mahdollisen sinipunahallituksen neuvottelut helpottuvat. Ehkäpä Keskustankin pitäisi toimia samalla tavoin. Saarikko jättäytyy tulevaisuudessa rivikansanedustajaksi ja keskittyy enemmän perhe-elämään ja antaa muille mahdollisuuden tehdä jopa myönteisen päätöksen hallitukseen menemiseen. Samalla Keskusta nousisi julkisuuteen ja samalla se voisi ajaa omia tavoitteitaan.

Hallitusongelma ratkeaa jossakin vaiheessa, kuten aiemminkin. Sinipunahallitus on selvästi demareiden toive, mutta se ei ole kokoomuslaisten tai perussuomalaisten toive. Kautta aikain vasemmistolaisinta politiikkaa ajaneen hallituksen jälkeen tarvitaan selvästi oikeistolaista politiikkaa. Sitä äänestäjien ylivoimainen enemmistö vaatii. Se, mikä lopulta on hallitusratkaisu, ei meitä tavan kansalaisia useinkaan hetkauta. Hiukan sattuu sinne ja hiukan tänne, mutta sen kanssa eletään.

Minusta suurempi tulevaisuuden uhka on USA:n presidentinvaalit. Jos siellä Trump tai De Santis voittavat, maailmanjärjestys ja siinä ohessa meidän elämämme, saattavat mennä todella sekaisin. Silloin uhkana on Unkarin ja Turkin kaltaisen yksipuoluediktatuurin muodostuminen Yhdysvaltoihin. Tietäen amerikkalaisen presidentinvallan, ja tietäen kummankin presidenttiehdokkaan mielipiteet erinäisitä asioista, Luoja meitä varjelkoon heidän valinnaltaan.

En ole koskaan pitänyt amerikkalaisia fiksuina, mutta se todellinen tyhmyys paljastui Trumpin aikakaudella tai ehkä paremminkin sen jälkeen. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kaksi tumpelointa kansaa ovat venäläiset ja amerikkalaiset. Sen ovat paljastaneet kummankin sotamenestykset tai paremminkin niiden puute. Toivottavasti nämä kaksi tumpeloa eivät joudu
vastakkain sotatantereella. Se olisi sotilaallinen katastrofi.

Tämä joukkio kantaa nimeä Raksut Retkut. Varhaisena keskiviikkoaamuna se pakkautui pienoisbussiin Pöllösenlahella ja sitten auton nokka kohti Helsinskiä. Kahden pysähdyksen taktiikalla etenimme. Aamupala Joroisissa, jonka bussin lainannut Murtola kaiken muun lisäksi maksoi. Sillä muulla tarkoitan ’sikaosastolta’ löytyneitä juomia. Kuortissa viimein rohkaistuimme ja avasimme matkaeväämme. Siitä varsinaisesti käynnistyi hilpeä matkanteko.

Lentokenttämuodollisuudet sujuivat muutoin mallikkaasti, mitä nyt yksi laukku oli vastaanottavan koneen mielestä ylipainoinen. Todellisuudessa se ei sitä ollut. Sari ja Make liittyivät joukkoomme. Pienet puraisut kentällä ennen Norwegianin koneeseen ahtautumista. Hiukan jäivät tarjoilut koneessa vajavaisiksi matkustajien juomaintoon suhteutettuna.

Malagan kentällä meitä odotti vastaanottokomitea, jonka ohjaamana siirryimme juna-asemalle. Pienoisen odottelun jälkeen ahtauduimme kimpsuinemme junaan ja suuntasimme kohti Fuengirolaa. Asemalta runsaan sadan metrin matka hotellille. Helpotuksen huokaus – olimme perillä. Vielä samana iltana tutustuimme ruokaan nimeltä Gamba Pil-Pil. Vahvasti maustetut katkaravut öljyssä ja kiehuvana eteemme tarjoiltuna. Vaikka vatsaan johtava putki sanoo
tällä hetkellä, että kiitos ei enää niin tulista ruokaa, pakko on silti saada lisää.

Raksut Retkut, Masa ja Hellu, ovat pitäneet meitä täällä kuin piispaa pappilassa. Upea vappubrunssi kruunasi kaiken. Jo sitä ennen ja sen jälkeen heidän huolenpitonsa on kruunannut tämän matkan. Ei mikään matkatoimisto voi tarjota tällaista palvelua.

Yhtenä päivänä kävimme läheisessä Mijaksen kylässä lounastamassa. Maisemat olivat mahtavat ja upeaa oli tavata kaltaisiani – aaseja pitkä rivistö. Toivottavasti tämä vertaus ei pahoita heidän mieltään. Caminito del Rey meinasi viedä hengen, mutta Kilimanjaron valloittaneena sitkeys voitti. Mahtavat olivat maisemat kapeassa rotkossa, kapealla, pääosin vuoren rinteeseen kiinnitetyllä sillalla. Lopulta tuo silta johti ’yli synkän virran’, joka joillekuille aiheutti merkittäviä sydämentykytyksiä. Itkujakin näimme sillan ylitettyämme. Kahdeksan kilometrin matka vei kyllä voimat, mutta jäi sentään tahto.

Meille tämä reissu oli ensimmäinen kokemus matkailusta isossa joukossa. Matkatoimiston matkalla, vaikka olet osa ryhmää, voit itse valita, mihin osallistut. Nyt oli vähintäänkin seuran vuoksi osallistuttava ainakin osittain kaikkeen, mikä ohjelmaan oli merkitty. On rehellisesti myönnettävä, että vauhti oli meille hiet otsaan nostattava. Normaalisti me vasta aamulla mietimme, mitä tänään tehemmä.

Espanja ei ole, eikä siitä tule meidän suosikkimaatamme. Täällä meteli on monikertainen esimerkiksi Kreetaan verrattuna. Hintataso on noin kolmanneksen kalliimpi kuin Kreikassa. Plussana on toki mainittava täkäläisten ravintoloiden monipuolisempi tarjonta kuin esim. Kreetalla. Siellä on pitäydytty kreikkalaiseen ruokakulttuuriin. Siitä muuten tuli mieleeni, että onko espanjalaista ruokakulttuuria? Siihen emme ole täällä vielä törmänneet, ellei paellaa lasketa.

Ystävyys on arvokas asia. Vaikka sinulla olisi kuinka paljon rahaa, ystävyyttä sinä et voi ostaa. Siksi tämä ’retkuilu’ jää mieleen ystävyyden ylistyslauluna. Olemme rikkaita, kun meillä on tällaisia ystäviä.

Ilusion, Fuengirola, 3.5.2022

Jotta en syyllistyisi jälkiviisauteen, ajattelin kertoa käsityksiäni Ukrainan sodan tulevasta kulusta jo nyt. Käsitykseni perustuu osittain sodan tähänastisesta kulusta julkaistuun informaatioon, mutta myös omiin päätelmiini.

Putin on jo nyt hävinnyt tämän sodan, olkoon sodan lopputulos mikä tahansa. Itsevaltaisena johtajana hän sortui samaan ylimielisyyteen kuin Hitler aikanaan. Valta sokaisi järjen. Ongelmana on vain se, että venäläiset päättäjät, Putinin lähipiiri, ovat samalla tavalla sokaistuneet ja kansalta on kaikki oikea informaatio estetty. Mistä löytyy se venäläinen ’totuuden torvi’, joka jopa itsensä uhraten kertoo koko kansalle totuuden.

Olen pohtinut myös sitä vaihtoehtoa, että Venäjän armeijasta löytyisi se pelastava enkeli. Kuinka suuret tappiot Venäjän armeijan pitää kärsiä, että tällainen vaihtoehto tulee kysymykseen? Ja onko Venäjällä sellaista sotilasjohtajaa, joka siihen kykenisi? Tätäkin vaihtoehtoa epäilen. Siis mistä ratkaisu? Toimisiko venäläinen tapa päästä eroon ei toivotuista henkilöistä? Myrkytys.

Putin on jo nyt menettänyt kasvonsa, ja nöyryytys sen kun jatkuu. Olennaista on se, pystyykö hän tunnustamaan tappionsa. Sitäkin epäilen. Venäläisten joukkopako maastaan viittaa siihen, että Venäjällä saatetaan julistaa sotatila eli yleinen liikekannallepano. Silloin oltaisiin hyvin lähellä kolmatta maailmansotaa. Suuresta epätoivosta ja jopa neuvottomuudesta kertovat viestit siitä, että nyt Putin haalii Syyrialaisia taistelijoita kaupunkisotaa varten.

Olen jostakin saanut käsityksen, että venäläisillä sotilailla on ollut vaikeuksia ampua sukulaiskansansa Ukrainan ihmisiä. Uutisissa oli jokin aika sitten kommentti, että on Putin tehnyt jotakin hyvää tämän sodan myötä. Yhdistänyt Ukrainan kansan. Venäjänkieliset ja ukrainalaiset. Ukraina tulee siten olemaan äärimmäisen vaikea voitettava.

Me olemme kuulleet ja nähneet kuvia katastrofeista ympäri maailman. Jotkut meistä ovat auttaneet, suurin osa ei. Ukrainan urhoollinen taistelu ylivoimaista vihollista vastaan on sen sijaan saanut niin suomalaiset kuin koko Euroopankin tukemaan ukrainalaisia. Siinä missä sodalla Putin yhdisti ukrainalaiset, siinä hän myös yhdisti eurooppalaiset.

Nostan hattua Saulille. Presidenttimme oli ajan tasalla. Mistä se kriisin uhatessa todellinen apu tulee? Sotateollisuuden suurmaasta USA:sta. Kun katsoin Saulia ja Bidenia uutiskuvissa, minulle syntyi käsitys, että naamiot oli riisuttu, keskustelu oli luontevaa. Kumpikin oli omillaan. On vielä huomattava, että Sauli oli ensimmäinen presidentti tämän kriisi aikana, joka vieraili Valkoisessa talossa.

Kuten aiemminkin sanoin, tästä tulee todennäköisesti pitkä ja ruma sota. Ukrainalaisten kärsimykset ovat vasta alkuvaiheissa, Meidän jokaisen velvollisuus on auttaa ukrainalaisia tavalla tai toisella.

Tämä sota tulee kurittamaan meidän jokaisen kukkaroa ankaralla kädellä. Öljyn hinta on jo nyt noussut pilviin ja jos öljyn tuonti Venäjältä kokonaan lopetetaan, silloin vasta hymy todella hyytyy. Siitä huolimatta niin pitäisi tehdä. Upeaa on ollut havaita yritysten solidaarisuus tässä tilanteessa. Meidän Ponssemme oli ensimmäisten joukossa katkaisemassa toimitukset Venäjälle ja monet muut ovat seuranneet perässä. Toisilla Venäjän osuus kaupasta on suurempaa, toisilla pienempää. Joka tapauksessa kaikkien yritysten tuloksentekoon päätökset vaikuttavat.

Kaikki nämä teot ovat hienoja solidaarisuuden osoituksia Ukrainan kansalle. Mutta … niin yritysten kuin yksityisten kärsimykset eivät ole millään tavalla vertailukelpoisia ukrainalaisten kärsimyksiin. Ukrainalaiset taistelevat länsimaisen demokratia puolesta diktatuuria vastaan. Ukraina on meidän etulinjamme. Kauan eläköön demokraattinen Ukraina!

Politiikka on sellainen aihealue, johon en mielelläni puutu huolimatta siitä, että saatan olla eri mieltä poliitikkojen kannanotoista ja
päätöksistä. Vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään, että poliitikkojen ajatusmaailma on jostakin muusta maailmasta kuin siitä, jossa minä elän. Jossakin kohtaa tuo
poliittinen hulluus kuitenkin ylittää minunkin ärsytyskynnykseni, joten on pakko ’tulla ulos kaapista’ pienemmälle tai suuremmalle kuulijakunnalle. Tällä kertaa Viherpiipertäjät (Vihreät) saivat sen aikaan.

Aloitan lievemmästä päästä. Viherpiipertäjät ovat viime aikoina voimakkaasti olleet ajamassa turpeella toimivia voimalaitoksia alas, turpeen käytön kieltämistä energialähteenä. Ainoassakaan jutussa ei ole mainittu, että kivihiilellä toimivien voimalaitosten kohdalla tavoite on, että ne
poistuisivat käytöstä vuonna 2029. Mikähän mahtaisi selittää tämän vastakkainasettelun puutteen?

Kivihiilivoimalat sijaitsevat rannikolla, suurien kaupunkien läheisyydessä. Pääosa tästä energiantuotannosta tapahtuu pääkaupunkiseudulla. Viherpiipertäjien kannatus on suurinta juuri pääkaupunkiseudulla, joten siksiköhän he unohtavat tietoisesti tämän tosiasian? Hulluinta tässä vastakkainasettelun puutteessa on se tosiasia, että kivihiili tuodaan ulkomailta, turve sen sijaan on kotimaista raaka-ainetta, jonka hankinta lisäksi työllistää aikamoisen joukon suomalaisia.

Tässä kohtaa on pakko tehdä poliittinen kannanotto. Mikäli vihervasemmiston hallituksessa Keskusta lähtee turpeen käytön alasajoon, se on puolueen lopullinen kuolinisku. Tällöin he viimeistään todistavat etääntymisensä alkuperäisiltä juuriltaan.

Hulluinta, mitä ikinä olen politiikassa nähnyt tapahtuvan, on keskustelu valkoposkihanhien määrän rajoittamisesta. Tässä asiassa nämä Viherpiipertäjät ovat näyttäneet todelliset taitonsa. Järjen hiventäkään ei tavallisen tallaajan näkökulmasta ole näkynyt.

Laaditaan laki tai asetus, mikä liene, että valkoposkihanhia saa ampua 3.555, kun niiden kanta on 1,3 miljoonaa. Tietty määrä kullekin pellolle. Sen sijaan, että niitä voitaisiin käyttää ravintona, kuten esim. Tanskassa, ne pitää haudata tai polttaa. Kaiken lisäksi niitä ei voi ampua haulikolla, mikä olisi normaali käytäntö sorsalintujen metsästyksessä.

Jotta en syyllistyisi kunnianloukkaukseen, minun on pakko muotoilla seuraavat ajatukseni huolellisesti. Ihan ministeritasolla (Mikkonen) on kehdattu ehdottaa valkoposkihanhille ’omia’ peltoja. Lintujen elämää pitkään seuranneena herää kysymys, miten nuo hanhet löytävät ’omat’ peltonsa? Kokemukseni mukaan lintu laskeutuu juuri sinne, mihin hän haluaa laskeutua, missä on ravintoa. Minun uskoni ministerin älykkyyteen meni viimeistään tällä kohtaa.

Nyt näyttää siltä, että järjen käyttö on erityisesti Viherpiipertäjiltä unohtunut. Siihen olisi nyt tarvetta, enkä tässä kohtaa enää puhu pelkästään edellä käsitellyistä aiheista. Vihreä ajattelu on meille
hyvinkin tuttu. Lajittelemme ja kierrätämme kaiken mahdollisen, mutta järjen käyttökin on sallittua. Odotan mielenkiinnolla, koska nämä Viherpiipertäjät keksivät, että saunaa ei saa enää lämmittää puulla ilmastosyistä. Haluaisin sen direktiivin, jotta voisin edes yhtä direktiiviä rikkoa HYVÄLLÄ OMALLA TUNNOLLA.

Onnela by Iisalmi, Ylä-Savo, 1.10.2020

Luin juuri uutisen Ruotsin valtionepidemiologi Anders Tegnellin selityksistä maansa korkeaan koronakuolleisuuteen. Verenpaineeni kohosi äärilukemiin. Hänen mukaansa viime vuonna lieväksi jäänyt influenssakausi selittää merkittävältä osin Ruotsin korkeaksi kohonnutta koronakuolleisuutta. No oliko Suomessa sitten voimakkaampi influenssakausi
viime vuonna, joka taas selittää meillä alhaisen koronakuolleisuuden?

Me elämme kahden valtion välissä, joissa virheitä ei kyetä tunnustamaan. Jos jokin tie on valittu, sitä seurataan, ja se mitä sen jälkeen tapahtuu, selitetään ’parhain päin’ täysin utopistisilla väitteillä. Tegnellin väitteiden tueksi oli myös valjastettu Ruotsin päälehti Dagens Nyheter. Taitaa muuten olla pääministeripuolueen pää-äänenkannattaja.

Tässä kohtaa on pakko sanoa, että olen ylpeä suomalaisuudesta. Meillä, useimmiten, uskalletaan tunnustaa virhearviointi ja tehdä sen mukaisia korjausliikkeitä. Uskon vahvasti, että sama pätee
naapurimaitamme paremmin myös esim. parisuhteessa. Anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen saattaa olla meille sellainen voimavara, jonka arvoa me emme vielä osaa riittävästi arvostaa.

Tulee väistämättä mieleeni meille kummallekin niin rakas jääkiekko. Ellen väärin muista, niin suomalainen pelitapa perustuu siihen, että virheitä ei tarvitse pelätä, rohkea saa ja pitää olla. Mutta aina on muistettava se varmistus. Jos toinen tekee virheen, toinen paikkaa. Näillä eväillä me saavutimme jääkiekon maailmanmestaruuden keväällä 2019.

Ja millä joukkueella? Itseensä uskovalla, virheitä pelkäämättömällä, kanssapelaajia tukevalla ja kannustavalla joukkueella. Herää kysymys, kumpuaako suomalaisen jääkiekon pelitapa meidän yhteiskunnastamme, meidän identiteetistämme. Onko poliittisellakin tasolla valmiuksia samanlaiseen ’pelitapaan’ kuin jääkiekossa. Toivon niin.

Jääkiekon MM-kisoissa 2019 me kohtasimme molemmat naapurimme pudotuspelivaiheessa. Kummatkin joukkueet oli ’rankattu’ loppupelijoukkueiksi. NHL-tähtiä vilisevät joukkueet unohtivat kuitenkin yhden legendaarisen kolmen muskettisoturin viisauden. ’Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.’ Sitä on joukkuehenki.

Kummatkin joukkueet sortuivat ylimielisyyteen, joka Ruotsin kohdalla on vahvasti tullut ilmi myös koronaviruksen torjunnassa. ’Väärin voitettu’, valittivat kumpainenkin. Tappiota ei voitu niellä vastustajaa kunnioittavalla tavalla. Vikaa ei ollut itsessä, vika oli vastustajassa. Sama virsi on jatkunut myös koronan torjunnassa. Ruotsalaiset eivät mitenkään voineet ymmärtää Suomen toimenpiteitä. Kehtasivatpa jopa kertoa, että odottivat Suomen käyttäytyvän Ruotsin lailla. Mikä hemmetin esimerkkimaa Ruotsi muka on – ei mikään – ei etenkään tämän jälkeen.

Palataanpa takaisin koronatantereille. Kun Ruotsissa koronavirukseen kuolleita on 5.860, meillä niitä on 339, eikä Ruotsi ole väkiluvultaan kuin kaksinkertainen maa Suomeen verrattuna. Panee pakostakin miettimään, onko Ruotsi kylmän viileästi laskenut, että koronaviruksen varjolla
säästämme valtion sosiaalimenoissa. Tuskinpa he sentään niin laskelmoivia ovat olleet.

Kun verenpaineeni kohoaa jostakin asiasta, otan rohkeasti kantaa. Minua ei mikään riso niin paljoa kuin epäoikeudenmukaisuus ja suoranainen valehteleminen. Toivon, että kun luette tämän blogini, ette innostu palautteen antamiseen. Minulle riittää täysin se, että olen kertonut mielipiteeni ja ’se on siinä’, kuten Antero Mertarannalla on tapana sanoa.

Onnela by Iisalmi, Ylä-Savo, 17.9.2020

Runsas viikko sitten lähdimme kotimaan ’rundille’. MunRakkaani Lions-kuvernöörikurssin tapaaminen Keuruulla käynnisti sosiaalisten tapaamisten ketjun. Normaalisti olisimme halanneet kaikki toisiamme, mutta tällä kertaa tapaamisemme jätti vain mustelmat kyynärvarsiin.

Poikkesimme Tampereella, josta matkamme jatkui entiseen kotikaupunkiini Laitilaan. Vastassa olivat rakkaat ystävämme Marja-Terttu ja Kari. Halattiin perinteisen tavan mukaan – ehtottomasti. Oli ihana tavata myös Eija ja Reijo, entinen työtoveri ja yhteistyökumppani. Mekin halasimme. Kun me
neljän vuoden jälkeen tapasimme vihdoin toisemme, muunlainen käyttäytyminen ei tullut kysymykseenkään.

Paikan vaihto. Raili ja Kallu. Halasimme, huolimatta siitä, että he saapuivat matkailuautollaan koti-Suomeen vasta pari viikkoa aiemmin Espanjasta. Heidän kanssaan olimme paljon yhteydessä Kreetalla koronaviruksen takia jumissa ollessamme. Ne puhelinsoitot olivat meille henkisesti todella
tärkeitä. Meitä erityisesti yhdisti se, että kummatkin olimme kiinni matkailuautossa.

Paikan vaihto ja halaukset. Seppo ja Liisa. Seposta voisin kertoa paljon tarinoita vuosien varrelta, mutta tärkeintä oli se, että MunRakas tapasi Sepon ja Liisan – vihdoinkin. Sepon kanssa, samoin kuin Reijon ja Kallun kanssa, meillä oli pitkä yhteinen taival yhteistyökumppaneina aikana, jolloin me olimme vielä ’virkeitä’.

Vietimme nostalgiset ja nauruntäyteiset päivät Laitilassa, jossa väkisinkin mennyt työelämä palasi mieleen. Pääosan elämäntyöstäni nimittäin tein juuri Laitilassa. Sanotaan, että kun savolainen puhuu, vastuu on kuulijalla. Kokemuksesta voin sanoa, että kun laitilalainen puhuu, vasta silloin vastuu on todella kuulijalla. Laitilalainen ei koskaan sano suoraan hyvästi eikä pahasti. Laitilalainen antaa aina ymmärtää.

Ja matka jatkui hauskoja hetkiä muistellen Vantaalle. Emme aiemmin olleet itse ajaneet Jennyn ja Jarin luo. Kun navigaattorimme antoi ohjeeksi ajaa Lahteen johtavalle moottoritielle, epäuskomme heräsi. Poistuttuamme ko. moottoritieltä, tuli uusia ohjeita ja maisema näytti täysin vieraalta. Oli pakko soittaa Jennylle. ’Tässä on tällainen viitta, olemmeko lähelläkään’?

Olimme kuulemma lähellä ja navigaattorin ohjeilla perille pääsimme. Valmistauduimme seuraavana päivänä tapahtuvaan kodin siunaamiseen ja tupaan tulijaisiin.

Kodin siunaaminen oli meille uusi kokemus. Jennyn upea ystävä, pastori Anssi, teki sen ’vimpan päälle’. Kyynel herahti monta kertaa siunaamisen yhteydessä. Tekisi mieli sanoa, että kodin siunaamisesta pitäisi tehdä laajemminkin tunnettu kristillinen toimitus.

Joukko kasvoi ja kasvoi. Ei halattu, tervehdittiin nyökkäämällä. Kutsutuista flunssaiset olivat jääneet varmuuden vuoksi kotiin. Hieno ele. Oli naurua ja rattoisaa rupattelua syömisen ohella. ’Kyytipoikaakin’ oli monenlaista. Ilta kului rattoisasti siihen saakka, kunnes vanhan miehen väsy voitti.

Eikä vieläkään kotia kohti, vaan Seinäjoelle katsomaan toipilasta. Ystävämme Timpan molemmat polvet oli vaihdettu. Taas halattiin, sillä kun se tapa on kerran Timpalle ja Piksalle opetettu, siitähän
ei voi luopua. Rattoisaa yhdessäoloa ja kulinaarisia nautintoja. Ja viimein kotia kohti, ennen kuin vieraat alkoivat ’haista’, kuten sanonta kuuluu.

Keuruulla sain MunRakkaani kuvernöörikurssikaverilta Sannalta herätyksen geokätköjen etsintään. Kätköjä tuli sitten etsittyä Tampereella, Laitilassa ja Seinäjoella. Kun palasimme kotiin, bongasin vielä yhden kätkön, joka sijaitsi 100 m kodistamme. Ilman kätköjen etsintää, askeleita eli kuntoilua olisi tullut huomattavasti vähemmän. Kiva yllyke liikkumiseen. Siitä joskus enemmän.

Onnela by Iisalmi, Ylä-Savo, 15.9.2020

Ei pelkästään se, miten Lily ja orkesteri kohtasi yleisönsä, vienyt sydäntämme. Vähintään yhtä suuri merkitys oli Lilyn ja orkesterin esittämällä musiikilla ja tavalla, kuinka he sen tekivät. Uskoaksemme orkesteri harjoitteli valtavasti ja heillä oli lavalla hyvä meininki ja kaiken kruunasi Lilyn uskomaton ääni. Hänen äänensä olisi riittänyt paljon, paljon suuremmille lavoille. Monet ns. starojen levytyksistä kalpenivat hänen esitystensä rinnalla.

Vuosien varrella orkesterin jäseniä vaihtui, jolloin jouduimme aina opettelemaan uusia nimiä. Halusimme aina puhutella jokaista etunimellä. Pysyvyyttä edustivat pääosin alkuperäiset jäsenet, Lily, Lilyn rumpalimies (jonka nimeä emme tulleet tietämään), basisti Dinky, kitaristi Alfredo ja Lilyn tytär Christine. Myös aina iloinen urkuri Joey kuului vuosia vakiokalustoon.

Kun 2012 syksyllä muutimme kahdeksaksi kuukaudeksi Phuketiin, päätimme jo kotomaassa, että nyt on meidän vuoromme tarjota heille jotakin vastineeksi siitä, mitä olimme heiltä vuosien varrella saaneet. Varsin pian saapumisemme jälkeen kutsuimme heidät perheineen lomakotiimme grilli-partyyn. Heillä oli hauskaa ja meillä oli hauskaa. Tämän tapahtuman seurauksena meistä tuli perheenjäseniä kaikkien orkesterin jäsenten kanssa. Siitä alkaen olimme sisko (sister) Ritva, veli (brother) Hannu.

Lily ja monet muut orkesterin jäsenistä ovat hyvin uskonnollisia. Lilyn ansiosta me kävimme paikallisessa katolisessa joulu- ja pääsiäismessussa. Hän opasti meitä käyttäytymisessä ja rohkaisi meitä mm. ehtoolliselle. Kokemuksemme katolisista messuista oli mieltä lämmittävä ja avartava.

Elämän kiertokulku kosketti raadollisella tavalla myös Manila Machinea. Tammikuussa 2009 nukkui äkisti pois Lilyn rumpalimies ja päivää myöhemmin läheisen ystävänsä poismenosta murtunut kitaristi Alfredo, iloinen velmuilija. Vajaa vuosi sitten myös urkuri Joey poistui keskuudestamme pitkään sairastettuaan.

Vuosien varrella saimme usein kuulla MM:n esittämänä kappaleita koreaksi, italiaksi, japaniksi ja jopa venäjäksi. Pikkuhiljaa meille syntyi pakkomielle, että pitäähän Lilyn laulaa myös suomeksi, suomalaisille turisteille. Niinpä toimitimme Lilylle laajan materiaalin suomen suosituimmasta
karaokekappaleesta ja saimme Lilyltä lupauksen, että hän esittää sen, kun hän on valmis.

Maaliskuussa 2013 hetki koitti. Orkesteri oli tehnyt upean sovituksen ja Lily esitti kappaleen, jolle oli antanut nimen ’Strong woman’ (Aikuinen nainen). Esitys oli huikea. ’Sydänystäväksi’ oli Lilylle aluksi vaikea lausua, mutta pienellä opastuksella sekin myöhemmin onnistui. Tätä kappaletta Lily ehti luultavasti esittää useita kymmeniä kertoja – yllätyksenä suomalaisille turisteille.

Manila Machinea ei siis enää ole. Orkesteri lopetti keväällä 2016. Lily on tiettävästi Jenkeissä, muutamat Filippiineillä ja useimpien kohtalosta meillä ei ole tarkkaa tietoa.

Meille Phuket ei ole enää sama kuin ennen. Suuri tyhjiö on syntynyt, niin toiminnallisesti kuin etenkin sydämeen. Kaipaamme monivuotisia ystäviämme, siskojamme ja veljiämme. Perhe on hajonnut maailman tuuliin.

Kiitos Lily ja Manila Machine kaikista ihanista tapaamisista, kiitos upeasta musiikista. Toivomme teille kaikille menestystä ja mielenrauhaa, mitä ikinä teettekin. God Bless You Lily, Dinky, Christine, Arnold, Noel, Eric, Allan, Ariel, Lando and all the others. Meillä on onneksi runsaasti filmimateriaalia esityksistänne, joten niiden avulla voimme palata muistoihin vuosien varrelta. Facebookin välityksellä voimme toki pitää yhteyttä edelleen ajantasaisesti useimpien kanssa.

Alla oleva linkki johdattaa teidät Lilyn ja Manila Machinen maailmaan. Strong woman – ei ensimmäinen eikä myöskään viimeinen esitys.

Kiitoksin ja kaipauksin, By Iisalmi, Ylä-Savo, 16.1.2017

Koska luultavasti jokainen kotisivujani kurkkaava ihmettelee sanaa Joutastelija, lienee paikallaan kertoa tosielämän tarina Joutastelijan synnystä.

Noin parikymmentä vuotta sitten olin alkutalvesta hiihtämässä Lapissa, Saariselällä. Eräänä iltana ajauduin monien tuntemaan Laanihoviin. Nojailin baaritiskiin, kun yhtäkkiä viereeni ’ui’ lyhyenläntä lappilainen. Myöhemmistä puheista päätellen poromies. Tehdäksensä tuttavuutta, hän kysyi
minulta äkisti, että ’tiät sie etelän mies, mitä tarkottaa joutastella?’ Menin hämilleni, mietin hetken ja kun en keksinyt parempaa vastausta, vastasin, että ’ei tehä mittään.’ ’Ehei’, sanos lappilainen. ’Katoha sie, ku aamulla herräämmä ja aurinko paistaa ja ulukona oottaa halakopino, niin tehemmä klapeja. Ja sitte ku lakkaa kiinnostamasta, ka keitämmä kahavit ja mietimmä, mitä sitte tehemmä.’

Tajusin välittömästi tuon Jänkhäjoonaan elämänviisauden. Ei asioita tarvitse tehdä urakkaluonteisesti, vaan nautiskellen. Työelämässä se ei välttämättä onnistu, mutta yksityiselämässä se on täysin mahdollista. Kun lähes päivälleen 16 vuotta sitten pääsin ’sille puolelle’, että työvelvoitetta ei enää ollut, muistin tuon viisauden ja päätin noudattaa sitä. Uskokaa tai älkää,
joutastelu on tehnyt elämästä, sanoisinko – joustavan. Suosittelen kaikille, joille se on mahdollista, tätä elämäntapaa.

Joutastelijan kotisivuja aletaan nyt ylläpitää. Siirryttyäni juuri uudelle vuosikymmenelle, tarkoitukseni on kirjoittaa blogeja eletystä elämästä ja kokemuksistani. Niissä löytyy. Kirjoitan myös blogeja itseäni kiusaavista tai nautittavista asioista. Politiikkaan yritän olla sekaantumatta, sillä ensisijaisesti tunnen niin, että poliitikkojen kyky hoitaa yhteisiä asioita on rajallinen, koska tärkeästä yhdistelmästä - tunnejärki lähes jokaiselta puuttuu jompikumpi palanen. Ja sitten on tietysti vielä se puolueen, eikä kansan etu.

Onnela by Iisalmi, 3.9.2016

Perunkirjoitus

Joutastelijan kotisivujen hotellina toimi aluksi 123kotisivu. Sivujen rakentaminen ja päivittäminen oli helppoa, mutta oheismainonta kiusasi hieman kaiken aikaa. Loppuvuodesta 2022 kyseinen toimija sulautui one.comiin, jonka alustalle kotisivujeni rakentaminen ja päivittäminen osoittautui minun älykkyysosamäärälläni mahdottomaksi. Niinpä etsiskelin kotisivuilleni uutta kotia ja lopulta päädyin Kotisivukoneen hotelliin, eikä minun ole tarvinnut valintaani katua. Erityisesti palvelu on ollut ensiluokkaista.

Pomeranssi by Iisalmi, 12.1.2025