Kreeta 2024

Pakkaaminen paluumatkalle on yksi viheliäisimpiä toimenpiteitä mitä tiedän. Väkisin, hiki otsalla, sain sen tehdyksi. Loppusilaus ja kotiin viemisten sijoittelu on aina ollut minun heiniäni. Niin tälläkin
kertaa. Jossakin vaiheessa iltayötä väsyin ja päätin herätä aiemmin aamulla viimeistelemään pakkaamisen. Aina kun on elettävä herätyskellon varassa, minun yöuneni jäävät lyhyiksi. Nyt ne olivat tunnin mittaiset.

Herättelin hyvissä ajoin MunRakkaani. Suljin laukut ja koettelin niiden painoa. Ei paha, vaikka mukana oli oliiviöljyä ja hunajaa. Istahdimme viileässä aamussa ihanalle terassillemme. Parturimme Manos kävi meitä hyvästelemässä ja lopulta rakas ystävämme Johanna tuli saattelemaan meidän taksiimme. Pientä lähtöviivästystä, sillä taksikuskimme piti syöttää tablettiinsa kaikenlaisia tietoja matkastamme. Sikäläisten viranomaisten, ilmeisesti verottajan vaatimus.

Sujuvasti kentälle ja laukut hihnalle. Emme ehtineet ennen muita samaan koneeseen tulevia suomalaisia, mutta ei odotuksemme turhan pitkä ollut. Laukkumme painoivat 16 ja 17 kiloa. Ei paha. MunRakkaani tupikin jälkeen sujuvasti läpi turvatarkastuksen ja lähelle lähtöporttiamme. Ostoksia emme enää tehneet. MunRakasta jäi vähän harmittamaan, että hunajarakia ei tullut ostettua. Kentällä muuten näimme eka kerran jätteiden lajittelun. Huomasin tosin, että ei se silti toiminut halutulla tavalla.

Noustessamme koneeseen edellämme meni perhe, pieni poika isän sylissä. Tämä nuori mies palasi takaisin koneen alimmalta askelmalta, tuli luokseni ja kysyi: Olenko Nymanin Hannu. Olin hämmentynyt, mutta ymmärsin toki vastata, että kyllä. Hän kertoi olevansa Antti, edesmenneen läheisen ystäväni poika Laitilasta, jossa pääosan elämäntyöstäni tein. Myöhemmin koneessa kävin
kysymässä, kuinka hän tunnisti minut. Tyttäreni Jennyn Fasepuukissa olleista kuvista, hän totesi. Niin pieni on maailma.

Koneemme oli tullut tyhjänä hakemaan meitä, joten siitäkö liene johtunut, että lentoemot olivat loistotuulelle. Saimme harvinaislaatuisen hyvää palvelua. Mutta ylivoimaisesti paras oli koneen kapteeni. Hänen huumorinsa sävyttämä kuulutuksensa ennen lähtöä, vailla mitään virallisuutta, sai väkisinkin suupielet ylös ja lähdön ankeuden taka-alalle. Sama toistui myöhemmin Viron ilmatilassa ennen laskeutumista. Myöhemmin annoin Finnairille heidän kyselyssään positiivisen palautteen erityisesti koneemme kapteenista.

Koneemme oli etuajassa, joten pelkomme siitä, että ehdimmekö junaan, oli turha. Tikkurilassa pieni pysähdys ja pienet pirtelöt. Kouvolasta matkaa jatkaessamme juna oli 20 minuuttia myöhässä vaunujen irrottamisessa ilmenneiden ongelmien takia. Yritin nukkua, mutta ei siitä mitään tullut.
Hyinen Iisalmen asema tervehti meitä. Junasta poistujia oli muitakin. Vastassamme oli tuttu taksi ja kuljettaja. Sama, joka meidät lähtiessämme asemalle kiidätti.

Väsymys oli mennyt siinä määrin yli, että ei sänky kutsunut välittömästi kotonakaan. Avasimme matkalaukut ja totesimme, että tuomisemme olivat säilyneet ehjinä. Seuraavana päivänä alkoi pyykinpesurumba. Toipuminen eteni hitaasti, mutta varmasti. Alkoi arkeen sopeutuminen, joka jatkuu vieläkin. Kyllä se tästä. Tämä matka on nyt taputeltu. Siispä kohti uusia haasteita – ja uusia matkoja.

Pomeranssi by Iisalmi 6.11.2024

Lähellä piti - tilanteesta on pakko kertoa hiukan vielä tässäkin yhteydessä, vaikka siitä joskus aiemmalla blogialustallani olen jo kertonut. Vuonna 2020, kun vietimme talvea Kreetalla, Agia Marinassa, luoksemme tuli valkoharmaa kissa. Hoidetun näköinen. Kiersi meidän kummankin jalat ja adoptoi meidät. Sen jälkeen hän hyppäsi matkailuautoomme ja asettui taloksi. Valkosukaksi hänet
nimesimme. Myöhemmin pihapiiriimme ilmestyi toinen, mustanruskea kulkukissa, josta myös tuli monien vaiheiden jälkeen kissamme. Mustasilmäksi me hänet nimesimme. Molemmista on tallessa useampikin blogi. Valkosukan olisimme halunneet kotiin viedä, mutta se olisi vaatinut toimenpiteitä ja riski menettää hänet olisi monien maiden läpi palatessamme ollut suuri.

Mutta tämän blogin tarkoitus ei ole kertoa heistä, vaan niistä kissoista, jotka pihapiirissämme meitä tällä reissullamme ilahduttivat. Nuo aiemmat kokemukset toki olivat opettaneet meille ymmärtämään hieman kissan elämää. Vastapäisellä kujalla ja eräässä jo puoliksi romahtaneessa talossa asusteli joukko kisoja. Kaikki olivat hyvin hoidetun näköisiä luultavasti syistä, joista myöhemmin kerron. Kaikkiaan kissoja lähinurkilla oli laskujemme mukaan seitsemän. Joku vieraileva tähtikin joskus paikalle piipahti.

Siinä terassilla istuessamme me katselimme kissojen elämää kuin televisio-ohjelmaa. Väitän, että meidän televisiokanaviltamme tulee hemmetin monta paljon huonompaa TV-sarjaa. Oli kaksi valkoista kissanpentua, heidän valkoinen isukkinsa ja mustavalkokirjava mammansa. Oli parikin
mustavalkoista kissaa, joista toinen oli se pörröhäntä, joka rellottaa blogisivustoni etusivulla. Lisäksi oli ruskean harmaa, kirjava kissa, jonka tiikerikissaksi nimesimme.

Tulimme tosiaan tietämään, ketkä ovat sukua keskenään. Siis yksi neljän hengen pesue. Mutta kaiken kaikkiaan sopu koko joukossa oli hyvä. Kertaakaan emme nähneet mitään tappeluun viittaavaa. Sen sijaan näimme lukemattomia kertoja, miten valkoiset pennut saivat iloa pienestä kivestä ja miten he keskenään mäikkäsivät (leikkivät). Näimme myös, miten emo leikki pentunsa kanssa. Samalla tavalla kuin pennut leikkivät keskenään. Myös nämä aikuiset kissat antoivat huomiota toisilleen. Halata ne eivät osanneet, mutta lämpimästi puskea toisiaan.

Vastapäisessä talossa asui keski-ikäinen mies, jolla vuosi sitten oli vielä koira, joka ilmeisesti oli nyt vanhuuttaan kuollut. Nyt hän ruokki kissoja säännöllisesti joka päivä. Ja kissat tiesivät koska on ruoka-aika ja vähää ennen he asettautuivat hänen ovensa lähelle. Vesikuppi oli aina myös ulkona tarjolla. Miehellä on mopo, joka seisoi ulkopuolella. Mamin, siis pentujen emon lempipaikka oli maata mopon istuimella. Olihan se toki pehmeämpi ja lämpimämpikin kuin asfaltti. Jotenkin se näytti huvittavalta.

Tiikerikissan koti oli vastapäisen talon toisessa kerroksessa. Näimme useat kerrat, miten tuo kissa tuli viereisen talon kattoa pitkin kotiin ja hyppäsi parvekkeelle. Sitä, miten hän pääsi katolle, sitä emme valitettavasti nähneet. Näimme myös, miten se joskus makasi parvekkeen kaiteella ja katseli ympäröivää elämää. Hän oli näistä kissoista ainoa, jolla oli panta. Panta kissalla merkitsee Kreetalla sitä, että hän on jonkun oma.

Vuokraemännällämme Popilla on hyvä sydän. Joka kerta käydessään hän antoi kissoille ruokaa, kissan nappuloita. Hän saattoi laittaa niitä jopa vastapäisen talon kulmalle, mutta hänen ovensa pielessä oli myös ruokakuppa ja vesiastia. Mekin halusimme kantaa oman kortemme kekoon. Saimme Popilta ohjeet ja niinpä meidänkin ovemme pieleen ilmestyivät ruoka- ja vesiastia.

Sellaista kiintymystä, mitä 2020 koimme, me emme nyt kokeneet. Kaiken lisäksi nämä kissat eivät olleet seurallisia eivätkä silityksen tarpeessa, minkä erään ohikulkijan yrityksistä huomasimme. Silti noista kissoista oli meille runsaasti iloa ja ajanvietettä. Monta kuvaakin heistä tuli otettua.

Pomeranssi by Iisalmi 29.10.2024

Ne, jotka Kreetalla eivät ole käyneet, eivät ymmärrä, mitä täällä voi kokea. Ei sellaista koe Kanarialla, Espanjassa tai itse asiassa
missään muualla, Voisimme kuvitella, että Japanissa tällainen olisi mahdollista. Mutta se, mitä me olemme kokeneet, se edellyttää avointa mieltä, antautumista, ei perinteistä turistin asennetta.

Tänään me koimme ihanan hetken ravintolassa. Duo, sirtaki ja kitara, pölähtivät ravintolaamme. Etenkin sirtakin soittaja oli taitava. Koko ravintola taputti heidän esityksilleen. Mekin saimme oman esityksemme. Zorbaksen. Konkurssikypsänä maksoin siitä kympin. Tapahtuneesta jäi suorastaan makea maku suuhun. Tässä iässä en enää sano, että ikimuistoinen juttu.

Kuten tiedätte, MunRakas poltteloo, siis tupikkia. Kyseisessä ravintolassa hänen pyytäessään tuhkakuppia, tarjoilija fiksusti sanoi, että lasten takia sisällä ei saa polttaa. Kun lapset lähtivät, tuhkakuppi ilmestyi pöytäämme.

Aiemmissa tarinoissani en ole kertonut kaikkea meidän tapaamisestamme Dimitriksen kanssa. Kun kysyin häneltä, montako kissaa ja montako koiraa Despinalla (hänen vaimollaan) on, hän kertoi että 12 kissaa ja seitsemän koiraa. Hän ehdotti, että veisimme yhden niistä kissoista Suomeen. Hän näki vaivautuneen ilmeemme, että juridisesti se on hieman hankalaa. Minä pakastan sen teille, oli Dimitriksen resepti. Se kuvatkoon meidän yhteistä huumorintajuamme.

Näiden viikkojen aikana meidän naapurustossamme on ollut paikallisia asukkaita, jotka eivät ole meitä tervehtineet. Olemme sitä hiljaisesti ihmetelleet. Nyt, kaikki tervehtivät. Emme enää ole ohikulkevia turisteja. Kuulumme kalustoon.

Täkäläisen punkinkin minä reiteeni sain. Sattumalta huomasin. MunRakas otti sen pinseteillä pois. Desinfiointiainetta haavaan. Jokusen aikaa kateltiin, aiheuttiko se suurempia vahinkoja. Emme ole vieläkään varmoja. Jos kirjoitan joutavia, voin aina syyttää punkkia. Nyt reidessä on vain pinsettien aiheuttama rupinen reikä.

Tässä, terassillamme istuessamme, olemme tavanneet lukemattoman määrän suomalaisia. Voin valehtelematta sanoa, että Vantaalta Utsjoelle. Me olemme monille olleet eräänlainen puolimatkan krouvi. En tiedä, tunnistaako suomalainen suomalaisen, mutta me olemme sen tehneet. Pisimmillään keskustelut ovat kestäneet tunnin. Harmittaa vain, että emme ole ymmärtäneet tarjota jotakin.

Istuimme eräänä iltana rantaravintolassa ja kuuntelimme viereisen pöydän keskustelua. Arvoin, oliko murre tanskasta vai norjasta. Pienen pohdiskelun ja kuulohavaintojen jälkeen päädyin Norjaan. Kerroin sen heille. Oikea valinta. Kaiken lisäksi yksi kolmihenkisestä seurueesta puhui myös suomea. Aina kannattaa olla utelias.

Me voimme tehdä lomamatkoja perinteiseen tapaan. Katsomalla maisemia, ottamalla aurinkoa, uimalla. Meille se ei valitettavasti enää riitä. Meille tärkeämpää on nykyään elämys. Ja sen voi saada vain ja ainoastaan paikallisilta asukkailta. Meri, maisemat, eivät meille riitä. Siksi me hakeudumme paikallisen asutuksen keskelle. Siitä täällä syntyy helevetisti vahvempi tunne kuin Pöllösenlahdella.
Herää kysymys, MIKSI. Täkäläinen ihminen on toista rotua kuin me suomalaiset. Meidän pitäisi tulla tänne opiskelemaan yhteisöllisyyttä.

Kiitos että jaksoitte. 20.10.2024

Taksi tuli ja tämän episodin lopuksi Manos esitteli meidät taksikuskillemme ja hänet meille. Hänen nimensä ei kylläkään painunut mieleeni. Tällä kertaa ajoreitti Horiatikoon oli mielenkiintoinen, mutta meille hyvin tuttu. Taksimme ajoi ns. yläkautta. Loppumatkan olimme todella tutuilla kaduilla, joita olimme tallanneet lukemattomia kertoja.

Horiatiko. Näin jo kaukaa, että myös Despina, siis Dimitriksen vaimo, on paikalla. Lämpimät halaukset ja kysymys, mitä kuuluu. Despina taputti rintaansa ja totesi, että nyt sydän on kunnossa. Olimme hyvissä ajoin paikalla, melkein ensimmäiset asiakkaat. Oli tuulista, piti panna pitkähihaista
päälle. Menetimme sen hetken, jolloin olisimme voineet otattaa yhteiskuvan Dimitriksen ja Despinan kanssa. Tulimme myös tietämään, että heidän poikansa ovat Jorgos ja Janis. En tiedä miten ne täkäläisittäin kirjoitetaan. Jorgos sanoi minulle, että hän tarkistaa ensi vuonna, muistanko hänen nimensä.

Tietäen Horiatikon annosten suuruuden yritimme pitkän kaavan mukaan löytää ruoka-annoksen, jonka söisimme puokkiiin (siis puoliksi). Viimein sen löysimme. Porsaanleikkeen pippurikastikkeella. Kun lautanen tuotiin eteemme ja pari pikkulautasta, totesimme, että valintamme oli oikeaan osunut. Lautasella oli pihvi, jonka kokoista en koskaan aiemmin ollut nähnyt. Ystävämme Masa on sellaisen
nähnyt, mutta Masan tarinoita ei lasketa. Sitten heräsi kysymys, tekikö Despina tämän vain meitä varten? Siihen kysymykseen tuskin koskaan saamme vastausta.

MunRakas hiukan näykkäili pihviä, mutta minä, Despinaa kunnioittaen, söin sitkeästi loput pihvistä, joka todella oli suorastaan loistava. Etenkin se pippurikastike. Tuulinen ilma valitettavasti heikensi tunnelmaa, sillä pihvi ehti loppupuolella jäähtyä. Osa rehuista, joiksi vihanneksia usein nimitämme, jäi syömättä. Loppuosa episodista oli tuttua tavaraa. Toinen mukillinen viiniä, leivokset jäätelöllä ja kaiken kruununa MunRakkaani rakastamaa hunajarakia pullollinen. Ei iso, mutta riittävä.

Tilasimme taksin tutusta firmasta. Riemumme oli todella suuri, kun kuljettajana oli itse pomo, meidän hyvin tuntemamme George. Hänen kyydissään olimme 2019–2020 kymmeniä kertoja. Matkalla muistelimme menneitä. Hän lupasi, että jos vielä tulemme Kreetalle matkailuautollamme, hänen pihallaan Geranissa on tilaa. On sähköt, on vesi jne. Siinä jo matkan aikana
silittelimme toisiamme. Tapa, joka Suomessa voitaisiin tulkita väärin.

Tulimme perille. Kuljettajammekin nousi ulos autosta. Hän halasi meidät molemmat lämpimästi. Onko kukaan matkustaja halannut taksikuskia tai taksikuski matkustajaa siellä koti-Suomessa? Tuskinpa. Kun pääsimme sisälle, kyyneleet tulivat meiltä molemmilta. Näin voi tapahtua vain Kreetalla. Ihanan iltapäivän/illan päätös oli täydellinen. Odottamaton ja ehkä juuri siksi piste i:n
päälle. Matkalla puhuimme taksikuskimme kanssa juuri siitä, että pitää olla ihminen
ihmiselle. Siinä on se suurin viisaus, jonka täällä olemme oppineet.

Näillä kulumilla 19.10.2024

PS. Eino Leino kirjoitti aikanaan runon/runoelman: Hymyilevä Apollo (1898). Jos ette ole sitä runoa lukeneet, kannattaa lukea tai vaikka kuunnella YouTubesta ääninauhalta. Kokonaisuutena. Siinä runossa on todella suurta viisautta, joka sopisi tähänkin päivään.

Aamuisin olemme yleensä heränneet kahdeksan kieppeillä. Silloin iskee MunRakkaani tupikin (tupakan) tuska. Parhaimmillaan lämpötila on silloin
ollut 22 astetta. Tänä aamuna se oli viileimmillään, vain 17 astetta. Meillähän
on aina oma lämpömittari mukana, joten lämpötilaa ei tarvitse arvuutella. Hiukan
piti vedellä pitkähihaista päälle.

Me syömme satunnaisesti aamupalaa. Joskus se on enemmänkin lounas kuin aamupala. Kahvia emme ole täällä juoneet, vaikka osa kreetalaista kulttuuria onkin kahvikulttuuri. Olemme juoneet teetä. Piazza, josta aiemmin kerroin, on juuri sellainen paikka, josta kahvia toimitetaan milloin, minnekin, skootterilla. En tiedä, paljonko kahvimukit perille toimitettuna maksavat, mutta tuskin paljoa. Sen ilmiön me opimme jo talvella 2019–2020.

Kuten aiemmin olen kertonut, osa kadustamme on paikoituskiellossa. Siitä huolimatta siihen autoja paikoitetaan. Tänä aamuna tuli isolle nosturiautolle tukala tilanne. Yläkerran parvekkeet olivat vaarassa väärin paikoitettujen autojen takia. Lopulta tilanne johti umpikujaan. Tarvittiin jälleen korttelimme yleismies Jantusta, parturiani Manosta. Hänen avustuksellaan nosturiauto selvisi seuraavalle kadulle. Näin täällä elämä toimii.

Olemme muutoin ihailleet täkäläistä paikoituskulttuuria. Rohkenen väittää, että siellä koto-Suomessa yksikään auto ei muita autoja kolhimatta mahtuisi niin pieneen väliin kuin täällä. Tosin on sanottava, että täkäläinen autokantakin on lähtökohtaisesti lyhyenläntä. Täällä parkkipaikat ovat kortilla. Meidän naapurin rouvammekin joutuu paikoittamaan autonsa välillä toiselle kadulle. Kun tila vapautuu, hän tuo sen omalle kadulle. Auto on 30 vuotta vanha Fiat, niillä vanhoilla neljällä vinoviivalla. Kuten tarina kulkee, susi jo syntyessään.

Meidän ainoa ongelmamme täällä on ohikulkeva liikenne. Kaiken kaikkiaan liikenne on melkoinen, vaikka katu on yksisuuntainen. Ehkä juuri siksi? Monet ajavat ohitsemme tyylikkäästi, jopa tervehtien, mutta sitten on niitä, jotka ajavat tuhatta ja sataa. Kaiken lisäksi useiden, etenkin
skoottereiden koneet ovat jo aikansa eläneet. Helvetinmoinen käry, kun moottoriöljy palaa. Sen tuoksun me tämän jälkeen tunnistamme.

Me katselemme/kuuntelemme herkällä silmällä ja korvalla ympäröivää maailmaa. Seuraava kappale ei millään tavalla liity tähän tarinaan, mutta olihan se pakko kertoa. Täällä olisi hyville ortopedeille töitä. Joka päivä ohitsemme kulkee pitkänhuiskea, varttuneessa iässä oleva, kohtelias herrasmies ja ilmiselvästi lonkka on paskana. Hän käy joka päivä uimassa. Sama oli tilanne jo vuosi sitten. Kävelykepin käyttö on täällä yleisempää kuin siellä jossakin. Aina en ole varma, johtuuko se tarpeesta vai huomion hakemisesta.

Ja siunatuksi lopuksi. En tiedä paljastanko minä nyt jonkinlaisia sotasalaisuuksia, mutta Naton hävittäjän ylilennosta pomppasi mieleen muistikuvia. Vielä silloin, 2019–2020, koneet lensivät Kreetalla yleensä vain maanantaisin. Eikä koskaan kyseessä ollut taisteluharjoitus. Silloin vain lenneltiin. Nyt pääsääntöisesti kyseessä on aina taisteluharjoitus. Nyt koneet ovat lennelleet täällä jopa sunnuntaisin. Lähi-Idän tilanne, valisti joku täkäläinen meitä. Loput sotasalaisuudet jätän kertomatta.

Lunttilappuni mukaan tulomatkalla ensimmäisen drinksun tulo kesti puolitoistatuntia. Kuivasuille se ei ole mitään, mutta minulle, loppasuulle, se oli lähes janokuolemaan verrattava tilanne. Kuten aiemmin olen kertonut, palvelu ei koneessa muutoinkaan ollut tyydyttävää. Korostan vielä, että en valita pienistä.

Toinen merkintä lunttilapussani oli maaston muodot ylhäältä päin katsottaessa. Matkalla ja tänne laskeutuessamme. Taas tulee mieleen tuo sanonta, kauneus on katsojan silmissä. Kolmas havainto, jonka lunttilappuuni olin kirjoittanut: Koneen koko. Sen tajuaa vasta ulos tultuaan. MunRakasta odottaessani minä suorastaan ihailin konettamme, jolla olimme tulleet. Kun me putkea pitkin vaellamme koneeseen, tajunta ei riitä mittasuhteitten tajuamiseen.

Minä hävitän nyt tämän lunttilapun. Se on käytetty. Finnairin tarjoiluun liittyvän paperipyyhkeen. Johannalle vielä tiedoksi, että on niitä muistiinpanoja muuallakin. Kunhan löydän ne.

Kreetalainen vieraanvaraisuus, ystävällisyys, on jo kauan sitten sulattanut sydämemme. Kohtelias tervehtiminen, joka tilanteessa. Kalimera, jasas. Mutta kun se ei välttämättä pääty siihen. Eräänä päivänä muuan kävelykepin kanssa kulkeva ikääntynyt naishenkilö antoi MunRakkaalle paketin rinkeleitä. Hän oli käynyt leipäkaupassa. Eilen sama ihana mamma antoi meille pussillisen pieniä, kuivia rinkeleitä. Väkisinkin kumpuaa kysymys: Miksi? Ei tällaista tapahdu koti-Suomessa, emmekä muuallakaan ole siihen koskaan törmänneet.

Tärkeää on muistaa, että kreetalainen on aina ensisijaisesti kreetalainen, vasta toissijaisesti kreikkalainen. Se on meille useasti kreetalaisittain kerrottu. Sillä saattaa olla merkitystä eli et välttämättä koe samaa yhteisöllisyyttä muualla Kreikassa. Vuokraemäntämme Popi antoi
kreetalaisuudelle tietyn nimityksen. Sanoi myös, ettei osaa kääntää sitä englanniksi. Ehkä vielä joskus saan sen ylös kirjoitettua, vaikka vain täkäläisellä murteella.

Saksalaiset miehittivät aikanaan Kreetan, mutta eivät koskaan kyenneet miehittämään sitä kokonaan. Olemme nähneet solan, jota pidemmälle etelään saksalaiset eivät tällä saarella päässeet. Surullista on aina nähdä Malemen saksalainen hautausmaa ja toisaalta, Soudan, liittoutuneiden
hautausmaa. Niin lämmintä täällä ei koskaan ole, etteikö vilu tulisi. Unohtamatta niitä täkäläisiä sankareita, joista yhdentoista sankarin muistomerkin luona olemme matkailuautomme kanssa yöpyneet. Luin viime yönä, että kreetalaisia kuoli saarta puolustaessaan lähes 9.000. Heistä 2.000 oli naisia ja lapsia.

Kuten varmasti olette havainneet, olen myynyt tai luovuttanut sieluni Kreetalle. Parempi niin kuin pirulle. Tämän tarinan kruunuksi vielä pari pientä tapahtumaa. Naapurimme, varttuneessa iässä oleva, aina mustiin pukeutunut rouva toi MunRakkaalle oksan basilikaa. Tänään, fyysisesti heikossa kunnossa oleva rouva antoi hänelle pienen oksan chiliä. Tätä on kreetalaisuus. Yksissä muistiinpanoissani lukee kreetalaisuuden pitkä oppimäärä. Älkää kysykö enempää. Tulen vielä kertomaan täkäläisistä elämyksistä. Jos kiinnostaa, pysykää kanavalla.

Täällä jossakin 17.10.2024

Olimme jo aiemmin päättäneet, että sunnuntaina menemme Agia Marinaan, Sebastianin rannalle ja sitten Horiatikoon. MunRakkaani kävelykunnon tietäen ehdotin, että myös menomatka tehtäisiin taksilla. Mutta kuinka saamme taksin, koska Geranista sitä ei kannattanut tilata? Siis meidän perinteiseltä kuljetusfirmaltamme.

Kuinka ollakaan, sunnuntaista huolimatta, yleismies Jantunen, parturini Manos, oli näköetäisyydellä. Hän oli jo poislähdössä, mutta muutamalla huispautuksella hän saapui luoksemme. Taksi on kaikkialla taksi. Niin myös täällä. Alkoi Manoksen soittorumba. Liekö vasta viides soitto tuottanut tuloksen. Manos odotti, että taksi varmasti saapuu, Kysyimme, mitä taksimatka Agia Marinaan maksaa. Manos pyöritti kättään, oli vaivautuneen näköinen ja vastasi, että se riippuu …

Istahdimme Mersun kyytiin. Tuttua menoreittiä, rantatietä. Taksimme ehti jo ajaa Sebastianin ohitse, kunnes MunRakas heräsi. Lasku 15 euroa. Konkurssi entistä lähempänä. Palasimme takaisin pätkän matkaa. Tuttu polku rantaan. Tutut pitkospuut, tosin poikittain. Polkua valaisevat lamput oli uusittu. Hyvännäköiset.

Miehitimme (?!?) aurinkoisen pyöreän pöydän. Tarjoilija liiteli luoksemme. Pettymykseksemme emme saaneet Charmaa, sillä juuri tässä ravintolassa olimme aikanaan Charmaan tutustuneet. Oluet saimme ja pienen pohdiskelun jälkeen pasta carbonaran puokkiin. Sitäkään emme kokonaan jaksaneet syödä.

Tarjoilijamme väitti tunnistavansa MunRakkaani. No kukapa häntä ei tunnistaisi. Kysyimme vanhasta
rantapojasta. Iivanaksi olemme hänet ristineet. Hän on kuulemma Valkovenäjältä, Minskistä. Nyt jossain toisessa hotellissa töissä. Kysyin seuraavaksi, mistä hän on. Ranskasta, läheltä Lilleä, läheltä Belgian rajaa. Kertoi olleensa täällä jo yli 10 vuotta. Sukua hän tapaa silloin ja tällöin, siellä ja täällä. Teille näillä tiedoilla tuskin on merkitystä, mutta meille niillä on. Ne täydensivät sitä kokemusta, joka meille syntyi aiempina vuosina. Meille ne olivat palapelin puuttuvat palaset.

Ja sitten rantsuun. Meille maksuttomille peteille. Pehmusteet oli uusittu. Ne olivat jopa mukavat. Otin pienet tirsat, aaltojen loisketta kuunnellessa. Tuuli melkoisesti. Uni tuli. Välikuolema virkisti mahtotttomasti. Siitä selviydyttyäni ja laskut maksettuamme kävelimme rantakadulle ja kuinka
ollakaan, matkan varrelle tupsahti Piazza. Lämpimät kädenpuristukset jälleen kerran Stelioksen kanssa. Vanhat muistot kumpusivat pintaan. Tilasimme puoli kiloa viiniä (siis puoli litraa). Nautimme
antaumuksella menneiltä muistellen. Sitä, kuinka ekan kerran lähes viisi vuotta sitten Sebastianin rannalla rakkaan Johannan tapasimme tai paremminkin, kuinka hän minut bongasi. Kun viinimme alkoi loppua ystävämme Stelios käski tuoda meille toiset. Sitä kannua tyhjentäessämme MunRakas tajusi, että kiitti, nyt riitti. Lasku 6,90.

Tilasimme taksin, tutusta firmasta. Läksimmä kotia. Ei kannata pelehtiä, jos pelimerkit ovat vähissä. Taksimme ajoi jo tutuksi tullutta paluureittiä. Valtatien kautta. Olimme kotiovella. Turvallisesti. Löimme käsiä yhteen rinnan ympäri. Oikea vasemmalle ja vasen oikealle. Hyvä me. Järki oli jälleen voittanut. Ei uusia vahinkoilmoituksia vakuutusyhtiölle.

Mitä minä tästä opin? Ensimmäisen kerran MunRakkaalla oli tilannetajua. Kun taksamittari on täynnä, silloin lähdetään kotiin. Horiatiko jäi kokematta, mutta sen me ehdimme kokea ensi
viikolla. Täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Toinen asia minkä opin. Jos olet kiinnostunut ihmisistä, kuulet ihmeellisiä tarinoita. Siksi kannattaa aina kysyä, mistä olet. Siitä yleensä tarinat alkavat. Niin meille on käynyt lukemattomat kerrat.

(Turvallisuussyistä) täällä jossakin, 13.10,2024

Hanian venetsialainen satama on yksi kauneimpia maisemakuvia, joihin olen elämäni varrella törmännyt (ellei Lappia lasketa). Pakkohan se oli tälläkin reissulla ainakin kerran nähdä. Pitkin hampain, mutta
kuitenkin, kohti satamaa. Tuttu reitti, ei harha-askelia. Venetsialaiseen muuriin törmättyämme käännyimme oikealle. MunRakkaani käänsin miltei välittömästi vasemmalle, koska siinä oikealla näkyi Zaran myymälä. Siihen en halunnut hänen eksyvän.

Käännyttyämme satamaan johtavalle kävelykadulle vastaamme tuli, kuinka ollakaan, tuttu kapakka. Kapakan sisällä on peliluola, mutta sinne emme ole tähän ikään mennessä sortuneet. Oluet tilasimme, mutta valitettavasti Charmaa ei ollut tarjolla. Alfat saimme. Kapakan ulkopuoliset pöydät täyttyivät pikkuhiljaa – suomalaisilla. Oli isompi seurue ja eräs pariskunta. Lähtöä tehdessämme pariskunta aloitti keskustelun kanssamme. Olivat eka kertaa Kreetalla. Kerroimme pienen palan omista kokemuksistamme. Valitettavasti heidän lentonsa on tänään, joten Mikis Theodorakisin haudalla he eivät enää ehtineet käymään. Se ilmiselvästi jäi heitä harmittamaan.

Jatkoimme matkaa satamaan ja kävelimme sen länsirannalle. Pelkästään siitä syystä, että sieltä näkymä satamaan on kuvauksellisin. Katselimme ohi kulkevia veneitä, joissa mainostettiin lasilattiaa. Siis näkymää meren pohjaan. MunRakas kysyi minulta, haluaisinko? Vastaus tuli alta aikayksikön: EN

Tilasimme ’paikallisen’ pizzan puokkiin nälkätilanteemme tuntien. Se oli totaalinen pettymys. Puolet yhteisestä pizzastamme jäi syömättä. Kokemuksestamme saamaamme huonoa makua lievitti kuitenkin hunajaraki. MunRakas maiskutteli sitä vielä tänäänkin.

Kävelimme rantaa pitkin takaisin kotiin. Pieni aaltojen loiske, mutta yllättävästi vesi oli kirkasta. Välipysähdyksiä silloin – ja tällöin. Yhden pysähdyksen (juomatauon) taktiikalla yritimme selvitä kotiin. Anopillekin näin kukkia vietäväksi. Helevetinmoinen kaktus, mutta … kukassa.

Olin jo kääntymässä kotia kohti, kun MunRakas valisti, että nyt mennään syömään katkarapuja kantakapakkaamme. Suunta muuttui. Siitä rantakatua pitkin Me Nou ja risat ravintolaan. Charmat saimme ja hetkenpäästä jättimäiset katkarapumme. Kuten useimmat tietävät, syönti ei ole kaunista, eikä jälki syönnin jälkeen. Ei se ollut tälläkään kertaa.

Heinolalaiset ystävämme löysivät meidät kantapöydästämme. Olivat kuulemma menossa vanhaan kaupunkiin, siis venetsialaiseen satamaan syömään. Pienet viinit otettuaan he kuitenkin totesivat, jotta taitaa jäädä tällä kertaa vanha kaupunki kokematta. Tilasivat ruokalistan. Annoimme omia ruokasuosituksiamme.

Pientä selkkausta laskun kanssa. Yksi kymppi oli livahtanut laskuumme, jota emme ymmärtäneet. Pienen selvittelyn jälkeen paljastui, että se kymppi oli ylimääräinen, mutta ei ollut laskun loppusummassa mukana. Tarkistin asian ja totesin, että näin oli. Aina siis kannattaa tarkistaa lasku.

Siitä sitten kapusimme hiljalleen, alkupään kadun nimeä en muista, mutta pääosin Valestraa pitkin kotiin. Leveys noin kolme metriä, joka tälläkin kertaa yksien rakien jälkeen riitti. Näimme ja kuulimme avoinna olevia televisioita. Näimme ikkunoista paikallista elämää. Sitä me emme koskaan näe koto-Suomessa.

Kuten olen useassa yhteydessä kertonut, me olemme elokuvafriikkejä. Siis elokuvien suurkuluttajia. Kotiin päästyämme katsoimme tulevan 007:n päätähden Jason Stathamin: Transporter 2. Eikä se vielä meille riittänyt, katsoimme myös yhden lempparielokuvistamme: Viimeinen samurai. Sen
jälkeen uni tuli aika nopeasti.

Petrof 14, Chania, Crete, 12.10.2024

Torstaisin Nea Horassa muutaman korttelin mittainen kadunpätkä on valjastettu paikallisille markkinoille. Katselimme vetokärryjen kanssa markkinoille vaeltavia paikallisia. Näimme myöhemmin, että vetokärryt olivat tarpeen. Ne olivat miltei täynnä. Viikon ’eväät’ oli kärryihin lastattu.

Muutamat markkinat ovat meiltä jääneet väliin. Eka kerralla MunRakas ei löytänyt markkinoille ja toisella kerralla laiskuus yllätti, vaikka matkaa markkinoille on noin puolkilsaa. Markkinoiden viehätys on siinä tunnelmassa. Markkinat voivat olla sinulle joko kokemus tai elämys. Meille se on kokemuksen myötä elämys.

Tuttua reittiä astelimme vetokärryjen suuntaan. Tutun lähikoulun ohitse ja siitä oikealle. Olimme perillä. Meidät vastaanotti, kuten tapanani on sanoa, pitkät pöydät rätei ja lumpui. Onneksi sellaisten tarvetta ei ollut. Hinnat nimittäin olivat naurettavan halvat. Siitä näiden kerjuun
koristeiden läpi tunkeuduttuamme tulimme energiapitoiselle alueelle. Oli sitä ja tätä syötävää.

Maistelin oliiveja. Minun herkkujani. Ostamatta jäivät. Ihailimme paikallisia tomaatteja ja ennen kaikkea perunoita. Meiltä ei tulisi kerralla syötyä edes yksi täkäläinen peruna. Sen kokoisia ne täällä ovat. Sitten vastaan tulivat hedelmät. Niitä olimme tulleet hakemaan. Taskussani oli kolikkoina kymppi.

Ostimme viinirypäleitä ison pussin. Ihania, makeita, täkäläisiä. Ostimme tomaatteja, jollaisia siellä koto-Suomessa ei koskaan saa, siis näin lihaisia. Luumuja ja persimoneja. Minun kympin kolikkoni
riittivät vallan mainiosti kaikkiin näihin ostoksiin.

Sitten päätimme ostaa täkäläistä juustoa. Sitä olimme ennenkin ostaneet. Savustettua vuohenjuustoa. Hienona täkäläisenä eleenä on vielä todettava, että juuston myyjä ei myynyt meille valmiiksi pakattua juustoa. Hän halusi ehdottomasti myydä ja pakata meitä varten tuoretta juustoa.
Sen siis saimme.

Eihän meikäläinen näin pitkästä reissusta koskaan selviä ilman välikaljaa. Olin miltei toivoton, kunnes MunRakas valisti, että tulomatkalla oli jokin kapakka. Lyhyen tutustumisen jälkeen se paljastui lähikaupaksi, jolla oli myös juomapöytiä ulkosalla. Joimme 0.75 pullon Charmaa
puokkiin. Siinä joutastelimma. Mietimmä, mitä sitten tehemmä.

No – MunRakas oli sen verran virkistynyt, jotta yksi pöytäliina oli pakko hankkia. Hitonmoinen selvittely kauppiaan kanssa, millainen pöytäliina. Viimein yhteisymmärrys löytyi. Riittävän pitkä, mutta kappee. Konkurssi läheni 15 eurolla.

Nyt reissun päätteeksi olemme kotosalla. Pakko on myöntää, että voimille otti. Tässä juuri ostettuja, makeita viinirypäleitä nauttiessani tulee väkisinkin uudelleen mieleen, oliko se kokemus vai elämys? Meille se oli elämys. Vaikka kuinka monta kertaa kävisimme toripäivinä Iisalmen torilla, me emme koskaan oppisi tuntemaan samalla tavalla. Täällä tunneherkkyys, jota aina silloin tällöin olen peräänkuuluttanut, nousee arvoon arvaamattomuuteen.

Siksi me tulemme tänne. Kaikki aistimme ovat uudella tasolla. Ne ovat hereillä ja avoimina, tässä ja nyt.

Petrof 14,Chania, Crete, 10.10.2024

PS. Tänään todennäköisesti ovellamme kävi sisään tunkeutujia (varkaita). Onneksi satuin olemaan kotona.

Sitten toisaalla on blogistin miltei hurmoksellisia hetkiä. Ajatusten virta kulkee nopeammin kuin kädet ehtivät tekstiä suoltaa. Minä kirjoitin tänään kaksi blogia. Toisen kanssa taistelin, toinen suorastaan vei minut mennessään. Niistä nämäkin ajatukset kumpusivat.

Muistelimme äskettäin jotakin aiempaa reissuamme tänne. Pientä hotelliamme Plataniaksessa, jonka toisessa kerroksessa asuimme. Ovemme ulkopuolella, ulkokäytävällä, oli nurkkaus aivan kuin meitä varten tehty. Siinä olivat aurinkotuolit. Siinä saatoimme ottaa aurinkoa muista hotellin
asiakkaista piittaamatta. Samaiselta paikalta oli upea näkymä merelle ja hotellin uima-altaalle.

Rupesimme miettimään, mitä silloin koimme. Aurinkoa, toistemme seuraa, jossa koskaan ei ole ollut valittamista. Mitä muuta? Olosuhteiden muutoksen keväiseen koti-Suomeen. Aurinko helli silloin toisella tavalla täällä Kreetalla kuin siellä Pohjolassa. Kesän aikaistus oli kyseessä, mutta … siinäkö kaikki.

Tuo edellä kerrottu ei enää riitä meille. Aurinkoa me saamme, mutta emme enää yritä etsiytyä aurinkoon. Aurinkoa saimme tänä kesänä tarpeeksi myös koto-Suomessa. Me kaipaamme elämyksiä. Sellaisia, joita ei koe koto-Suomessa. Niitä ovat tarjoilleet meille täkäläiset ihmiset. Ja me olemme olleet vastaanottavaisia.

Näiden parin viikon aikana me olemme kokeneet, sisäistäneet, kreikkalaisen ja suomalaisen luonteen erilaisuuden. Minä jossakin peräänkuulutin yhteisöllisyyttä. Täällä sitä on, pitäisikö sanoa, että leveä sylillinen. Joskus käytän sanontaa, että enemmän kuin laki sallii. Meillä sitä ei eräitä alueellisia poikkeuksia lukuun ottamatta ole.

Sitten tulee tärkein pointti. Jos majoitut rantahotelliin, et koskaan tule tietämään, tuntemaan kreikkalaista yhteisöllisyyttä. Toisen huomioimista, vaikka hän olisi ns. turisti. Meitä tosin ei enää luokitella turisteiksi, me tunnemme olevamme osa yhteisöä.

Siksi sanonkin teille kaikille blogisivustoni lukijoille, unohtakaa rantahotellit. Niillä on ilman teitäkin riittävästi asiakkaita. Asettukaa paikallisen asutuksen keskelle. Meilläkin on vielä yksi unelma, että jos Luoja suo ja viskaalit sallii, me viettäisimme kuukauden tai kaksi jossakin täkäläisessä pikkukylässä, jossa tuskin kukaan puhuu muuta kieltä kuin kreikkaa. Se tunne, että on osa täysin vierasta yhteisöä, on suorastaan huumaava.

On vaikea tarkemmin kertoa miltä tuntuu, kun tuntee olevansa osa täkäläistä yhteisöä. Sitä tunnetta emme koskaan ole kokeneet koto-Suomessa ja tuskin tulemme kokemaan. On ystäviä, mutta se ei ole yhteisöllisyyttä. On naapureita, joista toiset tervehtivät kohteliaasti ja joista toiset eivät tervehdi. Täällä kaikki tervehtivät, olitpa tuttu tai ventovieras. Siksi meidän sydämemme hyrisee täällä Kreetalla.

Vielä yksi pointti. Täällä me jäyhät suomalaiset tutustumme toisiimme asuinpaikkakunnasta riippumatta. Toki se vaatii hieman kemioiden samankaltaisuutta. Sitten jaetaan kokemukset, annetaan vinkkejä toinen toisillemme. Muistikuvani vastaavista tilanteista rantahotelleista ovat
pinnallisia. Ei siellä koskaan tutustuttu samalla tavalla kuin täällä kylällä. Poikkeuksiakin toki on.

Yhteenvetona totean, että meidän kokemustemme perusteella te, joilla seurana ei ole lapsia tai muita turismiin opetettavia, tulisitte maasta riippumatta kansan keskuuteen. Niin me teimme aikanaan myös Thaimaassa 2012–2013. Silloin saisitte kymmenkertaisen kokemuksen, silloin kokisitte elämyksen, kuten me, nyt ja jo aiemmin.

Petrof 14, Chania, Crete, 8.10.2024

Maanantai. Uusi viikko alkoi ja uusia kujeita mietittiin. Arvottiin ns. lukujärjestystä. Lopulta minä läksin Manoliksen partahoitoon, siis partani siistimiseen. Miellyttävää musiikkia taustalla ja lämmin partasuti vaahtoineen. Miltei unettavaa. Partaveitsellä ne partakarvani katosivat, jotka halusin poistettavan. Lopulta varsinaisen partani tylsiminen eli lyhentäminen.

Manolis, joka ei puhu englantia, kysyi tehtävän suoritettuaan, että OK. Vastasin, että OK. Kaivoin kaksikymppisen taskustani. Sain 13 euroa takaisin. OK, kysyi jälleen Mano. Olin hämmentynyt, mutta
ymmärsin toki vastata, että OK. Näin hänen kasvoistaan, että en ollut vakuuttava. Hän ei tajunnut, että työn halpuus aiheutti hämmennykseni. Vielä kotiin päästyäni hän huusi minulle, että OK. Näytin peukkuja ja kajautin: OK. Pyysin myöhemmin Johannaa kertomaan Manolle, mistä hämmennykseni johtui.

Sitten oli MunRakkaani vuoro käydä Johannan kaupassa. Lista ei ollut pitkä, mutta kyllä niistä kaksi sinistä muovikassillista kertyi. Näin, kun MunRakas raahasi kasseja (matkaa noin 50 m) ja näkymä oli mielestäni kuvauksellinen. Riensin sisään hakemaan kameraa, mutta … kun palasin terassillemme, kasseja kantoikin tämä parturini Mano. Kun näytin hänelle, että jätä ne tähän terassille, hän ei
suostunut. Hän halusi ja toi ne perille saakka. Jälkeenpäin olemme nauraneet, mutta myös kyyneliä vuodattaneet tämän huomaavaisuuden muistaen. Ehkä myöhemmin kerron muistakin täkäläisistä huomaavaisuuksista, jotka sydäntämme ovat lämmittäneet.

MunRakas seuraa TV-sarjaa Tanssii tähtien kanssa. Minä kutsun sitä sarjaa: Tanssii susien kanssa erästä elokuvaa lainaten. En ole kiinnostunut siitä – enää. Niinpä MunRakas halusi katsoa sunnuntaisen jakson, jonka automaattisesti olin nauhoittanut. Katsominen kesti ja kesti ja niinpä minun nälkäni yltyi sellaiseksi, että sovimme, että voin lähteä jo etukäteen syömään. Sovimme kohtaamispaikan.

Kävelin tuttuun Woodstock – ravintolaan ja istuin vapaan pöydän ääreen. En ollut ns. piilon vieressä. Aika kului ja kului, eikä tarjoilijaa kuulunut. Viimein hän saapui, miltei puoli tuntia odotettuani. Sillä kohtaa mittani oli täysi. Kerroin hänelle mitä olin kokenut. Hän syytti kiireitä, johon totesin, että asiakas on aina se ensimmäinen. Samaan hengenvetoon totesin, että tämä oli viimeinen kerta Woodstockissa ja läksin. Istuin hetken rantakadun pyöreällä kivellä, jotta rauhoituin. Minä en pienestä valita, mutta tämä oli minulle liikaa. Kaiken kaikkiaan se oli ensimmäinen kerta Kreetalla, kun sain ala-arvoista palvelua.

Kävelin rantakatua pitkin edellisiltaiseen paikkaa, Me Nou & Krasi. Tuttu tarjoilija keskusteli mahdollisen asiakkaan kanssa ruokalistasta, mutta alta kymmenen sekunnin hän huomioi myös minut. Kauppoja ei tullut, joten oli minun vuoroni. Sain Charmani, parhaan oluen, jota minä koskaan
olen juonut. Kuten eräässä toisessa yhteydessä olen todennut, iisalmelaisena minun pitäisi ehtottomasti puolustaa Sandelsia. Charman kohdalla se vaan ei onnistu.

Meillä oli MunRakkaani kanssa pieniä yhteysongelmia. Minä jo ehdin luulla, että hän päätti ottaa myöhäiset päikkärit, kunnes – puhelin soi. Hän oli Woodstockissa ja kaipasi minua. Kerroin missä olen ja miksi. Olin juuri saanut tulista kanaa, kun hän saapui. Charman hänkin tilasi ja kanaa, mutta ei tulista. Saimme kumpikin nautittavaa ruokaa. Kerroin tarjoilijalle, että vie kokille suomalainen viesti: Jos ruoka on hyvää, kokki saa elää. Ruoka oli hyvää, kokki saa elää.

Ja taas kerran, kun laskun maksun aika tuli, tuli myös hedelmiä ja – rakia. Me sinnittelimme nyt sen rakipullon. Ei ahneuksissa, vaan totutellaksemme rakin makuun. Kun pullo tyhjeni, pöytäämme ilmestyi toinen rakipullo tarjoilijan saatesanoin: Kyllä yksi pullo on aivan liian vähän. Sen pullon me jätimme juomatta ja kotiin päästyämme olimme ylpeitä itsestämme.

Ja tarina jatkuu …

Sunnuntaiaamu. Johanna tupsahti luoksemme matkalla Elafonissiin ja kertoi, että Petrino Houseen oli yöllä tullut 11 hengen seurue Iisalmesta. Kun hän mainitsi nimen, MunRakkaani lamppu syttyi. Kyseessä oli hänen entinen työkaverinsa Marja ja hänen pesueensa. Kävimme samalta istumalta heitä tervehtimässä. Marja ja MunRakas olivat saaneet kenkää lähes kymmenen vuotta sitten, samanaikaisesti, samasta työpaikasta, ns. sopeutuksen seurauksena. Sen jälkeen he eivät olleet muistettavasti tavanneet. Ja nyt taas, täällä kaukana.

Iltapäivällä päätimme lähteä rantsuun, siis rannalle. Pakkasimme paljon kokeneen rantakassimme, turkkilaiset, lahjaksi saamamme pyyhkeet mukaan lukien. Valestra on meille hyvin tuttu katu, jota rantaan taivalsimme. Ajankohta oli kuitenkin jo sellainen, että matkalla huomasimme nälän yllättäneen. Tulimme rantakadulle ja olimme meille jo entuudestaan tutun kuppilan kupeessa. Sinne päätimme mennä nälän torjuntaan.

MunRakkaani sai viimein kaipaamiansa katkarapuja. Isoja ja herkullisia. Niitä minäkin söin, tosin erilaisena annoksena. Nälkä lähti ja kun laskun aika tuli, tyypilliseen täkäläiseen tapaan pieni rakipullo ja hedelmiä ilmestyi pöytäämme. Totesimme yksimielisesti, että tuota pulloa emme kokonaan tuhoa, muuten Valestra saattaa käydä meille ahtaaksi.

Siinä pulloa tuijotellessamme paikalle saapuivat heinolalaiset ystävämme Seppo ja Pirkko. Kävimme varmaan puolisen tuntia keskustelua heidän seisoessaan, kunnes viimein tajusimme, että hekin voisivat istua. Neljän hengen pöytä. Niin tapahtui ja Seppo vinkkasi tarjoilijalle. Ilmestyi toinen, vieläpä hieman isompi rakipullo. Ja juttu jatkui. Tuli kolmas rakipullo. Ja edelleen juttu jatkui. Tuli neljäskin rakipullo, eikä yksikään maksanut mitään. Kaikki tuli juotua, hyvässä seurassa.

Jossakin vaiheessa tarinat kuitenkin hiipuvat ja tuli aika miettiä, mitenkä tästä kotiin. Olimme yllättyneitä, kuinka hyvin kotiinpaluu meiltä kaikkien niiden rakipullojen jälkeen sujui. Myöhemmin olen mitannut, kuinka leveä Valestra – katu pääosin on. Se on melko tarkkaan kolme metriä leveä. Se
riitti meille täydellisesti eikä ympäröiviä talojakaan tarvinnut kertaakaan huojuttaa.

Kotiin (meille koti on aina se paikka, jossa hammasharja on) päästyämme vuokraemäntämme Popi tupsahti vauhdilla paikalle. Ensiksi kissoille ruokaa ja sitten muut työt. Meillä lakanoiden vaihto ja puhtaat pyyhkeet. Kohta paikalle ilmestyi nuoripari. Kreikkalaisia, mutta ei välttämättä täkäläisiä. He
olivat kiinnostuneita meidän jälkeemme vuokraamaan tämän huoneiston. Annoimme heille luvan tutustua huoneistoon, vaikka meille tyypillinen sekasotku sisällä olikin.

Tutustumisen ja ilmeisen sopimuksen jälkeen Popi ja nuoripari jäivät seurustelemaan kanssamme. En tarkalleen muista, miten keskustelu johti siihen, että aloimme etsiskellä Popille uutta miestä. Hän on alle kuusikymppinen ja vauhdikas nainen. Hänen miehensä oli poismennyt runsas vuosi sitten. Popi puhui suremisesta ja sen kestämisestä. Me puhuimme luovuttamisesta, irti päästämisestä. Yllättävästi tämä nuoripari säesti meitä.

Kerroimme oman tarinamme. Kerroimme, kuinka tärkeää elämässä on hellyys. Toisen koskettaminen. Popi ja nuoripari kuuntelivat meitä aistit avoimina. Niin meistä ainakin tuntui. Kun he viimein läksivät, meille tuli hyvä mieli. Mieliimme muistui eräs pyhän miehen elämänviisaus, joka on kirjailtu pikeepaitojemme selkään. Ne on ostettu Thaimaan Chantaburista. Niissä lukee
vapaasti suomennettuna: Jos annat palan itsestäsi, saat kaksi palaa takaisin. Tätä elämänviisautta olemme yrittäneet toteuttaa.

Tarinat ja kohtaamiset jatkuvat, joten, jos kiinnostaa, pysykää kanavalla.

Saimme viimein tempaistua sen verran itsestämme irti, että läksimme Agia Marinaan. Tuskainen kävelymatka bussiasemalle yli 30 asteen helteessä otti varsinkin MunRakkaalle koville. Ehdimme tuskin istahtaa odotuslaiturin penkille, kun bussi saapui. Ahtauduimme miltei peräpenkkiin. Autossa oli tukalan kuumaa. Viereemme ja vastapäätä istuutui niin ikään
suomalainen pariskunta.

Rantatie Agia Marinaan, Plataniakseen jne. on mutkainen. Saimme kuskiksemme hurjastelijan. Pitkä nivelbussi meni sellaista vauhtia, että paikoin suorastaan hirvitti. Istuimme sivuttain menosuuntaan. Emme olisi pysyneet penkillä, ellei meillä olisi ollut paikkaa, mistä pitää kiinni. Vastapäisellä
suomalaisherralla oli ongelmana, että kahta puolen istui nuoria naisia. Ota niistä sitten kiinni ilman, että saat korvillesi.

Bussimme ei pysähtynyt hälytysnapin painalluksesta siinä, missä halusimme jäädä pois. Vasta seuraavalla pysäkillä se pysähtyi. Mutta ei hätää. Olimme itse asiassa sijaintinsa vaihtaneen Piazzan kohdalla. Se oli ollut ensimmäinen tavoitteemme. Stelios hymyili leveästi meidät nähdessään ja
tuli tervehtimään. Olimmehan 2019–2020 tavanneet lukemattomat kerrat. Kun laskun maksun aika tuli, tuli pöytämme vielä isännän tarjoamat viinit.

Sitten alkoi toinen patikkareissu, joka jälleen otti koville MunRakkaalleni. Matkalla piti pysähtyä ja levätä useita kertoja. Paikallinen lämpömittari näytti + 32 astetta. Kiipesimme tuttua reittiä Horiatikoon. Muistelimme miltä sinne johtava katu näytti runsaat neljä vuotta sitten. Muistelimme myös senaikuisia patikkareissujamme. Hieman oli kunto rapistunut niistä ajoista. Silloin selvisimme kahden pysähdyksen taktiikalla 4 km:n matkan Lidliin.

Näin rakkaan Dimitriksen jo kaukaa. Lämmin halaus. Totesimme miltei yhteen ääneen, että meillä on niin paljon ihania, yhteisiä kokemuksia vuodesta 1996 lähtien. MunRakas tuli pienellä viiveellä ja sama lämmin vastaanotto. Istahdimme nurkkapöytään, vanhaan Horiatikoon. Nyt Horiatiko on
laajentunut myös kadun toiselle puolelle. Se on tapahtunut jo useampi vuosi sitten.

Tilasimme vettä ja viinit. Dimitris istahti luoksemme ja päivitimme kuulumiset. Kuulimme hänen vaimonsa Despinan sydänoperaatiosta. Saimme myös tietää, että molemmat pojat ovat nyt töissä Horiatikossa. Tapasimme heidät ja päivitimme heidänkin osaltaan tapahtuneet. Nuorempi on menossa armeijaan ja vanhempi oli luopunut omasta ravintolastaan.

Tuli ruokatilauksen aika. Kysyin tarjoilijalta, mitä hän suosittelisi. Vuohi on tänään erityisen hyvää. MunRakas ei innostunut asiasta vaan tilasi tonnikalapihvin. Sain vuohen, en toki kokonaista, mutta pieninä palasina. Maussa ei ollut mitään vikaa, erityisesti kastike oli ensiluokkaista. Vähän samalla tavoin, kun rapuja syödessä, vuohesta jäi ’jätettä’ miltei yhtä paljon kuin annos alun perin oli. Luuta enimmäkseen. Kokemus, josta jäi hyvä mieli.

Tilaamamme viinin lähestyessä loppuaan pöytäämme ilmestyi toinen peltinen viinimuki. Puoli kiloa tai litraa, kuinka vain. Talon puolesta. Eikä ystävyyden huomioiminen siihen loppunut. Kun laskun maksun aika tuli pöytäämme ilmestyi leivos jäätelöllä kuorrutettuna. Ja ouzot. Dimitris tietää, että rakista emme erityisesti perusta. Olimme siinä määrin kylläisiä, että leivoskin jäi pääosin syömättä ja ouzokin juomatta.

Tilasimme taksin. Tutusta paikasta, josta taksin tilasimme 2019–2020 kymmeniä kertoja. 13 minuutissa luvattiin taksin saapuvan ja saapui. Taksimme oli iso tilataksi, vaikka olimme kertoneet, että meitä on vain kaksi. Ohjeistus kuljettajalle, joka otti käyttöön ilmeisesti G-Mapsin. Vauhti oli melkoinen ja hetken mietin hänen koukattuaan täkäläiselle päätielle, että onkohan osoite nyt
oikein. Oikein oli. Se oli ilmeisesti nopein reitti. Kaikki lopun käännökset vimpan päälle. Lasku 18,80. Annoin kaksikymppisen ja kiitin häntä hienosta ajosta. Kuljettajan ilme oli paljon puhuva.

Yhteenvetona eilisestä päivästä voisi sanoa, että täkäläinen ystävyys, ystävällisyys on jotakin, mitä meillä Suomessa ei ole. Se on tullut ilmi meille jo monella muullakin tavalla, josta ehkä kerron toisessa blogissa. Mutta tämä tarinamme on saanut uusia, odottamattomia piirteitä, joten pysykää
kanavalla.

Muutama sananen paikallisista viinirypäleistä. Niin makeita me emme koskaan saa koto-Suomessa. Muutenkin täkäläiset rypäleet ovat eri rotua kuin Suomeen tuotavat. Sanoisin, että niiden kuori on herkkä. Kertapuraisulla tunnet rypäleen maun. Suomeen tuotavissa rypäleissä kuori on sitkeä, ikään kuin viiveellä kypsytetty. Voisin kuvitella, että täkäläisiä viinirypäleitä saa vain täältä. Ei niitä ehkä riitä laajempaan kaupalliseen myyntiin tai ne eivät ehkä kestä kuljetusviivettä. Ehkä saan tähänkin kysymykseen joskus vastauksen.

Kuten aiemmin totesin, meidän terassillamme on iltapäivästä helvetin kuuma. Tulimme aukaisseeksi asiasta suumme. Tänään terassillemme ilmestyi sininen aurinkovarjo. Tuskamme oli kiirinyt Johannan korviin ja apu löytyi. Tosin on sanottava, että varjossakin on tällä hetkellä lämmintä 30
astetta. Tämä vaan tiedoksi teille, jotka epäilette täkäläisiä lokakuun säitä. Kyllä kelepaa.

Runsaan viikon aikana me olemme tulleet tietämään korttelimme elämästä enemmän kuin omasta kotoisesta asuinympäristöstämme runsaan 20 vuodenaikana. Tiedämme, kuka on ja millä tavalla sukua toisilleen. Tämä kaikki tieto on tehnyt meistä osan tätä yhteisöä. Meillä siellä koto-Suomessa puhutaan yhteisöllisyydestä. Tänne sopisi tulla opiskelemaan sitä. Jotenkin minusta vaan tuntuu, että me suomalaiset emme enää ole yhteisöllisiä ihmisiä toisin kuin täkäläiset. Paha on opettaa vanhalle koiralle uusia temppuja.

Lähipiiri, lapset etunenässä, sanoo meitä viherpiipertäjiksi. Sillä ei ole mitään tekemistä puoluekannan kanssa. Onnelassa meillä on oravia, siilejä ja erilaisia tiaisia. Niistä me siellä
pidämme huolta; ruokimme. Täällä meidän televisionamme toimii kissayhteisö. On mustavalkoisia ja ihan valkoisia kissoja. Jokunen ns. tiikerikissakin joukossa on. Tätä kissayhteisön elämää seuratessa ei aika tule pitkäksi. Kaksi valkoista kissanpentua ovat omine leikkeineen suurin ilonaiheemme. Aivan samalla tavalla kuin ihmislapset, eivät hekään tarvitse erikoisia leikkivälineitä. Pieni kivi tai viherkasvi voi olla se leikkiväline. Olemme joutuneet lopulta myöntämään, että olemme kissaihmisiä. Ehkä minä jossakin vaiheessa, muiden uutisten puutteessa, kirjoitan kokonaisen blogin kissanelämästä.

Vaikka tämä asia ei millään tavalla varsinaisesti kuulu tähän matkaan, kerron sen kuitenkin. En ole koskaan ollut sukurakas. Olen ainoa lapsi. Serkkuja kyllä on pilvin pimein niin isän kuin äidinkin puolelta. Suku on tähän saakka rajoittunut omiin lapsiin ja MunRakkaani lähipiiriin. Jostakin
syystä minä yhtäkkiä tavoitin serkkuni, lapsuuden leikkikaverini. Vähän myöhemmin sain
naamakuvastossa ehdotuksen kaveriksi toisesta serkustani. Em. serkkuni veli, molemmat oikeastaan ne ainoat lapsuudenystäväni. Laskujeni mukaan toista en ole tavannut sitten vuoden 1968. Pitkä matka on kuljettu ja kaiken lisäksi toinen serkkuni asuu Kuopiossa. Vain 80 km:n päässä. Kuopiossa käymme vähintään kerran kuukaudessa.

Edellisen kappaleen kirjoitettuani totesin, että kyllä se kuuluu osaksi tätä tarinaa. Täällä suku on kaikki kaikessa. Kuten aiemmin tuli mainittua, monet tässä lähiössä ovat sukua toisilleen. Se muodostaa osan täkäläisestä yhteisöllisyydestä. Kyllä yhteisöllisyyttä oli koto-Suomessakin 1950 ja 1960 luvulla. Luuta pantiin ovelle ja lähettiin kylään, mitenkään tapaamista ennen sopimatta. Me, turistit, olemme vain pieni osanen paikallista elämää. Ei se juurikaan häiritse heitä, mutta jos turistina olet avoimella mielellä, kuten me, saat valtavasti lisäarvoa matkallesi. Meille kaikki tämä paikallinen elämä on rikkautta.

Petrof 14, Chania, Crete, 2.10.2024

Täkäläinen suurin lomasesonki on päättynyt. On lokakuu. Ei täällä silti mikään juuri muutu. Turisteja on, ehkä hieman vähemmän, mutta
meitä pitkän matkan kulukijoita on sitäkin enemmän. Johanna oikaisi käsityksiämme, joita aiemmassa blogissani kerroin. Ei pidä kuulemma aina ottaa todesta paikallisten tarinoita. Me nautimme tarinoista, olkoot tosia tai keksittyjä. Jos taustalla on totuus, OK, mutta jos tarina on sepitetty, sekin vaatii mielikuvitusta. Ei huono, sanoisi Jorma Uotinen.

Kauhunsekaisin tuntein odotan ’kyläreissua’ ja paikallisia alennusmyyntejä. MunRakkaalla kun on pahana tapana sortua niihin. Jos hänellä olisi parempi suunnistusvaisto, lähettäisin hänet yksinänsä kyläreissulle. Hänet tuntien, ilman minua, hän todennäköisesti löytäisi itsensä Kato Staloksesta. Muutama vuosi sitten kävi juuri niin. Mopotaksilla hän tuli jostakin huitsun nevadasta kotiin, koska ei itse osannut.

Meillä soi päivät pääksytyksin paikallinen musiikki. Silläkin tavalla nautimme kreetalaisesta elämästä. Eipä silti, Mikis Theodorakis on näiltä kulmilta kotoisin. Hänen haudallaankin olemme vierailleet. Kreikkalainen musiikki kuulostaa hyvin surumieliseltä. Kaikissa lauluissa on mukana paikallinen soitin. Laulujen sanoissa toistuu usein sana – sagapo. Kielenkääntäjällä sain selville, mitä se tarkoittaa. Minä rakastan. Eli, että laulujen sanat noudattelevat suomalaista kaavaa. Mutta miksi
koto-Suomessa musiikki ei kuullosta suomalaiselta, vaan joltakin kansainväliseltä hölynpölyltä. Suomalaisen musiikin pitäisi kuulostaa harmonikalta – tai vaikka viululta, kaustislaisen kansanmusiikin kunniaksi.

Olemme jo aiemmin ja nyt taas ihmetelleet kadun vastaisella puolella olevia keltaisia vinoviivoja. Päättelimme, että se tarkoittaa parkkeerauskieltoa. Saimme Johannalta viimein varmistuksen. Kadun molemmin puolin ovat parvekkeet. Jos sillä kohtaa autot olisivat parkkeerattuja, roska-auto vetäisi jonkin parvekkeen mukanaan. Hyvin ajateltu.

MunRakas kävi Olgan manikyyrissä. Kun hän kertoi käynnistään Popille, Popin mielestä hinta oli liian kallis. Meikäläisen hintatason mukaan, liian kalliskin oli naurettavan halpa. Minunkin piti käydä pedikyyrissä, mutta olosuhteitten takia, käymättä jäi. Sen sijaan kävin parturissa. Manolis on
hänenkin nimensä, näköyhteyden päässä. On pakko sanoa, että hiukseni ja partani ovat vimpan päälle. Sellaisen hoidon täällä saa 15 eurolla.

Pitkäkyntisiäkin täällä on. MunRakkaani tupikit ja sytkäri läksivät terassiltamme odottamattomalle tielleen. Samoin Popin luovuttama tuikkukuppi. Opimme jälleen uutta. Taloudellinen vahinko ei ollut
merkittävä. Täällä tupikkiaski maksaa neljä euroa, kun se Suomessa maksaa 12 euroa. Turvallisuus on sinun oma valintasi. Popi valisti meitä näistä pitkäkyntisistä. Osaamme nyt varoa. Ei paikallisia, ei kreikkalaisia. Jotta en syyllistyisi rotusortoon, tätä vähemmistöä asuu Suomessakin. Vetäköön siitä
kukin oman johtopäätöksensä.

Ruoka on täällä yksi suurimmista nautinnoistamme viinin ohella. Tänäänkin kävimme lounaalla Woodstockissa. Lähikuppiloista se on paras kaikilla mittareilla mitattuna. Sitä todistanee sekin, että se on lounasaikaan tupaten täynnä – paikallisia. Viereinen ravintola on ihan tyhjä. Ruokanautintoa
edesauttaa merellinen näkymä. Paikallinen Nea Horan satama. Kaukana näkyy Vuohisaareksi kutsuttu saari, johonka 2020 saimme tutustua. Se mahdollisuus on vain kerran vuodessa.

Saattelin MunRakkaani pedikyyriin. Yritin varmistaa, että hän osaa ’kotiin’. Suuri epävarmuus jäi hänen suunnistustaitonsa tietäen. Tässä sydän kylmänä odottelen, onko hän vielä tässä kaupungissa. Onneksi hän luultavasti muistaa osoitteemme. Siihen luotan.

Häntä odotellessa …

Tänään on sunnuntai. Viikko on kulunut. Ystävämme Siru ja Leena todennäköisesti ravasivat Plataniaksen, tai Kato Staloksen miltei puhki täällä ollessaan. Nyt he ovat koto-Suomessa. Terkkuja heille. Rakas ystävämme Timppa kuuluisi varmaan samaan joukkoon. Meille ei tulisi pieneen mieleenkään ravaamalla täällä hengästyä. Ystävämme olosuhteet olivat erilaiset, mutta toisaalta me nautimme eri asioista. Me seurustelemme paikallisten ihmisten kanssa. Sekin välillä hengästyttää. Kalimera, kalispera, kalinihta. Jännää miten täällä alkaa pikkuhiljaa sopeutua paikalliseen elämäntapaan. Jasas.

Vuokraemäntämme Popi on ihana ihminen. Hän on alle kuusikymppinen, mutta kaikella kunnioituksella näyttää minun rakasta eläkeläistäni vanhemmalta. Olemme huolissamme hänen terveydestään. Tänään hän viimein tunnusti olevansa yliväsynyt. Meitä hän aina varoittelee viinin
vahingollisista vaikutuksista. Hänen miehensä kuoli ennenaikaisesti liiallisen alkoholin käytön takia. Ehkä Popin varoitukset pitäisi ottaa vakavasti. Jostakin syystä Kreeta ja paikallinen valkoviini kuuluvat yhteen. Tuntuu kuin ilman toista ei olisi toista.

Seuraavaksi te varmaan kysyisitte, mitä ME olemme tehneet. Istuneet partsilla ja tervehtineet paikallisia ihmisiä. Se on täysipäiväistä työtä. Nytkin, kun kirjoitan tätä blogia, MunRakas huutelee partsilla paikallisia tervehdyksiä. On iltapäivä. Kalispera.

Meillä kotiolosuhteissa puheyhteydet eräiden naapureiden kanssa ovat hieman rajoittuneet. Kotona naapurimme ei tervehdi meitä, ei edes katso kohti. Onnelassa en koko kesänä puhunut sanaakaan toisen naapurimme kanssa. Ihana naapurimme Pasi sen sijaan puhui hänenkin puolestaan. Muistan lämmöllä hänen ja ystävänsä Jarin vierailun partsillamme. Hetken mielijohteesta he sinne pölähtivat, ja kivaa oli.

Soitin tänään Dimitrikselle, kysyäkseni, kuinka kauan Horiatiko on auki. Meidän suosikkiravintolamme. Tuskin ehdin sanoa hello rakas Dimitris, kun vastaukseksi tuli hello Hannu. Olin hämmentynyt. Vasta myöhemmin tajusin, että totta kai Dimitriksellä oli puhelinnumeroni. Olimmehan me niin paljon tekemisissä 2019–2020. Jo pelkästään Dimitriksen möreän äänen kuuleminen herätti lämpimiä tunteita. Olemme sentään tunteneet toisemme vuodesta 1996 ja
myötäeläneet koronatalven 2019–2020.

Täkäläisestä yhteisöllisyydestä kirjoitan joskus enemmänkin, mutta tämänpäiväinen tapahtuma ansaitsee huomion jo nyt. Kerroin Popille, että läheisestä yläkerran huoneistosta tuli vettä tuntitolkulla. Popin kertoman mukaan siellä asuu kaksi opiskelijapoikaa ja kerran kuukaudessa toisen äiskä käy siivoamassa. Ymmärsimme välittömästi, mistä oli kysymys. Huomaatteko? Me tiedämme täällä naapurustosta enemmän kuin kotonamme

Nyt me heitämme ’vapaalle’ ja katsomme elokuvan Kapteeni Corellin mandoliini. Kuuluu sarjaan: Onnellinen loppu. Ihania näyttelijöitä, joista erityisesti nostan esiin John Hurtin. Lääkärin, Pelagian
isän. Isän, jolla on viisautta. Hauskana yhteensattumana voin kertoa, että runsaat 22 vuotta sitten ostin MunRakkaalle lahjaksi kirjan. Elettiin kevättä 2002. Kirjan nimi on Kapteeni Corellin mandoliini. Tuo kirja, pehmeäkantinen pokkari, kulkee aina mukanamme. Se on yksi meidän tarinamme
hienoista yksityiskohdista.

Ja tarina jatkuu …

Kun aika tuli, läksimme lähtöportille. Numero oli 30. Ruuhkaa ja epämääräistä järjestystä. Protestoin Finnairin sisäänottojärjestystä. Miksi
koneeseen lykättiin ensiksi ryhmä ykkönen, joka asettui koneen etuosaan? Laukkuinensa he olivat meidän, koneemme takaosaan tunkevien edessä, reitin tukkona. Naisia mitenkään halventamatta tekisi mieleni sanoa, että järjestys oli tehty naisen logiikalla.

Koneemme kapteeni kertoi istumaan päästyämme hyvin tylyin sanakääntein, että paiskatkaapa ne laukkunne sinne hyllylle mahdollisimman pian, jotta päästään lähtemään. Hänen komennoistaan huolimatta me pääsimme lähtemään 15 minsaa myöhässä, eikä se johtunut matkustajista, vaan ulkopuolisista syistä. Muistan kapteenin nimenkin, mutta en sitä tässä julkaise. Toivottavasti en joudu hänen kyytiinsä paluumatkalla.

Koneen lähdettyä ja turvallisuusmerkkivalon sammuttua kesti yli varttitunnin, ennen kuin lentoemot ryhtyivät työhönsä. Tarjoiluun matkustajille. Sattumalta vessakäynnin yhteydessä näin kuinka he nautiskelivat rauhassa kahvia ja antoivat matkustajien odottaa. Ei muuten ollut eka kerta Finnairin
lennolla, kun homma tökki. Muutenkin on sanottava, ettei palvelu ollut sellaista, johon jo ehdin tottua. Ei hymyn häivää. ’Minä olen täällä vain töissä’ – ilmeellä koko palvelu. Paskan maku jäi suuhun.

Kapteeni ei puhunut koko matkan aikana sanaakaan, kunnes laskeutumisen aika lähestyi.

Kun astuin koneesta ulos ja pääsin kentälle, pysähdyin. Vaikka olimme lentokentällä, paikallinen tuoksu oli silti suorastaan huumaava. Sitä tuoksua olin kaivannut. Myöhemmin kysyin itseltäni, onko meillä kotomaassa jonkinlainen tuoksu vai emmekö sitä vain tiedosta. Keväisen sateen jälkeen
tiedostan tuoreen lehtivihreän tuoksun, mutta siihenpä tuoksut sitten loppuvatkin. Pysyvää tuoksua minun kokemukseni mukaan ei meillä ole. Johtunee kasviston eroavaisuudesta (tai sitten aistien herkkyydestä).

Hanian kentällä meillä oli ongelmana löytää Johannan meille tilaama taksi. Kolmannella yrittämällä se viimein onnistui. Hänen kyltissään luki nimeni. Sama tylsyys kuin lentokoneessakin, jatkui. Ei sanaakaan koko matkan aikana. Ja minä kun odotin, että aloitetaan kielikylpy. Lyhyesti sanottuna, tylsä tyyppi. Ihmettelin matkan aikana, kuinka hän Soudan kautta ajaa. Hinta oli kuitenkin sovitun mukainen.

Meidän rakas Johannamme oli meitä vastassa. Tiesimme – tunsimme olevamme Kreetalla. Lämpimät halit, kuten tapaan kuuluu. Ovet auki ja laukut sisään. Sen verran olimme väsyneitä, että laukut jäivät aukaisematta. Sen sijaan aukaisimme jääkaapin, jonne ihana Johannamme oli varannut meille kylmää valkoviiniä. Hän tuntee tapamme ja toiveemme. Siinä terassilla istuessamme tuli jälleen kerran kiitollisuuden tunne. Olemme täällä, 14 tunnin matkustamisen jälkeen. Kaikki hyvin. Istu ja nauti.

Niin teimme, mutta tarina jatkuu …

Petrof 14, Chania, Crete, 29.9.2024

Etsiydyimme vapaalle laukkujen ’buukkausasemalle’. Olin juuri ehtinyt laittaa passini ’koneeseen’ kun viereeni liiteli Finnairin henkilökuntaan kuuluva rouva. Voinko auttaa? Hän hoiti meidän laukkumuodollisuutemme alta aikayksikön. Hihnalle päästyämme, minun laukkuni kelpasi, mutta MunRakkaani laukku ei. Kävi ilmi, että Finavialla oli teknisiä ongelmia. Nekin selvisivät hetken odoteltuamme.

Sitten vihonviimeinen turvatarkastus. Ei nyt sentään ilkosilleen tarvinnut riisua, mutta liki piti. Tavarat ja laukut muovisiin koreihin ja toivorikkaasti ’paljastimen’ lävitse. No problem. Seurasin
mielenkiinnolla, kuinka käsimatkatavaroitamme käsitellään. Näin jo hyvissä ajoin, jotta minun käsiveskani ei selvinnyt tarkastuksesta puhtain paperein. Se meni ns. tarkistusuralle.

Odottelin hetken, kunnes aurinkoisesti hymyilevä naishenkilö kiikutti laukun eteeni. Hänen ensimmäiset sanansa riisuivat minut aseista. Minä tunnistin tämän laukun, olin itse siellä. Kyseessä oli Lions-järjestön kansainvälinen vuosikokous Las Vegasissa 2018, jolloin MunRakas oli
piirikuvernöörielekti. Tiesin, että kyseessä ei voi olla nuori henkilö, hän jatkoi. Arvuuttelin hetken, että pitäisikö minun tuntea itseni vanhaksi vai ainoastaan ikäisekseni.

Meidän hätäradiomme oli heidän tunnistimilleen outo ilmestys. Sekin lopulta selvisi tarkastuksesta. Kun turvatarkastus päättyi ja pääsin jatkamaan matkaa, minulle jäi jälleen kerran hyvä mieli. Olimme saaneet ihanaa palvelua, ihanalla tavalla. Olemme usein kysyneet toisiltamme, miksi meille käy näin. Lopulta olemme aina päätyneet siihen, että meidän oma asenteemme ratkaisee tilanteen. Jos
olet aggressiivinen, saat aggressiivista palvelua, jos olet kohtelias, saat kohteliasta palvelua.

Sitä tunnetta, kun olet selvinnyt kaikista turvallisuustarkastuksista, on vaikea kuvailla. Kotoisissa olosuhteissa sellaista tunnetta ei synny. Sinut ja tavarasi tarkastetaan moneen kertaan, jotta tulet hyväksytyksi. MunRakkaani ostohimon vuoksi minun tekisi mieleni asentaa meidän kotiovellemme samanlainen turvatarkastus, kuin lentoasemalla. Yksikään alle 21-vuotiaalle tarkoitettu ostos ei menisi tarkastuksesta lävitse.

Helpotuksesta huokaisseena marssimme toiseen ns. suureen aulaan. Monilta reissuilta tuttu aula. Luottokorttiimme sisältyvän maksuttoman lounge-tiketin vuoksi kapusimme toiseen kerrokseen. Asianmukaisen sisäänkirjautumisen jälkeen istahdimme lähimpään vapaaseen pöytään. Upea näköala kentälle.

Ruokaa oli tarjolla enemmän, kuin vatsa veti. Kyllä se muuten vetikin. Myöhemmin huomasimme,
kuinka suuri merkitys tällä tankkauksella meille oli. Juomaa oli valikoimaltaan enemmän kuin laki sallii, kuten tapanani on sanoa. Parituntinen hetki loungessa oli kuin kotiutuminen. Siirryimme vanhasta moodista uuteen moodiin. MunRakastakin tulkiten (joka oli ehtinyt käydä parikin kertaa tupikilla), ei paskempi paikka.

Petrof 14, Chania, Crete, 26.9.2024

Nykyään lähtörituaalit ottavat aikansa. Anopin kanssa kävimme tapaamassa Kerttua Kuopiossa, jotta muistettaisiin, miltä hän näytti kuukausi sitten. Tietysti mummi oli mukana, sylyksellinen tuliaisia mukanaan. Oli toppapukua, oli vaippoja ja kaiken mualiman syötävää. Jotenkin tämä akkain hössötys ottaa miehiseen piähän.

Vasta sitten päästiin itse asiaan. Pakkaamiseen. Kauhulla katselin MunRakkaani toistuvia askeleita matkalaukulle. Lopulta sanoin, notta nyt ei enää. Kun viimein laukut suljin ja vaakaan laitoin, yllätys, yllätys. Hänen laukkunsa painoi 14 kiloa ja minun 13 kiloa. Siitä huolimatta, että toisessa laukussa oli kilo suklaata ja toisessa kilo Tapolan mustaa makkaraa.

Vaikka tiedossamme oli aikainen herätys, emme me rytmistämme osanneet poiketa. Piti vielä yömyöhällä katsoa Tomppa Cruise fanina Jack Reacher. Sen jälkeen MunRakas nukahti, mutta minulle jostakin syystä uni ei tullut silmään, kuten tapana on sanoa. Koneet kävivät vielä ylikierroksilla, ei Tompan takia, vaan kaikkien muistettavien asioiden takia. Perinteinen minun
ongelmani.

Enimmillään tunnin yöunen jälkeen puhelimemme kellot herättivät, mikä milläkin äänellä. Jo lapsuudessa nopeaan ylösnousuun oppineena, toinen jalkani oli lattialla ennen kuin herätys päättyi. Annoin MunRakkaalle aikaa toipua tilanteeseen. Kesti ehkä varttitunti, kunnes hän sisäisti, että
nyt on pakko nousta. Valituksia aikaisesta herätyksestä toki kuulin taksin tuloon saakka.

Taksi tuli hieman etuajassa, mutta hyvä niin. Joskus se on jäänyt tulematta. Laukut autoon ja menoksi. Pieni filminpätkä matkalla. Onneksemme oli tyyni aamu. Lämmintä oli vain viisi astetta. Siinä surkealla ’asemasillalla’ paseeratessani tulivat mieleeni monet aiemmat lähdöt kyseiseltä
paikalta. Tämä lähtö kuului niihin helpoimpiin.

Juna tuli ja Iisalmen aseman surkeus paljastui. Vasta kolmannella nostokerralla sain isot laukkumme junaan. Löysimme lopulta paikkamme ja myös laukuillemme oikean osoitteen. Sen jälkeen alkoi positiivinen VR show. Konduktööri oli ilmeisesti jo kaipaillut minua, kunnes istuin paikalleni. Kohtaaminen ei supistunut pelkkään lippujen tarkastukseen vaan siihen sisältyi myös pitkä ja miellyttävä keskustelu siitä, minnekä olemme menossa. Kun viimein Tikkurilan asemalla erosimme, kiitin häntä. Sanoin, että hänen ansiostaan tästä matkasta jäi hyvä maku.

Muistakaa aina kiittää, kun siihen on aihetta. Me pidämme usein itsestään selvyytenä asioita, jotka sitä eivät välttämättä ole. Kiitos ei antajalleen maksa mitään, mutta saajalleen sillä voi olla, jopa tulevaisuuden kannalta, järisyttävä vaikutus.

Ja matka jatkuu …

Petrof 14, Chania, Crete, 26.9.2024

Me emme yleensä matkusta jonnekin hetken mielijohteesta. Emme siis ota viime hetken lähtöjä. Emme enää vuosiin ole käyttäneet
matkanjärjestäjien palveluja, paitsi jos edullinen lento on tarjolla. Kokemuksen synnyttämällä varmuudella me ensiksi otamme lennot ja niiden mahdollinen edullisuus saattaa ratkaista matkamme keston. Piti hetken hillitä,
että en sanoisi lomamatkan, sillä nykyään kaikki matkamme ovat olleet vain pelkkiä matkoja. Eläkeyhtiöittemme kustantamalla, toistaiseksi jatkuvalla lomalla, yksi matka on vain osa elämää.

Meille Kreetasta on muodostunut se sydäntä lähellä oleva kohde, ei pelkästään suomalaisten ystäviemme takia, vaan myös sikäläisten ihmisten ja kulttuurin takia. Meillä on vuosien saatossa syntynyt ihana turvaverkko. Dimitris, Johanna ja Marianne etunenässä. On pakko tunnustaa, että
jokaiselta heiltä olemme saaneet enemmän kuin olemme voineet takaisin antaa. Siitä syystä kiitollisuuden velka tuntuu joskus, silloin kun sitä ajattelee, painavalta.

Vaikka viimesyksyinen viisi viikkoa Kreetalla aiheutti täkäläisissä sääolosuhteissa tapahtuneiden rajujen muutosten takia meille melkoisen katastrofin kesämökillämme Onnelassa, päätimme silti toistaa matkamme sinne. Nyt vaan yritämme olla viisaampia, että Onnelassa kaikki tarpeelliset
asiat on hoidettu ennen matkalle lähtöä. Tänään nostimme laiturimme ihanien klubikavereiden suosiollisella avustuksella, mutta ne muut työt, jotka viime syksynä jäivät tekemättä, ne tehdään huomenna ennen lähtöä.

Tämänkertaisen Kreetan matkamme lentoliput hankimme 19. kesäkuuta. Siis kolme kuukautta ennen lähtöämme. Jopa junaliput Iisalmesta Helsinkiin hankimme heinäkuun 12. päivä. Se kannatti. Edestakaiset matkamme maksoivat yhteensä runsaat viisikymppiä. Sillä rahalla ja vain polttoaineesta puhuttaessa, olisimme tuskin päässeet edes menomatkaa Mikkeliin saakka. Juna on meille aina SE ratkaisu, turvallisin, mutta samalla myös edullisin.

Kun ajankohta matkalle oli valittu, tilattu ja maksettu, alkoi kortteerin etsiminen. Olemme käyttäneet Booking.comin palveluja ja kokemuksemme ovat olleet hyviä. Emme ole olleet aina helpoimpia asiakkaita. Varauksia on peruttu ja muutettu ja aina kaikki taloudelliset asiat on hoidettu myös firman puolesta mallikkaasti. Firmalla oli nytkin vaihtoehtoja tarjolla haluamallemme ajalle, mutta …

Me halusimme jälleen kerran tsekata, mitä Johannan ystävä/tuttavapiirillä on tarjota, koska halusimme majoittua Hanian kaupunkiin. Emme siis mihinkään hotelliin ja vielä vähemmän rantahotelliin. Niitä on tullut koettua riittävästi. Oli ensin yksi vaihtoehto, jonka jälkeen Johanna kysyi, mitä olisimme valmiit maksamaan kuukaudesta. Kerroin kipurajamme. Minä kysyn Popilta, sanoi Johanna. Meidän viimevuotisen matkamme vuokraemännältä. Nyt me asumme jälleen kerran kuukauden samassa huoneistossa kuin vuosi sitten. Eipä silti, Popi on ihana vuokraemäntä ja
huoneiston tarjoamat mukavuudet ovat meille riittäviä. Lisäksi meillä on näköyhteys Manoliksen ja Johannan kauppaan. Johannan tuntien olemme huolenpidon alla.

Toinen matkalaukuistamme on ollut avoimena kotimme lattialla jo nyt yli viikon. Kuinkas ollakaan, Ritva omi sen. Näyttää siltä, että laukun koosta huolimatta ahdasta tulee. Minä emmin hetken toisen matkalaukkumme kanssa, koska se on painava. Lopulta päätin hankkia uuden, kevyemmän, ja sain sen Tokmannilta 39 eurolla. Nyt meidän laukkumme ovat samankokoiset, mutta perinteinen taistelu laukkuun sisällytettävistä tavaroista jatkuu. Kaiken lisäksi ovat nämä uudet määräykset turvatarkastuksista, joten – Luojan kiitos meillä on aikaa Helsinskissä ennen lennon lähtöä.

Näillä mennään eikä meinata - tai ainakin yritetään ��