Muuttolintuina 2019 - 2020

Paljon ennen kellon herätysaikaa silmät olivat maanantaiaamuna sepposen selällään ja kahvi tippumassa. Liekö loppumatkan jännitystä? Joka tapauksessa aikataulullinen liikkumavara kasvoi. Tunne liikkeelle lähdettäessä oli eräällä tavalla epätodellinen. Nytkö tämä päättyy? Tässäkö tämä oli?

Ajoimme 10 km Ainaziin, joka on aivan Viron rajalla ja kuuluisa edullisista alkoholipitoisten juomien myymälöistään. Poikkesimme SuperAlkoon. Laillisen tuontimäärän alkoholipitoisia juomia kyytiin lastasimme ja edulliset lantringitkin samalla hankimme. Myös MunRakkaani kessuvarastot täydentyivät viimeisen kerran ulkomailla.

Ja sitten taas baanalle. Muutamia poliisipartioita näimme matkalla tutkaamassa nopeuksia. Muugan satamaan olisimme voineet mennä nopeampaakin reittiä, mutta miltei Tallinnan läpi lopulta NaVin ohjaamana ajoimme. Satamassa oli jo muutamia ’kotimaisia’ matkailuautoja odottamassa ja lisää tuli myöhemmin. Pärnu tuntui olleen useimpien määränpäänä.

Finbo Cargo oli meille tuttu laiva jo menomatkalta. Tiesimme rajoitetut palvelut. Kotikutoiselta maistunut lounas 13 euron hintaan meni livakasti nälkäiseen vatsaan. Alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että päämäärä lähestyy. Meri oli tyyni, suorastaan epätavallisen tyyni. Pelkäsikö Luoja, että viime hetkillä tulemme merisairaaksi?

Klo 18.09 maanantai-iltana (20.7.) Telluskamme rantautui Suomen kamaralle, Vuosaaren satamassa. Kymmentä päivää vaille kymmenen kuukautta oli kulunut siitä, kun samaisesta satamasta lähdimme toiseen suuntaan aavistamatta, mitä kaikkea saattaa tapahtua. Se oli juhlava hetki! Pakostakin
liikuttui.

Pienen odottelun jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa satama-alueelta. Reitti oli selvä, vaikka jälleen kerran NaVimme antoi eriskummallisia ohjeita. Matka edistyi, kunhan kehätieltä pääsimme Lahteen johtavalle moottoritielle.

Kuortissa pysähdyimme MunRakkaani pakolliselle tupakkitauolle. Sadekuuro oli äskettäin kulkenut paikan ylitse. Tunsimme koivun voimakkaan lehtivihreän tuoksun. Tajusimme, että nyt me todella olemme kotimaassa. Kyyneleet tulivat.

Matka edistyi, kunhan Mikkelin tiejärjestelyistä selvisimme Pieksämäelle johtavalle tielle. Satasen nopeutta pitkän matkaa. Juvan kautta olisi ollut odotettavissa ties mitä – tietöiden takia. Haukivuorelta poimimme kyytiin Taikussa käyneen matkalaukun, joka oli ollut Jarilla ja Jennyllä
’säilössä’. Sen jälkeen pysähdyksiä ei pidetty.

Klo 23.46 saavuimme meille niin rakkaalle kesämökillemme, Onnelaan. Kun sammutin Telluskan moottorin ja kuuntelin hiljaisuutta, herkistyin. 10.113 km, 296 päivää ja 12 tuntia, oli reissun mitta. Todellisia vaaratilanteita ei ollut ja meidän rakas Telluskamme palveli meitä erinomaisesti.

Joku voisi kuvitella, että pitkän päivän jälkeen, takki tyhjänä, pikaisesti nukkumaan. Älkää unta nähkö! Olimme jo kauan ennen kotiutumistamme suunnitelleet, että kun Telluska on onnellisesti Onnelassa, kuohuviinit korkkaamme ja sen myös teimme. Minun ’koneeni’ kävivät vielä kolmen
aikaan aamuyöstä, MunRakas sen sijaan uuvahti jo kahdelta.

Enää on jäljellä yhteenvedon aika. Mitä tämä matka antoi, mitä se opetti ja mitä ennen kaikkea koronavirus ja sen hoito meille opetti. Päätän tämän blogisarjan seuraavassa blogissani – yhteenvedolla.

Marijampole on viimeinen merkittävä kylä/kaupunki ennen Puolan rajaa pohjoisesta tultaessa. Vastaavasti ensimmäinen etelästä, Puolasta Liettuaan tultaessa. Aina aiemmin olemme ajaneet kyseisen kylän ohitse hippulat
vinkuen, mutta nyt halusimme ehdottomasti pois Puolasta yöpyäksemme Baltiassa.
Sitä se virus teetti.

Camping Marijampolen puitteet vaikuttivat varsin ’tuoreilta’. Oli perjantai-ilta. Koska paikallisia oli runsaasti ja pomppulinnakin rakennettu, luultavasti kyseinen alue oli samalla Marijampolen ulkoilualue. Olimme veden ympäröimässä kapeassa niemessä.

Mutta matkan oli jatkuttava, sillä paluumatkan laivaliput hankittiin viimein Marijampolesta. Liikenne oli varsin rauhallista, joten matka edistyi joutuisasti. Kaunasiin ja vielä pätkän matkaa sen jälkeenkin, oli moottoritietä. Vastaantuleva liikenne oli melkoista, mutta pohjoiseen päin ei juuri kukaan ollut matkalla sen jälkeen, kun erkanimme Klaipedaan johtavalta moottoritieltä, vaikka oli lauantai.

Ihailimme Liettuan upeita viljapeltoja. Vehnää, ohraa, kauraa, ruista ja rypsiä. Paikoin rypsi oli jo puitu, muut viljat sen sijaan odottivat vielä vuoroaan. Ilmeisesti rankkoja sateita oli saatu, sillä laajoja alueita viljapelloista oli maata myöten laossa. Siltä osin sato jää keskinkertaiseksi.

Latviaan saavuimme kuin olisimme ajaneet Iisalmesta Lapinlahdelle. Muutama kyltti kertoi, jotta valtakuntaa on vaihdettu ja mitkä ovat sikäläiset nopeusrajoitukset. NaVi antoi jatkuvasti vääriä ohjeita, me sen sijaan ajoimme tuttua tietä, tuttuun suuntaan, NaVista välittämättä.

Riikan ohitimme tuttua patotietä pitkin. Lukematon on videoiden määrä kyseiseltä pätkältä. Erään, Riikasta tulevan liittymän jälkeen, olimme yllättäen hitaasti matelevassa autojonossa. Pitkän matelun jälkeen ohitimme viimein kolaripaikan. Sen jälkeen matka alkoi taas edistyä.

Pelkäsin, että meille ei olisi paikkaa valitsemallamme leirintäalueella. Turha pelko. Tilaa oli yllin kyllin. Meri runsaan sadan metrin päässä. Kapteinu osta osoittautui mainioksi yöpymispaikaksi. WiFi
tosin toimi vain hotellissa, joten kannoin läppärini respaan. Kun kerroin vastaanottovirkailijalle, että lähetän blogiani, hän kysyi välittömästi, haluanko jäätelön - suklaata vai vaniljaa? Toki mainitsi, että voisinko kertoa jotakin hyvää Kapteinu ostasta.

Kapteinu ostasta, joka sijaitsee noin 10 km Viron rajasta, on helppo kertoa hyvää. Siellä saimme ensimmäiset tämän kesän kanttarellit. Muutoinkin hotellin keittiö onnistui erinomaisesti. Latasimme
akut viimeiseen rypistykseen, jonka tiesimme olevan matkamme raskaimman. Ei niinkään henkisesti kuin fyysisesti.

Vaikka oli sunnuntai, rannalla oli varsin hiljaista. MunRakas halusi välttämättä uida Itämeressä ja sen hän myös teki. Minä kun en erityisesti vedestä pidä, paitsi juomalasissa, jätin tämän kastautumisen tällä kertaa väliin. Ei siksi, että vesi olisi ollut kylmää, vaan siksi, että hiekka tarttuu märkiin varpaisiin, enkä minä erityisesti hiekastakaan tykkää, varsinkaan varpaissa.

Näin sitä latauduttiin. Ensimmäisen kerran piti laittaa herätyskellokin soimaan, jotta ei myöhästytä lauttamatkasta. Mutta siitä ja viimeisestä matkapäivästä seuraavassa.

Matkan oli kuitenkin jatkuttava. Ajoimme upean kaariportin alitse päätyäksemme omakotialueelle. NaVin ohjeet tuntuivat hieman oudoilta, mutta noudatimme niitä silti ja päädyimme viimein tielle, jossa vihdoin oli opasteita eri suuntiin. NaVi olisi vienyt meidät ties, minne, mutta me taas tiesimme, minne olemme menossa. Niinpä nousimme Bialystokiin johtavalle moottoritielle.

Rekkaralli oli melkoinen, mutta onneksi alkumatkasta oli kolme kaistaa käytettävissä. Käytännössä ajoin keskikaistaa koko matkan. Kun Gdanskiin johtava moottoritie erkani, rekkojen määrä supistui olennaisesti. Sillä kohtaa lihasten kiristys hartioissa ja pannan puristus päässä lakkasivat.

Puolan moottoritiet eivät tarjoa ihmeellisiä näköaloja, sillä missä vähänkin on asutusta, moottoritietä reunustaa korkea meluaita. Käännyimme Lomzaan johtavalle punaiselle tielle. Lihasten kiristys ja pannan puristus alkoivat uudelleen. Liikennevaloja ennen Lomzaa puolenkymmentä paikoittain yhden käytössä olevan kaistan vuoksi. Aikaa kului. Eivätkä hidasteet Lomzan jälkeenkään lakanneet, sillä tekeillä oli moottoritie ja käytössä oleva tie mutkitteli sinne ja tänne.

Kuten aiemminkin olemme todenneet, silloin kun P-paikkoja tarvittaisiin, niitä ei ole, ja kun niitä ei tarvita, niitä on muutaman kilometrin välein. Nytkin oli pakko pysähtyä bussipysäkille ’maisemaa
kirkastamaan’. Samalla MunRakaskin sai sen kaipaamansa tupakkitauon.

Augustowissa poikkesimme Mäkkärille periaatteeni vastaisesti, mutta vatsaani kuunneltuani, sen pitkin hampain hyväksyin. Samalla tankkasin hiukan, sillä tiesin, että polttoaine Liettuassa on edullisempaa kuin Puolassa. Saimme niskaamme myös pienen sadekuuron ja salamoita ja kunnon
ukkosen jyrinää. Tarkoittikohan se sitä, että alkakaa painua kotiin.

Puolan ja Liettuan rajalla ei pysähdyksiä tarvittu. NaVille oli ajo-ohjeet leirintäalueellemme annettu. Kun käännyimme E67 tieltä eli Via Baltikalta, NaVi näytti, että matkaa olisi 32 km. Ei helvetissä. Yritimme park4night – ohjelmalla löytää leirintäaluetta, mutta sekin oli 18 km:n päässä. Sinne kuitenkin läksimme löytääksemme itsemme P-paikalta. Ja ei kun uusi etsintä. Lopulta NaVin tietokannasta löytyi Camping Marijampole.

Niinpä takaisin ja ohjeiden mukaisesti päädyimme uudehkon näköiselle leirintäalueelle pienen lammen rannalle. Muutama autokunta oli paikalla ja paikallisia uimassa ja piknikillä. 428 km:n ajourakan jälkeen' olimme perillä. Vieläpä WiFi-yhteyskin toimi, joten yksi edeltävistä blogeista
tuli lähetettyä. Syvä huokaus. Olimme sentään Baltiassa. Vielä on kuitenkin lähes 1.200 km matkaa taivallettavana. Niistä kilometreistä seuraavissa blogeissa. Liettuassa muuten näimme matkamme halvimman dieselöljyn hinnan, 90 senttiä litra.

Kapteinu osta, Salacgriva, Latvia, 19.7.2020

Niinpä kokonaisen lepopäivän sijaan päätimme jatkaa matkaa. Edellisessä blogissani toivoin, että äärimmäisyyden mitta päivämatkan ja stressitason suhteen olisi saavutettu. Valitettavasti toive ei toteutunut. Matkalla Krakovaan hyppäsimme pienelle moottoritien pätkälle joutuaksemme täydellisesti … kuseen. Kilometrien ruuhka ja kymmenien minuuttien viivytys. Ja se oli vasta
alkusoitto.

Lähestyminen Krakovaa oli hermoja raastavaa. Mistä poikkeamme ohitustielle? Viimein tulivat tutut kyltit, mutta tälläkin kertaa olimme hiukan hätäisiä. Niinpä kurvailimme Krakovan ohitse länsikautta, joka oli huomattavasti hitaampi reitti kuin idän kautta. Kerran vieläpä eksyimme oikealta reitiltä, mutta tällä kohtaa tunnustus NaVille, joka ohjasi meidät takaisin oikealle reitille.

Krakovan jälkeen ajoimme jatkuvien pikkukylien läpi. Nopeus enintään 50 km tunnissa. Ja valvontaakin oli. Ajoin neljä ja puoli tuntia yhtä soittoa, mutta ’viimein mun rakkoni petti’. Pakko oli poiketa tien sivuun ja ’valkaista maisemaa’.

Tämän tarinan taustakuvaksi piirrän pilvisen taivaan ja runsaita sadekuuroja, jolloin näkyvyys oli paikoin alle 100 m. Veden peittämän moottoritien ja siihen liittyvät riskit. Emmekä me halunneet elämäämme lisää jännitystä? Sitä oli muutoinkin tarpeeksi. Siinä me kuitenkin ’purjehdimme’
muiden joukossa ja lopulta maltilla selviydyimme … perille.

Varsovaa lähestyessämme NaVi ohjasi meidät aivan oikein valitsemallemme, tutulle leirintäalueelle. Portille päästyämme meitä odotti kuitenkin yllätys. Paikka oli kiinni. Kello oli puoli seitsemän. Lapussa luki, että ’hotelli ja leirintäalue ovat kiinni, odotamme uusia
viranomaismääräyksiä’. No entä sitten?

Menomatkalla Kreetalle saimme vinkin ohjelmasta park4night. Latasin sen silloin heti puhelimeeni. Nyt kysyin siltä, olisiko lähellä paikkaa meille lähietäisyydeltä. Ja sellainen löytyi! Kuinka ollakaan ajoimme jälleen moottoritieliittymässä onnemme ohitse. Sen jälkeen kiertelimme lähiöiden
asuinalueita ja hypähtelimme ainakin 50 kertaa hidastekorokkeita ylittäessämme.

Lopulta saavuimme NaVin ilmoittamaan paikkaan. Olimme ymmällämme. Onneksi vieressä oli hotellin respa, joten sinne kysymään. OK, kutsun oppaan, kertoi neiti tiskin takana ja paikka järjestyi. Olimme olleet tien päällä yhdeksän ja puoli tuntia. Yhdet hampparit matkalla söimme, joten
tuskin kaloria varastommekaan tänä päivänä merkittävästi karttui.

Tämä paikka ei ole monen yön paikka, joten huomenna jatkamme, mutta minne saakka? Navigaattorimme ilmoittama kotiinpaluumatka hupenee nyt vauhdilla ja se tuntuu hyvältä �� Onhan siinä vielä köröttelemistä, mutta olemme lähempänä kotia kuin koskaan ennen tällä matkalla.

Varsova, Puola 16.7.2020

Balaton ja Napfeny olivat kansoitettuja. Huomattava osa lomanviettäjistä oli unkarilaisia. Leiripaikan asetuksista päätellen paikalla oli tarkoitus viettää viikko tai viikkoja. Oli toki kansainvälistäkin matkailujoukkoa ja tapasimme myös ensimmäisen suomalaisen autokunnan. Oli kiva keskustella suomen kielellä, sillä näiden kuukausien aikana ajatukset ja jopa unetkin, ovat alkaneet kulkea ensisijaisesti englannin kielellä.

Balatonilla oli aurinkoista ja lämmintä lähes 30 astetta. Käväsimmä toki uimassakin Balatonissa, vaikka vesi ei todellakaan näyttänyt houkuttelevalta. Sameaa, mikä ilmeisesti johtuu matalista rannoista. Veden lämpötila oli meriveden luokkaa.

Meikäläiselle ilta saapuu ’hyvissä ajoin’, mutta MunRakas se jaksaa kukkua puoliyöhön saakka. Kumpanakin iltana hän kohtasi Napfenyssä ketun puoli yksitoista. Oli kuulemma hyvänäköinen, joten ruokaa oli saatu.

Keskiviikkoaamuna pakkasimme tavarat ja käänsimme ’kokan’ kohti pohjoista. NaVin (entisen Typykän) kanssa oli alusta alkaen ongelmia. Pidimme päämme ja suunnitelmamme. Veszpremissä hän kuitenkin ohjasi meidät taitavasti Tescoon ostoksille, kuten olimme suunnitelleet. Pikaiset ostokset ja makoisat Hotdogit, yhteensä kolme euroa, siis ne Hotdogit.

Kun Tescosta lähdettiin, olisi pitänyt jälleen kerran – ajatella. NaVi heitti meidät aivan vika suuntaan ja meillä oli suuri vaiva löytää oikea tie. Pieniä, valkoisia teitä pitkin pääsimme viimein tielle, jota
olimme suunnitelleet ajavamme. Mutta … kun tuli aika siirtyä Budapestiin johtavalle moottoritielle, ohjaus olikin harhaanjohtava tai älykkyysosamäärämme ei ollut riittävä, joten hetken päästä olimmekin matkalla etelään, kun olisi pitänyt mennä pohjoiseen.

Niinpä ulos moottoritieltä ensimmäisestä mahdollisesta liittymästä, mutta se ei ollutkaan liittymä, josta olisi voinut palata saman tien takaisin moottoritielle, mutta toiseen suuntaan. Niinpä ajelimme
Szekesfehervarin ’pikkukylän’ lävitse ja omalla päättelyllämme päädyimme viimein Budapestiin johtavalle moottoritielle. Näiden seikkailujen jälkeen meillä puheyhteys vieressä istuvan Typykän kanssa oli hieman ’verkkaista’.

Niinpä ajelimme moottoritietä pitkin kohti Budapestiä, jonka keskustaan myös päädyimme. Liittymä, josta suunnittelimme lähtevämme kiertotielle, tuli ja meni. Lopulta Budapestin läpi ajo sujui tällaiseltakin kalkkikselta ihan hyvin. Liikennevaloja liikennevalojen jälkeen ja tarkka seuranta, että olemme menossa M2 – tielle. Pole, pole, hitaasti, hitaasti.

Lopulta kaupunki tuli läpiajettua ja olimme uudelleen moottoritiellä, ja vieläpä aivan oikealla tiellä. Moottoritien päätyttyä jatkoimme ns. punaista tietä. Rekat olivat ne, jotka määrittelivät vauhdin,
koska ohitusmahdollisuuksia ei juuri ollut, ei ainakaan meikäläisen riskitasolla. Unkarista siirryimme Slovakiaan ilman rajamuodollisuuksia.

Nousimme kohti Tatra – vuoristoa polttoainemittarin alkaessa huudella hallelujaa. Mutta Pelastava Enkeli saapui alamäen muodossa. Alamäkeä olisimme Telluskan mittariston mukaan voineet ajaa jopa 170 km lopputankillisella. Kun viimein tankkasin, 90 litran tankkiin meni 85 litraa. ’Ei siis vielä lähelläkään jalkahikeä!’

Jännäsimme, kun saavuimme ilta kuudelta Dolny Kubiniin, löytyykö vielä leirintäalueelta paikkaa. Leirintäalueenkin löytämisessä oli pieni ongelma, mutta tällä kohtaa NaVi löysi tien pään, ja kyltit ohjasivat meidät lopulta perille.

Ylipitkä, hermoja raastava päivä tuli ajettua, mutta turvallisesti perille saavuttiin. Täpäriä tilanteitakaan ei ollut. Kun kaikkien sekoilujen jälkeen sain itseni rauhoitettua, homma oli hallinnassa. On kuitenkin todettava, että ehkä toistaiseksi henkisesti raskain ajopäivä paluumatkalla. Jos toivoa saa, kiitos ei enää tämänkaltaisia päiviä.

Ennalta tuntemattoman leirintäalueen valinta on aina arpapeliä, kuten taannoisesta blogistamme kävi ilmi. Camping Park Soline,
Biograd na Morussa, noin 30 km Zadarista etelään, osoittautui kuitenkin onnistuneeksi valinnaksi. Tosin vain Gardalla olemme joutuneet pulittamaan ’parkkipaikastamme’ enemmän kuin täällä.

Alue oli suuri, lähes 1.200 ’mökki’- tai autopaikkaa, mutta järjestys oli erinomainen ja jopa kierrätys toimi tyydyttävästi. Palvelu niin respassa kuin ravintoloissakin oli erinomaista. Koska oli viikonloppu, paikalliset tulivat sankoin joukoin leirintäalueelle ja rannoille. Turvavälien kanssa oli enemmän kuin niin ja näin. Emme siis tunkeneet itseämme rannalle. Oli alueella toki paljon kansainvälistäkin karavaanarijoukkoa. Ainakin Saksasta, Tšekistä, Slovakiasta, Puolasta ja kaukaisesta Suomesta (siis me) näimme autokuntia.

Matkan edistyessä into omaehtoiseen ruoan valmistukseen on hiipunut. Niinpä käytimme paikallisia ravintolapalveluja. Päivällä Hotdogit ja parit kaljat maksoivat alle 10 euroa. Illalla wieninleike, iso olut ja ½ litraa viiniä maksoi 25 euroa. Jos ihmettelette, miksi vain yksi wieninleike, sille on hyvä selitys. Leike oli niin suuri, että vaivoin jaksoimme sen yhdessä syödä ja osa lisukkeista jäi vielä syömättä.

Paikallinen ystävämme Milan varoitti meitä hyvissä ajoin, jotta myrsky on tulossa ja siten ajo moottoritiellä on vaarallista. Uskoimme häntä ja siirsimme lähtöämme vuorokaudella. Puuskittainen tuuli olikin melkoinen, joten valintamme tuntui oikealta. Milan ja vaimonsa Celika tulivat meitä pikaisesti tapaamaan, eivätkä tyhjin käsin. Saimme korillisen heidän oman kasvimaansa tuotteita ja ’käsilaukullisen’ heidän omaa punaviiniään. Ihan herkistyimme siitä ystävällisyydestä.

Maanantaina kuitenkin tie kutsui. Pientä sekoilua alkumatkasta, ennen kuin nousimme moottoritielle. Lippu sisääntuloasemalta ja menoksi. Huomasimme varsin pian, että Milanin varoitukset olivat olleet aiheellisia, sillä vieläkin tuuli oli kovaa ja välillä kaksin käsin oli puristettava rattia. Moottoritie kaarteli sinne ja tänne, siltoja ja tunneleita oli useita. Pakko sanoa, että sen tien rakentamisessa oli palanut runsaasti rahaa.

Matka eteni joutuisasti, moottoritien kunto oli suorastaan erinomainen. Parhaalla kahden tunnin ajopätkällä matka eteni yli 200 km. Muistin virkistämiseksi vielä toteamus, että en aja yli 100 km tunnissa, vaikka nopeusrajoitukset sallisivatkin suuremman nopeuden. Ainoastaan ohitustilanteissa nopeus saattaa joskus nousta hieman korkeammaksi.

Liikenne oli rauhallista, mutta mitä lähemmäksi Zagrebia tulimme, sitä suuremmaksi automäärä kasvoi. Oli yllättävää, että rekkoja oli liikenteessä varsin vähän. Mahdollisesti ajavat punaisia, maksuttomia teitä. Ennen Zagrebia oli rahastus. Miltei kolmekymppiä tuo vauhdin hurma maksoi,
mutta oli se sen väärttikin. Sitten käännyimme kohti Unkaria.

Rekkoja oli hetken aikaa ihan riittävästi, mutta mitä pidemmälle etenimme, sitä harvinaisemmiksi ne tulivat. Ennen rajaa ostimme sähköisen vinjetin Unkarin moottoriteille. Siis ajoluvan sikäläisillä
moottoriteillä 10 päivän aikana. Parikymppiä pulitimme. Rajatarkastus sujui siten, että Kroatian puolella vain näytimme passit, Unkarin puolella rajapoliisi kurkkasi sisälle, jotta onko kyseessä ihmissalakuljetus. Vastaantulevilla kaistoilla oli satojen metrien jono. Miksi, sitä emme tulleet
tietämään.

Myös Unkarin puolella moottoritie oli upeassa kunnossa. Sen sijaan mekaaninen Typykkämme, jota jatkossa kutsun NaViksi, ei sitä ollut. Ainakin kymmenen kertaa se yritti ajattaa meitä ulos moottoritieltä. Pidimme päämme ja poistuimme Balatonille juuri siitä risteyksestä, kuin olimme
suunnitelleet. Senkin jälkeen typykkämme sekoili pariinkin otteeseen, kunnes vihdoin pääsimme perille.

Vaikka ajetusta 550 kilometristä 470 km kulki moottoritietä, päivälle kertyi mittaa täyden työpäivän verran. Meille entuudestaan tuttu, Kemping Napfeny, Revfulopissa oli kansoitettu. Saimme viisi vaihtoehtoa, joista valitsimme sen, josta sentään on kapea näköala järvelle. Tänään ladataan akkuja
huomista ajomatkaa varten. Minne silloin päädymme, siitä seuraavassa.

Kokonainen päivä, kaksi yötä, Lake Shkodralla, oli palauttava. Pyykkipäivä, siivouspäivä ja lepopäivä. Leirintäalueella oli viruksen
takia hiljaista. Muutama ulkomainen autokunta, muutoin paikallisia, jotka käsityksemme mukaan pitivät jonkinlaisia nuorisoleirejä. Ravintolan hintataso oli naurettava. Pizza, iso olut ja ½ litraa viiniä maksoi 11 euroa, mikä myös maksettiin euroina. Lake Shkodra sijoittuu käymiemme leirintäalueitten joukossa TOP vitoseen niin palvelunsa kuin olosuhteittensa ansiosta.

Emme Lake Shkodralta lähtiessämme osanneet kuvitellakaan, mitä meitä muutaman kymmenen kilometrin päässä odotti. Se, että edellisenä ajopäivänä ei kaikki sujunutkaan odotetusti, oli pientä sen rinnalla, mitä nyt tuli tapahtumaan.

Albanian ja Montenegron välisellä raja-asemalla, Hani i Hotit, kahden maan rajapoliisit ovat käytännöllisesti katsoen rinnakkain. Albaniasta selvisimme, jälleen kerran myös Telluskan rekisteriotteen näyttäen, mutta sitten alkoi tapahtua, Montenegroon pyrkiessämme. Kävi ilmi, totta kai, että meidän Green Cardimme, todistus liikennevakuutuksesta, on vanhentunut. Olin lähtiessä unohtanut koko asian. Selitykset eivät auttaneet, joten 18 eurolla piti ostaa paikallinen liikennevakuutus.

Mutta, vauhti vain kiihtyi. Poliisi käveli edellä ja ohjasi meidät katsastushallin tapaiseen halliin. Meni itse auton alle tutkimaan alustaa ja toinen poliisi alkoi tutkia autoa huumekoiran kanssa niin sisältä
kuin ulkoakin. Luukut avattiin, kaikki näytettiin, myös täydellinen sekasotku Telluskassamme. Ennen kuin sain passimme minun piti vielä allekirjoittaa jokin paperi, jonka tekstiä en pätkääkään ymmärtänyt.

Se siitä montenegrolaisesta vieraanvaraisuudesta. Kädet tärisivät vielä monta tuntia ja syke oli korkealla koko päivän. Alkoi montenegrolainen liikennerumba. Alimmillaan 20 km tunnissa, pääsääntöisesti 40 tai 60 km tunnissa, mutta löytyi matkalta pätkiä, jolloin saattoi huristella
jopa yli sataa. Eikä mieli tehdyt ylittää nopeusrajoituksia, sikäläisten kaahailuista huolimatta, sillä täälläkin liikennettä valvovia poliisipartioita oli riittävästi.

Bosnia Hertsegovinan rajalla taas sama passien ja papereiden tarkastusrumba. Kysyttiin Green Cardia ja näytin pokkana sen vanhentuneen, joka meni yllätykseksemme täydestä. Alkumatka oli vuoriston takia serpentiiniä. BHI:ssa teiden kunto on suorastaan surkea, mutta vielä surkeampaa on opastus. Kertaalleen seikkailimme, mutta pienen päättelyn jälkeen selvisimme oikealle
tielle.

Päivän aikana ylitimme eri maiden rajan kuusi kertaa. Loput rajatarkastukset olivat onneksi rutiinia. Käden heilautuksella selvisimme useimmiten eteenpäin.

Pääsimme viimein manner-Kroatiaan ja EU:hun, sillä Dubrovnikin alue on Kroatian erillinen saareke BHI:n keskellä. Hyppäsimme moottoritielle, jolloin matka alkoi sujua joutuisasti. Yksi puute kävi
välittömästi ilmi. Ei P-paikkoja moottoritien varrella. Kun hätä on kova, pakko oli pysähtyä moottoritiellä hätävilkut päällä. Sen jälkeen maisema muuttui keltaisesta kirkkaaksi.

Loppumatkasta, jolloin emme enää palveluja tarvinneet, tien varressa oli kyllä huoltoasemia ja P-paikkoja pienin välein. Täydellinen suunnitteluvirhe. Ilta saapui ja päämäärä läheni. Pienen harharetken jälkeen Camping Park Soline, Biograd na Morussa, löytyi. Samoin löytyi paikka
Telluskallemme. Kymmenen tunnin ja 542 km:n ajourakan jälkeen olimme vihdoin perillä.

Purasimma hiukan läheisessä rantaravintolassa. Ei tarvinnut kauaa unta odotella sänkyyn köllähtäessä.

Illalla menimme leirintäalueen ravintolaan syömään. Söimme hyvin ja olimme onnellisia, että ruoka maittoi. Näissä helteissä se ei aina ole maittanut. Viereisessä pöydässä oli perhe ja, kuten odottaa saattaa, tulin kysyneeksi, mistäpäin olette. Puolasta, oli vastaus. Siitä lähti uskomaton illan vietto varsovalaisten kanssa. Juttua riitti heidän kanssaan ja sen tuloksena meillä on nyt mahdollista Varsovan vierailua ajatellen tiedossa ihanat oppaat.

Keskiviikkona meidän oli jälleen pakko liikahtaa. Rouva Leirintäalue ei sattumoisin ollut paikalla lähdön hetkellä, joten jouduimme hetken odottamaan. Meille tarjottiin kahvia ja kun se ei kelvannut, saimme pullot jääkylmää vettä. Loistavaa palvelua. Maksun jälkeen alkoi nousu serpentiiniä pitkin ylös rannasta. Pelko vastaantulevasta autosta kävi kerran toteen, mutta sopivalla tavalla. Meidän mielestämme olimme olleet toiseksi parhaalla leirintäalueella kaikki matkamme huomioiden. Sen parhaan kerromme myöhemmin.

Kun vihdoin sain sen teknisen typykän hereille, Typyköillä alkoi riita reitistä välittömästi ja minä siinä välissä ratin kääntäjänä. Ajattelin hetken, voi Luoja, onko tämä tätä koko päivän? Kun päätös oli tehty ja vieressäni istuvan Typykän kanta oli voittanut, niitä koordinaatteja seurattiin. Ioanninan kautta lähdimme kohti Albaniaa, jolloin se mekaaninenkin Typykkä oli vihdoin samaa mieltä vieruskaverini kanssa.

Rajalla eivät pelkät passit riittäneet, tarvittiin myös auton rekisteriote. Tullessa sitä ei tarvittu. Sama operaatio Albanian puolella. Sen jälkeen valtakunta oli vaihtunut.

Albania on maa, jossa nopeusrajoitukset vaihtelevat 20 kilometristä 130 kilometriin. Ja ne on syytä ottaa vakavasti, sillä päivän aikana näimme ainakin 20 liikennettä valvovaa poliisipartiota. Enemmän kuin Suomessa olemme nähneet ko. partioita kymmenessä vuodessa. Joten ajoimme kiltisti, vaikka paikalliset kaahasivatkin.

Olimme valinneet seuraavaksi yöpymispaikaksemme leirintäalueen Durresin eteläpuolelta. Typykän opastamana poikkesimme moottoritieltä Kavajessa ja siirryimme … enemmän kuin kapealle tielle. Mutkia sinne ja mutkia tänne ja lopulta olimme tiellä, jonka kunto oli suomalaisittain – ajokelvoton. Mutta siitä vaan eteenpäin. Päädyimme lopulta meren rantaan.

Kun saavuimme perille, meitä odotti yllätys. Leirintäalue ei ollutkaan enää toiminnassa. Nämä poikkeukselliset olosuhteet olivat kuitenkin opettaneet suhtautumaan tilanteisiin siten, että turha on kiukutella niistä asioista, joille ei voi mitään. Siispä tietokoneeni alkoi raksuttaa - entä nyt. Uusi etappi oli hetkessä mielessä, vaikka se tiesi samalla tuntien ajomatkaa.

Jouduin peruuttamaan Telluskaa pitkän matkan peläten kaiken aikaa, että kaasupullokotelo ottaa korokkeisiin kiinni. Niitä korokkeita en tullut koskaan ymmärtämään, koska tie oli muutenkin niin huonossa kunnossa, että sitä ei voinut kaahata. Palasimme samaa hemmetin huonokuntoista reittiä
Kavajeen, ajaaksemme kaupungin lävitse, milloin aasivankkureiden, milloin vanhanaikaisen kolmipyöräisen ’kuljetusajoneuvon’ perässä. Lopulta olimme moottoritiellä.

Loppumatka sujui muuten hyvin, mutta eteemme sattui myös joko kiusankappale tai täydellinen tumpelo. Se ei tiennyt, oliko tulossa vai menossa. Shkodran läpiajokin sujui tällä kertaa mallikkaasti. Kas se kokemus! Saavuimme Lake Shkodra Resortin portille, joka oli, yllätys, yllätys - kiinni. Ei voi olla totta, tuli kahdesta suusta, ennen kuin portti alkoi avautua. Olimme vihdoin perillä.

Kaikki ei mennyt kuin Strömsössä, mutta yhdeksän tunnin ja 527 kilometrin jälkeen, sillä ei enää ollut merkitystä. Kaikki, mikä oli takana, oli poissa edestä.

Lake Shkodra, Albania, 9.7.2020

Kahdelta sunnuntai-iltapäivällä peruutin varovasti Telluskamme ohi kulkevalle tielle. Uusia vaurioita ei ensisaapumisemme jälkeen
tullut. Totesimme yhteen ääneen, että haikeus on silti päällimmäinen tunne, vaikka olosuhteiden pakosta viisi kuukautta Kreetalla venyikin kahdeksaksi kuukaudeksi.

Olimme luvanneet Las Gegasin ihanalle tarjoilijalle, että tulemme lähtiessämme näyttämään Telluskaamme, josta niin monet kerrat hänen
kanssaan olimme keskustelleet. Sen myös teimme. Onneksi sunnuntaista huolimatta juuri Las Gegasin kohdalla oli sopiva pysähdyspaikka. Vau, sanoi hän. Lupasimme tulla tapaamaan häntä myöhemmin syksyllä.

Ajoimme Tavronitis-rannalle, jossa vietimme ensimmäisen yön Kreetalla loka-marraskuun vaihteessa. Halusimme kokea nostalgiaa kaikkien näiden kuukausien ja tapahtumien jälkeen. Kevyt tuuli ja puiden varjot lievensivät 35-asteista hellettä. Mieli lepäsi vielä hetken merta hellästi
katsoessamme. Tuli mieleen – ’Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaa laineet liplattaa’.

Palasimme rantatietä Plataniaksen ja Agia Marinan kautta Soudan satamaan. Matkalla tööttäsimme useita kertoja tutuille ravintoloille, tutuille ihmisille. The Twins, Las Gegas ja meidän upea lähikuppilamme, Piazza, jossa parhaimmillaan saimme kolmet oluet yksien hinnalla. Mutta mehän olimmekin kanta-asiakkaita kahdeksan kuukautta.

Satamassa alkoi lastauksen odotus. Yhtäkkiä Johanna ja Manos tupsahtivat paikalle. Manos oli kuullut huolestuttavia uutisia Pohjois-Makedoniasta ja etenkin Serbiasta. Sillä hetkellä matkasuunnitelmamme muuttui radikaalisti. Olemme vielä jälkeenpäinkin ajatuksissamme halanneet Johannaa monet kerrat siitä hyvästä, että he Manoksen kanssa vaivautuivat tuomaan meille tuon tiedon. Olisimme ilman heitä joutuneet katastrofin keskelle.

Pari tuntia ennen Kydon Palacen lähtöä alkoi lastaus. Meidät ohjattiin ylärampille, jossa tällä kertaa paikoitus sujui ongelmitta. Sen kunniaksi, että viimeinkin olemme kotimatkalla, olimme varanneet sviitin. Voucherimme ei sitä kattanut, mutta pienellä lisärahalla sen saimme. Upea parivuode, merinäköala ja kuinka ollakaan – täysikuu. Pari viinipulloa, vettä ja hedelmiä, kuuluivat myös sviitin varustukseen.

Jostakin syystä uni ei oikein ollut tullakseen. Liekö matkajännitystä. Laiva keinahteli hieman, mutta ei häiritsevästi. MunRakas sen sijaan nukkui kuin kuuluisa pikkupossu. Nousin aamulla ylös kellon herättäessä. Annoin MunRakkaani vielä nukkua hetken. Katselin aamuhämärää merimaisemaa,
laivoja, joita ohitimme ja täysikuuta.

Rantauduimme puoli seitsemältä Pireuksessa. Kreikkalaiseen tapaan melkoista etuilua ennen laivasta ulosajoa. Olimme eri laiturissa kuin lähtiessä, joten olimme – hukassa. Typykkämme neuvoi meitä kääntymään sinne ja tänne. Joskus ne käännökset olivat mahdollisia, joskus eivät. Seikkailimme Pireuksessa pieniä kujia, kunnes löysimme paikan, jossa saatoimme pysähtyä ja
antaa Typykälle uudet koordinaatit. Senkin jälkeen seurasi aikamoinen siksakki, ennen kuin olimme viimein Korinttiin johtavalla moottoritiellä.

Aluksi oli ruuhkaista, mutta mitä kauemmas etenimme Pireuksesta, sitä väljempää oli liikenne. Moottoritie oli erinomaisessa kunnossa. Pienin välein piti ’kaivaa kuvetta’ moottoritiemaksujen takia. Yhteensä niitä Korintin siltamaksu mukaan lukien kertyi 75 euroa. Mutta matka joutui ja
se oli pääasia.

Pargan olimme päättäneet ensimmäiseksi leiriytymispaikaksemme. Lähtiessämme laskeutumaan rantaan, syntyi hieman pelonsekainen tunne. Matka oli tyylipuhdasta serpentiiniä ja
kohtaamismahdollisuudet olivat harvassa. Käännös vasempaan ja käännös oikeaan ja useimmiten miltei 180 astetta. Mutta perillä meitä odotti miltei taivaallinen autopaikka ja näköala. Telluskan tuulilasista upea merimaisema 20 metriä merestä. Muutama muu matkailuauto oli paikalla, Romaniasta ja Bulgariasta.

Täysi työpäivä tuli tehtyä ja 438 km taakse jätettyä, mutta kotia kohti oltiin matkalla. Eipä tarvinnut täällä unta haeskella. Hienoinen sateen ropina Telluskan katolla vielä vauhditti sitä – neljän kuukauden kuivuuden jälkeen. Miltei kellon ympärys kului akkuja ladatessa.

Lähdimme Haniaan, mutta miltei joka hetki mietimme, mitä pikkukissillemme kuuluu. Kun palasimme, ensimmäiseksi ryntäsimme katsomaan, mitä siellä pienessä saviruukussa on tapahtunut. Sydämemme, lämpimät hellyyden tunteemme, heittivät volttia etu- ja takaperin nähdessämme, miten kolme pientä kissinpentua roikkui ’teini-ikäisen’ äitinsä tississä kiinni. Hellyttävää, jumalattoman hellyttävää.

En ole koskaan ollut näin lähellä eläimen syntymätapahtumaa. Jotenkin siinä pienessä kissanpennussa, jolla silmät eivät vielä olleet auki, kulminoitui se tosiasia, että me synnymme ’sokeina’, ennakkoluuloista vapaana. Saman olemme nähneet meidän kahden, täysin erirotuisen kissan, suhteessa. Toinen kiusoitteli toista, mutta lopputulos oli se, että molemmat makasivat
samassa asennossa, vierekkäin, meitä odottaen.

Yritimme parhaamme mukaan ruokkia ja juottaa tuoretta kissaäitiä. Olimme miltei paniikissa, niin kuin eri sivustoilla ukit ja mummit ovat kertoneet. Osin palvelu onnistui, osin ei. Perjantaina rohkenimme jo ottaa pienen, sokean kissanpoikasen, käteemme. Emo vahti meitä kuin haukka, mutta näki, ettemme tekisi niille mitään pahaa. Otimme ensimmäiset kuvat pikkuisista.
Voi kuinka pienestä kissan elämä lähtee.

Perjantaina myös Dimitris vieraili ja nähdessään samanaikaisesti nurkilla pyörivän kollin varoitteli meitä, että täällä kollit ovat petoja, jotka tappavat pieniä kissanpoikia, ehkä kateudesta, koska eivät voi saada pentuja. Kyseisen kollin olimme ajaneet pois tontiltamme useita kertoja ja myöhemmin kuulimme, että myös naapurimme oli tehnyt samoin. Vielä lauantai-iltana MunRakas ajoi pois tämän vaanivan kollin, joka kurkisteli pikkukissimme pesään, siihen pieneen saviruukkuun.

Lauantai kului auvoisissa tunnelmissa. Otimme kuvia ja videota pikkukisuleistamme. Emo uskaltautui jo syömään tavalliseen tapaan ja käyttäytyi kuin ylpeä äiti. Nautti suunnattomasti silityksestä ja suorastaan kerjäsi sitä. ’Eikös ollutkin aikamoinen temppu’, hän viestitti.

Sunnuntaiaamuna heräsin varhain, koska oli lähtöpäivä. Ilmeisesti alitajuinen matkajännitys ei antanut tilaa unelle. Astuessani ulos, kumpikaan kissoistamme ei tullut tavanomaisesti luokseni nälkäisenä. Astelin kohti pientä saviruukkua, nähdäkseni, miten kahden pienen punaruskean kissanpennun niskat oli purtu poikki. Sydäntä kylmäsi, syke kohosi pitkälti yli sadan, itku tuli.

Tiesin heti, mitä oli tapahtunut. Saatanan kolli. Mutta missä ovat Mustasilmä ja se kolmas pikkukissi? Etsin heitä ’tontiltamme’ ja kuinka ollakaan, olin kuulevinani ison limoviikunan juurelta kissanpennun
kimeää vikinää. Kaivelin juurella olevaa puskaa, etsin ja etsin, mutta en löytänyt. Vikinä loppui välittömästi, kun aloin puskaa kahisuttaa.

Jonkun ajan kuluttua Mustasilmä saapui, kuin ’maansa myyneenä’, ja haisi niin pahalle, että en ole koskaan kuvitellut kissan tai muukaan eläimen siltä haisevan. Hän oli puolustanut pesuettaan, sillä
viimeisellä keinolla, pissimällä. Sen keinon me tulimme tietämään silloin, kun Mustasilmän sairauden aikana yritimme lääkitä häntä hieman ’voimatoimia’ käyttäen.

Hän kulki levottomana, kävi ruukun luona, mutta ei hypännyt sisään. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Puski jalkojamme, silitti hännällään pohkeitamme ja ikään kuin anoi ’synninpäästöä’ tapahtuneelle. Ruoka ei kelvannut, eivät edes ’tikut’, jotka olivat kissojemme herkkua. Sydäntä särki
Mustasilmämme suru.

Dimitris poikkesi hyvästelemässä meidät ja kerroimme tapahtuneesta. Hän muistutti siitä, mitä oli aiemmin kertonut. Kreetalla kollit ovat petoja, jotka tappavat kissanpentuja ja jopa syövät niitä. Mahdollisesti kolmas oli syöty. Kiittelimme Dimitristä kärsivällisyydestä, ystävällisyydestä
ja Despinaa kaikesta huolenpidosta ja etenkin avusta Mustasilmän sairauden aikana.

Sitten kuulin jälleen sen kissanpoikasen vikinän. Mustasilmä oli tuolloin näköpiirissämme. Menin uudelleen etsimään limoviikunan juurelta piilopaikkaa – ja löysin. Riemu oli suunnaton. Siellä oli viimeinen kolmesta, se äitinsä näköinen pentu. Ahtaassa kolossa, erittäin epämukavan näköisessä
paikassa, puun juurella. Otin pennun ja yritin hieman korjailla koloa. Myöhemmin laitoimme alustaksi pienen pyyheliinan.

Kului jonkin aikaa. Mustasilmäkin söi ja puhdisti itseään. Sitten näimme hänen roikottavan pentua suussaan ja kävelevän pois. Sen jälkeen emme heitä enää nähneet. Ilmeisesti hän etsi vieläkin turvallisemman piilopaikan jostakin kauempaa. On varmaa, että Mustasilmä palaa joka päivä
etsimään meitä. Onneksi tanskalaiset naapurimme ovat luvanneet ruokkia kissojamme. Hyvästelimme Valkosukan lähtiessämme. Meidän kissatarinamme päättyi kyyneliin.

Parga, Kreikka, 7.7.2020

Elimme pitkään uskossa, että Minoan Lines ei liikennöi ennen kuin vasta 5. heinäkuuta. Kuinka ollakaan, tulimme pariinkin otteeseen viime viikonloppuna maininneeksi tästä, ja saimme vastauksen, että liikennöi kaiken
aikaa, toisen lähteen mukaan päivittäin, toisen lähteen mukaan joka toinen päivä. Olimme hämmentyneitä.

Yritin useaan otteeseen tehdä varausta Direct Ferries – sivuston kautta, jota olimme aiemmin käyttäneet, mutta turhaan. Laivayhtiöltä ei ole saatu hintatietoja, oli vastaus. Yritin samalla tavoin tehdä varausta suoraan Minoan Linesin varaussivustolta, mutta koskaan en päässyt loppuun saakka. Lähetin sähköposteja Direct Ferries – yhtiölle, samoin kuin Minoan Linesille. Ei vastauksia kummaltakaan.

’Viimein pinnani petti’. Otimme yhteyttä Marianneen, meidän kunniakonsuliimme, jonka sittemmin tapasimme. Kuten aiemmin kerroin, tarvitsimme myös sen ’ajoluvan’ viivästyneen maassaolomme takia. Kävelimme Plataniakseen, jossa Marianne ’emännöi’ Pelagos – nimistä 11 huoneen
huoneistohotellia. Oli ihanaa tavata. Kaiken lisäksi kävi ilmi, että Marianne on Kalannin tyttöjä eli Laitilan naapurista, jossa pääosan elämäntyöstäni tein.

Siellä ollessamme Marianne sai puhelinyhteyden Soudan satamassa olevaan Minoan Linesin varauspisteeseen. Puhelun lopputuloksena totesimme, että meidän on käytävä Soudassa selvittämässä siirtyneen varauksemme ja maksamamme 250 euron kohtalo. Sen teimme tänään.

Kävimme Soudassa ensin väärässä toimipisteessä, kunnes päädyimme satama-alueella olevan pienen lipputoimiston luukulle. Nuorelle neidolle kerroin tarinamme ja annoin hänelle kaikista varauksista keräämäni varausnumerot. Yksi niistä, 30. maaliskuuta tarkoitetulle lähdölle löytyi. Hän
tarvitsi kuitenkin vielä vahvistuksen Iraklionin pääkonttorista. Sydän pamppaillen, kädet täristen, odotimme sitä puhelinsoittoa.

Ja se tuli ja vastaus oli – koska haluatte lähteä? Sillä kohtaa meinasi itku tulla. Mutta – olin jo päättänyt ennakkoon, että jos tämä homma hoituu siten, että rahamme eivät mene hukkaan, me lähdemme täältä tyylikkäästi. Niinpä lunastin meille paluumatkalle sen parivuoteella varustetun
sviitin. Hiukan piti kuvetta kaivaa, mutta uskomme, että se on hintansa
väärtti.

Me siis lähdemme täältä Pireukseen ensi sunnuntaina klo
22.30 Kydon Palacella – jos Luoja suo. Tänään tänne on jo saapunut kymmenkunta
lomalentoa eri maista. On vielä suuri mahdollisuus, että havaitaan uusia
turistien tuomia virustartuntoja Kreetalla, ja olemme mahdollisesti uudelleen
jumissa. Onneksi Lontoon lento oli peruttu eikä ruotsalaisiakaan päästetä
maahan ainakaan ennen 15. heinäkuuta.

Emme tiedä, mistä johtuu, mutta viime aikoina
’vuokraisäntämme’ Dimitris on käyttäytynyt nuivasti. Meillä kotomaassahan on
sanonta, että ’jos vieraat viipyvät liian pitkään, ne alkavat haista’.
Ilmeisesti mekin olemme alkaneet haista. Tai sitten Dimitristä pännii se, että
Despina ottaa jälleen yhden kissan huolehtiakseen ja kaiken lisäksi se on
raskaana. On eri asia ottaa viidestoista kissa kuin samalla mahdollisesti
kahdeskymmenes kissa.

On sanottava, että nyt on jotenkin helpottunut olo. Uudet
’askelmerkit’ on piirretty ja yritetään satuttaa askel lankulle. Epävarmuustekijöitä
on vielä riittämiin, mutta ensimmäistä askelta seuraa yleensä toinen ja sitä –
kolmas. Askel kerrallaan. Tiedämme, että kun lähdemme liikkeelle, riskit
kasvavat ja varotoimenpiteiden suhteen on oltava entistä tarkempi.

Pari viikkoa on kulunut siitä, kun viimeksi vaivasimme paluumatkamme varrella olevien maiden suurlähetystöjä. Emme ole halunneet olla vaivaksi joka viikko. Olemme ymmärtäneet kahden viikon periodin mahdollisissa muutoksissa. Mutta juhannuksen kunniaksi halusimme tietää, onko meillä ja koska, mahdollista palata koti-Suomeen.

Eräänä päivänä ennen juhannusta meinasi mennä Charma (paras paikallinen olut) väärään kurkkuun, kun huomasin, että 13.6. alkaen Puola on lopettanut EU:n sisäiset rajatarkastukset eikä karanteenimääräyksiä EU-maista tulijoille ole. Suurin tulppamme kotiinpaluulle oli siis poistunut. Enää oli jäljellä vain yhden käden sormilla laskettava määrä maita ennen Puolaa, joiden läpi meidän pitäisi kulkea. Mutta - sekään ei onnistu yöpymättä.

Aiemminkin on varmaan tullut todettua, jotta meillä on kaksi vaihtoehtoista reittiä. Se suorin – Pohjois-Makedonia, Serbia, Unkari, Slovakia, Puola ja Baltian maat, joka olisi meille mieluisin. Mutta emme me hyljeksi tuloreittiämmekään – Albania, Montenegro, Bosnia-Hertsegovina, Kroatia, Slovenia, Itävalta, Tšekki, Saksa, Puola ja Baltian maat. Kuten jälkimmäisestä listasta huomaatte, läpikulkumaita on tällöin lähes tuplaten.

Saimme ennen juhannusta RAJAT AUKI – viestin, mutta tanssimme silti juhannustanssit täällä. Haluaisimme lähteä 30. kuluvaa kesäkuuta, mutta näillä näkymin se ei onnistu. Laivamatkamme
välittävä firma ei ole kyennyt järjestämään meille tällöin paluumatkaa, koska Minoan Lines ei vielä tuolloin liikennöi. Meillä on nimittäin voucher täältä Pireukseen ko. yhtiöllä eli matka on jo aiemmin maksettu. Ellemme sitten kotiinpaluun kunniaksi ota lisäpalveluja, vaikkapa sviittiä.

Meillä on tietynlainen kiire päästä täältä pois, sillä RUOTSALAISTEN ensimmäinen lento saapuu näillä näkymin Kreikkaan 4.7. Ja BRITIT tulevat ehkä viikkoa myöhemmin. Jännä tämä tulojärjestys, sillä kummassakin maassa virukseen suhtautuminen on ollut suorastaan aliarvioiva. Haluamme ehtiä
alta pois, mutta Minoan Lines alkaa liikennöidä näillä näkymin vasta 5.7. Siihen paattiin lipun haluaisimme.

Olemme nyt lähes kolme kuukautta eläneet ’herran kukkarossa’ eli mikään avoin kysymys ei ole valvottanut meitä öiseen aikaan. Nyt nuo rauhallisen unen ajat ovat taas toistaiseksi ohitse. Tuntosarvet ovat ulkona, mieli myllertää alituisesti. Joka päivä seuraamme, joko nyt voisimme varata
matkamme. Kartat ja leirintäaluekirjat on kaivettu esille. Paluumatkan suunnittelu on käynnistynyt.

Meillä on myös yksi ongelma, joka paljastui jokin aika sitten. Automme on ollut täällä yli kuusi kuukautta ja se tarvitsee jonkinlaisen uuden liikenneluvan. Olin yhteydessä meidän konsuliimme
Marianneen, täällä Haniassa ja saimme vastaukseksi, että hän antaa meille dokumentin, jolla pitäisi voida ajaa läpi Kreikan ilman seuraamuksia. Jälleen kerran, kiitos Marianne ja kaikki suurlähetystöjen ihmiset, joita olemme vaivanneet.

Nyt me siis vaan odottelemme, toivomme ja suunnittelemme. Tunne on kaikkea muuta kuin hyvä. Sitten kun päätökset on tehty, suunnitelma on voitu lyödä lukkoon, sitten ihminen rauhoittuu. On jäljellä enää toteutuksen aika. Kuten aiemminkin olemme kertoneet, meidän suurin riskimme sisältyy paluumatkaan. Mutta jos ei ole paluuta, ei myöskään ole jälleennäkemisen ihanaa
riemua.

Agia Marina, Hania, Kreeta, Juhon päivänä (Hannu Juho Tapani) 24.6.2020

Lupasin Facebook-sivuillani kertoa, miksi haitarimusiikki kuuluu niin olennaisena osana juhannusaattoni traditioon. Tradition ensimmäiset siemenet kylvettiin jo yli 60 vuotta sitten, 50-luvulla, jolloin Viljo Vesterinen ja Dallape, olivat kova sana.

Vielä tänä päivänäkin näen sieluni silmillä sen tyynen järven pinnan, hitaasti lipuvan soutuveneen ja kuulen kaukaa, toisen järven saarella olevalta tanssipaikalta kuuluvan hanurimusiikin. Olimme serkkujeni kanssa viettämässä juhannusaattoa Reisjärven Vuohtojärvellä. Olen yrittänyt hahmottaa, olinko vajaa kymmenen tai yksitoista. Veikkaisin, että vajaa kymmenen, koska seuraava juhannus oli sateinen.

Kuusi vuotta myöhemmin pääsin ripille viikkoa ennen juhannusta. Muistan, kuinka lestadiolainen pappi kielsi meitä menemästä juhannuksena synnin pesään – Susisaaren juhannustansseihin. Ja siellähän me olimme – yhdeksän kymmenestä. Kuinka ollakaan, se haitarimusiikki kuulosti
tutulta. Valto Tuohioja yhtyeineen tanssitti Susisaaren tanssikansaa. Noviisina minä en tietenkään osannut tanssia, joten illan hämärtyessä - pappatunturilla kotiin.

Naapurin tyttöjen kärsivällisyyttä ja varpaiden kestävyyttä koeteltiin sen jälkeen. Taustalla soi aina haitarimusiikki. Olin katkera, että minulla ei ollut vanhempaa siskoa, joka olisi opettanut minut tanssimaan. Sen sijaan minulla olivat upeat naapurin tytöt – Margit, Seija, Liisa ja Annikki. Lämmin kiitos vielä nytkin heille, joista valitettavasti ainakin Seija on jo poistunut keskuudestamme. Valssin minä tosin opettelin ihan itse.

Kului vajaa vuosikymmen, kunnes jouduin erään nuorisoseuran tanssien järjestäjäksi. Siis tilaamaan orkestereita, sopimaan korvauksista ja jopa maksamaan heille palkat. Silloin tapasin jälleen kerran tämän sydämeni vieneen harmonikansoittajan – Valto Tuohiojan ja vieläpä monet kerrat. Hänen
yhtyeensä oli silloin The Best Keski-Pohjanmaalla. Ja tanssiva kansa tiesi sen.

Valtolla oli yhtyeessään myös fantastinen rumpali. Hamassa nuoruudessa halusin itse olla rumpali, joten osasin arvostaa hänen kykyjään. Kun yhtye aloitti samban, se alkoi tämän rumpalin soitannolla ja marakaseilla, jotka olivat ikään kuin väärin päin. Siis pallo rumpalin kädessä ja varret rumpua lyöden. Mutta sellaista soitantaa, sellaisella nopeudella, en ole nähnyt marakaseilla koskaan tehtävän jälkeenpäinkään. Siinä yhtyeessä oli taitoa, jota välttämättä ei enää löydy tänä päivänä.

Tanssien järjestäjän ominaisuudessa tapasin toki paljon muitakin, Dannystä Paula Koivuniemeen, Seitsemästä seinähullusta veljeksestä Esa Pakariseen. Viimeksi mainitusta jäi aivan upea tunne ja se hänen haitarinsa. Riippumatta esiintyjästä, mikään ei vienyt pois sitä tunnetta, että kesäiltaan kuuluu hanurimusiikki. Vain siitä syntyy kesäinen tunnelma, vain silloin tuoksuu tuore koivu, jotka tuotiin kotona sisäänkäynnin viereen aina juhannusaattona.

Lopuksi pientä historiaa. 60-luvulla miehet menivät tansseihin puku päällä, ainakin Pohojanmaalla. Naisetkin olivat toki tyylikkäästi pukeutuneita. Siihen aikaan piti aina olla valkoinen, pitkähihainen paita, ja silloin, se oli nailonia eli muovia. Koettakaapa kuvitella kotiin mopolla palaavaa tanssijaa märällä nailonpaidalla. Ei paljoa puuttunut, ettei se alkukesästä ja loppusyksystä ollut jäässä.

Agia Marina, Hania, Kreeta 22.6.2020

Kerran vuodessa vuohisaari on kuitenkin avoinna yleisölle. Tänä vuonna tuo päivä oli viime maanantai, jolloin täällä vietettiin juhlapäivää, joka englanninkieliseltä nimeltään oli Holy Spirit ja se oli paikallisten vapaapäivä. Päätimme tehdä tutustumismatkan vuohisaareen, mutta kankean aamukäynnistymisen takia, saavuimme Agia Marinan laiturille vasta puoli yhdeltätoista.

Kujan varrella ennen rantaa oli tarjolla vettä, rakia ja punaviiniä. Kaikki maksutonta, kuten myöhemmin kävi ilmi. Rannassa meitä odotti melkoinen yllätys, yli 100 metrin jono, joka suinkaan ei ollut yksi jono vaan jonomuodostelma. Laivoihin, jotka kuljettivat saarelle, otettiin vajaat 20 ihmistä, joten tajusimme heti, että odotuksesta tulisi pitkä. Ja helle oli helvetinmoinen.

Metri metriltä, ensin rantahietikossa, sittemmin laiturilla, etenimme kohti päämäärää. MunRakas ehti käydä moneen kertaan tupakalla ja vessassakin, jolta reissulta hän toi pienen mukin rakia henkisen hyvinvoinnin kohottamiseen. Ehkä se kohottikin taistelutahtoa. Puolentoista tunnin kuluttua olimme jo lähellä lastauspaikkaa.

Paikallisella murteella jotakin selitettiin juuri kun olimme pääsemässä seuraavaan laivaan. Myöhemmin selvisi, että saarella oli parhaillaan lähes enimmäismäärä ihmisiä, joten laivaan saatettiin ottaa vain tietty määrä ihmisiä. No tästäkös kalabaliikki alkoi. Neljä selvästi keski-iän ohittanutta naishenkilöä alkoi tunkea meidän ohitsemme. Tarvittiin suomalainen ärrävoittoinen kirosana ja täkäläisittäin isolla äänellä lausuttuna, jotta pääsimme omalla vuorollamme laivaan.

Laivamatka ei kauaa kestänyt. Rantauduttuamme MunRakas totesi, että mää istun nyt tähän, käy sinä katsomassa, mitä ylempänä on. Ja niin tein. Kapeaa kivistä polkua pitkin kapusin hikeä valuen päätyäkseni pienen kappelin pihaan. Tuohuksia paloi lukematon määrä ja oven pielessä oli
ilmeisesti Pyhää Theodoria kuvaava ikoni.

Palasin hiljalleen takaisin rantaan ja kuvasin kasvistoa ja maisemia. Lyhyesti voi todeta, että saari on katettu piikkipensailla, laavakivillä ja vuohenpaskalla. Vuohia sen sijaan en nähnyt, mutta meille
kerrottiin, että ne ovat niin arkoja eläimiä, että pakenevat saaren toiselle puolelle turistien tullessa.

Odottelimme rauhassa ’kotiin’ paluuta. Nyt laivat lastattiin mahdollisimman täyteen ja poistuvien jono tyhjeni yllättävän nopeasti. Matkalla poikkesimme pienelle murkinalle meille aiemmin vieraaseen paikkaan. Palvelu oli todella ystävällistä eikä hintatasokaan päätä huimannut.

Panin Facebook päivityksen erääseen ryhmään, johon täällä ollessamme liityin. Kerroin kalabaliikista niiden naisten kanssa. Sain niin paljon paskaa silmilleni, että erosin ryhmästä. Ei kuulemma sovi arvostella täkäläisten (huonoakaan) käytöstä, koska se kumpuaa paikallisesta kulttuurista. Totesin keskustelun lopuksi, että jos minä käyttäydyn jatkossa huonosti (mikä on hyvin todennäköistä), voin aina vedota, että käytökseni kumpuaa suomalaisesta kulttuurista.

Kerroin tämän tarinan Dimitrikselle. Olisittepa nähneet hänen leveän virneensä. Hänestä näki selvästi, että olimme kokeneet jotakin sellaista, minkä hän oli kokenut jo kymmeniä, ellei satoja kertoja. Hän kertoi, että diskoihin nuoret etuilevat mitä törkeämmällä tavalla ja kirkkoihin nämä
samaiset keski-iän ylittäneet naiset etuilevat, niin ikään, mitä törkeämmällä tavalla. Tämän kuultuani, minunkin hiipuva kiukkuni naisten käytöksestä laantui ja itse asiassa tuli pieni sääli täkäläisiä miehiä kohtaan. Mutta parempi tossun alla kuin taivasalla ��

Agia Marina, Kreeta, 11.6.2020

Pikkuhiljaa olemme uutisiin perustuen alkaneet herätellä ajatusta kotimatkasta. Sanavalinnasta voitte päätellä, että mottonamme täällä on viime kevään voittoisan Leijonamaajoukkueen tunnuslause – kun aika on. Kun rajat aukeavat, me emme ole ensimmäisinä ryntäämässä rajatarkastuksiin. Teemme sen sitten - kun aika on meille sopiva.

Tällä hetkellä tilanne on sellainen, että erityisluvalla me voisimme ehkä ajaa Pohjois-Makedonian lävitse Serbiaan. Sitten alkaisikin näillä näkymin ylipääsemättömän ongelmallinen taival. Unkari pitäisi ajaa lävitse – yöpymättä, samoin Slovakia ja vieläpä Puola. Viimeksi mainittu jopa 12 tunnissa, mikä meidän kokemuksemme perusteella ei matkailuautolla ole edes mahdollista.

Kaikki nämä tiedot eri maiden tilanteesta saimme maiden Suomen suurlähetystöistä muutamassa tunnissa. Viesteissä oli toki eroja. Ne vaihtelivat virallisuudesta henkilökohtaisiin. Koin kuitenkin, että meidät noteerattiin, ja meidän kotiinpaluutamme oltiin valmiita auttamaan.

Me emme tule uudelleen vaivaamaan suurlähetystöjä ennen tämän kuun puoliväliä. Silloin täkäläisittäin rajojen osittaisen avautumisen pitäisi tapahtua. Avaako se rajoja vastavuoroisesti Pohjois-Makedoniassa ja Albaniassa, sitä emme tiedä. Pohjois-Makedoniassa uusien tartuntojen määrä on nimittäin ollut huolestuttavalla tavalla kasvussa viimeisen tiedon mukaan.

Eräät Kreetan ystävät käyvät tällä hetkellä niin kuumana, että alkaa jopa huvittaa heidän paniikinomaiset ajatuksensa ajaa autolla Suomesta tänne mahdollisimman pian. Toinen tukee toista kertomalla, että on ajanut Liettuan rajalta Katowiceen kuudessa tunnissa. Meidän kokemuksemme on, että esim. Katowicen ohitse kestää ajaa lähes kaksi tuntia. Ymmärrys hoi, äly älä jätä.

Kävimme MunRakkaani kanssa keskustelun, olisimmeko tunkemassa tänne heti kun se olisi mahdollista. Emme todellakaan. Eikä se tarkoita millään tavalla aliarvioida Kreetaa tai Kreikkaa yleensäkään. Me rakastamme Kreetaa ja Kreikkaa, mutta näissä olosuhteissa olisi hyvä muistaa,
mikä on järkevää.

Meillä on ystäviä täällä, joiden elinkeino perustuu turismiin. Dimitriksen piti avata ravintolansa huhtikuun puolivälissä. Nyt se avautuu ehkä kesäkuun puolivälissä. Olemme pyytäneet saada olla ensimmäiset asiakkaat. Monilla muilla suomalaisilla on vastaavanlaisia ystäviä. Me toivomme
nyt käsi sydämellä, että elokuun alussa alkava turistivirta Suomesta nostaisi täkäläisten yrittäjien suupielet ylöspäin. Teitä odotetaan, huolimatta siitä, että olette yli kolme kuukautta myöhässä.

Ei täälläkään kaikilla käsitys koronaviruksesta ole virallisen kannan mukainen. Palasimme torstaina taksilla Lidlistä ’kotiin’. Nuorehko miespuolinen taksikuski kyseli mahdollisuuksistamme palata koti-Suomeen. Kerroin. Sitten hän totesi, että tämä koronahupatus on tiedotusvälineiden luomaa. Kyseessä on vain normaali flunssa ja sillä siisti. En viitsinyt ruveta väittelemään, että millä hän selittää nämä sadat tai tuhannet, tai jopa kymmenet tuhannet poisnukkuneet.

Elekee, elekee ��

Agia Marina, Kreeta, 5.6.2020

On todettava, että olemme vakuutusyhtiöllemme kalliita asiakkaita. Pääasiassa se johtuu siitä, että olemme todella paljon matkailleet, mutta myös siitä, että terveydelliset ongelmat ja omaisuusvahingot ovat jotenkin seuranneet meitä. Olemme olleet äärettömän onnellisia jokaisesta matkasta, jonka aikana tai jälkeen meillä ei ole ollut asiaa vakuutusyhtiölle.

’Tähän saakka kaikki hyvin’, on yleinen vakiototeamus hyvin sujuneesta matkasta. Niin myös meillä, tälläkin reissulla - tähän saakka. Viikko sitten MunRakas ilmoitti, että paine poskessa ja jopa silmässä on senkaltainen, että kokemusperäisenä diagnoosina oli selvästi poskiontelotulehdus. Silmä häneltä
oli vuotanut jo jonkin aikaa ja syykin siihen löytyi. Aiemmin sairastamamme taudit me tunnistamme, niin nytkin.

Matkalla Lidliin poikkesimme tohtori Vittorakisin vastaanotolle. Kyltin olemme nähneet ja paikan ohi kulkeneet kymmeniä kertoja vuosien varrella. Ennen kuin saatoimme astua sisään, meiltä mitattiin kehon (ei siis ruumiin, sehän on kuollut) lämpötila ja veren happipitoisuus. Sen jälkeen olimme tervetulleita vastaanotolle.

Ystävällinen naishenkilö kyseli hiukan tietoja, kopioi kortit (vakuutuskortti, ajokortti ja eurooppalainen sairaanhoitokortti) ja antoi täytettäväksi vakuutusyhtiömme Eurooppalaisen suomenkielisen vahinkoilmoituksen. Saimme myös maskit, joita kuulemma piti pitää sisätiloissa.

Nuori naislääkäri nouti meidät ja siirryimme varsinaiseen vastaanottohuoneeseen. Emme kätelleet, vaan tervehdys tapahtui kyynärpäiden koskettamisella yhteen. Yhteinen läsnäolomme oli välttämätön, koska siten saatoimme yhdistää vajavaisen kielitaitomme lääketieteellisissä asioissa.
Miehen logiikka näissäkin kysymyksissä poikkeaa aika usein naisen logiikasta, sen olen vuosien varrella huomannut.

MunRakas selvitti tuntemuksensa ja kertoi, että tauti on entuudestaan tuttu. Kerran vuodessa tarvitaan antibioottikuuri. Poski tutkittiin, samoin silmä. Lääkäri sai myös listan lääkeaineista, joille MunRakas on allerginen. Lääkäri totesi, että näiden allergiaa aiheuttavien aineitten takia tautiin ei ole lääkettä, joka poistaisi ongelman pikaisesti.

Loppuvaiheessa paikalle saapui itse tri Vittorakis, tumma, komea kreetalainen mies, joka lopulta saneli antibiootin annostuksen. MunRakkaani silmävaivoihin tuli myös tippoja ja salvaa. Käyntikokemus oli todella miellyttävä ja MunRakas sai myös kutsun uusintavastaanotolle seuraavana maanantaina.

Maanantai tuli ja kävimme matkalla torilla, jonka jälkeen MunRakas jatkoi suoraan matkaa tohtorille. Minä palasin takaisin Telluskalle kantaen kädet puuduksissa kirsikoita, mansikoita, persikoita ja tomaatteja. Tiesin, että kävelytahtini on sellainen, että minulla on mahdollisuus saavuttaa hänet ennen tohtoria.

Kävelin reippaasti sykemittarini sallimissa rajoissa. Häntä ei näkynyt. Tulin tohtorin vastaanotolle olettaen, että hän on jo sisällä. ’Ei, ei rouva ole vielä täällä.’ Olin hämmennyksen vallassa. Mielikuvitukseni alkoi laukata vinhaa vauhtia. Päällimmäinen ajatukseni oli, että hänen vatsansa ei
ole kestänyt kunnialla antibiootteja ja hän on jossakin, ties missä, ’kivat’ pöksyissä.

Palasin Plataniaksen aukiolle ja soitin MunRakkaalle. Pienen odotuksen jälkeen sain vastauksen.’ Joo, minä olen täällä lääkärin luona ja kaikki hyvin.’ Hän oli kävellyt ajatuksissaan lähes kilometrin ohi lääkärin ja vasta Lidlin luona huomannut, että ollaan jo aivan liian pitkällä.

No minun pelkoni vatsan sekoamisesta on sittemmin toteutunut, mutta se siitä. Saimme erinomaista palvelua, se jää tästä kokemuksesta päällimmäiseksi. Aiemmin emme ole joutuneet turvautumaan lääkäripalveluihin Kreetalla. Lopuksi MunRakkaani lääkärin toteamus tarkastuskäynniltä: ’Toivottavasti emme tapaa enää, näissä merkeissä.’

Agia Marina, Kreeta, 3.6.2020

Kuluvan viikon maanantaina avautui täällä jälleen uusia palveluja. Osa tavernoista ja ravintoloista avasivat ovensa tietyin edellytyksin. Mm. pöytien etäisyys on toistaiseksi tarkoin määritelty. Menimme tiistaina tuttuun, Sebastian’s nimiseen rantakuppilaan. Nyt pöydät olivat paikoillaan. Aiemmin olimme olleet vain aurinkotuoleilla. Kysyin varovasti, voisinko saada gini tonicin. Totta kai, vastasi tyttö epäröimättä. MunRakas tilasi oluen ja sai tuopillisen paikallista hanaolutta. Maistoin. Oli jopa parempaa kuin tähän saakka nauttimamme purkkiolut.

Tilasimme toiset juotavat ja kysyimme, voimmeko viedä ne rantaan – aurinkotuoleille. Olkaa hyvä ja ottakaa itsellenne paikat, me tuomme sinne juomanne. Ja niin tapahtui. Iso oluttuoppi maksoi neljä euroa, gin tonic viisi euroa ja 18,7 cl valkoviiniä neljä euroa. Onhan hinnassa eroa kaupasta
ostettuun, mutta vielä suurempi on ero, kun ostat vastaavan juoman Suomessa ravintolasta. Me haluamme omalta osaltamme olla talkoissa tukemassa täkäläisiä yrittäjiä, koska olemme täällä.

Täkäläisestä palveluasenteesta kertoo myös paljon seuraava episodi. Huomasin yhtäkkiä, että aurinkolasieni toinen sanka oli irronnut. Ruuvi oli löystynyt ja sitten pudonnut. Kävelin maanantaina Agia Marinan torialueen lävitse rantakadulle ja Plataniakseen. Siellä tiesin sijaitsevan optikkoliikkeen.

Hyvin ilmastoitu liike piti sisällään myös erittäin ystävällisen naisen, jolle kerroin murheeni. Hetkinen, sanoi hän, ja poistui lasieni kanssa takahuoneeseen. Kotvasen kuluttua hän palasi takaisin, sanka kiinnitettynä ja lasit puhdistettuna. Laitoin lasit silmilleni ja kysyin, paljonko olen velkaa. Ei maksa mitään, hyvää päivän jatkoa, oli vastaus. Rehevöityneen vatsani takia en voinut kumartaa kovin syvään, mutta parhaimmalla mahdollisella tavalla yritin kiittää – efcharisto poly – paljon kiitoksia.

Olemme huomanneet täällä aiemminkin, että paikallisten hyvä mieli ei ole rahasta kiinni. Luontainen ystävällisyys, etenkin niitä ihmisiä kohtaan, jotka palaavat uudestaan ja uudestaan. Tästä hyvä esimerkki on lähiravintolamme Piazzan isännän suhtautuminen meihin. MunRakas on jo nyt
saanut niin monet veloituksettomat talon viinit, että melkein hävettää. Ystävystyminen on täällä jotakin muuta kuin koti-Suomessa.

Tällä viikolla Dimitris kotijoukkoineen on puhdistanut ’uima-altaamme’. Ensin muutama tuhat litraa kloorattua, vihertävää vettä – kadulle ja sitten altaan pesu ja kuuraus. Se ei ollutkaan ihan helppo juttu, mutta Despinan ja Janiksen avulla homma hoitui. Äsken juuri katkaisin vedentulon altaaseen – se on nyt uudelleen täynnä. Huomenna tulevat ’asiantuntijat’, jotka laittavat tarvittavat kloorit ja trimmaavat muutenkin altaan puhdistuskoneiston. Lauantaina meillä on koeuinti altaassa.

Näin täällä homma etenee. Tiistainen ensimmäinen gin tonic käynnisti jotenkin uuden vaiheen tai pitäisikö sanoa uskon, tulevaisuuteen katsottaessa. Matka jatkuu, mutta millä vauhdilla? Mielenkiintoista oli muuten havaita, että Norjasta ja Tanskasta tulevat turistit ovat lähiaikoina tervetulleita, mutta eivät Suomesta. Huolimatta siitä, että esim. Tanskan kuolleisuusluku miljoonaa
asukasta kohden on meitä selvästi suurempi. Täälläkin hallituksen epäjohdonmukaisuus on selvästi havaittavaa.

Mutta näillä mennään! Valoa on kuitenkin selvästi nähtävissä ikkunassa ��

Agia Marina, Kreeta, 27.5.2020 (Ritvan nimipäivä)

Ilmatieteen laitoksemme (YLEn meteorologi) kertoo poikkeuksellisista olosuhteista, että jokin asia on mittaushistorian sitä tai tätä. Meidän on nyt sanottava, että olemme kokeneet tänään meidän mittaushistoriamme kuumimman päivän. Kotonamme, mökillämme ja kaikilla matkoillamme, meillä on aina mukana lämpömittari. Tänään se näytti varjossa +38,7 astetta. Sellaisia lämpötiloja emme ole koskaan ennen nähneet ja kokeneet, siitä huolimatta, että olemme vierailleet Aasian, Afrikan,
Etelä- ja Pohjois-Amerikan kuumimmilla alueilla.

Tätä kirjoittaessani hiki valuu otsaltani, kainaloistani, kaikkialta. Ensimmäisen kerran näin tapahtuu minun blogistin historiassani. Meillä on ilmastointi Telluskassamme ja todennäköisesti tarvitsemme sitä tulevina öinä. Nyt se ei vielä ole päällä ja sisälämpötila on siksi 41 astetta. Tämä ei tule olemaan ainoa ’todellinen’ hellepäivä täällä lähiaikoina. Viikonlopuksi on luvattu vielä rajumpaa keliä.

Ymmärrän hyvin, että ne, jotka tänne tällä hetkellä haikailevat viikoksi tai kahdeksi, ovat meille nyt kateellisia. Meille tämä helle on tällä hetkellä vähintäänkin yhtä suuri rajoite kuin aiemmat koronaviruksesta johtuneet rajoitteet. Lenkille ei ole asiaa, varjossa on pysyteltävä, jne.

Kun me suomalaiset lähdemme lomalle ulkomaille, odotamme pääsääntöisesti lämpöä ja aurinkoa. Nyt meistä kuitenkin tuntuu siltä, että tämä on todella liikaa, vaikka … ’Kyllä liika on aina liikaa, mutta kyllä kohtuuskin on liian vähän’, sanoi muuan kunnallisneuvos eräässä ’kosteassa’ tilaisuudessa. Vielä tämäkin piti meidän kokea! Osaamme emme valitettavasti voi vaihtaa eikä tämänhetkinen keli siellä koto-Suomessakaan paljon houkuta. Lunta on tullut siellä ja täällä – ainakin meillä Iisalmessa.

Ei lämmin luita riko. Sellainenkin sanonta on. Vilun kanssa on toki paljon pahempi elää ja sitäkin on tullut koettua – me molemmat. Lapin vaelluksilla tai Kilimanjarolle noustessa. Kylmyys, pakkanen, on pahempi uhka ihmiselle kuin helle. Molempiin pitää kuitenkin suhtautua samalla tavalla –
kunnioittavasti.

On tällä helteellä muitakin seuraamuksia. Meidän ihanat ruusumme uuvahtivat kertalaakista. Ne ikään kuin paloivat auringosta ja kuumuudesta. Lämpötila auringossa oli varmaankin lähempänä 60 kuin 50 astetta. Auringossa saattoi kuvitella, miltä hieman heikkotehoisessa grillissä tuntuisi.
Onneksi ei ole tarvinnut sitä kokeilla.

Olemme saaneet sen verran aurinkoa viime kesän ja tämän turneen aikana, että suurempaa ’palovaaraa’ ei ole. Me olemme jo riittävän ruskettuneita. Me emme yleensäkään loju auringossa, koska luonnollinen rusketus liikkumisen myötä on meille se olennaisin. Miksi ruskettua navasta, kun kaverit näkevät vain naaman. Yhtä asiaa me aloimme nyt aprikoida. Koskahan Välimeren vesi olisi niin lämpöistä, että uskaltaisimme siinä uida? Ehkäpä jo viikonlopulla. Voisiko sitä sanoa talviturkin pois heittämiseksi?

Eilinen kuumuus aiheutti myös sen, että tietokoneemme kuumeni siinä määrin, että oli pakko sammuttaa se välillä. En ole koskaan tiennyt, että näyttökin voi olla niin kuuma kuin se eilen oli. Alkoi pelottaa, jotta läppäri laukeaa ja silloin päättyy blogien kirjoitus. Sitä riskiä en halunnut ottaa. Siksi tämä viimeinen kappale on kirjoitettu keskiviikon puolella.

Dimitris kertoi äsken, että eilisenkaltainen helle ei ole normaalia täällä tähän aikaan vuodesta. Tämänkaltaisia helteitä on yleensä vasta heinä-elokuussa. Viikonlopun uusia helteitä odotellessa ��

Agia Marina, Kreeta, 13.5.2020

Eilen kävimme rantsussa kuuntelemassa aaltojen kohinaa. On se niin ihanan rauhoittavaa. Samalla totesimme tyytyväisin mielin, että meillähän on kaikki hyvin. Asioita alkaa pikkuhiljaa tapahtua, vaikka ei meitä tämä rauhakaan ole häirinnyt.

Eri tiedotuskanavien kautta olemme saaneet tietoa tulevista muutoksista koronarajoitteiden suhteen. Hieman ovat ohjeet sekavat ja aina on mukana myös toteamus – jos kehitys jatkuu samansuuntaisena. Naapurissa asuneet nuoret ovat tänään lähdössä laivalla Ateenaan, joten täältä poispäin liikenne alkaa pikkuhiljaa sujua. He kantoivat meille neljä isoa muovikassillista ruokaa, koska eivät kyenneet ottamaan niitä mukaan. Tuntemattoman sotilaan Hietasta siteeraten: No kyl me näil pärjät pual vuat.

Eivät nämä nuoret ole ainoita, jotka ruoka-apua meille toimittavat. Despina toimitti meille perjantaina pasta bolognesea, ja naapurin rouva sekä Dimitris pitävät vitamiinitasostamme huolta. He toivat meille valtavan määrän appelsiineja. Niistä saamme takuulla tuoretta mehua.

Pienemmille saarille, joissa hoitokapasiteetti on pieni, ei toistaiseksi ole asiaa. Kreetalle ja eräille muille saarille, hotellien omistajat/johtajat pääsevät runsaan viikon kuluttua ja työntekijät viikkoa
myöhemmin. Osa hotelleista voi periaatteessa avautua kesäkuun alussa. Sikäli, mikäli päivämäärissä on virheitä, älkää lynkatko blogistia. Tiettävästi ainakin Lufthansa aloittaa lennot Frankfurtista Ateenaan 18. kuluvaa toukokuuta.

Ihmisiltä mitataan kropan lämpötila lähtiessä laivaan tai lentokoneeseen. Kuljetuskapasiteetti on puolitettu eli kenenkään vieressä ei saa istua toista henkilöä, ellei tämä ole saman perheen jäsen. Odotamme mielenkiinnolla, miten ’vapautuminen’ lopulta tapahtuu. Me emme ole vielä aikoihin täältä minnekään lähdössä, sillä molemmat maat (Albania ja Pohjois-Makedonia), joiden kautta voisimme Kreikasta poistua, ovat sulkeneet rajansa toistaiseksi.

Tutkailin hieman tulevaa säätä. Tänään oli lämmintä enimmillään 28,2 astetta. Huomiseksi on vielä luvattu samanlaista keliä, mutta sitä seuraavat seitsemän päivää nautitaan kunnon helteistä. Lämpötilan pitäisi pysytellä 31 ja 34 asteen välillä kaikkina päivinä. Saattaa olla, että joudumme
laittamaan Telluskassa ilmastoinnin päälle, kun sekin ihanuus meillä matkassa on.

Tiedän, että jotkut ovat kiinnostuneita tietämään, mitä meidän kissoillemme kuuluu. Valkosukkahan on se suurin tuntemani nautiskelija, jolla kaikki on hyvin, kunhan paijaaja ja sopiva retkottamispaikka löytyy. Tuoreruoka ei ole niinkään tärkeää, kunhan ’tikun’ saa silloin tällöin.
Valkosukan isukki poikkeaa kerran pari päivässä ikään kuin tarkistamassa, että onhan tyttärelläni olosuhteet kunnossa.

Meidän pikkukisumme (Mustasilmä) kanssa on edelleen pahoja ongelmia. Hän on nyt aamuruuan mukana saanut antibioottia viikon, mutta edelleen hänellä on avonaisia, karvattomia alueita turkissa. Muuten hän on kuitenkin erittäin virkeä. Asettuipa jopa tänään hetkeksi makaamaan Telluskamme lattialle ja käväisi ohjaamossa, joka oli aikamoinen edistysaskel suhteessamme.

Huomenna, maanantaina, pitäisi täällä Agia Marinassa olla katumarkkinat. Ne ovat muutaman sadan metrin päässä parkkipaikastamme. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan.

Agia Marina, Kreeta, äitienpäivä ja edesmenneen äitini (Aino) nimipäivä, 10.5.2020

Olemme viettäneet vappua Kreetalla aiemminkin. Taisi olla ensimmäinen yhteinen reissumme, kun saavuimme tänne myöhään vapun aattona. Silloinkin siman korvasi kuohujuoma. Kerran olemme tulleet vapunpäivänä nautittuamme sitä ennen koto-Suomessa vappubrunssin, pällisteltyämme torilla ja vasta perinteisen vappulounaan jälkeen istahdimme junaan ja lensimme tänne.

Täällä vappu ei meidän kokemuksemme mukaan muutenkaan ole sellainen hulabaloo, kuin meillä siellä kotimaassa. Muutaman paukauksen kuulin ja siinä kaikki. Turistit toki muualta tulleina juhlivat vappua, kuten kotimaissaankin. Nyt heitä ei ollut ja lisäksi päällä oli ulkonaliikkumiskielto.

Tänään ulkonaliikkumiskielto on vihdoin päättynyt. Johan sitä kestikin yli seitsemän viikkoa. Nyt voimme liikkua vapaasti ilman ennakkoilmoituksia. Sisätiloissa, kuten esim. marketissa, parturissa ja
apteekissa meidän tulee kuitenkin käyttää maskia. Sitä olen tässä aprikoinut, miten parturimme ajaa minun partani, jos maski on paikoillaan. Sen tulen pikapuoliin näkemään ja kokemaan.

Kuulimme eilen myös lisätietoa nyt päättyneistä liikkumisrajoitteista. Kreeta on nimittäin jaettu neljään lääniin ja siirtyminen ulkonaliikkumiskiellon aikana ilman pätevää syytä läänistä toiseen
oli kiellettyä. Eräskin suomalainen oli ehtinyt ajaa vuokra-autolla saaren itäpäähän ja etelärannikolla sijaitsevaan Ierapetraan ennen liikkumisrajoituksia. Ja niinpä hän joutui jäämään sinne rajoitusten astuttua voimaan. Vuokra-auto tosin oli noudettu vuokranantajan toimesta pois. Näin siis täällä liikkumisrajoitukset toteutettiin ja tulos on erinomainen.

Me olemme aina tienneet, että kotieläimen ottaminen tarkoittaa myös vastuun ottamista. Meidän kesyt oravamme ja tintit ovat aina pysyneet villieläiminä. Ne eivät koskaan ole käyttäytyneet kuin kotieläimet. Ne tulevat ja lähtevät, mutta eivät asetu taloksi. Siksi täällä syntynyt tilanne kissojen kanssa on hämmentävä – mutta näköjään todella opettavainen.

Meidän Valkosukkamme on jopa liian viisas yksilö meidän talouteemme. Hän on kietaissut meidät kokemattomat kissaihmiset tassunsa ympäri hellyttävillä tempuillaan. Dimitriksen vaimo, Despina, yritti muutama päivä sitten lähestyä häntä. Valkosukkamme ei sitä sallinut. Despina oli sitä mieltä,
että Valkosukkamme ei enää ymmärrä Kreikan kieltä. Niin tai näin, hän on meidän kisumme.

Valkosukasta on pelkkää iloa, mutta meidän pikkukissistä sen sijaan on syntynyt sydäntä raastava ongelma. Jos mitä olemme hänen vaikeuksistaan oppineet, meille nämä eläimet eivät ole yhdentekeviä, meille ne ovat osa perhettä. Mustasilmällä (pikkukissi) on paha ongelma, jonka syntyperää emme tiedä. Hänelle ilmestyi lonkkiin laikkuja, joista karva lähti. Myöhemmin nuo laikut laajenivat ja tuskat kasvoivat sellaisiksi, että hän alkoi itkeä (naukua) miltei jatkuvasti. Tällöin emme keksineet muuta keinoa kuin kutsua Despina paikalle. Hänellähän on ne 12 kissaa, joista kuulemma yhdellä on samanlainen ongelma. Saimme häneltä antibioottia sekä kahta erilaista avohaavojen hoitoainetta. Maksua hän ei huolinut.

Yritimme parhaan kykymme mukaan lääkitä Mustasilmää, mutta villin kissan ollessa kyseessä, se osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi. Ensimmäisellä kerralla otin hänestä hellästi kiinni, jotta MunRakas olisi voinut voidella hänen avoimia haavojaan jodipitoisella nesteellä, mutta muutaman kynsireiän jälkeen minun oli päästettävä irti. Toisella kerralla yritimme hieman kovemmin ottein, mutta yhtä huonolla tuloksella. Seurauksena oli ainoastaan kisumme epäluulo meitä kohtaan.

Yksi asia on kuitenkin onnistunut. Pikkukisumme on aamulla niin nälkäinen, että aamuruokaan pystymme piilottamaan antibiootin, joka menee oikeaan osoitteeseen. Emme tiedä, onko se antibiootin ansiota, mutta joka tapauksessa avohaavat ovat umpeutuneet ja saaneet päälleen ruven tai rahkan, kuinka nyt itse kukin asian ymmärtää.

Luottamuksen palauttaminen on meillä nyt meneillään. Se todennäköisesti ottaa aikansa, mutta sitähän meillä on.

Agia Marina, Kreeta, 4.5.2020

Tänään olimme rikoksen ’poluilla’, josta kiinni jääminen olisi kuulemma tiennyt ikäviä seurauksia niin meille kuin meidän parturillemmekin. Hän kuitenkin suostui tulemaan luoksemme ja niin lähti minun leukaperistäni valkoinen joulupukin parta ja hiuksetkin lyhentyivät. Mies nuorentui ainakin kymmenen vuotta – ulkoisesti. Sisäisesti en tunnusta koskaan vanhentuneenikaan. Myös MunRakas sai uuden freesimmän hiuslookin ja pientä värin lisäystä kulmakarvoihin.

Nyt, toisena täkäläisenä pääsiäispäivänä alkoi siis uusi elämä. Ei ihan karvattomana, mutta kevytvillaisempana. Täällä pääsiäinen on muutoin ollut todella hiljainen, sillä autolla ajelusta tuli rangaistava teko lauantaista klo 21 alkaen tämän päivän päättymiseen saakka. Vain hälytysajot ovat
sallittuja. No, meillä ei ole ollut hälytysajoja, eikä Telluska muutoinkaan liikahda ennen kuin Dimitris meidät tästä pois häätää.

Läheiseen huoneistohotellin vähintään neljään huoneistoon ilmestyi lauantaina asukkaita. Päättelimme aluksi, että kyseiset asukkaat ovat ehkä tältä saarelta, mahdollisesti isoista kaupungeista. Voihan sekin olla mahdollista, että he ovat mantereelta ja täällä residenssin omistavana ovat voineet tulla laivalla tänne pääsiäisen viettoon. Niin tai näin – pienehköjä
pääsiäispippaloita tässä ympärillä oli useita.

Iloksemme saimme tänään laivalippumme välittäneeltä yhtiöltä viestin, vieläpä Lontoosta. Kyselivät, jotta milloinka ajatuksemme olisi poistua Kreetalta, jotta voisivat tsekata, onko laivavuoron siirto sinne saakka mahdollinen. Annoin MunRakkaani ’painostuksesta’ ehdolliseksi lähtöpäiväksi 2.
heinäkuuta. Itse tosin en usko, että vielä silloinkaan rajat olisivat riittävästi auenneet ja palvelut matkan varrella toimisivat. Oma kuvitelmani on, että vasta kuukautta myöhemmin reitti on selvä eli elokuussa. Toivottavasti olen väärässä.

Täällä liikkuu nyt entistä vahvempia huhuja, että kesäkuun puolivälistä alkaen turistien tulo voisi alkaa rajoitetusti tänne, mutta vain pieniin hotelleihin. Ken elää, hän näkee. Näiden ihanien ihmisten takia toivoisi, että edes puolet heidän ansainta-ajastaan voitaisiin pelastaa. Normaalisti se on kuusi kuukautta, nyt se on korkeintaan kolme. Viruksen mahdollinen uusi aalto on kuitenkin erittäin suuri uhka turismin myötä ja se olisi täällä katastrofi.

Palataanpa lopuksi maanpinnan tasolle ja toisenlaisiin ongelmiin. Meidän pikkukissi oli toissa päivänä saanut kiinni sisiliskon. Sillä hän leikki, ja sillä leikki myös Valkosukkamme. En tiedä, oliko tuosta leikistä seurauksena, että meidän Mustasilmämme (pikkukissin) kurkku oli seuraavana yönä
purtu lähes poikki. Iso välämä ja irtonaisia karvatuppoja roikkumassa. Ihanaa oli se luottamus, joka on jo saavutettu, hän antoi hyvinkin reippaasti tutkia ’vahinkoja’.

Olemme tätä Papan (siis minun) kissiä yrittäneet saada muuttamaan yöksi turvallisempaan paikkaan, toistaiseksi huonolla menestyksellä. Sisällä Telluskassa hän ei suostu viipymään kuin ainoastaan maidon latkimisen ajan. Olemme yrittäneet tehdä petejä, mutta ne eivät kelpaa. Villikissana hän mieluimmin nukkuu roskakasassa, koska on siihen tottunut. Koulutuksemme on siis
vielä pahasti kesken. Jos Luoja suo ja Viskaalit sallii, löydämme harmonian.

Agia Marina, Kreeta, 20.4.2020

Kreikkalainen sana – entaxei, tuli meille tutuksi katsoessamme elokuvaa Navaronen tykit. Se on yksi suosikkielokuvistamme. Kuvitteellisen elokuvan tapahtumapaikka on Navaronen saari (ei löydy kartasta), Kreikassa. Siellä sijaitsevia saksalaisten järeitä tykkejä lähtee pieni liittoutuneiden ryhmä tuhoamaan. Menomatkalla saarelle heidän aluksensa pysäyttää saksalainen partiovene. Tällöin Gregory Peckin esittämä kapteeni Mallory toteaa hyvällä kreikan kielellä – entaxei. Sitä ei elokuvassa ollut käännetty.

Tähän saakka tuon sanan merkitys on ollut meille arvoitus. Nyt mekin sen merkityksen tiedämme – kaikki hyvin. Vaikka tänään kaikki täällä olisikin hyvin, huominen voi tuoda tullessaan uusia haasteita. Niihin olemme jatkuvasti törmänneet. Yhä uudelleen näyttää tulevan eteen asioita, joiden ratkaiseminen vaatii mielikuvitusta ja pientä ponnistelua – erityisesti näin etänä.

Sydämen rytmihäiriön/flimmerin takia joudun käyttämään verenohennuslääkettä. Joulukuussa kotona käydessämme sain kolmen kuukauden annoksen, joka riittää toukokuun puoliväliin saakka. Viime viikolla, matkalla kauppaan, poikkesimme täkäläisessä apteekissa. Samaa lääkettä löytyi ja sain kuukauden annoksen lisää. Nyt jo näyttää selvältä, että sekään ei tule riittämään. Apteekki tarvitsee kuulemma suomalaisen lääkärin määräyksen, voidakseen tilata lääkettä lisää. Siinäpä taas pulma ratkaistavaksi.

Laivalippumme ovat tällä hetkellä 29. kuluvaa huhtikuuta laivaan. On selvää, etteivät rajat vielä silloin ole auki, jotta pääsisimme ajamaan Suomeen. Ruotsissa ne kyllä ovat auki, mutta sitä kautta
emme suurin surmin halua kotiin ajaa. Niinpä yritämme toistamiseen siirtää lähtöämme, mutta ihan yksinkertaisesti sekään ei näytä onnistuvan.

Ystävämme Dimitris poikkesi pitkästä aikaa luonamme. Kun pahoittelin taloudellisia menetyksiä, hän totesi, että terveys on paljon rahaa tärkeämpää. Sitä kun ei voi ostaa rahalla. Hän myös tarkensi, että viides kesäkuuta kuvitellaan hotellit avattavan, mutta totesi samaan hengenvetoon, että kuka
tietää. Näki selvästi, että hän ei aikatauluun uskonut. Taksikuskimme kertoi matkatoimistojen arvioineen, että aikaisintaan kesäkuun puolivälissä on mahdollista tehdä lomamatkoja Kreetalle.

Heräsin keskiviikkona aamuyöstä siihen, että Telluskamme keinahteli kuin aiemmin maanjäristyksessä, mutta paljon voimakkaammin. Nousin ylös, katsoin ulos ja näin, että olemme keskellä melkoista myrskyä. Olemme kokeneet sen aiemminkin, mutta ei näin voimakkaana. Tuuli tulee silloin aina etelästä tai lounaasta ja tuo mukanaan todella lämmintä ilmaa.

Emme koskaan aiemmin ole kokeneet tällaista myrskyä. Pelkäsimme kaiken aikaa, että Telluskamme takana olevan limoviikunan suuret oksat putoilevat Telluskamme päälle. Telluska heilui kuin laiva myrskyisellä ulapalla. Oma olotilamme oli kuin viulun kieli, vimpan päälle viritetty ja mahdollisia katastrofeja odottava.

No niitä ei onneksi tullut. Hieman ennen kymmentä aamupäivällä tuuli laantui ja lämpötila alkoi kohota. Lopulta mittari näytti +28,6 astetta. Afrikan hellerintama oli hetkellisesti tavoittanut meidät,
kunnes tuuli uudelleen alkoi ja lämpötila laski. Sitten odottelimme luvattua sadetta, joka lopulta oli vain muutama pisara.

Sain eilen myös mielenkiintoisen puhelinsoiton. Ylä-Savon Sote kartoitti riskiryhmään kuuluvien elämänmenoa ns. karanteenin keskellä. Arvuuttelinpa huvin vuoksi, jotta minnekä kodinhoitaja luuli soittaneensa. Eihän hän voinut kuvitellakaan soittaneensa Kreetalle. Kerroin tilanteen ja totesin, että meillä täällä asiat ovat ainakin toistaiseksi kunnossa. Olemme turvallisella mielellä!

Lopuksi tulee mieleeni alikersantti Mäkilän lausahdus Tuntemattomassa sotilaassa huoltohevoselleen tykistökeskityksessä: Älä pelkää! Mennähän rauhas, ei s’oo ihimises, se on suuremmas käres.

Minulla on kokemusta oravien kesyttämisestä yli 15 vuoden ajalta kesämökillämme Onnelassa. Meillä on ollut aivan upeita elämyksiä yhteiselosta näiden, aluksi villien, sittemmin kesyjen eläinten kanssa. Samalla
tavalla olen onnistunut kesyttämään talitinttejä. Niidenkin kanssa yhteiselo on ollut mieltä lämmittävää.

Villien eläinten kesyttämisessä on kysymys luottamuksen saavuttamisesta. Silloin pitää ainakin yrittää asettautua villin eläimen rooliin ja sielunelämään. Vuosien kokemuksesta voin kertoa, että verkkaiset liikkeet ovat olennaisin tekijä ystävystymisessä. Kaiken pitää tapahtua kuin hidastetussa filmissä. Toinen, tärkeä, mahdollisesti jopa tärkeämpi tekijä, on ääni. Sinun pitää jutella näille eläimille, mahdollisimman rauhallisesti, mahdollisimman kauniisti. Etenkin linnut, tarkkakorvaisina, pitävät siitä.

Meidän pihapiiriimme pyrki jokin aika sitten ruskean eri värisävyjen ja jopa mustien laikkujen peittämä pieni kissa. Sillä kohtaa emme olleet vielä valmiita hänen vastaanottamiselleen. MunRakas hätisti hänet pois, ja kissimme muistaa sen yhä, vaikka ME olemme kavereita. Päätimme lopulta, että
hänellä on paikka pihapiirissämme. Siitä alkoi kesyttäminen. Ruokakupille hän uskaltautui, mutta kosketusetäisyydelle ei päästänyt.

Yhtenä iltana hän makasi tuolissa pyyheliinojen päällä. Lähestyin varovasti, hitain liikkein. Juttelin kaiken aikaa niin makealla äänellä kuin vain tällaisesta vanhasta ukosta voi ulos tulla. Sentti sentiltä
siirsin kättäni hänen nenäänsä kohden. Ei hän suostunut kättäni haistelemaan, mutta koetin toista konstia. Kuljetin käteni hänen päänsä ohitse ja … yllätyksekseni - sain häntä silittää. Siitä alkoi meidän ystävyytemme rakentuminen.

Seuraavina päivinä olin jotenkin ymmälläni, sillä aamupäivisin hän ei päästänyt lähellekään. Sen sijaan illan suussa hän antoi silittää ja silmin nähden nautti siitä. Meidän Mustasilmäksi ristimämme kissa oli ja on edelleenkin äärettömän laiha. Kapiseksikin häntä olisi voinut aluksi väittää. Kenenkään kotikissa hän ei ole missään vaiheessa ollut.

Viimein meidän ystävyytemme saavutti sen tilan, että aamut ovat samanlaisia kuin illat. Aamulla vessasta palatessani hän kiertää jalkojani niin, että reilun kymmenen metrin matka takaisin Telluskaan kestää ikuisuuden. Pelkään kaiken aikaa astuvani hänen päällensä. Viime aikoina hän ei enää ole poistunut tältä tontilta. Täällä hän tuntee olevansa kotona.

Pari päivää sitten silittelin häntä ja tunsin jonkin kohouman hänen toisen lapaluunsa kohdalla. Käänsin hänet kyljelleen ja kaivoin esiin paksun turkin seasta tuon kohouman. PUNKKI! MunRakas apuun ja niin me poistimme meidän pikkukisuliltamme punkin, joka onneksi ei vielä ollut ehtinyt
kaivautua syvälle. Meikäläisen pinsetit olivat tässä hyvänä apuna.

Meidän Mustasilmältämme puuttuu vielä moniaita kokemuksia. Sylissä hän ei suostu olemaan, Telluskaammekaan hän ei ole uskaltautunut. Turvallinen ympäristö ja riittävä ravinto ovat kuitenkin muuttaneet häntä radikaalisti. Tätä nykyä hän huolehtii itsestään kaiken sen aikaa, kun hän on
hereillä. Koska hänessä on angorakissan verta, esittelykuntoon saaminen ottaa oman aikansa.

Hyvää ei tee koskaan liikaa. Me voimme arvata, millainen olisi ollut Mustasilmän tulevaisuus ilman meitä. Lyhyesti sanottuna – kärsimyksiä täynnä. Olemme myös huomanneet, että kissalla on pitkä muisti. MunRakas ei vieläkään saa silittää Mustasilmää. Ai niin, se kolmas kissa, se on Valkoturkki – Valkosukan iskä. Hän ei asu meillä, poikkeaa silloin tällöin ruokakupille, kun tappeluiltaan ehtii. Melkein joka kerta hänellä on tuoreita tappelujälkiä kaulassa tai korvissa.

Me täällä Kreetalla olemme olleet ulkonaliikkumiskiellossa nyt yli kolme viikkoa, ja kielto jatkuu ainakin 27. huhtikuuta saakka. Meidän mahdollisuutemme kotiutua tyssäsivät peruuntuneisiin lentovuoroihin. Maaliskuun 18. päivästä alkaen kaikki oppilaitokset ja päiväkodit ovat olleet suljettuina. Viikkoa myöhemmin suljettiin ravintolat. Saarille eivät pääse muut kuin vakituiset asukkaat. Siksi täällä, 630.000 asukkaan saarella, on vain 14 koronatapausta. Koko Kreikassa tartuntoja on juuri nyt 1.955, vaikka väkimäärä on kaksinkertainen Suomeen verrattuna.

En ole mikään politiikan asiantuntija, mutta rohkenen jo nyt sanoa, että Ruotsissa ’iso luuta lakaisee’ pandemian jälkeen. Täysin edesvastuutonta toimintaa valtiovallalta, mikä näkyy jo nyt kuolleisuudessa. Ehkä entinen suurvalta kokee, että heikot yksilöt karsitaan kovalla kädellä ja sen myötä sosiaalimenot supistuvat olennaisesti. Ja taloudella menee sen jälkeen lujaa. Ho, ho, ho!

Tässäpä tämä täältä katsoen. Kävimme eilen Lidlissä, kävellen mennen, taksilla tullen. Maskeja emme pitäneet, vaikka meillä sellaiset on, mutta kertakäyttöhanskat meillä toki oli. Ei tuotteiden takia, vaan ostoskärryjen takia. Tavaraa oli (paitsi tonicia), väkeä sen sijaan yllättävän vähän kiirastorstaiksi. Taksilta kuulimme palatessa, että täällä ennakoidaan hotellien voivan avata ovensa 5. heinäkuuta. Sitä, onko tieto joltakin taholta vahvistettu, emme tulleet tietämään. Selvitämme vielä
Dimitrikseltä, kuinka todennäköinen aikataulu todella on.

Me tiedämme, että pääsiäinen on kreikkalaisille suurempi juhla kuin joulu. Se on täällä perinteinen perheen ja/tai suvun kokoontumispäivä. Mikä näistä pääsiäisen päivistä tuo suuri juhlapäivä on, sitä
emme vielä tiedä. Pitkäperjantai se ei ainakaan ole, sillä tänäänkin tuossa naapuritonteilla työmiehet ovat asentaneet sähköjä tai pesseet hotellia ulkoapäin.

Huomenna on lankalauantai. Minulle sillä on erityinen merkitys, sillä se muistuttaa lapsuuden hienoista hetkistä. Pohjalaisena me poltimme aina lankalauantaina pääsiäiskokon. Monet olivat ne lapaset, jotka pääsiäiskokkoon lensivät, kun lisää risuja kokkoon heittelimme. Pääsiäiskokon
polttaminen oli yleensä koko kylän yhteinen juhlahetki. Sanoisin, että jouluaaton jälkeen lankalauantai oli lapsuudessa se toiseksi merkittävin päivä vuodessa, jopa merkittävämpi kuin juhannusaatto.

Pohdimme nyt, minne saakka siirrämme laivamatkaamme täältä mantereelle, sillä nykyisellään se lankeaa toteutettavaksi 29. kuluvaa huhtikuuta. Siirrämmekö sen 5. heinäkuuta saakka vai vielä kauemmaksi? Juhannustanssit me joka tapauksessa täällä tanssimme, mutta meilläpä on liukas
lattia ja suomalainen haitarimusiikki. Siitä kerromme sitten aikanaan. Ennen kuin päätös on tehty, epävarmuus syö ihmistä yllättävästi. Päätöksen jälkeen tulee helpotuksen tunne ja sitten eletään sen mukaan.

Lämminhenkistä pääsiäistä teille kaikille ��

Agia Marina, Kreeta, 10.4.2020

Katson tietokoneemme vieressä pöydällä nukkuvaa Valkosukkaa – kissaamme. Lämmin hellyyden tunne valtaa mielen. Hän tuli ja adoptoi meidät, kuten aiemmin kerroin, mutta se oli vasta alkusoitto. Siitä alkoi ystävyys, rakkaudeksikin sitä nyt jo voisi sanoa, joka on tuottanut meille sellaisen määrän hyvänolon tunteita, että ei mitään määrää. Nimi – Valkosukka, tuli siitä, että hänen kaikki tassunsa ovat valkoiset, samoin hännänpää.

Kuten aiemmin kerroin, emme ole olleet sen paremmin kissa- kuin koiraihmisiäkään. Enemmän olemme kuitenkin olleet kallistuvaisia koirien puoleen. Meidän ’kotieläimemme’ ovat olleet kesyt oravat ja kesyt tintit. Samaan joukkoon voidaan laskea siilit, joita valitettavasti ei viime vuosina ole näkynyt. Eläinrakkaita me siis olemme aina olleet omalla tavallamme. Ja nyt meistä on olosuhteiden pakosta tullut kissaihmisiä.

Kun aamulla avaamme oven, hän hyppää välittömästi sisään. Ei hän erityisen nälkäinen ole, mutta muutaman raksun hän silti saattaa pistää poskeensa. Sen jälkeen alkaa seurustelu. Hän hyppää syliini ja hali pula on hirveä. Siinä silitellään ja jutellaan niitä, näitä. Sitten pienen puhdistustauon jälkeen hän asettautuu syliini kuin pieni lapsi, pää käsivarrellani. Kolmekin tuntia siinä on parhaimmillaan vierähtänyt.

Saatatte sanoa, jotta hulluja te kokemattomat kissaihmiset. Hulluudessa on kuitenkin se hyvä puoli, että on syyntakeeton. Emme me mieti sitä, viekö meidän Valkosukkamme meitä kuin pässiä narussa. Meille riittää se, että hän täyttää sopivalla tavalla meidän elämämme näissä rajoittuneissa
olosuhteissa. Hän tuottaa meille rajattomasti iloa ja se riittää.

Joinakin päivinä hän on nukkunut lähes 12 tuntia täällä Telluskassamme. Kääntänyt välillä kylkeä tai vaihtanut paikkaa, mutta uni on jatkunut. Yksiä ilonaiheitamme ovat olleet hänen moninaiset nukkuma-asentonsa. Facebook-sivujeni kansikuvassa oli yksi hänen vakioasennoistaan, mutta niitä on paljon, paljon enemmän. Tiedämme nyt, mitä tarkoittaa ’nukkua reporankana’. Olemme
lukemattomia kertoja todenneet, että meistä ei olisi tuohon.

Päivät Valkosukan kanssa eivät ole samanlaisia. Toisina päivinä, kuten edellä kerroin, hän nukkuu, toisina päivinä hän on todella levoton. Joudumme tällöin aukomaan ovea tavan takaa. Jos Valkosukka kokee, että hän ei saa tarpeeksi huomiota, hän pistää maata avoimen tietokoneen päälle. Tee siinä sitten jotakin.

Ilta on kuitenkin pääsääntöisesti samanlainen. Hänestä tulee täysi ’viiro’. Me olemme jo oppineet näkemään hänen silmistään, milloin leikkiaika on alkanut. Silloin on syytä varoa, etteivät terävät kynnet iske. Hän vaeltelee ohjaamossa, nousee kojelaudalle ja pukkaa maskottimme, Ponsse-koiran
alas. Meillä on moniaita pehmoleluja täällä Telluskassamme, mutta Ponsse-koira on se, jota kisulimme pelkää.

Olemme jo monta kertaa ehtineet pohtia, että mitä me silloin me tekisimme, jos meillä ei olisi Valkosukkaa. Kun äkisti miettii, tyhjiö olisi melkoinen. Mutta emme me siitä mitään tietäisi, ellei Valkosukka olisi uinut elämäämme täyttäen muutoin tyhjät hetket. Olemme myös todenneet, että parisuhteeltamme Valkosukka ei ole mitään vienyt.

Ei Valkosukka ole meidän ainoa kissamme. Hänen mukanaan tuli myös hänen isänsä, jonka olemme nimenneet Valkoturkiksi. Iskä on vielä hieman ujo, mutta tulee kuitenkin luoksemme ja ruokakupille. Antaa silloin tällöin silittää, mutta ei juurikaan uskaltaudu Telluskaan sisälle. Iskä kollina näyttää olevan kova jätkä, sillä parina päivänä olemme nähneet hänessä hyvinkin verisiä tappelun jälkiä. Vanhoja arpia hänessä on pilvin pimein.

Kolmaskin kissa meillä on. Hän poikkeaa näistä muista näöltään radikaalisti, sillä hän on ruskea, osin tumma, osin vaalea ja hänellä on karva kuin angorakissalla. Hän on pienikokoinen, mahdollisesti hyvinkin nuori. Aluksi hätistelimme häntä pois, mutta nyt olemme hyväksyneet hänet pihapiiriimme. Tämä kisu on vielä äärettömän arka. Kosketusetäisyydelle emme ole päässeet.

Tässä siis meidän eläintarhamme täällä. Ystävämme Dimitris sanoi meistä jo Valkosukan adoption jälkeen, että olemme ’hyviä ihmisiä’. Nyt on kuitenkin epäselvää, pidämmekö me huolta Valkosukasta ja näistä kahdesta muusta, vai pitääkö Valkosukka huolta meistä. Kukin arvioikoon tilannetta.

Juuri julkaistun blogin jälkeen katsoin tallennettua elokuvaa tietokoneelta puolenyön maissa, kun sade alkoi. Jotenkin tuo sade ja isot pisarat herättivät minut. Pysäytin elokuvan. Tuli vahva tunne - me olemme tässä ja nyt, ja meillä on kaikki hyvin. Olemme kuunnelleet kymmeniä kertoja sateen rummutusta Telluskamme katolle, mutta – tässä oli jotenkin erilainen sointi. Ikään kuin pisarat olisivat kertoneet meille - ihanaa, että olette täällä.

Me olemme nyt miltei yhtäjaksoisesti matkailleet kuusi kuukautta. Maisemat ja lämpötilat ovat muuttuneet, mutta ennen kaikkea olosuhteet viruksen takia ovat viime aikoina radikaalisti kohdelleet meitäkin täällä. Maailma ympärillämme, niin lähellä kuin kaukanakin, on kuin
sotatilanteessa. Rajoja on suljettu, liikenne on lähes pysähdyksissä ja liikkumista on muutenkin rajoitettu.

Olemme joutuneet rajoitusten takia muuttamaan käyttäytymistämme radikaalisti. Aiemmat päivittäiset patikkaretket ovat kiellettyjä tai niistä pitäisi tehdä ainakin ilmoitus. Emme kahteen viikkoon ole voineet mennä syömään ravintolaan, joita ei muutenkaan täällä ollut avoinna monta. Voimme toki tilata ruokaa tietyistä ravintoloista, eikä kuljetuksesta ole lisäkuluja. Voimme myös poiketa ravintolaan matkan varrella, tilata ja ottaa mukaan ruoka-annoksia.

Ahtaan paikan kammo ei meitä kuitenkaan ole päässyt yllättämään, sillä olemme niin paljon matkailleet matkailuautolla ja jopa asuneet vuosia kesät siinä. Tällä kertaa Telluskamme on onneksi 15 m2:n kokoinen. Edellinen, Tellu, oli liikkumatiloiltaan niin kapea, että piti sopia, kumpi tulloo tai kumpi männöö. Nyt sellainen saattaisi hieman häiritä meidän viihtyvyyttämme.

Yhden erittäin merkittävän muutoksen olemme tämän viruksen aiheuttamana huomanneet. Inhimillisyys, toisten huomioiminen on lisääntynyt. Olemme saaneet lukemattomia puhelinsoittoja ja muita yhteydenottoja ystäviltämme ja tuttaviltamme tilanteemme takia. Näitä kaikkia tuskin olisi
tullut ’rauhan aikana’.

Meidän ei ole koskaan aiemmin tarvinnut turvautua ulkoministeriön apuun. Nyt me jouduimme sen tekemään ja kuten aiemmin olen jo todennut, kokemus on ollut positiivisuudessaan suorastaan hämmentävä. Meillä on nyt kaksi suojelusenkeliä, Eili Ateenassa ja Marianne täällä Haniassa.
Yhteydenpito on ollut henkilökohtaista ja välittävää, ja siitä on syntynyt turvallisuuden tunne.

Myös kaikki muut tahot, joita olemme tarvinneet, ovat olleet poikkeuksellisen joustavia. VR lupasi korvata peruuntuneen junamatkamme, lentoyhtiömme lupasivat korvata peruuntuneet lentomme ja lauttayhtiömme siirsi veloituksetta lähtöämme myöhemmäksi. Siirtoa todennäköisesti tarvitaan lisää.

Viimeisin ongelmamme ja jännityksemme aihe oli matkavakuutusturvamme. Vakuutusehtojen mukaan vakuutus on voimassa enintään 90 päivän yhtäjaksoisella matkalla. Tuo määräaika olisi umpeutunut tämän viikon lopulla. Vakuutuksemme uusittiin joustavasti ja nyt meillä on uusi 90 päivän korvaukseen oikeuttava jakso, jota on lisäksi mahdollisuus tarvittaessa jatkaa. Kiitos Jennille asian hienosta hoidosta ja kiitos Pohjolalle joustavuudesta.

Kaikki kivet ovat nyt pudonneet sydämeltämme. Olemme täällä Kreetalla rauhallisin mielin niin kauan kuin on tarpeen. Katselemme päivittäin, miten Lefka Orin lumipeite hupenee. Ruusut työntävät uutta kasvustoa vauhdilla, kuten monet muutkin kasvit ja puut. Täällä on kevät. Meillä täällä on aurinkoa ja lämmintä, joka meille synkille suomalaisille on enemmän kuin ’sata jänistä’.

Yksi huoli tässä on noussut paluumatkan viivästyttyä. Kuinka tyydyttää teidän ahkerien kurkkaajien tiedonjano. Suonette anteeksi, että saattaa tulla uusiin blogeihin pitkiäkin välejä. Aprillia ��

Viime blogin jälkeen alkoi taas tapahtua. Saimme SMS – viestin Air Francelta, että lentomme onkin muuttunut KLM:n lennoksi (samaa konsernia) Ateenasta Amsterdamin kautta Helsinkiin seuraavana (27.3.) aamuna klo 06.00. No sen mukaan meillä olisi vuorokausi odotteluaikaa Ateenan lentokentällä, mutta siihen me olemme tottuneet.

Sitten saimme viestin Haniasta Ateenaan operoivalta yhtiöltä, Sky Expressiltä, että ottakaa yhteyttä yhtiön call centeriin. Saimme ohjeen ottaa yhteyttä matkatoimistoomme Travellinkiin. No sehän ei ollutkaan ihan helppo homma, robotti vastasi kysymyksiin eikä puhelin vastannut. Kehotamme
kaikkia tervejärkisiä karttamaan pohjoismaiden suurimmaksi matkatoimistoksi itseään mainostavaa yhtiötä.

Löysin lopulta yhteyden Sky Expressin sivuille ja näin, että meillä on varaus, jossa olisimme voineet ottaa vain kuusi kiloa käsimatkatavaroita. Yritin buukata ruumaan meneviä laukkuja, maksusta
tietenkin, mutta se ei onnistunut. Jälleen yhteys yhtiöön ja vastauksena, ottakaan yhteyttä matkatoimistoonne.

Lopulta minulta paloivat käämit ja soitin sinne Sky Expressin call centeriin. Vastaus oli tyly, teidän matkanne on peruuntunut. No meillä oli jatkolennot ja riittävästi aikaa mennä laivalla Ateenaan. Niinpä pakkasimme ja valmistauduimme lähtöön. Automme ’kesäpaikaksi’ Dimitriksen tarjoama kotipiha osoittautui Telluskallemme täysin mahdottomaksi. Niinpä ajoimme paikallisen jalkapallokentän parkkipaikalle. Tyhjensimme Dimitrikselle jääkaappimme ja pakastimemme ja tilasimme taksin laivarantaan.

Aloin varmistaa laivalippujamme, jolloin en saanut ainoatakaan vastausta niitä markkinoivalta Ferries – yhtiöltä. Ei siis laivalippuja meille tai ei laivaliikennettä sinä iltana. Pistimme pillit pussiin ja totesimme – son siinä. Moomma täällä.

Soitto jälleen Dimitrikselle, että tämä on tilanne. Yön satoi kaatamalla vettä. Tänä aamuna rva Dimitris toi takaisin jääkaappimme sisällön ja läksimme Lidliin. Onneksi olimme saaneet tarkat ohjeet täkäläisestä ulkonaliikkumiskiellosta, sillä matkan varrella jouduimme poliisiratsiaan.
Aiemmin lähetetyllä SMS-viestillä ja passeilla selvisimme ilman 150 euron sakkoja.

Aloin epäillä eräästä laivayhtiön viestistä, että me ulkomaalaiset emme pääsen täältä ulos. Otin asiasta yhteyttä lähetystöön ja saimme pikaisen vastauksen, että ei pitäisi olla näin. Saimme myös puhelun Mariannelta, paikalliselta Suomen kunniakonsulilta, että illalla 19.10 olisi lento Ateenaan. Syntynyt jännitys oli niin raju, että puhelin ei meinannut pysyä kädessä.

Ehdin jo selvittää, että onko tämän illan lentoon saatavilla paikkoja. Niitä oli runsaasti. Sitten välähti mieleeni, että lähtevätkö meidän jatkolentomme todella. Monien viestien, joihin robotit vastasivat, ja puhelujen jälkeen päädyin KLM:n sivuille tsekkaamaan, lähtevätkö lentomme todella. Lopputulos – peruutettu (cancelled).

Kun näin jälkikäteen mietin kotiutumisyrityksemme vaiheita, en voi olla katsomatta kiitollisin mielin ylöspäin. Sokeaa sattumaa ei ole, kaikella on tarkoituksensa. Kiitollisin mielin ajattelemme myös Eiliä ja Mariannea, jotka ovat meitä tukeneet ja rohkaisseet. Se on ollut hienoa täällä, kaukana kotomaasta. Meitä on täällä toki pari muutakin suomalaista, joten ehkäpä meistä muodostuu väljä suomalainen karanteeniyhteisö.

Agia Marina, Kreeta, 26.3.2020

Siis! Jos lennämme aikataulun mukaisesti Ateenaan, meillä ei ole mitään takuita, pääsemmekö ja milloin jatkamaan matkaa ja vieläpä päätymään lopulta Helsinkiin. Aikamoista arpapeliä.

Kun aluksi emme täysin ymmärtäneet viestiä, soitimme luonnollisesti Dimitrikselle. Kuvittelimme, että lentomme Ateenaan oli peruttu. Hän järjesti meille välittömästi mahdollisuuden mennä laivalla Pireukseen eli Ateenaan. Niin meillä täällä yhteisöllisyys toimii.

Yritin nukkua, mutta syke ei antanut siihen mahdollisuutta. Kone kävi täysillä. Mietin kaikkia vaihtoehtoja. Lopulta tajusin, että ei tässä tilanteessa uni ole tullakseen. Nousin ylös, otin lasin viiniä ja aloin pohtia. Ei ole todellista! Ulkona kiekui kukko. Kello oli puolta vaille puoliyö.

Tänään selvisi, että lentomme Ateenasta Pariisiin ja edelleen Helsinkiin on todella peruttu. Päätimme viimein olla yhteydessä Ateenan suurlähetystöön ja kysyä neuvoa, miten meidän tulisi toimia. Saimme vastauksen pikaisesti. Eilille (lähetystöneuvos) lähti kiitos hienosta toiminnasta.

Saimme suosituksen, että pysymme täällä, jos ongelmia ei ole. Tätä suositusta aiomme noudattaa, ellei jotakin uutta ja yllättävää ilmaannu. Eka lentoyhtiömme kehotti meitä olemaan yhteydessä matkatoimistoomme (Travellink). Sen teimme. Pyysimme palauttamaan matkamme hinnan, koska lennot eivät onnistuneet.

Eili lähetystöstä kertoi myös, että jonkinlaisia pohjoismaisia kotiutuslentoja on suunnitteilla. Siksipä teimme matkustusilmoituksen, jota emme koskaan aiemmin olleet tehneet. Luultavasti teemme sen tämän jälkeen joka reissustamme, jos tämä reissu ei jää meidän viimeiseksi.

Meillä on nyt parikin kappaletta lentomatkoja Helsinkiin, joista toisesta olemme saamassa voucherit uutta matkaa varten. Toisen matkamme hyvittämisestä ei ole toistaiseksi tietoa. Hauskana yksityiskohtana todettakoon, että tänään saimme vastauksen pyyntöömme siirtää lauttamatkaamme Pireukseen kuukaudella. Meillä on siis sekä itselle että autolle paikat 29. huhtikuuta lähtevään lauttaan, eikä lisäkuluja muutoksesta tullut. Lentoja – lauttamatkoja on siis
tiedossa, mutta koska?

Tämän kaiken häslingin keskellä on ollut jännää huomata, miten ruokahalukin on kadonnut. Kokeilimme pitkään erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta hyväksyimme tosiasiat. Vain nakkisoppa on sellainen ruoka, joka menee kakistelematta alas. Mitään hienompaa emme pysty syömään.

Dimitris käväisi tänään ja kerroimme hänelle muuttuneesta tilanteesta. Hän kertoi myös, että Kreikka on sulkenut rajansa sisään tulevalta liikenteeltä. Mm. Englannista ja Turkista tulevat lennot on kielletty. Näin siis mennään täällä tiukan ulkonaliikkumiskiellon keskellä. Pysykää kanavalla – huomenna tilanne voi olla toinen.

Agia Marina, Kreeta, 24.3.2020

Kun jo hankkimamme, ja lentoyhtiön vahvistamat lennot koti-Suomeen
peruttiin, epävarmuus sai uusia mittasuhteita. Voimmeko enää mihinkään luottaa?
Kuuluuko kotiutumisemme sarjaan, Mission Impossible (Tehtävä mahdoton).

Sydän pamppaillen ja kädet täristen etsin Momondon kautta uusia lentoja. Vaihtoehtoja oli vielä jäljellä, mutta lippuja niukalti. Päädyimme mahdollisimman nopeaan siirtymään. Vahvistuksen tulo kesti, ja kesti. Epäusko ehti jo vallata mielen, kunnes vahvistus tuli sähköpostiimme.

Maksamme tuplahinnan aiempiin lippuihin verrattuina, mutta viis siitä. Saimme vahvistuksen, että lennämme Haniasta Ateenan ja Pariisin kautta Helsinkiin tulevana torstaina. Nyt jokainen kännykän pimpahdus aiheuttaa sydämen tykytyksiä. Onko lentomme jälleen peruttu, syystä tai toisesta. Saimme myös voucherit peruuntuneista lennoistamme. Käytämme ne, kun palaamme hakemaan
Telluskaa.

Olomme täällä on nyt epätodellinen. Ihokarvat ovat pystyssä, mieli on kuin viulun kieli. Äärimmilleen viritetty. Emme koskaan ole kokeneet tällaista, mutta tuskin tätä kukaan muukaan on kokenut. Elämme historiallisia aikoja, vaikka tällaista historiaa emme olisi halunneetkaan elää. Koemme nyt
jotakin sellaista, jota sodanjälkeiset sukupolvet eivät koskaan ole kokeneet. Taloudellisessa mielessä tämä on suurempi katastrofi kuin viime maailmansota. Eikä sekään ollut ihan vähäpätöinen.

Täällä kiristettiin jälleen tästä aamusta alkaen ulkonaliikkumiskieltoa. Kun lähdet esimerkiksi kauppaan, sinulla tulee olla mukana valkoiselle paperille kirjoitettuna nimesi, passisi numero sekä mihin ja miksi olet menossa. Lisäksi tulee olla maininta, mihin aikaan olet liikkeellä ja tietysti passi mukana. Äsken hyrräsi yllämme radio-ohjattava kopteri. Liekö ollut valvontalennolla – heh, heh.

Kävin äsken kaupassa, lähi-Inkassa. Mennen tullen päässäni soi vanha tango: Hiljainen on kylätie. Rantakadulla oli sentään muutama auto liikkeellä, mutta ei niitäkään monta ollut. Kaupassa oli samanaikaisesti yksi muu asiakas, joten pisaratartuntaa tuskin tuli, sillä kaiken lisäksi kuljimme aivan eripuolilla kauppaa.

Meillä täällä ei ole suoranaista virusuhkaa, mutta uhka kasvaa, kun lähdemme matkalle. Kaikki suojauskeinot olemme yrittäneet miettiä ja niihin varustautua. On desinfioivaa käsigeeliä ja -pyyhkeitä ja hankimme matkalle myös maskit ja kertakäyttöhanskoja. Se ei silti välttämättä riitä,
mutta silloin - Herran haltuun.

Keskiviikkona, jos Luoja suo, siirrämme Telluskamme Dimitriksen pihalle. Torstaiaamuna hyppäämme taksiin, edelleen jos Luoja suo. Emme pelkää lentokenttiä, siellä tuskin on tungosta. Lentokoneet, jotka ilmeisesti ovat vielä täysiä, muodostavat suuremman riskin. Tämän episodin
pitäisi päättyä perjantaina, kun tai jos kotiudumme. Karanteeniin olemme jo tottuneet, joten se ei tuota meille ongelmia.

Lopuksi pieni kevennys, jonka näin Facebookissa. Se on lempirunoilijani Heli Laaksosen huumoripläjäys vallitsevasta tilanteesta:

- Eki! Mää tahron Ruatiristeilyl ja rokkikonsertti ja rinneravintolan pöyräl tanssima ja tupakki polttama ja liukuportaitten kaittei nualema.
- Mitä helvata? Ei sun ol ikä ennenkä tehny tommossi miäl, ni kui juur tänä?
- Mää olen poikkeustilavanhus.
- Ollaan nyy Paki kaksistas vaa, et säily sun
poskissas puna ja muittenki. Sun huki!

Kuten jossakin vihjaisin, tämä remontti kohdistui mielestämme pääosin ihan marginaalisiin asioihin. Mielestämme olisi pitänyt ensiksi korjata laatoituksen saumoja ja veden syövyttämien elementtisaumojen halkeamia jne. Sen sijaan rakennettiin ensiksi muureja. Dimitriksen aivoituksia on ollut vaikea ymmärtää. Toki perustuksen rappaus oli tarpeellinen ja lopputulos oli – bravissimo, kuten Petrokselle kerroin.

Miltei joka päivä, kun Petros oli täällä töissä, Dimitriksen pojan, Georgen, ravintolan lähetti toi syötävää ja juotavaa klo 11. Syömässä oli usein myös Dimitris sekä Spiros, joka toimi apupoikana kaikessa. Sämpylöitä tai muuta sen kaltaista syötävää ja täkäläisiä erikoiskahveja. Mutta
Dimitriksestä kertoo paljon myös se, että samalla tuli usein myös meille ’aamupalaa’.

Petroksesta voisi kertoa paljonkin, mutta ehkä lyhyt yhteenveto riittää. Hän kutsuu itseään taiteilijaksi (artist) ja sitä hän todella on. Kun katsoo hänen kättensä töitä – muureja, jotka hän on luonut, ne ovat todella hyvännäköisiä. Hän haluaa niistä persoonallisia, ei tylsiä. Myös kaikki muu työn jälki, rappaus, sen tasoitus, ovat meidän arviomme mukaan ensiluokkaista työtä.

Petros on asunut täällä ’ikuisuuden’. Kaikki hänen lapsensa ovat syntyneet täällä. Petroksella on silti hyvin rajoittunut englanninkielinen sanavarasto, joten törmäsimme usein kielimuuriin, mutta aina siitä yli selvisimme. Illansuussa, kun päivän työt alkoivat olla päätöksessä, hän näytti peukalon ja
etusormen välisellä mitalla, saisinko tämän verran ouzoa. Töiden päätyttyä hän sen aina sai.

Petros toki noteerasi ystävällisyytemme. Eräänä päivänä, jolloin Dimitris ei huolehtinut hänen ruoka- ja juomahuollostaan, hän toi omat eväät. Kanaa ja lihapiirakkaa. Petros vaati ehdottomasti, että syön osan hänen eväistään. Tajusin heti, että kieltäytyminen olisi loukkaus. Niinpä söin kanaa
ja lihapiirakan sekä join puolet hänen oluestaan.

Täällä karsittiin kovalla kädellä puita. Tarkasti ottaen ne pääsääntöisesti katkaistiin puolivälistä runkoa. Kun sitä ihmettelimme, Dimitris kertoi, että näkisittepä ne puut loppusyksystä. Ensimmäiset lehdet niihin kuulemma ilmestyvät jo huhtikuun puolella. Luonnon ’korjaava’ vaikutus on täällä huomattavasti nopeampi kuin meillä siellä koto-Suomessa.

Pölyä remontin aikana oli helvetisti. Vaikka kuinka yritimme popojamme pyyhkiä ulkomattoon, silti sitä kantautui sisälle. Imuroimme, mutta silti Telluskamme matot kaipaavat pesua. Kunhan sitten joskus pääsemme Onnelaan ja painepesurin ääreen, siihen saakka ne ovat valkoisesta pölystä värjäytyneet.

Meillä tulee olemaan pieni ongelma täältä lähtiessämme. Kääntyykö Telluskamme, kun peruutamme sen kadulle ja mahdollisesti vastapäisen talon porttikäytävään. Tullessamme tuli pieniä runtuja, ja nyt tulokäännöksen tekeminen toisinpäin näyttää miltei mahdottomalta. Vastapäinen porttikäytävä
näyttää siis ainoalta mahdollisuudelta. Jännitys kohoaa seuraavaa liikehdintää kohden, joten pysykää kanavalla.

Agia Marina, Kreeta, 21.3.2020

Ihmisen elämä on seikkailu. Joskus ’kyläreissut’
ulottuvat Jaakko Tepon sanoin navetalle saakka, joskus kauemmas. Meillä ne usein
ovat ulottuneet kauemmas. Elämään ja seikkailuun sisältyy aika ajoin jännitystä. Joskus, kuten nyt, tuntuu, että sitä on liikaakin. Tällaista
maailmaa emme ole ennen kohdanneet.

Ihminen joutuu tekemään elämässään paljon ratkaisuja. Joskus ne menevät syteen ja saveen, mutta useimmiten voimme olla niihin tyytyväisiä. Pitkähkön elämänkokemukseni antamalla varmuudella uskallan sanoa, jotta ihminen ei juuri koskaan joudu katumaan tekemiään ratkaisuja, vain niitä, jotka jäivät tekemättä.

Eilen totesimme, että matkavakuutuksemme 90 päivän yhtäjaksoinen matka-aika umpeutuu 13.5.2020. Meidän vanhentuneeseen vakuutukseemme ei ole mahdollista saada jatkoaikaa, kuten saimme 2012–2013, kun olimme Taikussa kahdeksan kuukautta. Olisimme siis 13.5. jälkeen vailla
matkavakuutusturvaa. Se on liian suuri riski, etenkin näissä olosuhteissa.

Niinpä aloimme pohtia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Monet ystävistämme ovat kertoneet meille mielipiteenään, että tulkaa mahdollisimman nopeasti koti-Suomeen, sillä tämä pandemia ei ole ohi kuukaudessa eikä kahdessa. Mutta meillä on vain yksi kotiutumismahdollisuus – lentäen. Se
tarkoittaisi samalla Telluskan jättämistä Kreetalle epämääräiseksi ajaksi.

Niinpä soitin eilen ystävällemme Dimitrikselle, olisiko hänellä tiedossa turvallinen säilytyspaikka meidän Telluskallemme. Hän lupasi etsiä sellaisen. Dimitriksen tuntien, sellainen löytyy. MunRakas ei aluksi sulattanut ajatusta nopeasta kotiinpaluusta ja Telluskan jättämisestä tänne. Minusta se kuitenkin tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta. Mikään ei tule muuttumaan lähikuukausina, josko edes puolessa vuodessa.

Elämä on tässä ja nyt, ja nyt on myös tehtävä päätöksiä. Ongelmana täällä ei ole tämänhetkinen virustilanne, vaan se, että emme ymmärrä paikallista murretta. Mitä meidän pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Siellä koto-Suomessa kaikki informaatio on ymmärrettävässä muodossa, jos haluamme sen ymmärtää ja sitä mahdollisesti noudattaa.

Meillä on mainio karanteenipaikka – kesäpaikkamme Onnela. Sinne kun sulkeudumme, joka päivä saunan ja grillin lämmitämme, karanteeni on kohdillaan. Naapurin Pasille voimme huudella silloin, tällöin, olisiko savusauna lämpimänä. Hän voi myös tarvittaessa toimittaa meille työssä käyvänä
ruokaa ja virvokkeita.

Tänään alkoi tapahtua. Dimitris piipahti ja kertoi, että Telluskalle on paikka – hänen pihallaan. Sen turvallisempaa paikkaa ei tällä saarella olekaan. Kerroin hänelle, että hän on todellinen AARRE. Saman tien tilasin meille lentoliput Helsinkiin. Kotiudumme ensi viikon perjantaina eli 27. päivä kuluvaa maaliskuuta. Laivalippumme hinnan, 250 euroa, katsoimme välttämättömiksi sivukuluiksi – ikään kuin osaksi lentolippumme hintaa.

Tällöin päättyy muuttolintuna olo – toistaiseksi. Päätökset on tehty ja olo on helpottunut. Vain yksi kysymys, jonka toisillemme esitimme, jäi vastausta vaille. Mitä me olisimme tehneet ilman Dimitristä? Kuten sanottua, hän on ihana ihminen. Meistä tuntuu myös siltä, että täällä
yhteisöllisyys ei ole vain klisee, vaan todellinen elämän asenne.

Olemme seuranneet koto-Suomen virustilannetta uutiskanavien kautta. Olemme antaneet kertoa itsellemme, että ihmiset hamstraavat ruokaa ja muita tarvikkeita, kuten vessapaperia. Meillä oli vielä tähän päivään saakka uskomus, että sellaista ei tapahdu täällä Kreetalla. Erehdyimme.

Kävelimme tänään viikoittaiselle kauppareissulle Lidliin. Matkaa on neljä kilometriä. Hämmästelimme parkkipaikan poikkeuksellista hiljaisuutta. Syy siihen löytyi kaupan sisältä. Monet tuotteet, kuten esim. peruna, maito ja jauheliha olivat loppuneet. Hyllyt ammottivat näiltä osin tyhjyyttään. Aivan kaikki ei paikallisille ollut kuitenkaan kelvannut, joten kyllä mekin saimme pienehkön pakastimemme täyteen, tosin tuotteet eivät olleet sieltä halvimmasta päästä.

Keskustelin paluumatkalla taksikuskimme kanssa täkäläisestä virustilanteesta. Haniassa lähiympäristöinen ei toistaiseksi ole tavattu ainoatakaan virustartuntaa. Kerroimme siirtäneemme lähtöä ainakin kuukaudella. Kerroin, että tarkoituksemme on siirtyä Hanian kupeessa olevalle
leirintäalueelle, koska Dimitriksen huoneisto, jota olemme käyttäneet, on vuokrattu huhtikuun alkupäivistä lähtien. Kuskimme oli ehdottomasti sitä mieltä, että pysykää täällä – Agia Marinassa tai Plataniaksessa. Sen me luultavasti teemme.

Äsken Dimitris poikkesi vaimonsa kanssa tapaamassa nuoria jalkapalloilijoita, jotka asuvat hänen huoneistossaan. Ohi kulkiessaan hän tapansa mukaisesti huikkasi, onko kaikki hyvin. Vastasin kyllä.
Samalla hän kertoi heidän olevan viimeisellä lenkillä, ennen kuin huomenna alkaa kymmenen päivän ulkonaliikkumiskielto, joksi ajaksi he sulkeutuvat kotiinsa. Siinä tuli selitys kaupan tyhjille hyllyille.

Näin kovilla toimilla täällä koetetaan estää viruksen leviäminen. Koulut ja muut oppilaitokset ovat olleet kiinni jo viikon ja lauantaista alkaen myös ravintolat. Kävimme siis kaupassa kreivin aikaan.
Tuntuu, että siellä koto-Suomessa päättäjillä on totaalisesti pallo hukassa. Lisäksi kansalaiset eivät tunnu ottavan niistä vähäisistäkään ohjeista vaarin. Olemme me ällipäistä kansaa.

Kyllä me täällä olemme kaikkia hygieniasuosituksia koettaneet noudattaa. On desinfioivat käsigeelit ja -pyyhkeet. Käsiä olemme pesseet täällä oloaikanamme niin paljon, että tuskin edes vuodessa on
normaalisti tullut pestyä siinä määrin.

Meidän paluumatkamme piti siis alkaa 30. tätä kuluvaa maaliskuuta. Aluksi näytti siltä, että emme pysty enää matkaamme siirtämään, joten 250 euroa olisi mennyt Kankkulan kaivoon. Tänään oli sähköpostiini kuitenkin ilmestynyt viesti, jotta vallitsevissa olosuhteissa matkaa voi siirtää. Niinpä tein siirron 29. huhtikuuta. Lupasivat lähettää sähköpostia, jota ei vielä ole tullut, joten jännitys tältä osin on edelleen olemassa.

Eihän meillä täällä hätää ole. Meillä on elokuvia runsain mitoin ja lisää saadaan nettiyhteyden kautta rahalla. Jääkaappi ja pakastin ovat täynnä ruokaa ja ennakoivaa lääkettäkin on riittävästi. Ainoa ongelma, joka nyt on mielessäni, että verenohennuspillerini loppuvat toukokuun 17. päivä.
Tarkistamme lähiaikoina, saako niitä täkäläisestä apteekista.

Agia Marina, Kreeta, 17.3.2020

Jälkikirjoitus:
Äsken puhelimemme alkoivat huutaa kuin palosireeni. Meinasimme saada sydärit. Saimme kreikan ja englanninkielisen viestin, jossa kehotettiin pysymään kotona seuraavat 10 päivää. Lisäksi se luettiin meille. Näin täällä asioita hoidetaan. Etätyöt täällä keskeytyvät silloin tällöin kuvan osoittamalla tavalla.

Etäisyydet lentomatkailun myötä ovat maailman eri kolkkiin lyhentyneet muutamien tuntien tai enintään vuorokauden mittaisiksi. Jos jossakin on uhkia, maa kierretään. Tällä kertaa ongelma levisi käsiin puutteellisen informaation ja riittämättömien toimenpiteiden vuoksi. Syyttävä sormi osoittaa ensisijaisesti maapallomme väkirikkainta maata, mutta myös muita maita niiden hitaudesta reagoida.

Tästä viruksesta tulee aiheutumaan valtavat taloudelliset menetykset ihmishenkien lisäksi. En ole taloustieteilijä, mutta rohkenen ennustaa, että maailmanlaajuisesti suorastaan syöksymme lamaan tai ainakin syvään taantumaan. Tietyillä aloilla tullaan näkemään jopa konkursseja tämän kaiken seurauksena.

Tämänkaltaisilla ongelmilla on kuitenkin taipumusta saada aikaan myös jotakin hyvää tulevaisuutta ajatellen. Reagointisuunnitelmat tarkentuvat seuraavaa tilannetta varten. Toivottavasti myös poliittiset päättäjät alkavat ottaa tämänkaltaisen sotatilan vakavasti.

Toisaalta asioiden mittasuhteet tuntuvat jotenkin hämärtyvän. Syyrian sisällissodassa on arvioiden mukaan kuollut lähes 400.000 ihmistä. Koronavirustartunnan vuoksi kuolleita on muutama tuhat. Miksi Syyrian hyväksi ei saatu aikaan samankaltaista joukkoliikehdintää kuin tämä pandemia on
aikaansaanut. Yksinkertaisesti siksi, että me olemme äärettömän itsekkäitä, äärettömän itsekeskeisiä.

Palaan alussa mainitsemaani sanontaan. Matkailu avartaa. Sitä se meidän kokemuksemme mukaan todella tekee. Kapea-alainen näkökenttä laajenee ja suvaitsevaisuus kasvaa. Muuallakin kuin meillä Suomessa on upeita asioita ja ennen kaikkea upeita ihmisiä. Vaikka olisit nähnyt kaikki maailman
ihmeet, mutta jättänyt tutustumatta ihmisiin, olet käyttänyt vain murto-osan mahdollisuuksistasi. Taj Mahal tai Eiffel torni ovat vain kiveä ja rautaa, ne eivät anna mitään takaisin. Toinen ihminen antaa aina jotakin itsestään.

Täälläkin me olemme saaneet kokea jotakin sellaista ihmisluonteen upeimmasta puolesta, sydämestä, ystävällisyydestä, että väkisinkin kyyneleet kohoavat silmiin. Tänä aamuna, noin klo 10, Telluskamme oveen koputettiin. Avasin oven ja siellä oli ravintolan lähetti paketin kanssa. Kalimera. Paketissa oli kaksi piirakkaa. Emme tiedä, olivatko Dimitriksen sormet pelissä vai oliko tämä pelkästään Dimitriksen pojan, Georgen, idea. Ei sillä väliä, hyvältä tuntui.

Olemme nyt päättäneet siirtää lähtöämme täältä kuukaudella. Emme halua jäädä jumiin jonkun maan rajalle. Täällä olosuhteet ovat nautinnolliset, lämmintä tänäänkin 26 astetta, bikinikeli. Yksi virustapaus Iraklionissa, noin 140 km:n päässä. Täällä ruokaa ei hamstrata ja vessapaperiakin on riittävästi. Odotellaan rauhassa, mitä tulevat viikot tuovat tullessaan.

Huoneisto, jossa käymme mm. suihkussa, on parin viikon kuluttua vuokrattuna, joten joudumme vaihtamaan paikkaa. Lähellä Haniaa on leirintäalue, jonne ajattelimme siirtyä. Uusi kokemus sekin ja mahdollisesti tapaamme sen suomalaisen autokunnan, josta oli juttua Iltalehdessä. Kuulimme myös, että Espanjassa – karavaanareiden luvatussa maassa, on ulkonaliikkumiskielto. Jopa armeija on hälytetty valvomaan tätä kieltoa. Meillä siis kaikki täällä hyvin, ellei jopa erinomaisesti.

Agia Marina, Kreeta, 15.3.2020

Jälkikirjoitus:
Kuva tähän tarinaan oli suurempi ongelma kuin itse teksti. Panimme lopulta allakantekijän asialle.

Lapsuudessani koronapeli oli yksi suosituimmista lasten peleistä Afrikan tähden ohella. Köyhän ihmisen biljardi. Nyt koronapeliä
pelataan ympäri maailman, eikä kepeillä ja nappuloilla, kuten ennen muinoin. Tällöin
peli sai sykkeen nousemaan, nyt jo pelkästään sana – korona – nostattaa sykettä. Tähän on siis tultu.

Me täällä ’herran kukkarossa’ olemme toistaiseksi lukeneet uutisia koronaviruksen leviämisestä kuin se ei koskettaisi meitä lainkaan. Melkein ulkopuoliseksi olemme itsemme tunteneet. Nyt täällä Kreetallakin on tiettävästi tavattu yksi koronavirustapaus, tosin Iraklionissa, noin 200 km:n päässä täältä. Tuo tapaus ei ole meille ongelma, sen sijaan paluumme sinne koto-Suomeen on.

Trumplandia on jo pistänyt rajat kiinni ja tiettävästi myös Tanska. Epävarmuus siitä, pääsemmekö maasta toiseen kasvaa hetki hetkeltä. Toistaiseksi meidän laivayhtiömme on ilmoittanut, että reittiä
Tallinna-Helsinki liikennöidään. Onhan meillä toki toinenkin vaihtoehto, Travemundesta Helsinkiin.

Asiantunteva ystävämme on suositellut meille jäämistä tänne epämääräiseksi ajaksi eli paluuaikataulumme muuttuisi tällöin radikaalisti. Meillä on laivalippu 30. kuluvaa kuuta, mutta lähtöä on mahdollista siirtää, luultavasti pientä korvausta vastaan. Sekään ei ole meille ongelma.

Elakelaisina meillä on lähes rajaton joustomahdollisuus aikatauluissa. Täkäläiset väittävät, että virus kuolee, kun lämpötila kohoaa yli tietyn astemäärän. Onko se uskomusta vain todellista tietoa, sitä me emme tiedä. Lämpötilat kohoavat täällä jo nytkin 25 asteeseen, joten kesäistä on.

Olemme ynnänneet plussia ja miinuksia tästä tilanteesta. Epävarmuus on se suurin miinus, mutta muutoin olemme löytäneet paljon plussaa. Meillä on OMA KOTI, emmekä ole hotellin tai muun majoituspaikan armoilla. Me varaudumme todennäköisesti siten, että voimme olla jopa kuukauden omissa eväissä, ollaanpa sitten matkalla tai paikoillaan.

Lähin leirintäalue Hanian kupeessa avautuu 1. huhtikuuta. Näillä näkymin me siirrymme sinne, koska Dimitriksen huoneistoilla alkaa kohta olla käyttöä ja meidän Telluskamme käyttämä tila ja huoneisto tarvitaan muuhun käyttöön. Kaiken kaikkiaan me elämme tässä ja nyt – päivän kerrallaan.

Kuten aiemminkin olen todennut, me emme tee tarkkoja suunnitelmia matkamme suhteen. Tämä matka ei tee minkäänlaista poikkeusta tähän sääntöön. Olemme jo tehneet paljon sellaista, mitä alkuperäisessä matkasuunnitelmassa ei edes ajatustasolla ollut. Olemme mm. käyneet Thaimaan
Phuketissa. Se, palaammeko kotiin huhti-, touko- vai kesäkuussa kuuluu sarjaan, josta edesmennyt Matti Nykänen on sopivasti sanonut. Elämä on laiffii.

Niin tai näin, me olemme päättäneet olla pilaamatta tätä upeaa matkaamme turhilla murheilla. Me sopeudumme. Jos olosuhteet vaativat, me toimimme niiden mukaan. Jos olosuhteet antavat mahdollisuuden, me käytämme niitä mahdollisuuksia. Olen onnellinen siitä, että minulla on kumppanina upea REISSUNAINEN. Tosin joskus hänelläkin hieman hermo pettää ja tarvitaan pientä rauhoitusta.

Viimeistään maanantaina teemme päätöksen siitä, siirrymmekö mantereelle, vai jäämmekö tänne ja kuinka pitkäksi ajaksi. Emme koskaan jätä päätöksen tekoa näpy tärkille. Tästä blogisarjasta saattaa tulla suunniteltua pidempi, mutta jos teillä mielenkiintoa riittää, niin kyllä uusia blogejakin ilmestyy – ellei se pahuksen korona pistä karanteeniin.

Agia Marina, Kreeta 14.3.2020

Jälkikirjoitus:

Kävelimme äsken juuri avattuun pihviravintolaan maukkaan pihvin maku jo puolittain suussa. Meidät käännytettiin kuitenkin ovelta takaisin. Kreikan hallituksen päätöksellä kaikki ravintolat ovat toistaiseksi suljettuja. Vain TakeAway – paikat voivat toimia. Dimitriksen pojan ravintolasta saimme ruokaa – mukaan, ravintolassa emme voineet syödä. Näin vakavasti Kreikan hallitus viruksen ottaa. Kuinka vakavasti sen ottaa Suomen hallitus?

Ihmetyksiä täällä Kreetalla on ihan riittävästi. Osan niistä olemme noteeranneet jo aiemmilla reissuillamme, mutta nyt ne kohoavat omiin korkeuksiinsa, kuten miltei jokaisen talon katolla sojottavat betoniraudat. Ne ovat siellä siksi, jottei tarvitse maksaa kiinteistöveroa. Useimmat kiinteistöt ovat kuitenkin sellaisia, jotta taatusti ei rakenneta enää seuraavaa kerrosta. Jos Kreikan valtio alkaisi verottaa kiinteistöjä siitä alkaen, kun ne otetaan käyttöön, kansainvälisen velan maksu nopeutuisi huomattavasti.

Täkäläinen murre on kirjoitettuna sellaista, että meillä oli aluksi vaikeuksia löytää tiettyjä elintarvikkeita. Esimerkiksi maito oli hakusessa ja ekalla kerralla tulikin ostettua piimää. Tästä viisastuneena olemme turvautuneet paikallisten apuun ja sitä olemme aina saaneet. Myös voita
jouduimme aluksi etsimään. Nyt me tunnemme Lurpakin, tanskalaista voita tai todennäköisimmin Oivariinin kaltaista sekoitetta. Suolaa siinä ei meidän mielestämme ole riittävästi, joten joskus ripautamme sitä lisää leivän päälle.

Meidät tunnetaan täällä jo hyvin. Tietyissä paikoissa, kuten Piazzassa, on alkanut laskun maksun yhteydessä pöytään ilmestyä ylimääräiset viinilasilliset tai jotain muuta laskuun sisältymätöntä. Olemme myös luontevasti oppineet käyttämään täkäläisiä hei tai moi tervehdyksiä – jasas,
jassu, jas. Samoin virallisempi – kalimera, (huomenta, päivää) luontuu meiltä myös nyt jo sujuvasti.

Kreikkalaisen salaatin useimmat teistä tuntevat, mutta kreetalainen salaatti saattaa olla monille hieman vieras. Kreikkalaisessa salaatissahan on kurkkua, tomaattia, paprikaa, punasipulia, oliiveja ja lisäksi fetaa melkoinen kimpale ja tietysti oliiviöljyllä höystettynä. Kreetalainen salaatti on muutoin samanlainen, mutta siinä on lisäksi pieniä leivänpalasia mukana. MunRakas on kuulemma tehnyt jänisten kanssa sopimuksen, jotta vihanneksiin hän ei koske, joten minä olen meillä se ainoa, joka näistä on kiinnostunut.

Tzatziki on yksi meidän herkuistamme. Jugurttipohjainen tahna, jossa on mm. kurkkua ja valkosipulia. Ostamme sitä kesäaikaan jopa koto-Suomessa. On kuitenkin todettava, että teollisesti valmistettu tzatziki ei vedä vertoja täkäläiselle. Jokaisella itseään kunnioittavalla ravintolalla on täällä oma reseptinsä ja se on aina tuoretta. Maku on joskus jopa suorastaan häkellyttävä – valkosipulin ystävinä – taivaallinen.

Tänään meillä kävi vieraita, naisvieraita. Näkivät ohi kulkiessa Telluskamme perässä Suomen liput. Toinen heistä oli syntyjään suomalainen, mutta Ruotsissa pitkään asuneena puhui jo hieman vieraalla aksentilla. Täällä hän kertoi asuneensa nyt kaksi talvea. Toinen oli irlantilainen.

Keskustelimme aluksi niitä näitä – koronaviruksesta ja muista ajankohtaisista asioista. Kuulimme myös, että täällä koulut ovat nyt tästä päivästä alkaen kaksi viikkoa kiinni viruksen leviämisen estämiseksi. Koronavirustapauksia täällä Kreetalla tosin ei toistaiseksi ole tavattu ainoatakaan. Lopulta paljastui poikkeamisen todellinen syy – he olivat Jehovan todistajia. Siltä osin keskustelumme jäi lyhyeksi.

Vaikka Telluskamme on seisonut paikoillaan kohta viisi kuukautta, vahinkoja on silti tullut. Nousin muutama päivä sitten Dimitriksen huoneistohotellin kattotasanteelle ja kuinka ollakaan, aurinko osui Telluskamme kattoon siten, että sain miltei sydärin. Katto on kuin haulikolla ammuttu. Se
raesade, jonka kuulimme, oli voimakkaampi, kuin ikinä saatoimme uskoa. Katsotaan, mitä vakuutusyhtiö tästä sanoo.

Näin täällä elämä mataa taloremontin keskellä. Siitä kerron sitten seuraavassa blogissa, kunhan remonttimiehet on saatu konteista pois. Paluumatkan laivaliputkin on jo tilattu. Mitenkähän mahtaa tämä pahuksen virus vaikuttaa paluumatkaamme?

Agia Marina, Kreeta, 11.3.2020

Odottelimme tarkennusta ajankohtaan, mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan eilen yhden maissa Dimitriksen pojat tulivat meitä autolla hakemaan. Hetkisen hämmennys ja vaatteiden vaihto. Pitihän sitä olla jotenkin asiallisesti pukeutunut. Matkasimme läheisen kukkulan yli ja olimme Dimitriksen pihalla. Matkaa kertyi vajaa kilometri, jonka olisimme voineet kävellä, jos osoitteen olisimme tienneet.

Kun saavuimme, olimme ensimmäiset varsinaiset ystävät. Dimitriksen perheen lisäksi paikalla oli myös hänen veljensä vaimoineen. Hetken päästä saapui englantilainen pariskunta, joilla on täällä oma talo ja sitten saapui tanskalainen pariskunta, joka myös asuu täällä. Joukko oli siis varsin
kansainvälinen.

Pöytä notkui meren herkuista. Oli mustekalaa, katkarapuja pienemmästä isompaan, erilaisia simpukoita, kalaa ja kaikkia näitä monissa eri muodoissa. Oli myös ’köyhän miehen kaviaaria’, kuten he vaaleaa mätitahnaa kutsuivat. Sen lisäksi oli salaattia, lohkoperunoita ja vaaleaa leipää sekä
tietysti viiniä. Pöytää ja joukkoa katsoessa tuli aluksi mieleen, jotta turhan paljon tälle joukolle. Kotiin lähtiessämme oli todettava, että pelko oli turha. Vain muutamissa astioissa oli vielä jotain jäljellä.

Meillä oli unohtumaton nelituntinen. Emme muista koskaan nauraneemme niin paljon kuin eilisen iltapäivän aikana. Dimitriksen veljen, Janisin vaimon, Marketan nauru, oli niin tarttuva, että vaikka mitään hauskaa juttua ei olisi juuri kuullutkaan, pakko oli nauraa. Lisäksi kansainväliset
seuralaisemme olivat todella hauskoja, etenkin englantilainen Malcolm. Kaikki ’hullun’ kujeensa hän iltapäivän aikana ehti näyttää pienessä viinihumalassa.

Kun näin jälkikäteen miettii sitä nelituntista, on pakko todeta, että sellaista lämminhenkisyyttä me jäykät suomalaiset emme kykene luomaan. Sillä kohtaa, kun se ehkä olisi mahdollista, olemme jo liikaa huppelissa.

Ei Dimitriksen talo mikään palatsi ollut, mutta tilaa oli yllin kyllin. Järjestys ei ollut sitä, mihinkä suomalaisissa huusholleissa olemme tottuneet, mutta ei se meitä häirinnyt. Tullessamme näimme ulkona hyvin hoidettuja kissoja ja koiria. Ymmärsimme silloin, miksi Dimitris sanoin meille, good people, kun näki meidän huolehtivan kissasta tai nyt jo paristakin. Kysyessäni Despinalta, Dimitriksen vaimolta, kuinka monta niitä on, hän vastasi, minulla on 12 kissaa, seitsemän koiraa ja Dimitris.

Sillä ystäväjoukolla on jonkinlainen epävirallinen klubi, koska keskusteluissa kävi ilmi, että Malcolm nimitettiin varapresidentiksi. Siihen viittaa myös se, että kahden viikon kuluttua heidän, ja myös meidän, pitäisi kokoontua Kalivesissa, jossakin Seabreeze – nimisessä ravintolassa. Saahan nähdä.

Hyppäsimme Malcolmin kyytiin, tulimme muutama sata metriä ja poistuimme kyydistä. Täällä näköjään viinin ja/tai rakin määrä ei ajotaitoa ratkaise. Kunhan et törmäile. Malcolm oli taatusti nauttinut meistä eniten viiniä ja päätteeksi tuhtin annoksen rakia. Mutta seitennelosena sitä uskaltaa.

Agia Marina, Kreeta, 3.3.2020

PS. Edellisessä blogissa oli puhetta samaisesta paastosta ja neljästä viikosta. Todennäköisesti ymmärsimme ajanjakson väärin. Sen tarinan herrat kuitenkin varmistivat liharuokansa saannin hyvissä ajoin ennen paaston alkamista.

Ei täällä Kreetallakaan aina ole aurinkoista, mutta sateiset jaksot ovat poikkeuksetta hyvin lyhyitä. Lämpötila on laskenut sateisina päivinä 13 asteeseen. Paikalliset kertovat, että sateita kaivattaisiin vesivarantojen takia enemmän. No meitä tämä toive ei erityisemmin innosta.

Täällä on nyt kevät alkanut. Mistä sen päättelemme? Laajat alueet ovat keltaisen kukkaverhon peitossa. Lehdeltään apilan näköinen rikkakasvi kukkii. Kukat kuitenkin sulkeutuvat, kun aurinko laskee. Myös pelargonia on alkanut kukkia, mutta meidän ruusuissamme on jäljellä enää
viimeinen vaaleanpunainen kukka. Ilmeisesti sen kevät on vasta myöhemmin.

Eilen alkoi sääennusteiden mukaan kymmenen päivän aurinkoinen jakso. Päivälämpötilat ovat tällöin varjossa noin 20 astetta. Auringossa on toki paljon lämpimämpää eli T-paitakeli. Meille lämpimän suihkuveden takia aurinkoiset kelit ovat tärkeitä. Tervetuloa Kreetalle!

Eilen alkoi myös Dimitriksen ’hotellin’ remontti eli olemme nyt keskellä rakennustyömaata. Jotenkin meistä tuntuu, että remontti alkoi ihan väärästä päästä. Ensin tehtiin muuri, jonka tarpeellisuus oli vähintäänkin kyseenalainen. Sen jälkeen piikattiin pois vanhaa rappausta, joka ilmeisesti uusitaan. Työmies on selvästi ammattilainen ja muutenkin hauska veikko. Kävi ilmi, että hän on Albaniasta. Meistä tuli välittömästi ystäviä, kun kerroimme tulleemme tänne Albanian kautta. Saimme melkoisen oppitunnin upeista vierailukohteista Albaniassa. Otin hänestä äsken kuvan työn touhussa – rappaamassa aiemmin piikattua seinää ja nyt, niin paitani kuin housunikin ovat valkoisessa
raplingissa.

Meistä näyttää siltä, että Dimitriksellä on jonkinlainen kierrätyskeskus. Aamulla tuli pick-up-lastillinen kiviä, joiden käyttötarkoitus on täydellinen arvoitus. Tuskinpa Dimitriskään sitä vielä tietää. Iltapäivästä patiolle raahattiin naapurista lasten sänky. Senkin käyttötarkoitus on suuri arvoitus. Katsotaan!

Viime torstaina koimme hauskan episodin. Menimme meille tuttuun Piazzaan hakemaan murua rinnan alle. Hämmästyimme, kun katukäytävälle oli ilmestynyt grilli. Grillissä oli makkaroita,
jauhelihapihvejä ja täkäläisiä lihavartaita – souvlakia. Ravintolan sisällä oli joukko miehiä - lievää vahvemmassa laitamyötäisessä. Meidät otettiin vastaan iloisin tervehdyksin – jasas. Viiden litran viinipönikät olivat pöydässä, joista mekin saimme oman osamme. Täkäläistä ystävällisyyttä,
vieraanvaraisuutta.

Illan edetessä yksi näistä iloisista veikoista tuli juttelemaan kanssamme. Hän oli toiminut pitkään hotellialalla ja kuultuaan, että olemme Suomesta, kertoi käyneensä Suomessa. Työssään hän oli ystävystynyt muutamien suomalaisten kanssa ja siksi oli vieraillut mm. Tampereella ja Kauhavalla. Kävi myös ilmi, mikä oli grillin pystyttämisen syy. Neljän viikon paasto ennen pääsiäistä – siis liharuuista. Meidän laskumme mukaan pääsiäiseen on vielä seitsemän viikkoa.

Joka päivä ihailemme lumipeitteistä Lefka Oria. Sen korkein huippu kohoaa runsaan 2.400 metrin korkeuteen. Äsken istuimme kattotasanteella, aurinko paistoi ja sielu sekä mieli lepäsi. Selän takana sininen – Kreikan sininen meri ja edessä lumihuippuiset vuoret. Voi olla, että jonakin päivänä
ajelemme ylös vuorille vain koskettamaan lunta. Siinä on meille talvea riittävästi.

Agia Marina, Kreeta 25.2.2020

Aamulla kun heräämme, ensimmäiseksi kurkistamme ulos, onko Valkosukka paikalla. Eräänä aamuna hän ei ollut. Suuri huoli päivän mittaan, onko jotakin vakavaa tapahtunut? Jäänyt auton alle tai saanut vakavia vatsanpuruja? Iltapäivästä hän ilmestyi ja ilomme oli todella suuri. Hän sai herkut ja asettui totutusti taloksi.

Valkosukallamme on aamuisin aikamoinen hali pula. Siinä sitten yritämme häntä silitellä, mutta ongelmaksi ovat muodostuneet hänen terävät kyntensä. Meidän kummankin reisissä on lukemattomia reikiä, joita desinfiointiaineella olemme yrittäneet rauhoittaa ja mahdollisen tulehduksen estää. Ei meidän kissimme tajua, että hänen hyvän mielen kopristelunsa saattavat
aiheuttaa meille jopa terveydellisiä ongelmia.

Olemme nähneet monta kertaa, miten Valkosukka nauttii turvallisesta elämästä. Eilen hän retkotti sohvallamme siten, että pelkäsimme hänen sieltä jopa putoavan. Turha pelko. Mutta, jos kissa putoaa, sehän putoaa aina jaloilleen - eikös se niin mene? Ei hän pudonnut.

Tänään, aamulla hän halusi ehdottomasti tulla syliini siten, että hänen päänsä oli reidelläni, mutta peppu viereisellä tuolilla. Siinä hän nukkui, silmät kiinni, mutta kun pelasin tietokoneella pelejä, hän seurasi kuin olisi niistä jotakin ymmärtänyt. Ihanaa läheisyyttä sekin.

Olen pitkän kaavan mukaan yrittänyt päästä sisälle kissan elämään, mutta vieläkin tunnen olevani vain siellä porteilla. Kissan sielunelämä on edelleen arvoitus. Välillä silitys on tärkeintä, väillä halaus, mutta seuraavana hetkenä saatat koskettaa häntä siten, että puraisu on lähellä. Pitää jopa noppasta - älä unta näe. Siitä huolimatta pieniä raapaisuja on siellä ja täällä.

Kuten alussa totesin, meistä ei voi tulla kissaihmisiä, sillä tämä, Valkosukka, alkaa nyt olla päällikkönä täällä. Illalla ymmärrämme hänet ulos laittaa, mutta päivällä, HÄN määrää meidän tahtiamme. Eilen Valkosukka nukkui kolme tuntia sylissäni ja minun piti pyytää MunRakkaalta, että anna jokin koroke jalkojeni alle, lihakseni puutuvat. Avun sain.

Nytkin hän retkottaa sohvalla sen näköisenä, jotta kaukana on kavala maailma. Me tiedämme jo nyt, kokemuksesta, jotta kun hänen häntänsä heiluu, uni ei ole syvää. Nyt se on – häntä ei heilu. Minä nautin tästä elämästä. Tunnen olevani turvassa.

Hieman olemme Valkosukkamme huumorintajuakin koetelleet. Meillä on täällä pehmoleluja - Ponsse - koira ja parikin jellonaa. Ponsse - koira on se hänelle pelottavin, jellonien kanssa hän tulee jotenkin toimeen.

Tämän tarinan hienoin palauta tuli ystävältämme Dimitrikseltä, kun kerroimme hänelle, miksi Telluskamme oven edustalla on ruokakuppi ja maitoastia. Hän totesi meille, että te olette HYVIÄ IHMISIÄ (good people). Palaute tuntui hyvältä, sillä se kuvastaa mielestämme täkäläistä
elämänasennetta. Pidä huolta – heikommista.

Agia Marina, Kreeta, 23.2.2020

Jenny heitti meidät kentälle, mutta koska Helsinki-Vantaalla on tällä hetkellä vain yksi jättöpaikka, olimme kaukana portistamme. Niinpä tossua toisen eteen. Palvelutiskille päästyämme, saimme laukkujemme ja lippujemme suhteen todella ystävällistä palvelua. Yksi lippu, kolme lentoa. Laukut
määränpäähän.

Lento Tukholmaan oli pieni pyrähdys. Tutustuimme miellyttävään suomalaiseen nuorukaiseen, joka oli matkalla Amsterdamiin ystäviä tapaamaan. Istuimme hänen kanssaan myös jatkolentoamme odotellessa. Hänellä vaihtoaika oli huomattavasti pitempi.

Ennen lentoa Ateenaan halusin ostaa pari pulloa kinnyä. Polleasti vein ne kassatiskille, jossa minulle kerrottiin, että en voi ostaa niitä, koska matkustan EU:n sisällä. Edellisenä päivänä olin ostanut
samanlaiset pullot Amsterdamissa matkalla Helsinkiin. Otti kyllä rajattomasti pattiin, mutta onneksi itsehillintäni piti. Pitäkää tunkkinne!

Minulle vahvistui vanha käsitys, ettei Ruotsi kuulu EU:hun. Sillä kun ei näytä olevan samoja yhteisiä pelisääntöjä kuin muilla EU-mailla. Minusta Ruotsi kuuluu samaan joukkioon Brittien kanssa. Entinen suurvalta, joka jollakin tavalla vieläkin kuvittelee olevansa suurvalta. Odotan kieli pitkällä, koska saan kuulla, että Ruotsissa on päätetty tehdä Sexit. Toivon, ettei minun millään tavalla tarvitse jatkossa tukea tätä EU:n harmaalla alueella toimivaa valtiota. Toivon myös, että jääkiekossa Suomi aina hakkaa Ruotsin, muista ei ole niinkään väliä. Se siitä.

Lento Tukholmasta Ateenaan oli miellyttävä ja palvelu toimi. Aegean Airlines on kelpo yhtiö. Valitettavasti vain olimme Finnairin tapaan myöhässä saapuessamme Ateenaan. Suoranaista juoksua seuraavalle portille, jossa olimme koneen viimeiset matkustajat. Meitä tosin informoitiin, ettei kone meitä jätä.

Lähetimme tekstiviestin Ateenasta tutulle taksikuskillemme, mutta viestimme ei ollut häntä saavuttanut. Niinpä MunRakas soitti Hanian kentältä. Sen jälkeen kyyti oli tulossa. Ehdimme niukin naukin nauttia yhdet oluet ennen hänen saapumistaan.

Tunne jo pimentyneessä torstai-illassa oli jotenkin helpottunut. Palasimme kotiin. Ilma oli raikasta, lämpötila 16 plussalla. Suuria muutoksia ympäristössämme ei ollut tapahtunut. Panimme kädet ristiin, kotona ollaan. Nukahdimme aika varhain.

Aamulla heräsimme Ystävänpäivään. Otin kuvan vielä kukkivasta keltaisesta ruususta ja laitoin sen Facebookiin. Suuri oli riemumme, kun Valkosukka ilmestyi paikalle. Hirvittävä hali pula. Ilmeisesti poissa ollessamme, kukaan ei ollut häntä silittänyt. No, me teimme sen.

Jääkaappimme oli tyhjä, jos ei ikääntyneitä nakkeja ja juustoja lasketa. Niinpä kylille ostoksille kahden pysähdyksen taktiikalla. Ensimmäinen oli juomatauko, toinen ruokatauko. Päädyttiin Lidliin ja kärryt täyteen tavaraa. Vihdoinkin löysimme jauhelihaa. Sitä olemme kaivanneet. Kaupan järjestys oli täysin muuttunut sitten viime näkemän eli kuukauden sisällä.

Jälleen soitto vakiotaksillemme ja hänen kyydissään hemmetinmoisen tavaralastin kanssa kotiin. Valkosukka odotti meitä pöydällä istuen. Tuli sisälle, hyppäsi sohvalle, ja kehräsi niin äänekkäästi, että jos olisi ollut nukahtamisesta kysymys, korvatulppia olisi tarvittu. Nyt elämä alkaa mataa tuttua, turvallista rataansa seuraavat kuusi viikkoa.

Agia Marina, Kreeta, 15.2.2020

Tuo tarina on muutamaan otteeseen putkahtanut mieleemme vauhdikkaan menomme tiimellyksessä. Pakko on ollut todeta, että olemme me, Rakas, humuja. Kaikki positiivisella ja iloisella mielellä, mutta paluumatkallamme kerroimme toisillemme em. toteamuksen pariinkin otteeseen.

Runsas kolmiviikkoinen rupeama Taikussa tuli lopulta päätökseen. Lisäpäiviä emme tälläkään kertaa kaivanneet. Helle oli vienyt meistä mehut. Kun matkalla Phuketin kentälle tutun taksin ja kuskin kyydissä mietin, mikä jäi päällimmäiseksi, vastaus oli yksiselitteinen – ihmiset.

Phuketin kentällä laukut ruumaan ja helpotuksen huokaus. Pieni aavistus jäi kuitenkin kalvamaan mieltä, tulevatkohan laukut ja ehjänä perille. Tämä aanaus kuitenkin unohtui hyvin pian. Tupakointipaikalla näimme myös elämän raadollisuuden. Ilmiselvästi saattohoidossa oleva
mieshenkilö saapui paikalle, ei kyennyt enää riisumaan pusakkaansa, mutta hänellä oli onneksi erittäin avulias thaimaalainen avustaja.

Runsaan parin tunnin lento Hong Kongiin, jossa sade piiskasi kenttää. Se ratkaisi lopullisesti, että emme lähteneet kaupunkikierrokselle. Alkoi kahdeksan tunnin odotus seuraavalle lennolle. Vuosien varrella olemme oppineet runsain mitoin kärsivällisyyttä. Nyt sitä taas tarvittiin. Muistelimme
edellistä vierailuamme ko. kentälle ja totesimme, että tämähän on melkein autio. Kolmannes lennoista oli peruttu. Meitä ja muutamaa muuta lukuun ottamatta, kaikki kulkivat maskit kasvoilla.

Kahdeksan tuntia on entinen työpäivän mitta. Ikävinkin työpäivä päättyy joskus, niin myös meidän odotuksemme seuraavalle lennolle. Siirryimme junalla toiseen terminaaliin, jossa meitä odotti melkoinen ilmalaiva. Airbus A350-900. Ei varsinainen jumbo, mutta hemmetinmoinen rumilus.
Paikkamme olivat koneen peräpäässä, mutta 63. rivi ei suinkaan ollut viimeinen.

MunRakas uuvahti jo ennen koneen nousua taivaalle, olihan kello jo yksi yöllä. Minä sinnittelin hetken, mutta lopulta minunkin luomeni lupsahtivat kiinni, kiitos muutaman kinnyn. Nukkuminen lentokoneessa ei kuitenkaan ole ihan helpompia juttuja. Niskat puutuvat, asentoa on jatkuvasti
vaihdettava ja lopulta kärsivällisyys pettää. MunRakas nukkui kuusi tuntia, minä ehkä neljä.

Cathay Pasific on meidän mielestämme palvelultaan ykköslentoyhtiö. Nytkin tulimme sen huomaamaan. Saavuimme Amsterdamiin aamukuudelta. Välittömästi turvatarkastus, mutta sen jälkeen olimmekin kansainvälisellä puolella. Vain passintarkastus kertaalleen. Tosin sekin oli
poikkeuksellisen tarkka, mutta huumoria oli viljalti mukana.

Reilun viiden tunnin odotus seuraavalle lennolle. Helppo nakki. Harjoiteltu oli. Neljä tuntia ennen koneemme lähtöä laskin piruuttani, montako konetta lähtee ennen meitä. 160 eli koneita nousi puolentoista minuutin välein. Koneet laskeutuivat 45 sekunnin välein, viisikin konetta saatoimme
nähdä samassa linjassa. Melkoinen kenttä.

Kun astuimme Finnairin koneeseen, vanhat ikävät tuntemukset tulvahtivat mieleen. Millään lentoyhtiöllä, lentoemännillä, ei ole niin surkeat asut. Ne sopisivat johonkin luostariin, mutta eivät lentokoneeseen. Tunsimme suoranaista häpeää. Luultavasti lentoemot ovat saaneet asunsa valita, mutta ei siinä ainakaan matkustajia ole ajateltu. Oma mukavuus lienee ollut etusijalla.

Näistä aatoksista huolimatta saavuimme Helsinkiin. Lämpötila pari astetta plussan puolella. Aanauksemme laukkujen suhteen oli toteutunut. Yhdestä laukusta lukko oli hävinnyt, suuresta matkalaukustamme vetoketju oli pettänyt. Emme meinanneet tunnistaa laukkuamme, koska siihen oli kiedottu pari vierasta hihnaa ympärille. Teimme reklamaation. Ainoa, mitä totesimme hävinneen,
oli purkillinen perunalastuja.

Runsaassa kuukaudessa Helsinki-Vantaan lentoasema oli kokenut melkoisen muutoksen. Emme meinanneet millään löytää reittiä ulos. Onneksi saimme apua avuliaalta kanssamatkustajalta. Alkoi yhteisten koordinaattien etsiminen Jennyn ja Jarin kanssa. Lopulta löysimme toisemme.

Hetken ehdimme huokaista ja sitten taas menoksi. Paikallisessa pubissa oli tietovisa. No sinne sitten joukkueena kisaamaan. Muut olivat tietävämpiä, mutta emme mekään viimeisiä olleet. Suunniteltu
ravintolaillallinen jäi haaveeksi, poikkesimme pizzeriassa ja tilasimme mieleiset pitsat, jotka kotona nautimme. Unta ei tarvinnut sen jälkeen houkutella.

Agia Marina, Kreeta, 15.2.2020

Palasimme eilen illansuussa ’rantalomalta’ takaisin hotellillemme. Omistaja Nick oli tarkastamassa erään huoneen remontin edistymistä. Paikalla oli myös vuoropäälliköksi nimittämämme, hieman rehevä naishenkilö. Näin Nickin tuskaisen ilmeen ja kerroin hänelle, että ME olemme olleet tyytyväisiä oloomme täällä. Kerroin hänelle samalla edellä mainitut perustarpeemme. Kerroin myös, että erityisesti henkilökuntaan olemme olleet todella tyytyväisiä. Nick kiitti ja kysyi yllättäen – saanko halata. Sanoin – totta kai ja niin me halasimme – koronaviruksesta välittämättä.

Silloin tuntui taas kerran hyvältä, jotakin tuli tehtyä oikein. Tajusin, miten pieni positiivinen palaute auttoi meidän Nickiämme jaksamaan eteenpäin yhä uusien kiinteistöongelmien ja yhä uusien, kaikesta valittavien asiakkaiden kanssa. Tänä aamuna meillä oli pyykinkuivausteline terassillamme, ilman että olimme sitä tilanneet. Se tuli kyllä tarpeeseen, jonka he ilmeisesti olivat havainneet. Niin metsä vastaa, kun sinne huudetaan.

Tänään törmäsimme uuteen, paikalliseen, viralliseen käytäntöön. Tänään on kuulemma jonkinlainen juhlapäivä, Buddhistien lomapäivä (Buddhist Holiday). Juottolat ovat kiinni eikä ruokaravintoloistakaan saa alkoholipitoisia juomia. Olipahan yllätys, kun meinasimme lounaamme
kyytipojaksi nauttia pullolliset paikallista Chang-olutta, mutta appelsiinimehuksi meidän piti juomamme vaihtaa.

Tällaisia ’alkoholittomia’ päiviä on täällä muitakin, mm. kuninkaan syntymäpäivä. Vuonna 2012 tai 2013 törmäsimme edellisen kerran tällaiseen päivään. Menimme Rawailla syömään ja tilasimme silloinkin olutta kyytipojaksi. Tarjoilija ei tilausta tehdessämme sanonut mitään, mutta tuodessaan teekupissa oluemme hän kertoi mistä on kysymys. Silloin siis oluet saatiin, piilotetusti, tänään ne jäivät saamatta. Kukapa tällaista päivää surisi. Maassa maan tavalla, eikä pieni kuiva kausi pahaa tee.

Muutama sananen em. rantalomasta Freedom Beachilla. Lähes tunnin etsiskelyn jälkeen löysimme toisemme, me, Tuija ja Päivi. Sitten pitkähäntäveneen kuljetusta tinkimään. Viisikymppisen edestakainen matka meiltä neljältä lopulta maksoi. Niinpä huristelimme niemen kärjen ohi Freedom Beachille. Paikka oli muuttunut rajusti sen jälkeen, kun viimeksi olimme siellä 2017 vierailleet. Enää ei ollut rantatuoleja, ei meille tuttua ravintolaa, kaikki näytti sekavalta. Pienten syötävien ja juotavien myyjiä rannalla oli kyllä yllin kyllin. Roskakoreja sen sijaan ei löytynyt ainuttakaan. Ruokailuastiat tai juomapullot saatoimme palauttaa vain paikkaan, josta ne oli ostettu.

Freedom Beach on kuitenkin paikka, jossa vesi on turkoosin väristä rannassa. Ranta syvenee äkisti, joten pitää olla varovainen ja lisäksi aallot rannasta palatessaan vetävät avomerelle päin. Kerran, vuosia sitten, olemme kokeneet pienen kauhun hetken, kun MunRakas meinasi lipsahtaa avomerelle. Onneksi sain hänet kiinni ennen kuin virta vei.

Huomenna täyttyy kolme viikkoa täällä. Hiukan viileämpää ilmaa kaipaamme. Odotamme innolla paluuta Kreetalle.

Kathu, Phuket, Thaimaa, 8.2.2020

Hotellimme, NR Nanai Patong, sijaitsee neljännen kadun (Soi Nanai) sivukujalla, Soi Nanai 2:lla. Täällä kadut lasketaan siten, että rantakatu on ykkönen ja sitä seuraavat rannan suuntaiset kadut ovat kakkonen, kolmonen, nelonen. Sen pitemmälle katuja ei ennen kukkuloita riitä.

Tapasimme eilen hotellimme omistajan. Nick on skotti. Hän osti rappeutumassa olleen hotellin viime huhtikuussa. Rahaa on kuulemma palanut. Viranomaiset olivat mm. katkaisseet vedentulon ja vielä tälläkin hetkellä kaikki suihkuvetemme tuodaan tankkiautoilla säiliöön. Pikkuhiljaa puitteet kohenevat, sanoi Nick.

On meillä ollut pieni ongelma, josta aiemmin aiheutui naarmuja jalkaani. Parisänkymme toinen tukijalka oli joskus ennen meitä pettänyt ja se oli uudelleen raudoitettu. Kuitenkin siten, että terävä
raudoitus aiheutti minulle alkupäivinä yöllä ylös noustessa jatkuvasti naarmuja oikean jalan pohkeeseen. Valitimme lopulta asiasta ja – välittömästi asia korjattiin – teipillä. Ei enää naarmuja. Tosin samalla vaihdoimme nukkumapuolta sängyssä.

Eräänä aamuna, ilman seksiorgioita, samainen tukijalka lipsahti pois paikoiltaan. Taas siivoojan välityksellä, huoltomiestä kutsumaan. Nyt sitä ei raudoitettu, nyt se rautalangoitettiin. Tälläkin hetkellä se on vinossa kuin Pisan torni, mutta oikaistaan aina ohi kulkiessa. Kun villimpi meno tulee mieleen, onhan meillä sängyssä se eheämpikin puoli.

Hotellimme henkilökunta on todella ystävällistä. Me tosin alamme olla pikkuhiljaa niin vanhaa vuosikertaa, että varpusetkin tervehtivät meitä. Muutaman kymmenen metrin päässä hotellistamme on ystävällinen ja jumalattoman iloinen rouvashenkilö, jolta olemme tilanneet taksikyytejä. Ekalla
kerralla meidän piti maksaa etumaksu, tokalla kerralla sitä ei enää vaadittu.

Rouva kertoi meille, että hän ei saa mitään komissiota taksin hankkimisesta. Viime kerralla hän pyysi, että toisimme hänelle pienen elefantin. No – Big Buddhalla käydessämme ostimme hänelle pienen elefantin. Kun veimme sen hänelle, koko kylänraitti raikui, kun hän kertoi kaikille saaneensa
pienen elefantin. Ajatelkaa, kuinka paljon hyvää mieltä sai aikaan 120 THB:n (3,60 euron) elefantti. Rouvamme ei ilmeisesti uskonut, että otimme hänen vaatimattoman pyyntönsä vakavasti.

Koko tämän ajan olemme seuranneet allaspoikiemme (yleismies jantuset) toimintaa heidän pitäessään huolta uima-altaamme veden laadusta. Aluksi ’vedenpuhdistuslaitos’, joka toimii altaan reunalla, huuti kuin pistettävä sika. Onneksi vain päiväsaikaan ja itse asiassa huoneemme
äänieristys on sellainen, että no problem. Ulkona keskustelu meni kuitenkin huutamiseksi.

Sitten puhdistuslaitos vaihdettiin ja nyt kuuluu vain veden solina, kun se suodattimen läpi palaa taikaisin altaaseen. Pojat tekevät pitkää päivää – 12 tuntia. He ovat itseohjautuvia - tietävät mitä tekevät. Pomoja ei tarvita. Aina hymy tavatessamme ja olemmepa jopa saaneet tarjoukset sätkästä.
Liekö ollut tupakkia vai jotain vahvempaa ainetta. Kieltäydyimme kohteliaasti.

Kolmiviikkoinen rupeama täällä Kathussa, Patongilla ja muuallakin Phuketissa alkaa lähestyä päätöstään. Olemme useasti todenneet, että olemme liian vanhoja näihin helteisiin. Vähempikin riittää. Toinen asia on liikenteen aiheuttama meteli. Ei meidän kotinurkillamme, mutta heti kun mennään isommille väylille. Odotamme innolla Kreetan rauhaa.

Kathu, Phuket, Thaimaa, 6.2.2020

Niinpä eilen illalla läksimme hyvissä ajoin, parhaimpiimme pukeutuneina, kävelemään kohti juhlapaikkaa. Ilta oli jo pimentynyt ja sen mukaisesti hulina kaduilla oli mitä melkoisin. Patong elää ja hengittää auringonlaskun jälkeen. Kävelimme yhden risteyksen ohi, mutta no hätä, palasimme oikealle reitille. Saavuimme kapealle kujalle ja käännyimme navigaattorimme ohjeiden mukaisesti seuraavalle sivukujalle. Navigaattorimme ilmoitti, notta perillä ollaan. Katsoimme ihmeissämme ympärillemme. Ei porttikäytävää, ei taloa, ei mitään minnekä olisimme voineet mennä.

Kadulla oli pitkä pöytä, jossa istui ihmisiä. Joku heistä rohkeni kysyä meiltä, oletteko tulossa Rinin synttäreille. Vastasimme myöntävästi ja saimme takaisin toteamuksen, ne ovat tässä. Siis kadulla,
ei kenenkään luona. No suurempiakin yllätyksiä on koettu, joten istuimme pöytään. Ruokaa, ja hyvää sellaista, oli enemmän kuin laki sallii. Seuramme oli kansainvälistä. Amerikoista, Kanadasta, Keniasta, Ruotsista ja yllätys, yllätys, Ahvenanmaalta. Mieliinpainuva ilta, mieliinpainuvien ihmisten
kanssa.

No sitten muutama sananen tuoksuista. Niitä täällä piisaa ja niiden kirjo on laidasta laitaan. On miellyttäviä tuoksuja, mutta on pakko sanoa, että epämiellyttäviä tulee vastaan turhan usein. Ei ehdi nauttia niistä miellyttävistä curryn, valkosipulin tai muun mausteisen ruoan tuoksuista. Melkoinen koettelemus on kävellä suorinta reittiä Patongin rantaan. Se nimittäin kulkee paikallisen jätevedenpuhdistamon kautta. Alatuulen puolella paska todella haisee.

Hammasten kiristystä täällä aiheuttavat ennen kaikkea itäiset naapurimme. Heillä ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä muiden huomioon ottamisesta. MunRakas joutui eilen käymään parikin kertaa huomauttamassa heidän äänekkäästä musiikin soitostaan. Tänään aiemmin täällä majaillut naapurimaamme pariskunta palasi takaisin koiranpentu mukanaan. Saksalainen naapurimme oli uima-altaassamme, kun nämä veijarit meinasivat uittaa siellä koiraansa. Hän ilmoitti tylysti - pois ja heti. Nostin myöhemmin peukkua hänelle. Paljon törkeimmistäkin tapahtumista olemme
ystäviltämme kuulleet. Kansalaiskasvatukselle olisi naapurimaassamme melkoinen tilaus.

Se mikä täällä on ollut silmiin pistävää, ovat tatuoinnit. Parhaimmillaan tai pahimmillaan varpaista kaulaan saakka. Yksikään tatuoinnista ei ole synnyttänyt taiteellista elämystä. Ainostaan yhden alle kolmekymppisen olen nähnyt ilman näyttäviä tatuointeja. Olen varmaan vanhanaikainen, mutta jotenkin tuntuu siltä, että täällä hengailevalta nykynuorisolta on täydellisesti kadonnut todellisuudentaju. Ajattelen niin, että tänne tulevat ne, joilla maailmankuva on täydellisesti hukassa, ja jossain muualla hengailevat ne, joilla tulevaisuuden näkymät ovat selkeinä mielessä.

Minä tiedän, että minun vanhanaikaiset mielipiteeni teilataan, mutta viis siitä. Sen verran olen pitkän matkan mies, että oikeus mielipiteeseen minulla on. Pidän itseäni avarakatseisena, suvaitsevana,
mutta silti on asioita, joihin minunkaan käsityskykyni ei ulotu. Jos jotakuta mielipiteilläni loukkasin, pyydän anteeksi. Silti pidän mielipiteestäni kiinni.

Kathu, Phuket, Thaimaa, 4.2.2020

Nämä ystävät te löydätte Thaimaa 2012–2013 blogeista, jolloin ystävyytemme heidän kanssaan alkoi. Hyvin erilaisia ihmisiä, hyvin
erilaisista yhteyksistä. Eräs viisas (Kari) on sanonut, että ystävyys ei vaadi jatkuvaa yhteydenpitoa. Seuraavan kerran tavatessasi ystävän, ystävyys jatkuu siitä, mihin se edellisellä tapaamiskerralla päättyi. Sen me nytkin todensimme.

Olimme yhteydessä ystäväämme Riniin, joka oli ystävämme Dennyn palkkalistoilla. Sovimme vierailevamme kuluneella viikolla. Torstaina kävelimme Patongille. Sitten Timpan ja Piksan kanssa etsimään Dennyn toimistoa. Kertaalleen olimme jo ovella, mutta jokin ääni erämassa väitti, että
heidän toimistonsa on muuttanut, koska alakerta oli autio. Firman kyltti oli kyllä ovella.

Jatkoimme matkaa ja näytin Rinin lähettämää thain kielistä osoitetta. Meidät ohjattiin uudelleen edellä näkemäämme paikkaan. Taisin käyttää kovaäänistä kieltä, kunnes Timppa keksi etsiä Dennyn käyntikorttia. Ylhäältä toisen kerroksen parvekkeelta kuului tuttu ääni. Denny.

Kuulimme uskomattoman tarinan hänen omistamastaan talosta, jonka valtio ilman ennakkovaroitusta otti haltuunsa. Kaikki hänen paikalliset ystävänsä sanoivat, että mitään ei ole tehtävissä. Denny aloitti kuitenkin taistelun ja voitti lopulta kahdessa oikeusasteessa. Talo on edelleenkin hänen ja merkittävä omaisuus.

Sillä, että me tulimme käymään ja juuri silloin, oli merkitys. Denny kertoi maanneensa sängyssä syvän apatian vallassa. Bisnekset olivat kuihtuneet, entinen tyttöystävä Rin oli muuttanut toisen miehen luo, eikä elämä muutenkaan näyttänyt tarjoavan valoisia näkymiä. Siihen hetkeen me
astuimme Dennylle seuraksi. Hän puhui ja me kuuntelimme. Sellainen on joskus hyvän ystävän rooli.

Eilen otimme taksin koko päiväksi ja läksimme vanhoille asuinsijoillemme, Rawaille. Matkalla meidän piti poiketa parissakin jalokivimyymälässä, jotta kuskimme sai leimoja. Ensimmäinen kohde oli
kohtalokas. Helmikorvakorut tarttuivat matkaan, mutta yleistä tapaa noudattaen, kauppahinta on julistettu salaiseksi.

Rawailla meillä oli vain yksi kohde, Raya. Iloisin ihminen, jonka tunnemme. Olisittepa nähnyt sen riemun tavatessamme. Halaukset eivät ottaneet loppuakseen. I’m so, so, happy, my family is back again (olen niin onnellinen, perheeni on palannut), Raya toisti kerta toisensa jälkeen. Hiukseni lyhenivät, partani lähti. MunRakkaani kulmien värjäyksen lisäksi, minunkin kulmani värjättiin. Ensimmäinen kerta elämässäni. Annoimme Rayalla tuliaisemme, Marimekon pussukan ja suomalaista laatusuklaata. Raya antoi meille paikallista hilloa.

Lasku palveluista oli 700 THB eli noin 21 euroa. Kerroimme hänelle, että nyt olisi lounaan aika. Niinpä Raya ohjasi meidät kynkäten viereiseen ravintolaan lounaalle. Meillä oli kuvitelma, että hän vain ohjasi meidät sinne, meille entuudestaan tuttuun paikkaan, jossa on maailman paras
valkosipulileipä, koska se on tuoretta. Ei siis korppua.

Kun tuli laskun maksun aika, meille kerrottiin, että Raya oli maksanut syömisemme ja ruokajuomisemme. Laskimme, että puolet maksamastamme summasta hän käytti meidän hyvinvointiimme. Palasimme takaisin kiittämään, eikä halauksista ja poskisuudelmista nytkään meinannut tulla loppua. Ei siinä koronavirukset paljon tulleet mieleen, vaikka Raya meille maskit lahjoittikin.

Lupasimme vierailla vielä uudelleen ennen kotiin lähtöämme. Meille riemullinen uutinen oli, että Raya on tulossa Suomeen, joko kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa. Lupasimme pitää hänestä huolen. Ilmoitimme, että erilaisia eksoottisia nautintoja, kuten savusauna on tiedossa. Ensimmäisen
kerran tavatessamme, seitsemän vuotta sitten, kuulimme Rayan tarinan, johon liittyy suomalainen, sittemmin edesmennyt mies. Ehkä Raya on nyt viimeinkin valmis palaamaan Suomeen - vierailulle.

Meille Phuket ja Patong Beach ovat tuttuja jo vuosien takaa. Ensimmäisen kerran olimme täällä 2002 ja nyt olemme täällä 11. kertaa. 2012-2013, josta on erillinen blogisarja, asuimme Rawailla, mutta vierailimme täällä
usein. Vuoteen 2016 saakka meitä veti tänne ennen kaikkea Lily ja Manila Machine, filippiiniläinen orkesteri. Kun he tuona vuonna lopettivat, käyntimme ovat harventuneet. On meillä silti täällä ystäviä ja turvaverkko, joka on tarvittaessa käytettävissä.

Alkuvuosina tulimme matkanjärjestäjien lomamatkoilla, mutta vuodesta 2010 alkaen olemme järjestäneet matkamme itse. Ensin lennot, sitten hotelli. Lähes joka kerta hotelli on vaihtunut. Sekin avartaa maailmaa. Useimmiten lennot ovat olleet kahdella koneenvaihdolla, mutta siihen olemme
tottuneet. Viime kerralla olimme rannan tuntumassa, mutta tällä kertaa halusimme riittävän kauas rantakadun hälinästä. Hotellimme on keskellä paikallista asutusta ja lähes vehreiden kukkuloiden juurella. Etäisyys rantaan on kuitenkin vain alle kaksi kilometriä. Emme ole rantaihmisiä, joten
etäisyydellä ei ole merkitystä.

Kulunut viikko on ollut helteinen. Mittarimme mukaan on muutamina päivinä ylitetty varjossa 36 asteen lämpötila. Meistä tuo lämpötila on tuntunut tukalalta huolimatta täkäläisestä kosteudesta. Auringossa lämpötila ylittää 50 astetta, joten olo on tällöin kuin grillissä. Olosuhteet edellyttävät, että juot riittävästi – vettä. Olut ei ole nestehukan korvike, vaikka niin helposti luullaan. Sitäkin tosin olemme nauttineet.

Tämänkertainen hotellimme, NR Nanai Patong, ei kuulu sarjaan loistohotellit. Antaisin sille kaksi tähteä viidestä mahdollisesta. Jos henkilökunnan ystävällisyys huomioidaan, voisin antaa puolikkaan lisää. Meille olennaista on se, että vessa toimii ja suihkusta tulee lämmintä vettä. Myös siivouksen taso on meille merkityksellinen. Tällä kertaa meitä erityisesti lämmittää, että olemme mielestämme saaneet hotellin parhaan huoneen, maantasosta ja uima-altaan viereltä.

Uima-altaan toisella puolella on hotellin ravintola, joka on edullinen. Olemme käyttäneet sitä päivittäin, kerran tai kahdesti. Silti – hieman säästääksemme, olemme käyneet kaupassa ja hankkineet pientä välipalaa ja juotavaa. Varsinaiset ostoksemme ovat vielä tekemättä. On tarpeita, kuten sandaalit, pitkäpulttuuset uimahousut, miehillä usein nähty olkalaukku, lippalakki jne. MunRakkaalla ei ole mitään tarpeita, mutta luultavasti tavaraa kuitenkin kertyy tulevan kahden viikon aikana, jotka täällä vielä vietämme.

No, muutama sananen tästä päivästä. Herätyskello soi puolikuusi ja kuudelta olimme matkalla ystäviemme hotellille. Siellä ystävällinen henkilöstö järjesti haluamamme kuohuviinin, neljä lasia ja
kukkasetkin saimme hotellin maljakosta. Olimme turhan hätäisiä ja avasimme jo valmiiksi kuohuviinin. Sitten alkoi odottaminen. Kun kello kävi, ja kävi, syntyi myös epävarmuus, oliko aikataulumme oikea. Monien mutkien kautta selvisi, että tuloaikataulumme oli puoli tuntia liian aikainen. Sitä emme tienneet, että kone oli lähtenyt tunnin ja vartin myöhässä.

Jäät coolerissa sulivat pikkuhiljaa. Odottavan aika oli pitkä. Yritimme pitää silmällä koska ystävämme saapuvat, mutta niin siinä lopulta kävi, että he yllättivät meidät. Otteemme oli herpaantunut. Siitä
huolimatta kajautimme onnittelulaulun Timpalle, koska oli hänen syntymäpäivänsä ja kohotimme maljat. Piksaa siteeraten, kun he näkivät meidät, totesivat, että tutunnäköisiä, mutta eihän niiden pitäisi olla täällä. Yllätyksemme onnistui siis.

Koska ystäviemme huone oli saatavilla vasta iltapäivällä, hyppäsimme Tuktukiin, ja tulimme ’meille’. Siinä vierähti rattoisasti aamupäivä, altaan reunalla ja sitten he lähtivät elpymään. Kaikesta päätellen
ystävyytemme jatkuu edelleen.

Me ihmiset iloitsemme erilaisista asioista. Vaihtoehtoja on turha luetella. Meille yksi ilonaihe tai nautinto, on ollut eräiden ystäviemme yllättäminen. Kaikki alkoi neljä vuotta sitten, kun Timppa täytti pyöreitä
vuosia ja juhli niitä täällä Thaimaan Phuketissa. Joka käänteessä saimme pyynnön tulla juhlistamaan synttäreitä. Päätimme yllättää. Kerroimme kuitenkin, että valitettavasti emme pääse niihin kekkereihin. Matkamme oli itse asiassa tilattu ja Phuketissa järjestimme myöhemmin yllätyssynttärit. Tämä johdantona tulevaan.

Timppa ja Piksa pyysivät meitä loppusyksystä tänne Phuketiin, jonne he olivat jo matkan varanneet. Totesimme yksikantaan, että Kreetalta meidän on aika mahdotonta päästä kohtuullisin hinnoin heidän seurakseen. Vastauksemme oli puolittain oikea, mutta pitemmän tarkastelun jälkeen se osoittautuikin vääräksi. Haniasta Ateenan kautta Phuketiin hinta oli kohtuuton, mutta löytyi toinen, taloudellisesti järkevä, mutta hieman vaivalloinen reitti.

Niinpä joulukuun alussa, eräänä iltapäivänä, reititimme lennot Phuketiin. Ei muuten ollut ihan helppo juttu kaikkien vuorokausierojen ja aikataulujen takia. Lopulta paketti oli kunnossa. Aloimme hykerrellä seuraavaa yllätystämme.

Tämän blogin otsikko kertoo yleiskuvauksen matkareitistämme. Runsas viikko sitten, perjantaiaamuna, kissimme juuri adoptoimina, istuimme taksissa matkalla Hanian kentälle. Suuri ilmasirkus oli alkamassa. Toinen käsimatkatavaroistamme oli pakko sijoittaa ruumaan melkoisen painonsa ja sisältönsä takia. Siitä lisämaksua. Lensimme Ateenaan, jossa lyhyt koneenvaihto ja seuraava lento – Helsinkiin. Saavuimme iltapäivän puolella ja taksilla aiemmin mainittujen Jarin ja Jennyn kotiin yöksi. Kaiken lisäksi he olivat lomamatkalla Eilatissa, joten avainten suhteen oli pieniä järjestelyjä.

Illansuussa sain puhelinsoiton, jossa kysyttiin, olisiko mahdollista, että Manchesterin sijaan lentäisimmekin Lontoon kautta seuraavaan etappiin. Ilmeisesti Manchesterin kone oli ylibuukattu. Meillehän vaihto kävi, josta sain myös kirjallisen vahvistuksen. Lähtömme Helsingistä aikaistui 15
minuutilla.

Seuraavana aamuna taksilla lentokentälle. Tykästyimme edellisillan taksiin, joten olimme tilanneet sen jo tulomatkalla. Seuraava ilmasilta oli alkamassa. Kahden käsimatkatavarakokoisen laukun lisäksi matkaamme oli liittynyt keltainen, iso matkalaukku. Kaikki menivät nyt ruumaan. Helpottunut olo, kun ei tarvinnut matkustamossa enää yrittää tunkea laukkuja ylähyllylle.

Niinpä lensimme Finnairilla Lontooseen, josta lyhyen koneenvaihdon jälkeen Cathay Pasificin jumbolla pitkä yölento Hong Kongiin. On todettava, että palvelu kyseisellä yhtiöllä hakee vertaistaan. Jälleen lyhyt koneenvaihto ja Dragonairilla Phuketiin. Matka Kreetalta kesti yöpymisineen kaksi vuorokautta. Täällä meitä tervehti suorastaan helteinen ilma, jota on jatkunut koko täällä oloaikamme.

Tämän matkan aikana puhuimme kerran Timpan ja Piksan kanssa Helsingistä ja pari kertaa täältä Phuketista. Meistä on tuntunut todella pahalta valehdella ystäville, mutta olemme yrittäneet lohduttaa itseämme, että tarkoitus pyhittää keinot. Viimeksi viime yönä korvamme heiluivat niin, että pelkäsimme narinan kuuluvan puhelimeen saakka. Pyydämme heiltä anteeksi huomenna tavatessamme. Ystävyytemme voi silti olla katkolla ��

Minun kahvimaitoni oli ylittänyt parasta ennen
päivämäärän jo kauan sitten. Kun valkoharmaa kissa hiippaili pihaan, sanoin MunRakkaalle, maitoa nyt. Niinpä kuppi esiin ja maitoa. Hieman meidän kissamme ihmetteli sitä, eikä ensi kerralla juonut kaikkea. Palasi myöhemmin takaisin ja joi loput. Liekö ollut outo kokemus, sillä maito ja maitotuotteet ovat Kreetalla arvokkaita.

Tuli iltapäivällä pihaan uudemman kerran. Tilkkanen maitoa ja siitä kaikki varsinaisesti alkoi. Hän kiersi MunRakkaan kolme kertaa kiehnäten. Adoptointi suoritettu. Sen jälkeen tämä kissamme seurasi MunRakasta kuin hai laivaa.

Kun MunRakas istahti tupakalle, kissa hyppäsi syliin. Ja kuten kissaihmiset tietävät, kissalla on terävät kynnet ja hyvillä mielin ollessaan, se kipristelee kynsiään. Tätä MunRakas ei pitkään kestänyt, vaan nosti kissan viereiselle tuolille. Siinä meidän kisulimme nukkui ja puhdisteli itseään monta tuntia.

Pohdimme kissalle nimeä. Meillä kun on ollut tapana nimetä niin oravat kuin kesyt tintitkin. Muistimme elokuvan Tanssii susien kanssa. Sudelle Kevin Costner antoi nimeksi White socks. Niinpä me annoimme kissallemme nimeksi Valkosukka. Hänellä kun kaikki neljä jalkaa ovat valkoisia.

Minä kuvittelin, että kissamme on MunRakkaani kissa, eikä minulla ole suhteessa osaa eikä arpaa. Väärin luultu. Kun astuin autosta ulos, hän tuli luokseni, kiehnäsi kolme kertaa jalkojeni ympäri ja ilmoitti siten, että minutkin on adoptoitu. No eihän siinä sitten mitään, kuten MunRakkaani
velipojalla, Villellä, on tapana sanoa.

Oli meidän Valkosukallamme sentään itsesuojeluvaistokin tallella. Telluskaamme se ei millään meinannut uskaltautua. Ihan piti kinkkuleikkeellä houkutella. Mutta olisittepa nähneet meidän kisulimme, kun se viimein hyppäsi Telluskaamme. Meillä on nimittäin lattialämmitys. Voi
taittamarallaa, mitä temppuja kisulimme teki. Se pyöri, kieri, kelli, ja ilmiselvästi nautti lämpimästä lattiasta. Emme ole koskaan nähneet kissaa niin nautinnollisena. Tuli äärettömän hyvä mieli.

Tämän jälkeen meidän ei ole tarvinnut Valkosukkaa Telluskaamme houkutella. On sillä kuitenkin edelleen itsesuojeluvaisto tallella. Ovi pitää olla kaiken aikaa raollaan. Yöpymään Valkosukkamme ei ole vielä suostunut. Ehkä myöhemmin.

Meillä on ollut rakkaita oravia, tinttejä, siilejä, jopa hiiriä. Silti on pakko sanoa, että tämä valkoharmaa kissa, Valkosukka, on ottanut meidät omakseen. Sitä nämä muut eivät ole tehneet. Yksi
elämänfilosofiani peruspilareista tulee väistämättä mieleen, Ei ole sokeaa sattumaa, kaikella on tarkoituksensa. Jää nähtäväksi, mikä on meidän ja Valkosukan tarina, ja sen opetus.

Agia Marina, Kreeta, 21.1.2020

Viime blogissa tulin hieman mollivoittoisesti kertoneeni täkäläisistä olosuhteista tammikuun alkupuolella. Olemme nyt kuun puolivälissä
ja on todettava, että olemme itse asiassa saaneet sitä, mitä olemme tilanneet. Emme kuvitelleetkaan, että täällä olisi hellettä tähän aikaan. Meille riittää, kunhan ei sada räntää, eikä tuule jatkuvasti.

Viime aikoina on aamuisin ollut runsaat kymmenen astetta lämmintä ja päivisin, mikäli aurinko paistaa, lämpötila kohoaa jopa yli +17 asteen (varjossa). Auringolla on meille muutoinkin merkitystä. Dimitriksemme lämminvesivaraaja on aurinkopaneelien varassa ja vain aurinkoisina päivinä meillä on mahdollisuus saada lämmin suihku. Sen verran tarkka mies Dimitriksemme on, ettei raaski panna (toistaiseksi) lämminvesivaraajaa sähkölle.

No, lämpimiä suihkuja on toistaiseksi saatu ihan riittävästi. Varalla meillä toki on Telluskamme suihku, josta tulee, aina kun haluamme, lämmintä vettä. Meillä lämminvesivaraaja on jatkuvasti päällä – sähköllä. Kerran laiskuuttani otin pienen ’alakertapesun’ omassa suihkussa ja meinasin polttaa koko takalistoni. Siitä opimme, että meillä tulee jopa kuumaa vettä ja heti. Dimitriksen suihkussa kylmää vettä saa laskea alta pois minuuttitolkulla, ennen kuin lämmin vesi saapuu.

Tammikuu on hiljentänyt entisestään kylän elämää. Niinpä läheisestä Piazzasta saamme enää tiettyjä ruoka-annoksia, koska kokki ei enää ole paikalla. Isäntä itse taikoo meille kreikkalaisen- tai kreetalaisen salaatin ja mahdollisesti hampurilaisen. Kokoa ja näköä niissäkin on riittävästi ja nälkä lähtee. Isäntä itse istuu päivät pitkät ravintolassaan rakilasi edessään, kokkailee välillä ja vie sitten erikoiskahveja skootterilla tilaajille.

Olemme hintatietoisina kuluttajina tehneet selkoa täkäläisten lähikauppojen valikoimista ja tuotteiden hinnoista. On todettava, että hinnat vaihtelevat valtavasti. Joissakin tuotteissa joku kauppa on edullisempi, joissakin taas toinen. Lähtökohtaisesti Lidl pesee täällä kaikki muut. Räikein
esimerkki on hiilihapotettu vesi. Kuten aiemmin kerroin, meidän lähikaupassamme litran pullo maksaa 1.45 € ja Lidlissä 1,5 litran pullo 0,33 €. Lidlissä käydessämme meidän on otettava ostosten takia aina taksi, joka maksaa seitsemän euroa. Kyllä se silti kannattaa.

Olemme innolla seuranneet viereisen tontin rakennuspuuhia. Rakentamisen melu tosin on aika-ajoin hieman häirinnyt rauhaamme, mutta vain aika-ajoin (se sekopäinen kukko häiritsee kaiken aikaa). Olen sen verran nähnyt kotimaista rakentamista, että pakostakin vertaan täkäläistä toimintaa siihen. Betoniraudoittajat ja betonilaudoittajat osaavat täällä minun näkemykseni mukaan hommansa. Yllättävintä on ollut havaita, että minkäänlaista työnjohtoa en ole työmaalla nähnyt. Työn tahti ei täällä ole sitä, mitä meillä, mutta entäs sitten? Tuskin urakkakaan on samalla tavalla hinnoiteltu, jos homma edes urakkana hoidetaan. Muutaman kerran olemme kuulleet laulun luikautuksenkin työmaalta. Milloin kotomaassa olette sellaista kuulleet?

Tammikuu on tuonut tulleessaan meille enenevässä määrin ulkosiivoustöitä. Emme pidä siitä, että pudonneet lehdet valloittavat patiomme tai edes ajoluiskan. Yhden päivän keräsimme pudonneita lehtiä tunti tolkulla – huomataksemme hetken päästä, että uusia lehtiä tippuu jatkuvasti. No, mehän
emme lannistu, sillä kun astumme Telluskamme ovesta ulos, meitä tervehtivät edelleenkin kukintoonsa juuri puhjenneet ruusut. Ei niitä monta ole kerralla, mutta aina jaksamme olla jokaisesta uudesta ruusun kukasta onnellisia. Ruusunnuppuja on Ritvan laskujen mukaan vieläkin 27. Jaksavatkohan aueta?

Toivomme teille ajankohtaan nähden luonnikkaita kelejä. Hiukan pakkasta, luntakin maassa tai ainakin maa edes kuurassa. Valitettavasti kuulin aamulla, että edes Iisalmessa ei ole lunta ja lämpöasteet jylläävät. Olen jo kauan uskonut ilmastonmuutokseen, mutta se siitä.

Joku saattaa ihmetellä tämän blogin otsikkoa, mutta meille se on todellisuutta. Joululoma kotomaassa, vaikka hengästyttävä olikin, oli
loma, mutta arki meillä on nyt täällä Kreetalla. Lomalla ollessa, vaikka kotomaassakin, ei synny rutiineja, mutta täällä niitä on jo ihan riittävästi.

Mitä paluumatkaan tulee, junalla Tikkurilaan. Sieltä Jenny nouti meidät ja olimme hetken kellellämme hänen ja Jarinsa luona. Aamuyöstä Jenny heitti meidät kentälle. Kone lähti kuudelta. Puhelimen Check in – tunnuksella pääsimme turvatarkastukseen ja ongelmitta lävitse.

Lufthansan henkilöstö oli ajan tasalla. Meille kuulutettiin, jotta matkustamoon kuljetettavat laukut saa veloituksetta ruumaan. Laukkuja kun tulomatkan kokemuksella yritetään ahtaa matkustamoon aivan liikaa. Noudatimme kehotusta. Laukut jätettyämme muistimme vasta, että niihin jäi vielä sellaisia juttuja, jotta jos ne katoavat, olemme huutavassa hukassa. Siitä alkoi jännitys.

Lensimme täydessä koneessa Müncheniin. Tällä kertaa tarjoilukin toimi. Liekö uusi vuosikymmen piristänyt toimintaa. Münchenissä meillä meinasi tulla kiire. Jatkoyhteys kun lähti toisesta terminaalista. Ohjetaulussakin luki, jotta siirtymä portille 18 minuuttia. Junalla matka taittui, mutta toisin kuin luulimme, porttimme oli sen terminaalin miltei kauimmainen.

Täällä kuten Helsingissäkin, puhelimessa oleva Check in – tunnus toimi portilla. Ja taas täysi kone. Vieruskaveriksemme sattui nuori kreikkalaismies, joka kertoi olevansa paluumatkalla Kitzbuhelistä, jossa oli ollut viettämässä joulua ja vuodenvaihdetta vaimonsa ja pienen tyttärensä luona. Itse hän kertoi olevansa kalastaja ja Pargasta. Hauska veikko, jolla oli suuria vaikeuksia olla paikoillaan kahta tuntia. Koneen ikkunasta katselimme allamme hitaasti vaihtuvia maisemia. Lumipeitteisiä vuorenhuippuja oli harvakseltaan Itävallan puolella, mutta paljon enemmän Balkanilla ja jopa Kreikassa.

Ateenassa jälleen koneen vaihto. Siellä sentään ehdimme oluet siemaista. Täällä jouduimme portilla näyttämään passimme, puhelimen Check in – tunnus ei riittänyt. Jälleen täysi kone Haniaan, jossa meitä odotti aurinkoinen sää. Lämpötila tosin oli lähtömme jälkeen pudonnut lähes kymmenen
astetta. Jännitys kohosi. Tulevatko laukkumme? Tulivat ne, vaikka puhelimeeni oli ilmestynyt viesti, jotta ne ovat hukassa. Pyydettiin laukkujemme tunnistetietoja.

Koska Dimitriksellä oli omia kiireitä, otimme taksin. Olimme hänen ensimmäiset asiakkaansa sinä päivänä. Puhelias veikko. Henkäisimme syvään nähdessämme Lefka Orin lumipeitteiset huiput. Lumi oli satanut kolme päivää aiemmin. Kuulimme myöhemmin, että lumipeitteen paksuus on noin metri. Siis selvästi enemmän kuin meillä keskisessä Suomessa.

Koska olimme tyhjentäneet jääkaappimme joululomalle lähtiessämme, kauppareissu oli ensimmäinen toimenpiteemme. Samalla poikkesimme läheisessä Piazzassa syömässä. Kokki oli ties missä, mutta paikan omistaja taikoi meille sitä, mitä halusimme.

Loppiaisen vastainen yö oli ’mielenkiintoinen’. Myrskytuuli. Salamoi, ukkosti, satoi vettä ja rakeita. Aamullakin rakeita oli vielä paikoin nähtävissä. Lefka Oria ei matalalla roikkuvien pilvien takia enää näkynyt. Huoneisto, joka on tukikohtamme, lainehti aamulla vettä. Soitto Dimitrikselle ja yhdessä
lapioimme lattian kuivaksi. Kauankohan vesi olisi lainehtinut lattialla, ellemme olisi olleet paikalla?

Tuuliset ja sateiset kelit ovat jatkuneet. Matkaan ottamillamme sadetakeilla ja kalosseilla on ollut käyttöä. Lämpötila on laskenut alle +10 asteen. Mutta emme me valita. Meillä Telluskassa on lämmintä ja pitävä katto yllämme. Olosuhteet ovat lopulta vain pukeutumis- ja asennekysymys.

Meille oli tarjolla autoja vierailumme ajaksi, mutta parhaimmalta vaihtoehdolta maistui naapurimme Enskan ja Saijan kauppa-auto. Se oli valmiina autokatoksessa, kunhan kerroimme aikatauluistamme. Lyhkäisiä olivat lenkkimme, muutama kauppa ja pari kertaa käynti Onnelassa, kesämökillämme.

On myönnettävä, että hieman oudolta tuntui 90 neliön avaruus noin kolmessa kerroksessa, kun olimme jo tottuneet noin 15 neliöön, josta siitäkin kalusteet vievät suurimman osan. Olosuhteiden muutos ja portaiden runsaus aiheuttivat MunRakkaalle aluksi polviongelmia, mutta myöhemmin ne
helpottivat.

Vauhti kiihtyi joulua lähestyttäessä. MunRakkaalla parit pikkujoulut, joista toisessa minäkin saatoin olla mukana. Ystäviä tavatessa tuntui siltä, kuin olisimme olleet kauankin poissa. Liekö maantieteellinen etäisyys aiheuttanut harhan poissaolomme pituudesta.

Joulu lähestyi. Joulukuusta emme hankkineet, mutta muutoin MR laittoi joulukoristeet paikoilleen. Osa niistä oli pitkään hukassa, mutta löytyivät viimein. Valmistautuminen jouluun sujui muutoinkin perinteisellä tavalla – kauppakassit täynnä jouluruokia kinkusta alkaen.

Ennen joulua me teimme visiitin Riinan synttäreille Tampereelle. Matkasimme tietysti junalla – turvallisuussyistä. Synttärit olivat upeat ja MR piti elämänsä puheen tyttärelleen. Hauskaa oli, mutta laskujen lunnaat olivat myös melkoiset. Sillä rahalla olisimme lennelleet toisenkin kerran Haniasta Helsinkiin. ’Oi kallis Suomenmaa …’

Jouluaatto on ollut meille perinteisesti kynttilöiden sytytyspäivä edesmenneiden läheistemme haudoille. Niin nytkin. Sen jälkeen meille koitti joulurauha – hetkiseksi. Aattoiltahan on meillä kuin
amerikkalaisten kiitospäivä. Läheisten kanssa hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessäoloa. Oli rakas anoppini, Janne, Raisa ja Raul, kanssamme. Joulupäivän aamuna oli pakkasta -17 astetta. Tapaninpäivän ruokapöydässä saimme vielä kokea iloisen yllätyksen – Raul ja Eevis olivat kihlautuneet.

Sen jälkeen hulinat jatkuivat. Tuli Jenny ja piti tulla ystäviä, mutta Iisalmeen tulo nostatti verenpaineet niin korkealle, että kotiin oli jäätävä. Uuden vuoden aatto. Saimme vierailulle MR:n velipojan Villen ja hänen Senjansa. Naapuritkin kunnioittivat uuden vuoden vastaanottoa kanssamme läsnäolollaan. Niinpä astuimme uudelle vuosikymmenelle.

Loppuaika olikin sitten valmistautumista paluuseen asemapaikallemme. Lähdön lähestyessä katsoimme pelonsekaisin tuntein jääkaappiimme. Jos se oli ollut täytettynä tullessamme, oli se nyt monin verroin täydempi. Niille ketkä sen olivat ennen tuloamme täyttäneet, niille siis paluupostia. On' näköjään niin, että tässä iässä, ja vierailijoiden vain käydessä, ruokaa kuluu uskomattoman vähän. Ja me kun vihaamme ruuan poisheittämistä.

Raulin taksilla perjantaina 3. tammikuuta rautatieasemalle ja kohti Kreetaa, mutta se onkin jo sitten uuden blogin paikka.

Agia Marina, Kreeta, 8.1.2020

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina vuokraisäntämme Dimitris saapui meitä hakemaan. Hänen kyydissään matkalla Hanian lentoasemalle tajusimme, miksi sikäläisissä autoissa on niin paljon kolhuja. Dimitris ajoi parhaimmillaan 120 km/h, emmekä olleet edes moottoritiellä.

Ystävästämme löysimme matkalla myös uusi piirteitä. Hän kertoi katsoneensa edellispäivänä
dokumenttiohjelman eräästä viime sotiemme suomalaisesta sankarista, tarkka-ampuja Simo Häyhästä. Dimitris tiesi myös lempinimen – valkoinen kuolema. Hän kertoi myös olevansa itse laskuvarjojääkäri ja palvelleensa viimeiset kuukaudet läheisessä Naton tukikohdassa.

Hanian lentokenttä oli oudon hiljainen. Koneita lähti harvakseltaan. Saimme yhden lipun koko matkalle Helsinkiin. Turvatarkastuksessa MunRakkaalla oli jälleen kerran ongelmia. Mukaan kun oli tullut bodylotion, joka ylitti 100 ml:n rajan. Roskikseen meni.

Kone Ateenaan oli tupaten täynnä. Ateenaan saavuttuamme meidän ei tarvinnutkaan enää
mennä turvatarkastukseen, kuten monta kertaa aiemmin oli tapahtunut, muilla lentoasemilla. MunRakkaalle löytyi myös hänelle niin tärkeä tupakkasalonki. Seuraavan lentomme portti oli vaihtunut, mutta ei hätää. Uusi portti oli silmiemme edessä.

Münchenin koneeseen menimme valitettavasti viimeisten joukossa. Niinpä laukkujemme
suhteen syntyi ongelma. Yhden laukuistamme sain sullottua puoli väkisin hyllylle, mutta sitten minun oli pakko luovuttaa. Onneksi lentoemäntä oli ajan tasalla kertoen, että toinen laukkumme viedään ykkösluokkaan. Me emme matkustaneet ykkösluokassa, mutta ei sillä väliä – toinen laukuistamme matkusti.

Meitä alkoi ärsyttää tarjoilun puutteellisuus. Matkalla Ateenasta Müncheniin saimme pari lasillista vettä, ja juustosämpylän. Edellisellä lennolla oli sentään tarjolla tuoremehua, kokista ja snackseja. Riisutut palvelut ovat ilmeisesti nykyaikaa. Miksi koneessa enää tarvitaan lentoemäntiä. Riittäisi vanginvartijat järjestyksen ylläpitämiseksi ja valvomaan käskyjen noudattamista.

Münchenistä jälleen täydessä koneessa Helsinkiin. Laukkujen kanssa oli jälleen ongelmia, mutta nyt lentoemolle kymmenen pistettä oivalluksesta. Pari tyynyä jouduin ottamaan, kun laukkumme sijoitettiin tyynylokeroon.

Saapuessamme Hki-Vantaan lentoasemalle, meitä tervehti hyytävä tuuli. Lyhyissä aluskalsareissa ja kesäisissä päällyshousuissa tuntui kuin päällä ei olisi ollut mitään. Onneksi tyttäreni Jenny ja hänen Jarinsa olivat nopeasti paikalla. Muutaman tunnin torkahduksen jälkeen olimme jälleen junalla matkalla kohti Iisalmea.

Vasta Mäntyharjulla alkoi olla merkkejä talvesta. Vaihdettuamme junaa, Kuopion jälkeen maisema muuttui talviseksi. Iisalmen asemalle talvi oli läsnä ja niin myös naapurimme Enska. Hän kyyditsi meidät kotiin, jossa meitä odotti rakkaiden naapureiden – ystävien, vastaanotto, notkuvin pöydin.

Kun meiltä kysyttiin, oliko meillä ikävä heitä, oli helppo vastata – kyllä. Mutta ilman kysymyksiä, syntyi lämmin tunne-elämys, heilläkin oli ollut ikävä meitä. Tulin jälleen kerran miettineeksi, kuinka olemme ansainneet tällaiset ystävät. Samaan hengenvetoon muistin rakkaan ystäväni Karin sanat, ystävyyttä ei ansaita, se saadaan – sellaisena kuin olet.

Pöllösenlahti, Iisalmi, 11.12.2019

Kiireettömyys on se paras elementti tämänhetkisessä elämässämme. Se tunne on syntynyt ennen kaikkea katsellessamme paikallisten ihmisten elämää. Kahvilassa istuvia, yleensä miehiä, joilla juttu luistaa ja kahvia kuluu. Eräänä aamuna katselin Telluskamme avoimesta ovesta ruusun kukkaa ja totesin itsekseni, ei paskempi maisema. Ruusu muuten kasvaa täällä kaiken aikaa. Uutta kasvustoa syntyy joka päivä.

Rantakadulla, muutaman sadan metrin päässä on Piazza. Suosikkiravintolamme. Jasas – on nykyisin tervehdyksemme. Suomeksi se tarkoittaa tuttavallisesti – hei. Eilen varttuneessa iässä oleva mamma nojaili parvekkeeseen matkallamme ja huikkasi meille – hello. Vastasimme – jasas.

Meillä on aikamoinen pudotus rantakadulle. Loivempi kiertotiekin löytyy – paikallisen hautausmaan vieritse. Palatessa tuo kiertotie on joissakin tapauksissa ollut tarpeen, jos kantamuksia on ollut enemmälti. Sykkeen saa joka tapauksessa kohoamaan palatessa, on tuo nousu reitistä riippumatta sellainen.

Lähikauppamme on Piazzaa vastapäätä kadun toisella puolella. Se on Inka, mutta yrittäjävetoinen, joten hinnat ovat myös sen mukaiset. Eilen silmiini osui tarjous Pepsin 1,5 litran pullosta. Hinta yksi euro. Saman hyllyn toisessa päässä oli minun hiilihapotettu vesi litran pullossa. Hinta 1,45 euroa. Jotenkin tuntui huvittavalta tai jopa kiukustuttavalta.

Meillä oli Oivariinia mukana reippaasti ja se riitti tänne saakka. Viimein se kuitenkin loppui. Täällä vastaavaa tuotetta ei ole, joten olemme voin varassa. Lurpak on sen tuotteen nimi. Ei huono, mutta ei vedä vertojaan Oivariinille. Paistamiseen OK, mutta ei leivän päälle. Valkosipulileipää on siksi tullut tilattua Piazzasta, se on aina yhtä ihanaa.

Meikäläisen vyötärön ympärys kaipaisi jonkinlaista ryhtiliikettä. Hitaasti, mutta varmasti olen yrittänyt siirtyä vihannespitoisempiin ruokiin. Kreikkalainen salaatti on sellainen, jonka saatan
syödä viimeistä tomaatinpalaa myöden. Olen ollut huomaavinani, että olo salaattipäivinä on kevyempi, kuin ns. liharuokapäivinä. Ei minusta vegetaristia tule, mutta kevyempään suuntaan olen menossa. MunRakas taas sanoo aina, että salaatit ja vihannekset ovat jänisten ruokaa ja hän ei niihin kajoa. Että silleen.

Olemme havainneet tiettyjä puutteita ja vikoja tukikohtanamme toimivassa Dimitriksen talossa. Pahin niistä on katolta jatkuvasti tippuva vesi patiolle. Ukkossateiden aikaan kuvittelimme, että se on
sadevettä, joka kattotasanteen saumasta vuotaa alas. Nyt sateita ei ole ollut moneen päivään ja silti vettä tippuu. Otin asiakseni selvittää, mistä vesi on peräisin. Vuotavasta putkesta. Ja putki on vuotanut jo vuosia, minkä voi päätellä sammaloituneesta kattotasanteesta. Paljonkohan täällä vesikuutio maksaa? Lisäksi kyseessä on lämminvesiputki.

Joulu lähestyy ja lauantaina meidän pitäisi lentää koto-Suomeen. Hieman on mietityttänyt mukanamme oleva vaatetus. Riittääkö se Suomen pakkasissa? Onneksi meillä on kuljetukset tiedossa niin Helsingissä, kuin Iisalmessakin. Blogisti jatkaa myös koto-Suomesta, mikäli aihetta
blogeihin löytyy. Tämän Muuttolintuna - otsikon alle kaikki ilmaantuu.

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ kaikille blogiemme lukijoille. Jotenkin me sitä täälläkin juhlistamme.

Agia Marina, Kreeta, 5.12.2019

Lähitontilla on kukko, joka kiekuu silloin kun sitä huvittaa, yleensä pitkin päivää - ja yötä. Sellaista tuntia tuskin on, jolloin tämän häirikön kiekumista ei kuulu. Eräänä yönä kuuntelin sen kiekumista klo 2.20. Sillä raukalla ei ole sisäistä kelloa. Jatkuvammin se kiekuu neljän jälkeen aamuyöstä, jolloin uni on makeimmillaan. Jos heräät tällöin, tarvitset korvatulppia saadaksesi uudelleen unen päästä kiinni.

Ystävämme Dimitris kertoi meille vastaavasta tapauksesta vuosia sitten. Se oli tapahtunut kuulemma drakhmojen aikaan. Vastaavanlainen kukko oli häirinnyt naapureita, jotka olivat tarjonneen tietyn määrän drakhmoja kukon vaientamisesta. Ja kukkohan vaikeni. Paljonkohan meidän häirikkömme vaientaminen maksaisi? Olisimme kohtuullisen hinnan valmiit siitä maksamaan.

Meillä on toki tällä omallakin tontillamme monenlaisia eläviä, joista ei ole häiriötä, pelkästään iloa. Viimeksi seurasimme juuri naapurimme Pasin nimeämän ökkömönkiäisen elämää. Kymmenkunta
kertaa se on ollut selällään, aina me olemme nostaneet sen omille jaloilleen. Totesimme juuri, että meidän elämäämme ei kuulu luonnon elävien tuhoaminen, elleivät ne ole meille vaaraksi tai haitaksi.

Eilen näimme humalaisen ampiaisen. Ampiainen sinällään on MunRakkaalle vaaraksi, mutta tästä sitä vaaraa ei ollut. Se vaelsi pitkin patioita, oli välillä eksyksissä, kunnes löysi oikean suunnan. Hienoisessa laitamyötäisessä se vaelsi pitkin ja poikin. Siitä, mistä mahdollinen humalatila oli
syntynyt, sitä me emme tiedä. Liekö lasistamme lipsahtanut jossakin vaiheessa jotakin hieman lattialle. Tai liekö se edes ollut humalassa?

Etanat ovat meidän lemppareitamme. Kulkiessamme meidän pitää varoa, ettemme vahingossa astu niiden päälle. Sellaisia etanoita kuin täällä, en ole tavannut koto-Suomessa. Täällä niillä ovat simpukkakuoret. En tiedä, miten niitä voisi kuvailla, mutta ei ainakaan tarvitse kysellä, näytä sarvesi.
Ihmettelemme jatkuvasti, miksi ne nousevat seinälle - lepäämäänkö?

Kissoja täällä on pilvin pimein. ’Meidän’ tonttimme läpi kulkee yksi ja ainoa. Hyvin hoidetun näköinen. Roskalaatikoiden ympärillä niitä parveilee useita. Yllättävintä on ollut huomata, että lähes kaikilla on kiiltävä turkki. Yksikään ei ole nälkiintynyt, jokainen kykenee pitämään itsestänsä huolen. On meillä lempparikin – yhdessä ravintolassa. Vihreät silmät – tiikerin kuosi.

Suorastaan pelottava tunne eläimistä syntyi eilen, kun teimme ympäristökierroksen läheiselle kukkulalle. Nousimme hitaasti, jyrkästi kohoavaa, oliivipuiden ympäröimää tietä pitkin. Laelle päästyämme vastassamme oli susikoira – onneksi verkkoaidan takana. Jatkoimme kuitenkin matkaamme ja kohta meillä oli kaksi villisti haukkuvaa koiraa molemmin puolin tietä. Onneksi
molemmat verkkoaidan takana. Pole, pole (hitaasti, hitaasti), ja lopulta haukunta loppui.

Tästä ymmärtänette, että saamme täällä jatkuvia inspiraatioita luonnossa elävistä. Teillä siellä, jotka elätte viidettä vuodenaikaa, jota pakoon olemme lähteneet, inspiraatiot luonnosta ovat todennäköisesti toisenlaiset.

Harmaapartainen blogisti, Agia Marina, Kreeta, 29.11.2019

Ihmettelin moista keinuntaa, joka kesti muutaman sekunnin. Maanjäristys tuli kyllä mieleeni, mutta suljin sen pois mielestäni. Keinunnan laannuttua kiersin Telluskamme ja etsin syytä tapahtuneeseen. Ei ollut edes tuulinen sää, joka moisen ilmiön saattaa aiheuttaa. MunRakas ei ollut ko. aikana lähelläkään autoamme, joten syy ei voinut olla myöskään hänessä.

Kerroin tapahtuneesta MunRakkaalle, mutta hänellä ei ollut yhtään sen parempia selityksiä tapahtuneelle kuin itselläni. Ei hän ollut huomannut mitään outoa. Sitten tuli viesti, oletteko kunnossa. Siellä on ollut maanjäristys. Kurkkasin YLEn uutisvahtia, ja siellähän siitä kerrottiin.
Kreetan saaren länsipään (jossa siis olemme) ja Kreikan mantereen välissä oli tapahtunut maanjäristys. Noin 70 km:n päässä täältä oli keskus. Voimakkuutta 6,0 magnitudia, mutta 71 km:n syvyydessä. Arvuuttelemme vielä, mitenkähän ne tietävät sen syvyyden noinkin tarkasti.

Äskettäin tapahtui maanjäristys myös Albaniassa, joka vaati useita kuolonuhreja. Se tapahtui aamuyöstä, jolloin ihmiset olivat nukkumassa. Kuolleet ja loukkaantuneet olivat sortuneissa rakennuksissa. Ajoimme sen järistyksen keskuksen ohi noin kuukausi sitten. Meillä ei suoranaista vaaraa järistyksen sattuessa ole, koska olemme avotaivaan alla. Ellei maa sitten repeä altamme.

Läksimme hieman hämmentynein tuntein Plataniakseen. Matkan varrella jätimme pyykit pesulaan ja poikkesimme puolimatkan oluille. Meille jo entuudestaan tuttu ravintolan pitäjä, iloinen rouva, kertoi tapahtuneesta omasta näkökulmastaan. Hän oli ollut luuttuamassa lattiaa, kun järistys alkoi. Moppi oli lentänyt oviaukosta ulos ja hän syöksyi kadulle. Näin menetellään normaalisti maanjäristyksen osuessa kohdalle.

Tämän päivän jännitysnäytelmät eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Viimeisetkin ravintolat Plataniaksessa olivat panneet ovensa kiinni. Sitä paikalliseen kahvilaan ihmettelemään ja kyselemään. Ympärillä paikallisia, pääosin miespuolisia ja melkoinen mekkala. Kahvia, rakia ja viiniä siinä nautittiin ja sitten mopon selkään tai auton rattiin.

Huomiomme kiinnittyi siniseen, uudelta näyttävään pikkuautoon, joka paikoitti ravintolan eteen. Varttuneessa iässä oleva naishenkilö yritti tehdä sen kaikkeen taiteen sääntöjen mukaan. Ohi kulkevat autot väistivät häntä, kunnes kohdalle sattui meidän käsityksemme mukaan varomaton,
ympäristöstä piittaamaton, paikallinen miesautoilija. Yhteentörmäykseltä tai paremminkin nurkkakolaukselta ei vältytty. Naishenkilö osoittautui ulkomaalaiseksi ja auto vuokratuksi.

Ei kun poliisia soittamaan. Kesti ja kesti, lähes tunnin. Viimein poliisi saapui, jututti kumpaakin osapuolta ja sen jälkeen lähdettiin kammarille – Haniaan. Taisi siinä osapuolilta päivä venähtää. Mielenkiintoista oli havaita, että meitä silminnäkijöitä ei kuulusteltu. Meillä tosin olisi saattanut olla ristiriitaisia näkemyksiä, mutta silti.

Nyt olemme siis nähneet täkäläisen kolarin ja pistämme kädet ristiin, että sitä ei tapahtuisi meidän kohdallemme. Telluskamme tosin ei liikahda ennen maaliskuun loppua, mutta vuokra-auton saatamme ottaa täällä ollessamme.

Agia Marina, Kreeta, maanjäristyksen päivänä 27.11.2019

Meidän rauhaamme ovat viime aikoina häirinneet tuosta naapuritonteilta kuuluvat rakentamisen äänet. Tekniikka täällä on ajanmukaista, betonikuljetin saapuu tontille ja kohta perästä saapuu betoniauto. Ne eivät ole
olennaisin häiriön ääni, olennaisin häiriö syntyy ihmisistä.

Eräänä päivänä kyllästyin kuuntelemaan betonilaudoitusta tekevien miesten pulinaan ja soitin vanhalle ystävälleni Reijolle. Kerroin, että täällä tarvittaisiin piällysmiestä. Miesten aika menee suunsoittoon, työnteko näyttää olevan sivuseikka. Reijo, pitkän linjan urakoitsija, totesi, että aina työmaan nähdessään hän kääntää nykyään sille selkänsä. Voisiko eläköitymistä paremmin kuvata.

Täällä rakentaminen ei hiljene viikonloppunakaan. Molemmin puolin hommat ovat jatkuneet, lauantaina ja jopa tänäänkin, sunnuntaina. Luultavasti, tämä on kyllä arvaus, kuutamourakoita, päivänvalossa. Viikolla rakennusliikkeiden palveluksessa toimivat hankkivat lisäansioita
viikonloppuisin.

Silmiin pistävä havainto on ollut myös se, että täällä työmiehillä ei ole minkäänlaisia hanskoja – kintaita kädessä. Siellä ne, paljain käsin, irrottelevat betonilaudoituksia. En myöskään muista, koska olisin kotomaassa nähnyt betonilaudoituksista vedettävän nauloja irti. Meillä kun on sitä puuta – tuhlattavaksi asti.

Kuten aiemmin kerroin, meillä on ollut täällä ukkossateita. Rohkenisin, ilman sademittariakin väittää, että vettä on tullut kymmeniä millimetrejä muutamassa tunnissa. Naapuritontin punainen multa on muuttunut aika ajoin liejuksi, joka on valunut alapuolella kulkevalle kadulle. Niinpä eräänä päivänä henkilöauto juuttui kyseiseen liejuun. Sen jälkeen liejua on hieman yritetty siirtää sivuun.

Ystävämme Dimitris kertoi viime kerralla käydessään, että hänelle oli soitettu ja valitettu tielle kertyvästä liejusta. Dimitris naurahti ja kertoi sanoneensa, jotta ei se hänelle mitään kuulu, se on naapuritontilla. Aika hyvin täällä tuntuvat tietävän kuka minkin kiinteistön omistaa.

Olemme sen verran kauan täällä kulkeneet, että tiedämme, miksi talojen katoilla sojottavat betoniraudat. Vaikka selvästi on näkyvissä, että mitään ei ole tarkoitus enää rakentaa ylöspäin. Se johtuu täkäläisestä verotuksesta. Jos talo on kesken, sinun ei tarvitse maksaa kiinteistöveroa. No talohan on kesken, kun betoniraudat ovat näkyvissä. Todettakoon, että Dimitriksen talossa betoniraudat eivät ole näkyvissä.

Olemme olleet havaitsevinamme, että Kreikan verotuskäytäntö on tiukentunut. Yllättävää on ollut havaita, että juomien, myös veden, verotus on 23 %. Sen sijaan muiden elintarvikkeiden ja yleensäkin muiden tuotteiden verotus on 13 %. Mikähän logiikka siinäkin piilee? Ehkäpä siten, että kun turistit pääsääntöisesti juovat pullotettua vettä, sitä kannattaa myös kunnolla verottaa. Me keitämme kahvit Dimitriksen kraanaveteen, se tulee vuorilta, ja MunRakas myös juo samaa vettä. Hyvää vettä!

Täällä vain muutamat ravintolat ovat auki. Olemme pitäneet tapanamme käydä joka toinen päivä ulkona syömässä. Ravintoloilla, jotka ovat avoinna, on yleensä myös mopotaksikuljetus, jos haluat tilata kotiisi syötävää tai juotavaa. Olemme nähneet kuskattavan niin syötävää kuin juotavaakin.
Meilläkin on erään paikan mainos, jossa kerrotaan, että kuljetus ei maksa mitään. Olemme nähneet senkin, että kuljetus tapahtui kadun toiselle puolelle. Siellä kun sattuivat olemaan pehmustetut istuimet.

Kuunnellessani sateen ropinaa Telluskamme kattoon, tuli mieleeni, miten onnekkaita olemme. Olemme tehneet sen, minkä olemme halunneet. Olemme toteuttaneet erään unelmamme. ’Urakka’ tosin on hiukan kesken,
täkäläinen talvi on vielä edessä.

On monenlaista matkaa. Kun liikkuvat tekijät ovat mahdollisimman vähäiset, turvallisuuden tunne syntyy automaattisesti. Meille turvallinen matka on useimmiten syntynyt siten, että junalla Helsinkiin ja lentokoneella jonnekin, kauas tai lähelle. Lentämisen pelkoa emme tunne.

Kun hyppäät auton rattiin, turvattomuuden tunne on joka hetki läsnä. Vaikka itse toimisitkin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, liikenteessä saattaa olla myös niitä, joilta taiteen säännöt ovat unohtuneet. Sen huomasimme monta kertaa matkan varrella.

Kun poistutaan maamme rajojen ulkopuolelle, riskit moninkertaistuvat. Sen olemme tiedostaneet. Baltian maat ja Puola kuuluvat erityiseen riskiryhmään. Samaan joukkoon voisimme lisätä muutaman muunkin maan, tuoreen kokemuksemme perusteella.

Minulla on upea kartanlukija, mutta joskus hänen hermoherkkyytensä ärsyttää. Vaikka refleksini ovatkin ehkä hidastuneet, en sentään ole unessa kulkija. Monta kertaa säikähdin, infarktin porteille
saakka, hänen äkillisiä kommenttejaan.

Tullessamme tänne, sain vääntää rattia kirjaimellisesti olan takaa. Tuli mieleeni vuosi 2004 ja ensimmäinen Euroopan Turneemme. Silloin allamme oli Rimor ja vapaasti hengittävä Mersun kone. ’Henki’ oli ahtaalla jokaisessa ylämäessä, ja se piti tiedostaa, nyt sitä ongelmaa ei ollut.

Kun nyt mietin, kaikessa rauhassa, tulomatkaamme, syvä helpotuksen huokaus. Ei täpäriä tilanteita, ei muitakaan ongelmia. Kun kiirettä ei ole, voit toimia tilanteen mukaan. Pole, pole, hitaasti, hitaasti. Niillä ohjeilla selvittiin.

Minulta jäi paljon näkemättä matkan varrella. Kuskina en voinut vilkuilla ympärilleni. Piti keskittyä olennaiseen – ajamiseen. En ole katkera tehtävästäni, perille saavuttiin turvallisesti. Jokaisen ajopäivän jälkeen olin – tyhjä. Sen verran jännitys, skarppaaminen, veivät voimia. Suuri helpotus oli MunRakkaani vastaus kysymykseeni, yksi vai kaksi yötä - kaksi yötä.

Kun Suomesta läksimme, numero oli yksi. Kun tänne saavuimme, numero oli 13. Sen verran kolusimme Euroopan maita. Matkalla tänne me näimme – koimme, kaksi ennen kokematonta maata. Montenegro ja Albania. Upeita kokemuksia kumpikin.

Kerroin ennen matkaamme, että suurin riskitekijä on ihminen. Tällä tarkoitin epärehellisissä ajatuksissa toimivia ihmisiä. Niiden sijaan me tapasimme ihania ihmisiä, kuten aiemmin on jo tullut kerrottua. Meillä on pikeepaidat, joiden selässä lukee, jos annat palan itsestäsi, saat kaksi palaa takaisin. Ehkäpä siinä tiivistyy matkamme kokemus tapaamistamme ihmisistä.

Vuonna 1996 tulimme tyttäreni Jennyn kanssa Kreetalle isä, tytär reissulle. Tulomatkalla tutustuimme Anneen ja Jarkkiin, ihanaan
pariskuntaan, joiden kanssa vietimme paljon aikaa yhdessä.

Ensimmäisenä päivänä menin rantaan. Kysyin sikäläiseltä kuppilan pitäjältä, minne kannattaisi mennä illalla syömään. Menkää Horiatikoon. Hyvä ruoka – hyvä palvelu.

Niin teimme. Dimitris otti meidät isännän lailla lämpimästi vastaan ja sen viikon aikana söimme yhtä poikkeusta lukuun ottamatta päivällisen aina Horiatikossa.

Palasin Kreetalle, Plataniakseen muutamaa vuotta myöhemmin. Horiatiko oli jäänyt mieleeni, joten eräänä iltana sitä kohden. Kun saavuin, Dimitris katsoi minua hetken, levitti kätensä ja otti halauksin vastaan. Olin hämilläni. Kysyin häneltä, muistatko sinä todella minut. Kyllä, missä on tyttäresi? Sen jälkeen ei ole tarvinnut Dimitriksen muistia epäillä.

Me olemme vierailleet Kreetalla, Plataniaksessa, Agia Marinassa, Horiatikossa, lukemattomia kertoja. Dimitriksen sydämellisyys on jättänyt meihin pysyvän jäljen. Sitä ei voi ostaa rahalla, sen saa, jos on
saadakseen. Olemme aina myös luottaneet hänen ruokasuosituksiinsa. Tänään on lammasta, taikinakuoressa, suosittelen. Joka kerta hän on kysynyt, koska lähdemme kotiin ja viimeisenä iltana hän on aina antanut meille pullon talon viiniä kotiin viemisiksi.

Viime keväänä, kun ajatus täällä talvehtimisesta oli jo syntynyt, kysyin Dimitrikseltä, voisiko hän järjestää meille paikan matkailuautollemme. Totta kai, totta kai. Lähtiessämme tänne, paikka oli
enemmän kuin epävarma, mutta me luotimme Dimitrikseen. Eikä pettyä tarvinnut.

Hän oli sopinut paikallisen jalkapalloseuran kanssa, että voimme majoittua ’jalkapallostadionille’. Paikka olisi ollut mahtava, merinäköala, mutta … ei sähköä, ei vessaa, ei suihkua. Kun kerroin toiveemme, kului sekunnin murto-osa ja Dimitris totesi: Tiedän paikan, mutta se ei ole ihan vaakasuorassa. Niinpä me olemme nukkuneet, hiukan liioitellen, puolittain pystyasennossa, mutta siihen on jo totuttu. Perunoiden keittämistä Telluskamme kaltevuus on pahiten haitannut.

Rakas ystäväni Seija, blondiksikin kutsuttu, opetti minulle ja muille läsnäolleille, Crans Montanassa, Sveitsissä, 1998, mitä tarkoittaa lutunen. Seija mietti hetken, ja sai vihdoin sanotuksi – pussattava. Dimitris on lutunen. Ihana ihminen!

Kiitos tästä ihanasta ihmisestä ��

Agia Marina, Kreeta, 20.11.2019

Viime blogin lopussa tuli kerrottua meidän yhteisen historiamme alkuhetkistä. Nyt tuli pakottava tarve kertoa lisää tästä ihanasta
reissunaisesta, joka kanssani seilaa maasta toiseen.

Kun tapasin hänet, ja vielä vuosia sen jälkeenkin, minulla oli uskomus, että hän on valkoisten lakanoiden välissä nukkuja. Tunne perustui vain mielikuvaan. Syyskesällä 2003 tämä uskomus romuttui. Lapin kaipuu kalvoi sisintäni, joten häneltä kysymään: Haluaisitko Lappiin vaeltamaan? Siihen mennessä en ollut kokenut suurempaa yllätystä, kun hän vastasi empimättä, että totta kai.

Mietin monta kertaa ennen matkaa, mitähän tästä mahtaa tulla, mutta normaali varustelu tehtiin ja matkaan lähdettiin. Eräopaskoulutuksen saaneena ajattelin, että eiköhän niillä opeilla selvitä. En tiedä oliko hyvä vai huono asia, mutta meille sattuivat syyskuussa 2003, maailman parhaat
vaelluskelit. Shortsikelit.

Ensimmäinen päivä oli kuitenkin MunRakkaalle ylivoimainen. Muistan tänäkin päivänä, miten hän istahti kaatuneen puun rungolle ja totesi – en jaksa enää. Vein oman rinkkani läheiselle, tutulle tulipaikalle ja hain hänet ja hänen rinkkansa. Sen jälkeen hän ei apuja vaelluksessa tarvinnut.

Seuraavana vuonna meille sattuivat elämäni pahimmat vaelluskelit. Laitoimme ruokaa Lumipään kurussa, kun sade alkoi. Ensin lumena, mutta vaeltaessamme alaspäin, se muuttui rännäksi. Päästessämme Pälkkimäojalle MunRakkaani rinkan päällä oli 10 cm:n kerros lunta. Teltta pystyyn ja märät vaatteet teltan etuosaan ja kuivaa päälle. Eikä ainuttakaan valituksen sanaa MunRakkaalta. Son sellanen. Joskus toivoisikin, että valittaisi edes hiukan.

Seitsemän kertaa kapusimme Sokostille. Joka kerta nautimme näkymästä Luirolle ja tunteesta, me teimme sen. Avaruus ympärillämme. Lähellä Luojaa, kuten minulla on ollut tapana todeta.

Kun MunRakkaani pyöreät vuosikymmenet lähestyivät, hän ilmoitti haluavansa nousta Kilimanjarolle. Korkeimmalle huipulle, jonne ilman kiipeilyvarustuksia voi nousta. 5.895 metriä. Hänen itsepäisyytensä tuntien, sinne sitten oltiin menossa. Ikävä vamma aiheutti kuitenkin sen, että nousu siirtyi lähes vuodella eteenpäin.

Marraskuussa 2009 olimme lopulta kukkulan juurella. Ensimmäiset ja viimeiset ohjeet, jotka jäivät mieliimme, olivat, POLE, POLE. Hitaasti, hitaasti. Kilometrin päivässä nousimme ylös. Ensimmäiset joutuivat jättämään leikin kesken. Vuoristotauti on sellainen, että kenet se haluaa, sen se myös leikistä pois pudottaa.

Viimeistä nousua edeltävänä iltana minäkin olin jo valmis heittämään pyyheliinan kehiin. Päätä särki, olo oli epäisänmaallinen. Oppaamme Tari tuli luokseni ja väitti, jotta en ole luovuttajan näköinen. Yritä edes. Ylös, ylös, vaikka väkisin. Yön pimeydessä kapusimme parinkymmenen sentin askelin ylöspäin. Kun aurinko nousi, olimme Gilmans Pointilla, ensimmäisellä tasanteella. Näkymä oli henkeä salpaava. Mahtava ikijää, jota tiettävästi ei ole enää ensi vuosikymmenen lopussa. Lopullinen päämäärämme oli jo näkyvissä.

Viimeiset kaksi kilometriä kestivät kaksi tuntia, vaikka korkeuseroa oli vain 200 m. Energiat olivat loppu, happi oli kortilla. Muutaman kymmenen metrin välein oli pakko pysähtyä. Mutta huipulle nousimme. Matkaan lähteneestä 13 vaeltajasta vain kuusi selvisi ylös. MunRakas hekumoi ajatuksella panna tupakaksi huipulle päästyään. MUTTA … ilma oli niin ohutta, että ei syttynyt sytkäri, ei syttynyt tulitikku. Tällainen on minun reissunaiseni.

Olemme surffailleet Telluskan kanssa pitkin Eurooppaa, olemme viettäneet kahdeksan kuukautta Thaimaan Phuketissa. Olemme käyneet Honolulussa, Las Vegasissa, Chicagossa ja Malediiveilla. Mielestämme upein maa on kuitenkin Japani, jossa olemme vierailleet kaksi kertaa. Sikäläinen
ystävämme Kiyoko on avannut meille japanilaisuuden saloja. Siksi yksi suosikkileffoistamme on Viimeinen samurai.

Ainoa, mitä reissunaiseltani kaipaan silloin, tällöin, on muutama voimasana. Aihetta niihin on kyllä ollut. Toistaiseksi olen odotellut - turhaan.

Tätä matkaa suunnitellessamme ja matkaan lähtiessämme, emme paljon vaivanneet päätä sillä, millaiset säät täällä vallitsevat marraskuussa, joulukuussa jne. Sen me kuitenkin tiesimme, että lunta on vähemmän kuin koto-Suomessa samaan aikaan ja todennäköisesti loskakelit puuttuvat. Viidettä
vuodenaikaa täällä ei luultavasti ole, ei enää syksy, ei vielä talvi.

Kun saavuimme Kreetalle lokakuun viimeisenä päivänä, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Telluskamme lämpömittari näytti +24 astetta ajellessamme kohti ensimmäistä yöpymispaikkaamme. Ensimmäinen ilta ja ensimmäinen yö näyttivät meille kuitenkin sen, mitä tuleman pitää. Koillisesta
saapui ukkosrintama, salamoineen, jyrinöineen ja ajoittain rankkoine vesisateineen.

Telluskamme katto on kuin rumpukalvo. Sen äänestä voi päätellä, ovatko pisarat isoja vai tuleeko sade pieninä vai normaaleina pisaroina. Erään ukkoskuuron aikana havahduin siihen, että ääni oli poikkeava. Kirkkaasta kattoluukusta saatoin nähdä, että pisaroiden seassa oli myös rakeita, herneen kokoisia rakeita. Se oli aikamoinen yllätys.

Päivälämpötila ei tähän mennessä ole kertaakaan jäänyt alle +20 asteen. Ei sateisinakaan päivinä. Hulppeimmillaan mittari on näyttänyt varjossa +29 astetta. Keskimääräinen lämpötila on ollut juuri sitä, mitä me parhaimmillaan toivoimme. Shortsi- ja T-paitakeli. Hiki on silti tullut aina pintaan, kun olemme kauppareissun tehneet. Nousua rantakadulta on nimittäin melkoisesti.

Viime sunnuntaina meillä oli ikimuistoinen ukonilma, joka saapui lounaasta. Se kesti likimain puoli vuorokautta. Syy ’Ukkosen’ pitkään läsnäoloon löytyy läheisistä vuorista, jotka pysäyttivät sen tänne saaren pohjoispuolelle. Läheinen Lefka Ori kohoaa lähes 2.500 metriin. Myöhemmin talvella se on lumipeitteinen.

Ukkonen pyöri ja pyöri, salamoita sellainen määrä, että vain kone pystyi ne rekisteröimään. Sitten välähti ja paukahti niin, että tiesimme olevamme keskipisteessä. Sama toistui. Telluskassa tunsimme kuitenkin olevamme turvassa, vaikka onhan meille selitetty, että turvallista paikkaa ei ole olemassakaan.

Eilen ystävämme, vuokraisäntämme Dimitris poikkesi meitä tervehtimässä. Skootterilla, kumisaappaissa, työmiehen näköisenä. Kertoi edellä mainitun ukonilman seurauksista hänen kotonaan. Salama oli iskenyt televisioantennin kautta taloon. Neljä televisiota, viritinvahvistin ja kaikki digiboksit hajalla. Dimitris oli todella kauhuissaan. Hänen tärkeimmät sanansa olivat, onneksi säästyi henki.

Sääennusteissa puhutaan aina ukkosmyrskystä, vaikka kyseessä on tavanomainen ukonilma. Olemme me sen ukkosmyrskynkin kokeneet, muutama päivä sitten. Tällöin ukonilma tuli etelästä, ylitti vuoret ja tuli tuulen kanssa. Tuuli oli niin raju, että kaikki kevyet esineet lentelivät minne sattuivat. Kevyissä ruukuissa olevat kasvit kaatuivat, Telluskamme heilui kuin uppoava laiva. Se oli ukkosmyrsky.

Yhden yllättävän piirteen olemme täällä havainneet, meri on ollut kaiken aikaa tyyni. Ne, jotka tietävät, mitä pläkä tarkoittaa, tiedoksi, että ajoittain lähes pläkä. Meidän piti muutama päivä sitten käydä testaamassa meriveden lämpötilaa, uida, mutta ennusteista poiketen säätila ei ollutkaan
sellainen, joka olisi innostanut uintiin. Mutta me palaamme asiaan.

Agia Marina, Kreeta, 16.11.2019

PS. Eilen juhlistimme ensitapaamisemme 37-vuotispäivää samppanjalla. Pitkä matka on kuljettu, erillään ja yhdessä. Kiitos siitä.

Mitä kaksi eläkeläistä tekee koto-Suomessa? Sitä me teemme täällä Kreetalla, pienin poikkeuksin.

Me käymme kaupassa, sen läheisyyden takia lähes päivittäin. Niinpä meillä on aina mm. tuoretta leipää. Kaupastamme saa myös viiniä ja vahvempiakin alkoholijuomia. Näin turistiajan ulkopuolella niiden kulutus näyttää olevan vähäistä. On todettava, että Inkamme valikoima ei ole meidän
Supermarketimme luokkaa, mutta meille riittävä. Yllättävintä on ollut huomata, että hiilihapotettu vesi on täällä huomattavasti kalliimpaa kuin meillä Suomessa.

Täällä meidän on pakko käyttää pesulaa vaatteidemme pesuun. Kuvittelimme, että täällä olisi kolikolla käytettäviä pyykkikoneita, mutta ei. Niinpä eräänä päivänä veimme koko tulomatkamme varrella kertyneet ’pyykättävät’ pesulaan. On myönnettävä, että niitä oli joltinenkin kassi, mutta silti 15 euron hinta tuntui hiukan korkealta.

Olemme myös ehtineet käydä täällä ystävämme Dimitriksen suosittelemassa parturissa, kumpikin. Jouduimme odotuslistalle, joten ehdimme siinä välissä ’puraista’ nälkäämme. Ensin MunRakas parturiin, kulmakarvoja myöten ja sitten minä. MR oli malttamaton ja olisi halunnut maksaa ja poistua paikalta. Parturimme kertoi, että minun ’päänsilitys’ kestää 10 minuuttia ja sen se myös kesti. Hinta kulmakarvojen värjäyksestä, naisen ja miehen parturoinnista oli yhteensä 47 euroa.

Sitten se osio, joka helposti unohtuu mainita eläkeläisten päiväohjelmasta. Aamuisin, ’keitämmä kahavit, ja mietimmä, mitä sitten tehemmä’. Riippuen päivästä, syömme ulukona, lounaan tai päivällisen. Niiden lisäksi me tai paremminkin MR, laittaa kotiruokaa. Joskus syömme ’kootut
seokset’ aiemmista aterioista. Huolimatta siitä, että ravintolaruoka täällä on edullista meidän hintatasoomme verrattuna, me haluamme silti omat, yksityiset ruokahetkemme.

Viime lauantaina kävimme Hanian kaupungissa, paikallisbussilla. Sitä voisi meillä verrata Kuopiossa käyntiin. Haniassa oli myös toripäivä, maalaismarkkinat, sanoisin. Kilometrin mittainen katu täynnä
monenlaisen syötävän kauppaajia. Vierailimme myös upeassa vanhassa satamassa, jossa on rakennuksia jopa 1300 -luvulta saakka. Bussimatkakokemus oli sekin elämys. Hintakaan ei päätä huimannut. 1.80 per nenä mennen ja sama tullen.

Me väistimme koto-Suomen pahimman syksyn ja samalla syksyyn liittyvät ulkotyöt kotona ja Onnelassa. Niitä me emme täälläkään ole voineet unohtaa. Olemme koko ajan nähneet vuosien varrella kertyneet lehti- ja marjakasat tällä tontilla. Meidän syystyömme olivat nyt täällä, tänään. Me harjasimme, emme haravoineet, lehdet ja marjat ja keräsimme ne jätesäkkeihin ja veimme
roskalaatikoihin. Tunsimme tehneemme sen työn, jonka meidän olisi joka tapauksessa pitänyt tehdä siellä kotona.

Ne, jotka meidät tuntevat, tietävät, että emme koskaan lähde liikkeelle ilman elokuvia. Niitä me olemme katsoneet, tänäänkin, ’Kaukaiset paviljongit’, viimeiset jaksot. MR on toki nähnyt täällä ja matkalla myös, rakastamansa ’Tanssii tähtien kanssa’ jaksot. Katsoimme myös suorina lähetyksinä jääkiekon EHT-turnauksen Suomen ottelut. Mehän olemme – jääkiekkohulluja. Uutisia me emme katso, ne eivät meitä täällä kiinnosta.

Agia Marina, Kreeta, 12.11.2019

On asioita, joihin uskon, vaikka uskontoni ei olekaan perinteinen. Minä uskon, ettei sokeaa sattumaa ole, kaikella on tarkoituksensa.
Se kävi jälleen kerran konkreettisesti ilmi Lidlin parkkipaikalla, Kreetan Plataniaksessa,
vajaa viikko sitten.

Jos olisimme rantautuneet ko. parkkipaikalle 30 sekuntia myöhemmin, emme olisi tavanneet vanhaa kollegaa Marttia ja hänen puolisoaan Maritaa. No mitä sitten? Emme myöskään olisi tutustuneet paikalliseen suomalaiseen yhteisöön. No entä sitten? Emme olisi viettäneet mukavaa iltaa kotoisessa seurassa, itseämme kerros kerrokselta riisuen, kuin sipulia kuorien.

Kun tapasin Martin, kesti hetken, jotta sain päähäni etunimen. Sukunimen ’keksiminen’ tuottikin sitten pitkän kaavan mukaisen ongelman, mutta tulihan se lopulta mieleen. Siispä etsimään puhelinnumeroa. Kaksi vaihtoehtoa oli tarjolla ja tietysti soitin ensin sille ’väärälle’ Martille. No, Matti Nykästä siteeraten, ’fifty sixty’, väärät vaihtoehdot tuli käytettyä. Seuraavaksi vastasi oikea Martti.

Sovimme rehvit maanantaiksi, mutta pyykkipäivämme takia siitä tuli niin raskas päivä, että rehvejä oli pakko siirtää päivällä eteenpäin. Kävelimme tiistaina Plataniakseen, puolimatkan krouvin oluet
nautittuamme. Nautimme rantakadun hiljaisuudesta, josta aiempien vierailujemme aikana ei ole ollut tietoakaan.

Kapusimme miltei Plataniaksen kukkulan laelle saakka. Puuskututti. Keväisen lomamatkamme hotelli sijaitsi aivan lähellä. Saatoimme miltei nähdä sen. Martilla ja Maritalla oli upea huoneisto. Sekosin kerrosten määrässä, mutta en näköalojen kauneudessa.

Sitten saapuivat Kim, Ansku ja Jorma sekä Jari. Koolla oli kahdeksan hengen suomalainen yhteisö. Lähdettiin läheiseen ravintolaan syömään.

Meille kasattiin kahdeksan hengen pöytä. Uskoimme ’asiantuntijoitamme’, täysi kattaus sitä sun tätä. Oli syötävää, monenmoista. Oli juotavaa, sitäkin enemmän. Kilokaupalla. Olemme viettäneet iltoja ystävien kanssa, mutta tekisi mieli sanoa, että emme koskaan sellaista iltaa aluksi ventovieraitten ihmisten kanssa. On se jännää, miten etäisyys kotomaasta yhdistää.

Pitkän kaavan mukaisen illallisen nautittuamme ja riittävän määrän vettä väkevämpää juotuamme, tilasimme taksin. Stelios toi meidät turvallisesti kotiin. Viereinen hotelli on sopiva osoite, koska muuta osoitetta emme tiedä.

Eilen, edellisiltaa muistellen, tuli hyvä mieli. Kuten sanottua, sokeaa sattumaa ei ole. Kreikan ilmavoimat ovat viime päivinä antaneet voimannäytteen. Helikoptereita on lentänyt sellainen määrä, että olemme seonneet laskuissa. Laskuvarjohyppääjiä on kuulemma tippunut koneista alas, mutta niitä me emme ole nähneet. Olemme aiemminkin kokeneet armeijan ja ilmavoimien läsnäolon, mutta nyt se jotenkin tuntuu turhan vahvalta. Olisiko Turkin tilanteella jotakin tekemistä asian kanssa?

Tänään on sitten todellinen hellepäivä. Lämpömittarin lukema kohoaa kohti +30 astetta. Tällä hetkellä lukema varjossa on +29,0. Ystävämme, vuokraisäntämme, Dimitris piipahti paikalla. Kertoi nukkuvansa yönsä hyvin, kun me olemme hänen talonsa vahtina. Saimme työvälineitä, joilla pitää alue puhtaana ja avaimet varastoon. Kertoi olleensa miesporukalla kalastusreissulla saaren eteläpuolella. Olivat nukkuneet makuupusseissa avotaivaan alla. Saalista ei juurikaan ollut tullut, mutta kivaa oli ollut. Taisi sen takia tulla mopolla käymään – aurinkolasit silmillä.

Siispä tässä tulomatkamme kootut kommellukset tai kertomatta jääneet tapahtumat, jotka vielä näin jälkikäteenkin muistuvat mieliin.

Istuimme ystäviemme kanssa Koperin rantakadulla, kun yhtäkkiä MunRakkaani rinnusta peittyi valkoiseen aineeseen. Lokin paska. Tjasa purskahti nauruun ja kertoi, että kohdalle osunut linnun uloste tietää slovenialaisen uskomuksen mukaan onnea. Joten - emme olleet lainkaan murheellisia, kaiken lisäksi siivous onnistui erinomaisesti. Tasapuolisuuden nimissä minäkin sain myöhemmin osani – käsivarrelle. Olemme siis molemmat onnekkaita.

Säätiloista ei juurikaan ole tullut kerrottua, joten tehdäänpä yhteenveto. Sovimme MunRakkaani kanssa jo matkalle lähtiessämme, että minä kirjaan matkapäiväkirjaan paikat ja tapahtumat ja hän säätilat. Näin on menetelty.

Alkumatkasta säät noudattelivat pitkälti sen hetkisiä kotimaan olosuhteita. Yöllä oli alle 10 astetta (alimmillaan +6), päivällä enimmillään 18 astetta. Olosuhteet muuttuivat radikaalisti, kun saavuimme Adrianmeren rantaan. Slovenian Izolassa lämpötila kipusi eka kerran päivällä yli 20 asteen. Sen
jälkeen päivälämpötilat ovat vaihdelleet 22–28 asteen välillä. Onneksi ohjaamossa on ilmastointi ja muutaman kerran ilmastointia oli pakko pitää päällä illalla myös matkustamossa.

Olemme saaneet sateita, olemme kokeneet ukkosia, joten tekisi mieleni sanoa, että normaalia suomalaista kesäkeliä. Täällä Kreetalla meitä tervehti ukonilma ensimmäisenä iltana. Samankaltainen se on täällä, kuin on siellä koto-Suomessa. Sade tulee isoina pisaroina, mutta vain lyhyen aikaa. On pakko kertoa, että tuntui kotoisalta.

Päätimme lähtiessämme, että ruuan hävikki pannaan minimiin. Näin on tapahtunut. Muutamat leivät olemme joutuneet homehtumisen takia heittämään pois, mutta muuten meille on muodostunut käsite ’kootut seokset’. Uskomatonta, miten MunRakas on taikonut ravintolassa syömättä jääneistä kanafileistä, sienikeitosta ja vanhan padan lopusta gurmeeaterian. Näköjään vain mielikuvitus on rajana.

Parhaiten muistikuvat palautuvat mieliin, kun katsomme valokuvia matkan varrelta. Epäilemättä tulomatkamme hienoimmat hetket liittyvät ihmisiin. Ystäviin, uusiin tuttaviin. Ihminen, vaikka olisikin ajopuu, törmää väistämättä johonkin. Rantaan, kivikkoon. Sillä kohtaa kysytään, avaatko suusi,
sanotko ystävällisen sanan vai tuijotatko mitään sanomatta, ’kuin lehmä uutta veräjää’. Olemme avanneet suumme, mutta niin ovat tehneet myös tapaamamme ihmiset. Avoin mieli, avoin maailma, tässäkin.

Olemme tässä tunnin verran ihmetelleet, minkä takia Kreikan armeijan helikopteri pörrää yllämme. Epäilin vahvasti MunRakkaani vajavaista pukeutumista, mutta hän vakuutti, että ’ei mitään sellaista’. Silti luulen, että kopterin pörrääminen tällä alueella liittyy meihin. Telluskamme persuksissa olevat Suomen liput näkyvät taatusti myös yläilmoihin. Onkohan siellä koto-Suomessa tehty sellaisia poliittisia päätöksiä, että meidän täällä maailmalla on syytä olla huolissamme?

Agia Marina, Kreeta, 5.11.2019

Laivasta ulos rantauduttuamme ajoin edessämme olevalle parkkipaikalle. Soitin sovitusti ystävällemme Dimitrikselle. Hän kertoi
olevansa kalassa kaukana Haniasta ja kehotti meitä etsimään yöpymispaikan seuraavaksi yöksi, koska hän palaa vasta myöhään illalla. Vastaus oli meille pettymys.

Park4night-apligaatio kertoi meille, että yksi sopiva yöpymispaikka löytyy meren rannalta 29 km:n päästä. No sinne sitten, aluksi moottoritietä, sitten TODELLA pikkutietä. Päädyimme lopulta meren rantaan, aivan upeaan paikkaan. Rannan nimi oli Tavronitis Beach. Siellä oli vanha piknik-alue, parkkipaikka ja jokin sotaan liittyvä muistomerkki.

Parkkeerasimme Telluskamme noin 10 m rannasta ja asetuimme taloksi. Ukkosrintama lähestyi. Salamoi ja hetken kuluttua satoi isoilla pisaroilla vettä. MR istui tupikilla puolittain hajonneen olkikatoksen alla. Viereisellä penkillä istui mieshenkilö, polkupyörällä liikkeellä, olutta nauttien. Juolahti mieleeni, että ystäviä ei ole koskaan liikaa. Pyysin sateen kostuttamaa miestä ’kotiimme’ Telluskaan. Hän oli yllättynyt kutsustamme, mutta noudatti sitä.

Hänen englanninkielentaitonsa oli todella rajallinen, mutta saimme silti kerrottua toisillemme asioita itsestämme. Tulimme tietämään, että uusi ystävämme on nimeltään Nafil ja hän on 37-vuotias. Naimaton nuori mies, jonka työpaikka oli ravintolassa. Hän näytti meille kuvia ’luomuksistaan’,
jotka viittasivat siihen, että hän on viimeistelyn mestari.

Nafil läksi, mutta ulkona tapasimme uuden tuttavan. Hän oli opettaja, puhui hyvää englantia, ja odotti kameran kanssa tilaisuutta kuvata salama. Hänen poikansa oli englannin kielen tunnilla, joten hän käytti odotusaikansa näin. Kysyin tekniikasta, johon hän vastasi, että 30 sekunnin valotusaika, jos se ei sinä aikana tule, se ei tule.

Aaltojen hiljaisessa huminassa nukuimme hyvin. Telluskan ovet olivat tuplalukossa, joten emme tunteneet minkäänlaista pelkoa.

Aamulla sovimme Dimitriksen kanssa tapaavamme Lidlin parkkipaikalla puoliltapäivin. Parkkipaikalle saapuessamme, meitä osoittelivat muutamat sormet. Saatoimme jo sisällä Telluskassa päätellä, että todennäköisesti suomalaisia. Ulos astuttuani totesin, että siinähän on Martti, vanha kollega Savitaipaleelta, joten ’maailmassa monta, on ihmeellistä asiaa …’

Kävimme kaupassa ja tapasimme Dimitriksen. Kävi ilmi, että hänen meille varaamansa paikka ei täyttänyt vaatimuksiamme, mutta no hätä. Otettiin kehiin uusi vaihtoehto. Ajoimme Dimitriksen perässä läpi Plataniaksen ja miltei Agia Marinaankin, kunnes käännyimme pois rantakadulta. Kadut kapenivat, kunnes päädyimme paikkaan, jonka ymmärsimme olevan päämäärämme.

Ison auton kääntö kapeilla kujilla ei ole itsestään selvyys. Näin kauas selvisimme ilman ’vammoja’, mutta nyt niitä tuli. Betoninen, puun ympärille rakennettu kehys, osui Telluskamme kaasupullojen säilytyskaapin rakenteisiin. Pieniä muovivaurioita ja kehyksen poukkoilua. Niitä me emme nyt
sure, me nautimme.

Dimitris antoi meille omistamansa huoneiston avaimet, jonka palveluja voimme kaiken aikaa käyttää. Siellä ovat tarvitsemamme palvelut, vessa, suihku ja WiFi. Ympärillämme on hänen omistamiaan huoneistoja, joten tervetuloa ystävät Kreetalle ja Agia Marinaan. Me olemme nyt KOTONA.

Pireuksen satamassa laitureita (Gate) on toistakymmentä. Meidänkin E2:lla oli ainakin neljän eri varustamon laivoja. Olimme etuajassa. Laivamme lähtöön oli seitsemän tuntia. Parkkeerasimme rantakuppilan eteen. Läheisen makasiinin seinässä oli upea maalaus ja viereisen makasiinin seinälle suuri joukko miehiä ja koneita nosti parhaillaan plakaattia, jossa kerrottiin, että Salamiin taistelusta tulee syyskuussa 2020 kuluneeksi 2.500 vuotta.

Tein ystävääni Timppaa lainaten ’väkivallattoman tiedustelun’ alueeseen. Löysin viimein Minoan Linesin Check in – pisteen. Sain lippumme, puhelimesta varausnumeron näytettyäni. Tähän saakka kaikki hyvin. Kun kysyin aikataulua, sain vastaukseksi, että laivan lastaus alkaa puoli kuusi (half six). Meillä oli siis aikaa yllin kyllin, jopa pienille nokosille.

Puoli kuuden jälkeen siirryimme lähemmäksi laivaa. Kysyin lastausta valvovalta pomolta, koska mahdollisesti on meidän vuoromme. Sain vastaukseksi, että kuuden jälkeen ja hän ilmoittaa. Viimein tuli vuoromme. Ajoimme laivaan ja hemmetin jyrkkää ramppia toiselle tasanteelle. Alkoi kielellinen ongelma paikoituksen suhteen. Jos ohjaava henkilö olisi kertonut, mihin hän Telluskamme haluaa ja miten päin, kaikki olisi ollut OK. Sen sijaan hän yritti ohjata käännöksiä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, ja miltei aina meni väärinpäin.

Viimein olimme kuitenkin paikallamme. Laivan henkilöstö halusi automme avaimet. Ymmärsimme, että kun Iraklionissa laivaa puretaan, autoamme joudutaan siirtämään. Meidän matkammehan jatkui Haniaan saakka. Kävelimme autokannelta itse laivaan. Respassa meitä odotti harmaaliivisten
herrasmiesten joukko. Katsoimme toisiamme. Tuntui siltä, että olimme epäasiallisesti pukeutuneita, mutta tunne häipyi myöhemmin muita matkustajia silmäiltyämme.

Minoan Lines on osa Grimaldi Groupia, italialaista varustamoa. Sama varustamo omistaa myös Finnlinesin. Olimme siis tutun varustamon kyydissä. Ikkunallinen hyttimme oli OK, vaikka erillisiä vuoteita emme hyväksykään. Nyt niiden yhteen liittäminen olisi vaatinut rautakankia tai puuseppää, joten tyydyimme tilanteeseen.

Nousimme ravintola- ja kauppakerrokseen. Loisteliasta, tuli väistämättä mieleemme. Olimme ykkösluokan kyydissä. Harmaaliivisten tarjoilijoiden joukko huolehti tarpeistamme. Vaikka laivamme, Festos Palace, ei ensisijaisesti ollut matkustajalaiva, oli se matkustajatiloiltaan meidän Ruotsin tai Tallinnan laivojemme veroinen. Toki puutteitakin oli. Ei kunnon ravintolaa, vain pieniä kauppoja, joissa ei ollut meitä kiinnostavia ostosmahdollisuuksia.

Kaikesta huolimatta matkamme kallein ilta, viisikymppinen tuhlaantui. Laiva kulki tasaisesti ja melkoista haipakkaa. Ulkona oli lämmintä ja tuuletonta. Avomerelle päästyämme vain pimeys ympäröi meitä. Uni voitti ilman suurempaa tuskaa.

Heräsin aamulla, kun saavuimme Iraklioniin. Nukahdin uudelleen. Kun seuraavaksi heräsin, ikkunastamme näkyi Kreetan rannikko. Matkasimme kohti Haniaa. Tuttuja maisemia, nyt mereltä katsottuna. Saavuimme satamaan. Pieni paniikki – missä Telluska. Löytyihän se viimein, aivan jostakin muualta, mihin olimme sen illalla jättäneet. Olimme ainoa autokunta, joka poistui Haniassa.

Agia Marina, Kreeta, 2.11.2019

Kalampaka jäi taaksemme. Olimme tasangolla. Kiersimme Trikalan ja päädyimme Ateenaan johtavalle moottoritielle. Maksupisteitä oli
muutaman kymmenen kilometrin välein. ’Tilinpäätökseen’ noita moottoritiemaksuja
kertyi lopulta hieman yli 50 euroa.

Ennen Lamiaa moottoritie päättyi. Jatkorakentaminen oli meneillään, mutta ilmeisesti rahat olivat vähissä. Lamian ohitettuamme tajusimme, että jatko edellytti aikamoista tunnelia vuoriharjanteen lävitse. Kapusimme nimittäin jälleen kerran serpentiiniä ylös ja samanlaista
serpentiiniä laskeuduimme alas uudelle tasangolle. Olimme Thessalonikista Ateenaan johtavalla moottoritiellä.

Kreikan moottoriteistä on todettava, että ne ovat pääsääntöisesti erinomaisessa kunnossa. Totesinkin MunRakkaalle, että tästä Telluskakin nauttii. Kulku oli äänetöntä, jopa niin äänetöntä, että puheluun saattoi helposti vastata ulkoisen mikrofonin kautta. Meillä koti-Suomessa valitettavasti asfaltti pilaantuu alta aikayksikön nastarenkaiden takia.

Liikenne oli rauhallista, kunnes aloimme lähestyä Ateenaa. Kolme kaistaa veti hyvin, mutta piti olla tarkkana, minne suuntautui seuraava käännös. Ota vasen kaista, kailotti Typykkämme. Niin tein, mutta jälleen kerran ohjeistuksemme osoittautui epätarkaksi. Pysähdyimme läheiselle
huoltoasemalle, jossa annoimme Typykällemme uudet koordinaatit. Ja matka jatkui ja lopulta olimme leirintäalueen portilla. Isäntä itse avasi meille portin ja emäntä avitti meitä paikoituksessa. Olimme Ateenassa.

Alun perin meillä ei ollut mitään suunnitelmia Ateenan suhteen. Puhuimme aina vain Pireuksesta eli Ateenan satamasta. Kun meillä kuitenkin oli kokonainen päivä aikaa, päätimme tutustua kaupunkiin. Sain emännältä yksityiskohtaiset ohjeet niin suullisesti kuin kirjallisestikin. Siispä vilkkaan moottoritien yli ja bussipysäkille. Siitä seikkailumme alkoi.

Bussissa ei ollut rahastusta. Matkustajia tuli ja matkustajia meni. Olimme viimein päätepysäkillä, joka oli myös Ateenan rautatieasema. Automaatista hankimme Ateenan aluelipun 24 tunniksi, hinta 4,50 ekua hlö. Painuimme maan alle ja metrolla ydinkeskustaan. Keskusaukio oli remontissa, joten siitä emme saaneet minkäänlaista kuvaa.

Hyppäsimme uudelleen metroon ja poistuimme pysäkillä – Akropoli. Kadulle kavuttuamme katsoimme hämmentyneenä Akropolis-kukkulaa ja ikivanhoja pylväikköjä. Arvoimme hetken, mitä teemme, mutta se päättyi, kun MR totesi: Kun kerran täällä olemme, myös Akropolis-kukkulalla käymme. Alkoi kapuaminen. Matkan varrellakin oli nähtävää yllin kyllin. Pääsimme viimein ylätasanteelle. Sieltä avautuivat mahtavat näkymät yli Ateenan kaupungin. Mahtavinta olivat kuitenkin ne vuosituhansia vanhat pylväiköt ja muut rakennelmat. Hiljaiseksi ja kunnioituksesta nöyräksi se meidät veti.

Pelkäsimme paluumatkaa polviemme takia. Se osoittautui kuitenkin helpommaksi kuin olimme pelänneet, sillä tulimme alas loivaa kiertotietä pitkin. Alhaalla totesimme, että kyseinen kukkula sijoittuu kaikesta historiallisuudestaan huolimatta meidän arvoasteikossamme vasta
kolmannelle sijalle. Edelle menevät Kilimanjaro ja Sokosti, joiden ’valloitus’ on ollut huomattavasti kovempi suoritus.

Palasimme metrolla rautatieasemalle ja bussimme pysäkille. Takaisin paluu samaa reittiä bussilla, joka oli tupaten täynnä. Melkein missasimme pysäkkimme, mutta onneksi paikalliset ymmärsivät elkeemme ja painoivat nappulaa. Yritimme saada jatkoaikaa seuraavalle päivälle, mutta vastaus oli ehdoton. Viimeistään kahdelta on poistuttava, muuten maksatte uuden vuorokausimaksun. Siispä seuraavana päivänä ennen kahta kohti Pireuksen satamaa, mutta se onkin sitten uuden jutun aihe.

Otsikko on lainaus elokuvasta Forrest Gump, jonka mielestä suklaarasia on yllätyksiä täynnä. Koskaan ei tiedä mitä saa. Sama tunne tuli
matkaa jatkaessamme. Yllättäen Typykkämme käänsi meidät ensimmäisestä risteyksestä
kohti etelää. Tie oli huonokuntoinen ja olimme kahden vaiheilla palata takaisin. Kääntöpaikan puute johti kuitenkin siihen, että matkamme jatkui sillä tiellä.

Saavuimme Roskovec-nimiseen kylään. Typykkämme olisi ajattanut meitä suoraan, mutta ajo sitä kautta oli mahdoton. Kadulla olivat markkinat ja se oli täysin tukkeessa. Suuntavaistoni mukaisesti käännyimme vasemmalle, päätyäksemme sadan metrin kuluttua seisovaan autojonoon. Useimmat henkilöautot tekivät U-käännöksen, joka meille ja muille tiellä oleville isoille autoille oli mahdoton tehtävä. Kävin tutustumassa liikenteen esteeseen, joka osoittautui ambulanssiksi, joka oli ajanut valaisinpylvääseen.

Puoli tuntia odoteltuamme liikenne alkoi sujua, ensin meitä vastaan ja sitten oli meidän vuoromme. Poliisit ohjasivat liikennettä. Tulimme itsepäisyyttämme Fieriin. Typykkämme olisi oikaissut matkaamme pikkuteitä, mutta siihen emme enää suostuneet. Olimme vihdoin punaisella tiellä. Mahtavia maisemia ympärillämme, mutta myös toinen kolari, joka tosin ei hidastanut matkantekoa.

Gjirokaster ohitettiin ja saavuttiin Kakavian raja-asemalle. Poistuminen Albaniasta sujui sutjakkaasti, vaikka sikäläisten ja kreikkalaisten autoja tarkastettiin. Kreikan passintarkastuksesta selvisimme nopeasti, mutta oli myös toinen tarkastus. Tulli. Tullin naishenkilö katsoi automme rekisteriä ja viittasi meitä jatkamaan matkaa. Tuli mieleen, että on meillä ’rajut rekkarit’. Olimme jälleen EU-maassa ja euro valuuttana.

Kreikan puolella vuoristot jatkuivat, mutta näimme myös tasaisia, hedelmällisiä laaksoja. Mitä siellä kasvatettiin, sitä emme tulleet tietämään. Ohitimme Ioanninan ja käännyimme Thessalonikiin johtavalle moottoritielle. Maksupaikalla neitonen mittaili Telluskamme korkeutta, mutta päästi meidät 1,20 eurolla jatkamaan matkaa. Tunneleita tunnelien perään. Seurasi toinen maksupaikka. Sama auton mittailu, mutta 3,20 eurolla matkamme jatkui.

Panagiassa jouduimme poistumaan moottoritieltä päästäksemme valitulle leirintäalueelle. Seurasi varsinainen ratinvääntö. 180 asteen käännökset tulivat todella tutuiksi. Kaiken lisäksi eteemme ilmestyi rekka, joka laskuosuuksillakin ajoin korkeintaan 30 km/h. Onneksi sattui yksi pieni suora ja silloin karstat Telluskan koneesta lähtivät.

Päädyimme Kalampakaan iltahämärissä. Paikan isäntä otti passini ja kehotti meitä etsimään paikan. Valinnanvara oli varsin rajoitettu, ei siksi, että matkailuautoja olisi ollut runsaasti, vaan siksi, että
telttailijoita oli runsaasti. Myöhemmin paljastui, että Kalampaka on vuorikiipeilijöiden Mekka Kreikassa. Toki olimme ne jyrkkäpiirteiset vuoret noteeranneet tullessamme.

Löysimme tyydyttävän paikan itsellemme. Ympäröivistä houkutuksista huolimatta totesimme, että vain yksi yö. Söimme leirintäalueemme ravintolassa. MunRakas meni tupikille ja palasi kertoen, että eräs saksalainen pariskunta halusi tehdä tuttavuutta kanssamme. Olimme kuulemma olleet heidän
kanssaan samanaikaisesti Lake Skodran leirintäalueella.

Niinpä istuuduimme heidän pöytäänsä ja aloimme kertoa itsestämme ja matkoistamme. Kävi ilmi, että heidän ensimmäiset matkakertomuksensa (matkailuautolla) oli kirjoitettu vuonna 1991. Jotenkin tuntui, että meillä oli helppo keskustelu huolimatta siitä, että heidän
englanninkielentaitonsa oli ehkä vielä hiukan heikompi kuin meidän. Seuraavana aamuna tapasimme vielä uudelleen ja vaihdoimme yhteystietoja. ’Avoin mieli, avoin maailma’, muistui jälleen mieliimme.

Koska meillä ei ollut paikallista valuuttaa, emäntämme lainasi meille 5.000 lekiä, euroiksi muutettuna noin 40 euroa. Lisäksi emäntämme Dona piirsi meille kartan, missä jäämme ensimmäisestä bussista pois ja miten jatkamme matkaa paikallisbussilla kaupungin sisällä. Vieläpä hän lainasi meille turistioppaan Beratista.

Albaniassa on vain harvassa paikassa varsinaisia bussipysäkkejä. Niinpä asetuimme seisomaan tien varteen odottelemaan ’bussia’ Beratiin. Ensimmäisen missasimme, mutta seuraava otti meidät kyytiin, opittuamme paikalliset käsimerkit. Edellä olevat lainausmerkit bussistamme johtuvat siitä, ettei se ollut mikään todellinen bussi, vain hieman meidän tilataksejamme suurempi auto. Tunnelma oli siis tiivis ja matkamme Beratin bussiasemalle maksoi 2 x 80 senttiä.

Päästyämme bussiasemalle meistä tuntui, että olemme juuri nyt oluen tarpeessa. Sitä oli toki tarjolla, mutta se oli 0-prosenttista, koska bussiasemalla oli moskeija ja ilmeisesti se oli muslimialuetta. Kävelimme siis kadun toiselle puolelle ja hyppäsimme paikallisbussiin. Emäntämme oli ohjeistanut, jotta jäätte pois kolmannella pysäkillä. Sekosimme laskuissamme, koska ihmisiä jäi pois jopa liikenneympyröissä. Niinpä ’rantauduimme’ hieman liian aikaisin. Mutta ei hätää, täällä oli olutta. Tosin olut Albaniassa on vahvimmillaankin vain 4-prosenttista. Mutta – märkää ja kylmää, se riitti meille.

Kävelimme sinne, missä meidän olisi pitänyt jäädä bussista pois. Matkalla oli hieno, vanha, silta. Alkoi valtavan pitkä kävelykatu. Oli lauantaipäivä ja koululaisryhmiä vaelteli ohitsemme. Etsimme emäntämme rastittamaa valuutanvaihtopistettä, mutta emme jaksaneet perille asti. MR yritti vaihtaa rahaa pankin konttorissa, mutta passi olisi tarvittu. Niinpä hän nosti paikallista valuuttaa automaatista.

Poikkesimme lounaalle kävelykadun ravintolaan. Tarjoilijamme kysyi meiltä, mistä olemme. Kerroimme ja yllättäen hänellä oli ystävä, joka työskenteli Suomessa, Kokkolassa. Hän kertoi paljon paikallisista nähtävyyksistä ja pilkuksi iin päälle hän totesi, että me rakastamme turisteja. Väistämättä tuli tunne, että näin on.

Emme jaksaneet nousta Beratin linnaan, joka oli 187 metrin korkeudessa. Myöhemmin emäntämme valisti, että sinne mennään yleensä taksilla. Ainoatakaan sellaista emme nähneet, kun olisimme niitä tarvinneet. Poikkesimme paikallisessa kaupassa ja sitten alkoi paluurumba. Ensi paikallisbussilla
bussiasemalle ja kun näytimme leirintäalueemme korttia, meidät suorastaan juoksutettiin seuraavaan ’bussiin’, joka lähti välittömästi. Meidät jätettiin oikeassa paikassa pois ja huokaisimme helpotuksesta, sillä päivä oli ollut raskas.

Olimme juuri kotiutuneet, kun emäntämme Dona toi meille tarjottimella jääkahvit. Olimme hämmentyneitä. Ilmeisesti hän näki meistä, että olimme sen tarpeessa. Sovimme samalla illastavamme heidän ravintolassaan. Tilasimme ennakkoon, mitä halusimme syödä.

Päivällisen aikana Dona kertoi, miten hän ja miehensä olivat työskennelleet 15 vuotta Korfulla. Niiden kesien ansioilla oli rakennettu paikkaa, jossa me nyt olimme. Meillä oli ihana keskustelu ja rouva Dona valitteli, että useimmat turistit ovat sulkeutuneita itseensä.

Seuraavana aamuna oli lähdön aika. Emäntämme Dona yritti etsiä meille seuraavaa yöpymispaikkaa, mutta turhaan. Kaikki olivat jo kiinni. Viimeiseksi ’valttikortiksi’ hän antoi meille puhelinnumeronsa ja ohjeen, soittakaa, jos ongelmia tulee. Dona puhui sujuvasti kreikkaa. Isäntä haki vielä ’läksiäislahjaksi’ granaattiomenat, jotka ovat niin suuria, että minun molemmat
nyrkit pitää panna yhteen. Halasimme ja ’karavaani’ lähti taas liikkeelle. Monta kertaa puhuimme vielä alkumatkasta Donan ja hänen miehensä ystävällisyydestä, koska näimme, että se oli aitoa. Lämmin ajatus heille joka ilta.

Camping Athens, Peristeri, Ateena, Kreikka, 28.10.2019

Niin, se yllätys. Katsoimme leirintäalueelle saavuttuamme ’hämmästyksen sormi, kummastuksen suussa’, avaraa, hyvin hoidettua nurmikenttää, jota reunusti molemmin puolin katetut autopaikat. Sillä
tavalla katetut, että aurinko ei päässyt porottamaan täydeltä terältä autoon.
Rannalla oli aurinkovarjoja ja -tuoleja, taustalla oli Balkanin suurin järvi, Skadar (täkäläisittäin Shkodra) ja niiden takana utuiset vuoret. Siinä silmä ja mieli lepäsivät. Kysyin varovasti MunRakkaalta, yksi vai kaksi yötä. Ainakin kaksi yötä, oli vastaus.

Tuloiltana söimme päivällisen rantaravintolassamme. Päädyimme lopulta mezeen eli kahden hengen monen ruokalajin päivälliseen. Kun tilauksemme oli katettu pöydällemme, jälleen hämmästyksemme oli suuri. Tajusimme heti, että ruoan määrää ei kaksi normaalilla ruokahalulla varustettua ihmistä kykene kerralla syömään. Söimme sen minkä jaksoimme ja kysyimme
tarjoilijalta, voimmeko viedä loput autoomme. Vastaus oli totta kai ja niinpä MunRakas haki muovirasioita, joihin lastattiin se, mikä meille vielä saattaisi myöhemmin maistua.

Seuraavana päivänä meillä oli pyykkipäivä. Siinäkään suhteessa elämä matkalla ei poikkea normaalista kotielämästä. Ilma oli sen kaltainen, että kuivausrummun käyttö olisi ollut rahan ja energian tuhlausta. Niinpä viritin katoksemme metallitolppiin kuivausnarut ja niille sitten MR
ripusti pyykit kuivumaan. Muutamassa tunnissa ne olivat kuivat, sillä lämmintä oli varjossa yli 20 astetta ja auringossa varmasti yli 30. Ei se pyykinkuivatus mitään kaunista katsottavaa ollut, mutta tarkoitus pyhitti keinot.

Perjantaina päätimme kuitenkin olosuhteista huolimatta jatkaa matkaa. Ensimmäiset kaksi kilometriä olivat taas ne hammaspaikkoja irrottavat. Sitten alkoi kohtuullisen hyvä asfalttitie. Saavuimme läheiseen Shkoderin kaupunkiin. Jouduimme ajamaan sen lävitse. Silloin näimme
albanialaista liikennekulttuuria tai paremminkin sen täydellistä puutetta.

Kadun reunaan oli pysäköitynä auto toisensa perään. Niiden vierelle, toiselle kaistalle, oli myös pysäköitynä autoja vähän väliä hätävilkut päällä. Liikenteen seassa oli jatkuvasti pyöräilijöitä, joiden liikkeitä oli miltei mahdoton ennakoida. Jalankulkijat ylittivät kadun mistä sattuu ja oikaisivat jopa liikenneympyrän kautta. Sellaista hullumyllyä emme ole ikinä nähneet. Vauhti ei ’päätä huimannut’, mutta eipä tullut törmäyksiäkään. Yksi pieni harharetki tehtiin, mutta silloinkin seuraava liikenneympyrä pelasti meidät.

Huokaisimme helpotuksesta maaseudulle päästyämme. Hermoja koetteli ainoastaan se, että jokaisen pienenkin risteävän tien kohdalla oli 40 km:n nopeusrajoitus ja niitä teitähän riitti. Albaniasta on kerrottava, että missään muualla emme koskaan ole nähneet niin tiheää huoltoasemaverkostoa. Hieman liioitellen kilometrin välein oli huoltoasema ja aina molemmin puolin tietä. Toinen ykkössija Albanialle tulee poliisien määrässä. Niitäkään emme muualla ole nähneet sellaista määrää kuin täällä. Miltei jokaisessa pienessäkin kylässä oli oma partionsa.

Kartasta matkaamme seuraaville kerrottakoon, että Shkoderista ajoimme Durresiin, jossa vielä näimme Adrianmeren. Tiranan ohitimme, sinne minua ei olisi saanut kilon palasinakaan viitaten edellä kerrottuun. Lushnjessa käännyimme kohti Beratia. Poikkeama oli pakollinen, koska halusimme varmistaa, että meillä on turvallinen yöpymispaikka. Ennen Ura Vajguroren kylää sekä typykkämme että kyltti tien vierellä kertoivat, että olemme saapuneet etappiimme.

Ajoimme talon ohitse avaralle pihalle. Muita autokuntia paikalla ei ollut. Autosta ulos astuttuamme talon emäntä tuli tervehtimään meitä kädestä pitäen. Valitsimme jälleen kerran katetun paikan. Asetuimme taloksi, kuten sanonta kuuluu. Hetken kuluttua emäntämme tuli luoksemme
tarjottimellaan kaksi ’hyvin täytettyä’ viinilasia. Taisimme tullessamme mainita, että löytyisikö jostakin viiniä. Aiemmasta poiketen, tällä leirintäalueella on kasvot, vieläpä erittäin ystävälliset kasvot.

Jos oli Montenegro uusi tuttavuus, samaa on sanottava Albaniasta. Olemme nyt eka kertaa tällä matkalla EU:n ulkopuolella. Eurot tosin
käyvät täällä samalla tavalla kuin ’sisämarkkinoilla’. Hinnatkin ilmoitetaan
sekä euroina että paikallisessa valuutassa – lekissä.

Palataanpa jälleen edellisten päivien tapahtumiin. Bijelassa vierähtikin sitten kolme yötä. Emme me mitään ihmeellistä tehneet. Kävimme kaupassa, otimme aurinkoa ja nautimme kiireettömyydestä. Ainoa, vielä avoinna ollut lähialueen rantaravintola, tuli tutuksi. Aamiaisperinnettäkin jatkettiin. Muuten OK, mutta eräät sikäläiset makkarat olivat niin ’tiukkaa tavaraa’, että olisimme tarvinneet terävämmät veitset, ehkä myös terävämmät hampaat.

Niin koitti hetki, jolloin minun oli lunastettava lupaukseni uida Adrianmeressä. Tilannetta helpotti se, että betonitasanteelta johtivat portaat mereen. Vesi oli liikenteestä huolimatta kristallinkirkasta. Ei kun sukellus mereen ja yllätys, yllätys - vesi oli lämpötilaltaan uimakelpoista. Koska meillä ei ole veden lämpömittaria, olkoon arvioni lämpötilasta riittävä. Vesi oli ainakin +20 – asteista. Eräs rannalla tapaamamme mieshenkilö kertoikin, että Montenegrossa ei lokakuu ole ollut näin lämmin 17 vuoteen. Luoja siis suosii meitä.

Eilen aamulla koitti lähdön aika. Telluskan vesitankki täyteen ja sitten baanalle. Ensimmäinen pysähdys oli läheisessä lauttarannassa. Kotimaisia losseja muistuttavat lautat kuljettivat autoja ja ihmisiä kapean salmen yli. Meidät ahdettiin niin ahtaaseen väliin, että pelkäsin, miten lautalta poistuminen onnistuu ilman vaurioita. Onnistuihan se, hitaasti – lauttahenkilökunnan hermoja koetellen.

Meillä oli tarkoitus ajaa Kotorista Cetinjeen. Kotorin satamakaupunkiin päädyimme, mutta Cetinjeen johtavan tien päätä emme meinanneet millään löytää. Ihmisiä ja autoja oli valtavasti. Suuri risteilyalus oli rannassa ja ihmisten piirteistä saattoi päätellä, että turisteja oli vielä nytkin runsaasti liikkeellä. Palasimme mutkan kautta takaisin. Paluumatkalla näimme vihdoin Cetinjeen ohjaavan viitan.

Nousimme serpentiinitietä ylös. Kurvit saatoimme ajaa korkeintaan kahta kymppiä. Odottelimme tilaisuutta ottaa kuvaa Kotorin lahdesta, mutta sitä tilaisuutta ei koskaan tullut. Ylös noustuamme oli viitta Cetinjeen, mutta kolme tietä kuljettavana. Valitsimme keskimmäisen ja valitsimme väärin. Kojelautatypykkämme jutteli aivan omiaan.

Laskeuduimme alas ja palasimme Budvaan johtavalle punaiselle tielle. Myöhemmin huomasimme, että se ei ollut lainkaan huono vaihtoehto. Budva olikin hieman isompi kaupunki. Ajoimme sen lävitse ja käännyimme Cetinjeen ja Podgoricaan johtavalle keltaiselle tielle. Alkoi serpentiininousu, joka jatkui ja jatkui. Maisemat olivat huikeat. Oli pakko välillä pysähtyä kuvia ottamaan. Olimme lopulta yli kilometrin korkeudessa.

Cetinje sijaitsee korkealla ylätasangolla. Siinä on paljon samaa, kuin Livingnossa, Italiassa. Laakso, johonka on syntynyt keskus. Autoliikkeitä oli poikkeuksellisen runsaasti. Heräsi kysymys, onko Cetinjekin jonkinlainen verovapaa-alue. Poikkesimme kaupassa ja jatkoimme matkaa kohti maan pääkaupunkia, Podgoricaa.

Laskeuduimme kilometritolkulla alas. Podgorica näkyi hienosti alhaalla laaksossa laajalle levittäytyneenä. Ohitimme kaupungin keskustan ja suuntasimme kohti Albaniaa. Näimme silmänkantamattomia viiniköynnösvainioita. Olimme ilmeisesti Montenegron viinialueella.

Vielä Montenegrosta poistuessamme meidän piti todistaa liikennevakuutuksemme. Albanian rajalla oli pientä jonoa ja huomasimme, että albanialaisia autoja tutkittiin. Itse selvisimme passintarkastuksesta helposti. Ehkäpä meidän suomalaisella passillamme on jonkinlainen ylimääräinen status.

Typykälle piti antaa uudet koordinaatit ja nyt se tiesi paikan, jonne olimme menossa. Viimeiset kaksi kilometriä olivat sellaista tietä, että sitä saattoi ajaa vain kahta kymppiä, jotta paikat eivät olisi
lähteneet hampaista. Saavuimme Shkodra järven rannalle. Olimme perillä. Täällä meitä odotti yllätys, josta kerron seuraavassa blogissamme.

Lake Shkodra Resort, Shkoder, Albania, 24.10.2019

siis kummoinen keskinopeus.

Mutta Zadarista ja kroatialaisesta ystävästämme Milanista pieni tarina. Zadar ei alun perin kuulunut matkasuunnitelmaamme, mutta slovenialaiset ystävämme suosittelivat sitä vierailukohteeksi. Kuten aiemmin mainittu, kannattaa kuunnella kokeneita ystäviä. Samalla Milan muistui mieleemme ja päätimme ottaa häneen yhteyttä.

Tutustuimme Milaniin junamatkalla Iisalmesta Helsinkiin runsas vuosi sitten. Piirteistä saattoi päätellä, että hän ei ollut suomalainen. Isäukkoni Jussi tutustui ihmisiin ’alta aikayksikön’, sama piirre
näköjään on periytynyt itselle. Pieni kysymys aluksi ja sen jälkeen pistät itsesi likoon. Niin meistä tuli ystäviä ja yhteystiedot vaihdettiin ja yhteyttä on pidetty.

Olimme jo päättäneet pysyä upealla leirintäalueella ilman vierailua Zadarin, mutta puhelinsoitto Milanille muutti kaiken. Hän ilmoitti tulevansa hakemaan meidät hetken kuluttua ja tuli – yhdessä vaimonsa Celikan kanssa. Ihana pari.

Milan ajoi huvivenesatamaan, jossa oli sen näköisiä ja kokoisia huviveneitä, joita meillä Suomessa en ole koskaan nähnyt. Kävelimme siltaa pitkin Zadarin vanhaan kaupunkiin, josta muistuttivat kaupungin vanhat muurit. Se oli aiemmin ollut saari ja siksi muurit eivät olleet merelle vaan
mantereelle päin. Merelle oli riittävästi näkyvyyttä, mutta ei mantereelle.

Joimme oluet aukiolla, jonka vanhimmat rakenteet olivat 1200 luvulta. Milan kertoi, että toisen maailmansodan loppuvaiheissa englantilaiset pommittivat harjoitusmielessä kyseiseistä paikkaa ja tuhosivat paljon arvokasta menneisyyttä. Saarella oli myös erikoinen piano – vesipiano. Pienistä
’hormeista’ tuli aaltojen vaikutuksesta erikorkuisia sointuja. Ihmisiä oli paikalla joukoittain.

Tässä kohtaa on kerrottava, että Milanin vaimo Celika on opettaja, jolla on kolmen tason oppilaita, yhteensä seitsemän. Hän oli ollut lakossa palkankorotusten takia, sillä opettajan palkka Kroatiassa on vain 800 euroa. Tavoitteena on kuulemma 6,5 prosentin palkan korotus. Seuraavana päivänä
hän kuitenkin oli menossa töihin.

Söimme upean päivällisen heidän valitsemassaan ravintolassa. Kahdella suurella lautasella oli tarjolla kaikenlaista syötävää, etupäässä erilaista liharuokaa. Oli myös sieniä, maalaisranskalaisia ja monenlaisia kastikkeita. Maistoin täkäläistä rakia – aperitiivina. Ei hullumpaa. Keskustelumme oli
avointa ja lämminhenkistä.

Tänään Milan tuli luoksemme leirintäalueellemme. Hänellä oli ongelmia, joissa saatoimme olla avuksi. Milan on työskennellyt jo jonkin aikaa Suomessa – metsäkoneen kuljettajana. Hän maksaa veronsa Suomeen – ylpeänä, mutta haluaa joskus myös saada siitä eläkettä. Hänellä on ollut ongelmia saada kelakortti, jonka suhteen emme täältä kykene häntä auttamaan. Sen sijaan
MunRakas hoiti hänen rahansiirtonsa suomalaiselta tililtä vaimonsa kroatialaiselle tilille. Jotenkin tuli lämmin ja hyvä mieli.

Jälleen kerran vakuutuin – sokeaa sattumaa ei ole olemassakaan, kaikella on tarkoituksensa.

Camping Galeb, Omis, Kroatia, 18.10.2019

On pakko vielä toistaa, että Omisaljin leirintäalueen saniteettitiloissa soi musiikki ja sisäpihalla kasvoivat palmut ja kukkivat ruusut. Viime yö oli sateinen, vettä tuli ajoittain rankastikin. Silti aamulla vain asfaltti oli kostea. Täkäläinen maa- tai paremminkin kivilajike veti vettä mainiosti.

Tuli maksun aika. Lompakkoa kaivellessani huomasin, että se käypänen kortti puuttuu. Yritin toisella, jonka limiitin tiesin olevan tapissa. Kuitissa luki muistaakseni objisad eli hylätty. Ei kun autolle korttia etsimään. Hiki valui, eikä korttia löytynyt. Yritimme muistella, missä ja milloin olin viimeksi korttia käyttänyt. Lopulta MunRakas keksi tutkia vyölaukun ja siellähän se oli. Tästä opimme, että ei irrallisia kortteja lompakosta.

SE matka Krkin saarelta Zadariin oli ikimuistoinen. Vaikka etäisyyttä oli tarkalleen 216 km, kesti sitä ajaa runsaat neljä tuntia. Nopeusrajoitukset vaihtelivat 30 km:stä 60 km:iin. Oli matkalla sallittua ajaa 90 km/h, mutta sitä pätkää kesti korkeintaan 500 m.

Emme silti katuneet reitinvalintaamme. Maisemat ajosuuntaan katsoen oikealla olivat huikeat. Tyyni merenlahti välkehti ja viehättävät kylät vilahtelivat ohitse. Koko rantavyöhyke oli täynnä vuokrahuoneistoja ja leirintäalueita. Useimmat leirintäalueet tosin olivat jo sulkeneet ovensa.

180 asteen kurveja oli pilvin pimein ja nopeus poikkeuksetta 40 km/h. Ei niitä matkailuautolla olisi kovempaa voinutkaan ajaa. Paikalliset viis veisasivat nopeusrajoituksista, mutta me turistit koetimme rajoituksia noudattaa.

On myönnettävä, että en ole rattia pitkiin aikoihin vääntänyt niin paljon – oikealle ja vasemmalle. Ehkä siksi olkapäälihakset eivät ole kipeät, että vääntöä tuli molempiin suuntiin. Olemme kertaalleen
ajaneet menneinä vuosina ko. tieosuuden, mutta silloin pohjoisen suuntaan. Meillä oli silloin myös täpärä tilanne eräässä tunnelissa, jonka läpi nytkin ajettiin.

Meillä oli silloin alkovimallinen Rimor. Tulimme etelän suunnasta ja meillä oli väistämisvelvollisuus. Tunnelia edeltää kuitenkin etelästä tullessa mutka, joten emme nähneet vastaantulevaa autoa. Olimme jo tunnelissa, kun toinen tuli vastaan. Oikealla puolella kallioinen seinämä, toisella puolella
vastaan tuleva auto.

En ole koskaan pitänyt itseäni hyvänä kuskina, mutta silloin olin parhaimmillani. Kuskin puoleinen peili kääntyi autojen kosketuksesta – rikkoutumatta ja toisellakin puolella tapahtui vain lievä ’kosketus’. Pysähdyimme seuraavalla P-paikalle. Takaoven sarana oli osunut tunnelissa kallioon. Pienellä väkivallalla ovesta saatiin toimiva. Laskin mielessäni, että millikin lähemmäksi kallioseinää olisi saattanut irrottaa oven saranan.

Jos upealta Omisaljin leirintäalueelta lähdettiin, paljon eivät Zadarin leirintäalueen fasiliteetit siitä häviä. Hintataso tosin on täällä eri luokkaa kuin edeltävässä paikassa, eivätkä menettelytavat ole täällä yhtä joustavat kuin Omisaljissa. Mutta näillä mennään. MunRakas ilmoitti, jotta matka ei jatku huomenna. Ilmeisesti haluaa uiskennella Adrianmeressä tai leirintäalueen uima-altaassa.

Zadar, Kroatia, 16.10.2019

Maanantaiaamuna tuntui hieman orvolta siellä Izolan parkkipaikalla. Pari matkailuautoa oli vielä jäljellä, me ja saksalaiset. Arvuuttelimme, ajaudummeko Pulaan (jossa olemme jo ennen käyneet) vai menemmekö Darkon suosittelemalle Krkin saarelle, Omisaljin leirintäalueelle. Sain puhuttua MunRakkaani ympäri ja päätimme ottaa kohteeksi Omisaljin.

Koska typykkämme on innokas moottoritien kulkija, pistin rajoitteeksi, jotta vain pienempiä teitä. No! Hänelle se tarkoittikin näköjään todella pieniä teitä. Yhden hänen ohjeistamansa risteyksen ohitse ajoimme, mutta seuraavalla toteutimme hänen toiveensa. Seurasi melkoinen matka niin mutkikasta tietä, että aiemmin ei ollut koettu. Nopeusrajoitukset vaihtelivat 30 km:stä 70 km:iin, eivätkä ne olleet yhtään liian alhaiset.

Tultiin Slovenian ja Kroatian väliselle rajalle. Kaksi puomia edessä. Passit esiin – ensi kerran sitten Vuosaaren sataman. Passit tutkittiin tarkasti. Eka puomi nousi ylös – olimme selviytyneet Sloveniasta. Sama toistui seuraavalla puomilla, joiden väli oli auton mitta. Tarkka passin syynäys ja puomi nousi ylös. Olimme Kroatiassa.

Ystävämme Darko opasti meitä, jotta Kroatian puolella, pienemmille teille, on äskettäin asetettu 200 ’peltipoliisia’. Siispä nopeusrajoituksia edelleenkin noudattamaan. Jotenkin matkan edistyessä alkoi
tuntua siltä, että Kroatiassa nopeusrajoitusten suhteen on menty ’hätävarjelun liiotteluun’. Neljäkymppiä tilanteessa, jossa meillä olisi vähintään kuusikymppiä.

Ajauduimme lopulta maksulliselle tielle ja päädyimme tunnelia edeltävälle maksupaikalle. 46 kunaa eli noin kuusi euroa oli läpikulkumme hinta. Vajaan kuuden kilometrin tunnelin jälkeen saavuimme
uudelleen rannikolle. Rijekan ohitimme moottoritietä pitkin. Silläkin nopeusrajoitukset olivat jotenkin naurettavan alhaiset paikoitellen.

Krkin saarelle päästäkseen on maksettava siltamaksu. Euroissa se meille kerrottiin (6,24) ja euroissa sen maksoimme. Vaihtorahat saimme paikallisessa valuutassa. Ajoimme siltaa tai itse asiassa kahta siltaa pitkin, molemmin puolin huikeat näköalat. Tuulisella säällä esim. moottoripyörien ei sallita ajaa siltojen yli.

Saavuimme Omisaljiin heti siltojen jälkeen. Jo ensi silmäykseltä puitteet näyttivät moitteettomilta. Vastaanotto respassa oli todella ystävällinen. Saimme mainion paikan, jonka löytämisessä vain oli pieniä ongelmia. Sää oli mitä ihanin. Varjossa +21. Kapean lahden vesi oli uimakelpoista ja -lämpöistä. Taidamme uida.

Vuorokauden kokemuksen jälkeen voimme vilpittömästi todistaa olevamme karavaanarin taivaassa. Sosiaalitiloissa soi musiikki, tilat ovat vimpan päälle, palmut ja ruusut kasvavat sisäpihalla. Talonmiehelle tosin olisi täälläkin käyttöä. Täällä on koirille omat uimarannat ja suihkut, perheille
niin ikään omat suihkutilat. Uimarantaa reunustaa kapea vyöhyke, jossa kasvaa ainakin timjamia, meiramia ja basilikaa. Kastelujärjestelmä on hienosti hoidettu. Toki silmän kauneuttakin on huomioitu.

Kiitos Darko! Ilman sinua tuskin olisimme tänne ajautuneet. Kannattaa kuunnella kokeneita ja alueen tuntevia karavaanareita. Nyt me vain nautimme ja palaudumme. Lämpötila on sopiva (+20 varjossa) ja tuuleton sää. Ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna, jatkamme matkaa.

Hyppäsimme Markon ja Tjasan autoihin ja ajoimme Koperin vanhaan keskustaan. Siellä olivat meneillään ruokamarkkinat (open kitchen). Oli kokonaisena grillattuja sikoja, ribsejä, makkaroita ja monenmoista muutakin syötävää. Söimme lounaan – sitä kokonaisena paistettua possua, hapankaalia ja perunaa. Kuulemma slovenialaista perinneruokaa. Ja ihmisiä oli ’pilvin pimein’.

Teimme pienen kävelyretken kaupungin vanhassa keskustassa, jonka jälkeen jatkoimme matkaa - Vinakoperin ’tehtaalle’. Mielenkiintoista! Siellä saatoimme kuin huoltoaseman pumpusta tankata astioihin viiniä. Oli kahdenlaista valkoviiniä ja kahdenlaista punaviiniä. Ennen tankkausta saimme
maistiaiset valkoviineistä. Tankkaamamme valkoviini (Chardonnay) maksoi 2,30 euroa litra. Tuli myös mieleen, että erinomainen tapa säästää lasia, miksei myös muovia.

Ja matka jatkui. Nousimme aika korkealle, jossa ilma oli selvästi viileäpää kuin meren äärellä. Olimme viinilähteellä. Edellinen sana ei ole lainausmerkeissä, koska olimme todella viinilähteellä. Suihkulähde, joka tapahtuman keskellä oli, pulppusi todella valkoviiniä. Ystävämme kertoivat,
että Sloveniassa on myös olutlähde, siis olutsuihkulähde, ja siitä tein jo ehdotuksen meidän Olvillemme.

Ystävämme olivat, kuten tavallista, huomaavaisia ja Darko osti meille nimikoidut viinilasit ja kaulapussit. Hänen ostamillaan poleteilla saatoimme täyttää lasimme ja nauttia hanasta valitsemaamme viiniä. Paikalla oli runsaasti ihmisiä, olihan lauantai-ilta. Osa oli tullut polkupyörillä. Mietin, miten ihmeessä he palaavat alas ehjinä sitä serpentiinitietä muutaman viinilasin nautittuaan. Viimeistään nyt tajusimme, että Sloveniakin on viinimaa.

Palasimme ’asemapaikkaamme’ ja pidimme tuumaustuokion. Sitten kävelimme läheiseen pizzeriaan. Ystäviemme kanssa meillä on ollut jatkuva ongelma laskun maksamisen kanssa, joten kerroin tarjoilijalle heti aluksi, että vain minun korttini kelpaa. Tarjoilija ymmärsi ’yskän’. Autoille
palattuamme istuimme vielä hetken lämpimästä (+20) illasta nauttien, kunnes ’yöpuu’ kutsui.

Sunnuntaina uusi ’hässäkkä’. Yhteinen aamupala nautittiin ja sen jälkeen henkilöautoihin. Päädyimme Solinen suolakentälle. Lukematon määrä pieniä altaita, joissa suolaisesta merivedestä ’tehdään’ suolaa. Olimme valitettavasti myöhässä, sillä suola oli kerätty lopullisesti syyskuussa.
Näimme multimediaesityksen paikan historiasta 1400 luvulta lähtien ja suolan keräämisestä ennen ja nyt. Slovenialainen suola on muuten maailman kuulua muitten mineraalien takia.

Ja matka jatkui. Palasimme takaisinpäin Portorozin kautta. Marko kertoi, että ko. paikka on Slovenian Monte Carlo. Kasinoita, kalliita hotelleja, ja pääosa asiakkaista italialaisia. Pysähdyimme Piraniin. Vanhoja muureja, ihania näkymiä ja kirkko. MunRakkaalle korkeuserot olivat melkoinen koettelemus polvien takia. Päädyimme viimein toriaukiolle. Aivan ihana paikka. Sillä kohtaa olut jo maistui. Ravintolan musiikki oli erinomaista ja mainitsin siitä tarjoilijalle. Sain upeat palautteet.

Palasimme asemapaikkaamme. Joimme lähtökahvit, kuten meillä on usein tapana sanoa. Eron hetki ei ollut helppo. Kyynel vierähti silmäkulmaan, erityisesti sillä kohtaa, kun Arne antoi suukon poskelle. Lapsen tunne on kaikkein aidoin. Me jäimme vielä yöksi – he läksivät kotiin. Kiitos Natalija ja Darko, kiitos Tjasa ja Marko ja lämpimät halit Arne ja Ota. Olette ihania ihmisiä! Ilman teitä emme koskaan olisi törmänneet tällaisiin kohteisiin.

Omisalj, Krk, Kroatia, 15.10.2019

Meillä ei ollut harmainta aavistustakaan, kuinka lähellä Itävallan rajaa olimme. Ajoimme itse asiassa pitkän matkan (40 km) Tsekin
järvialueella, jossa hotelleja oli vieri vieressä ja uusia rakenteilla. Ennen rajan ylitystä tankkasimme, mutta myöhemmin huomasimme, että tällä kohta säästöjä ei välttämättä tullut.

Itävallan puolella ensimmäinen tehtävämme oli hankkia vinjetti eli moottoritietarra. Sen onnistuimme saamaan helposti hiljaiselta huoltoasemalta. Sitten painelimme pitkin moottoritietä - ’hippulat vinkuen’, suuntana Salzburg, etappina Golling.

Golling on pieni kylä, noin 20 km Salzburgin eteläpuolella. Meidän leirintäalueemme oli erään hotellin ’takapihalla’. Kyltissä luki, ’ota paikka vapaasti ja maksa illalla’. Niin teimme. Vain yksi matkailuvaunu oli paikalla, sen näköisesti, että täällä on viivytty ja viivytään pitkään.

Perjantaiaamuna MunRakas yllytti meidät katsomaan ennen lähtöämme läheistä vesiputousta. Olimme aamukankeita, molemmilla vääränlaiset kengät, ja niinpä MR joutui palaamaan takaisin – tosin hiukan liian aikaisin. Vesiputoukselle olisi ollut matkaa vain vajaat 100 metriä, mutta tehty mikä
tehty. Vesiputous oli näkemisen arvoinen.

Werfen on ollut meidän unelmiemme kohde jo vuosia. Hohenwerfenin linna on antanut kulissit meille niin rakkaalle Kotkat kuuntelevat – elokuvalle. Yritimme ensin Werfeniin pikkutietä, mutta meille tuli täydellinen stoppi. 200 metriä tiestä puuttui, sanoivat tien korjaajat. U-käännös, joka sekään ei ollut yksinkertainen 300 metrin pakituksen jälkeen.

Moottoritien kautta päädyimme Werfeniin ja Hohenwerfenin linnan parkkipaikalla. Elokuvassa nähdyn silhuetin näimme kylään tullessamme. Nousimme hissillä ylös, ei elokuvan kaltaisella, vaan nykyaikaisella hissillä, vieläpä täysin eri suunnasta. Korkeuseroa oli 114 m ja matkan pituus oli 185 m. Muutamien portaiden jälkeen olimme linnan pihalla. Se näytti jotenkin tutulta.

Pihalla oli nuorisojoukko ja hetken kuunneltuamme totesimme, että suomalaisia. Ryhdyimme juttusille. Suomen kieltä olimme viimeksi kuulleet livenä miltei kaksi viikkoa takaperin. Pääosa joukosta oli Kankaanpäästä, pieni osa Kauhajoelta. He olivat koulujen välisessä vaihdossa Saksassa,
mutta nyt vierailulla Itävallan puolella.

Olimme lunastaneet opastetun linnakierroksen, joka kesti kokonaisen tunnin. Linnalla on pitkä historia aina 1000-luvun loppupuolelta saakka. Se on toiminut vankilana, kouluna, kasarmina, mestaus- ja kidutuslaitoksena jne. Meitä kiinnosti tuoreempi historia. Linna oli palanut pahoin 1931, mutta se oli kunnostettu sen jälkeen. Turistikohteeksi linna tuli vasta 1987 eli miltei 20 vuotta em. elokuvan filmaamisen jälkeen.

Kierroksen yhteydessä yritimme etsiä elokuvasta tuttuja paikkoja. Niitä oli lopulta varsin vähän. Tulimme siihen tulokseen, että muutamia toiminnallisia kohtauksia lukuun ottamatta, kohtaukset oli filmattu studiossa tai jossakin muualla. Ylhäältä katsottuna Werfenin kyläkään ei näyttänyt samalta kuin elokuvassa, tosin sen teosta on kulunut 50-vuotta.

Palasimme baanalle. Moottoritielle pääsy oli kirjaimellisesti monimutkaista, mutta sen jälkeen matka joutui, vaikka tien kunnostuksen takia nopeuksia oli paikoin laskettu. Tunnelit jatkuivat ja parin
tunnelin välissä pulitimme 12 euron tunnelimaksun. Villachin jälkeen poikkesimme pienessä St. Jacob im Rosental – nimisessä kylässä täydentämässä ruoka- ja juomavarastoja. Lähes 8 km pitkän Karawanken-tunnelin kautta siirryimme Slovenian puolelle.

Ystävämme Marko ja Tjasa asuvat Postojnassa, joten sinne päädyimme. Slovenian moottoritietarran (vinjetti) olimme ostaneet jo Itävallan puolelta. Postojnassa meitä odotti lämmin vastaanotto ja heidän nelivuotiaan poikansa Arnen kanssa heitimme kättelyn jälkeen ylävitoset. Heillä on myös
kaksivuotias Ota tytär. Yhteisen iltapalan nautittuamme siirryimme Telluskaan ja – katsoimme Kotkat kuuntelevat – elokuvan.

Paikallistimme itsemme kartalla, kun saavuimme seuraavaan taajamaan (Klodzko). Olimme jälleen Via Balticalla, sillä tien numero oli sama – E 67. Saavuimme Tsekin puolelle. Ennen Prahaan johtavan moottoritien alkua ’hyppäsimme’ Pardubiceen johtavalle tielle typykän estelyistä huolimatta. Poikkesimme paikallisessa Lidlissä. Tämä ei ole mainos, sillä vastaavia, samalla formaatilla tehtyjä ja edullisia kauppaketjuja, on muitakin Keski- ja Etelä-Euroopassa. Tämä kauppa vain sattui sopivasti matkamme varrelle.

Pardubicesta oikean suunnan löytäminen tuottikin sitten ongelmia. Tšekissä opastus on puutteellista, etenkin kaupunkien taajamissa. Palasimme kertaalleen takaisin ja lopulta monen mutkan jälkeen päädyimme tuurilla tielle, jota pitkin tarkoituksemme oli alun perin matkaa jatkaa.

Lähestyessämme Zdirec nad Doubravou – nimistä kylää, törmäsimme vilkkuviin valoihin ja seisoviin ajoneuvoihin. Sikäläisen pelastuslaitoksen kaveri kulki autojonoa pitkin ja kertoi tilanteen. Ojassa
makasi kyljellään jakeluauto. Meidän luoksemme tulleessaan hän naurahti ja totesi – finsko. Hänen saksankielisestä selostuksestaan ymmärsimme, että em. auton nosto kestää 2-3 tuntia. Kun kerroimme, mihin olemme menossa, hän ystävällisesti opasti, kuinka takaisin palaten voimme kiertotietä jatkaa matkaa.

Teimme kuuluisan U-käännöksen ja vaihdoimme ’rinnakkaiselle kanavalle’. Vastakkaisesta suunnasta liikenne oli jo ohjattu kiertotielle, kuten myöhemmin sitä ajaessamme huomasimme. Matka edistyi kohtuullisesti, vaikka typykkämme pistikin jatkuvasti vastaan.

Jälkeen päin ajatellen, jossakin kohtaa olisi pitänyt alkaa luottaa typykkämme ohjeisiin. Ennen Ceske Budejoviceä se antoi meille poikkeavan reitin, joka todennäköisesti olisi säästänyt ajoaikaamme tunnin. Kun pidimme päämme, olimme em. kaupungissa ja melkoisessa ruuhkassa. Ruuhkan
synnytti henkilöauton ja rekan kolari liikenneympyrässä ja sen jälkeen sähköbussin (johtojen) rikkoutuminen vilkkaassa risteyksessä.

Viimein pääsimme sumasta ohitse ja ajoimme läpi kaupungin. Olimme hetken kuluttua maaseudulla. Typykällä olivat ajo-ohjeet määränpäähän, mutta leirintäaluekirjassa olleet ohjeet eivät täsmänneet. Iski helkatinmoinen epävarmuus. Annoin typykälle uudestaan määränpäämme, tällä kertaa leirintäalueen nimellä. Ja matka jatkui. Satoi vettä. Oli jo pimeää.

Ajoimme Ceske Krumlovin läpi ja matka jatkui. Kaiken aikaa kalvoi epäilys, että ohjeistus ei ole oikea. Epäilyksestämme huolimatta saavuimme perille – pilkkopimeässä. Vettä satoi reippaasti. Ketään ei näkynyt ’mailla eikä halmeilla’. Keskeneräisen kopin seinässä oli puhelinnumero, johon soitin. Ystävällinen miesääni vastasi ja ajoimme ravintolan eteen. Sain WiFin salasanan ja etsimme sopivan leiripaikan.

Olimme yhdeksän tuntia tien päällä. Vaikeudet huomioiden se oli liikaa. Seuraavan etapin päätimme olevan sopivan mittaisen. Olimme Vltava joen varrella, tällä kohtaa järveksi laajentuneena. Arvatenkin kesällä suosittu vapaa-ajanviettokohde. Nukahdimme ihanaan sateen ropinaan Telluskamme katolla. Viimeisenä ajatuksena tuli mieleen elokuva: Singin in The Rain (Laulavat
sadepisarat).

Omisalj, Krk, Kroatia 14.10.2019

Niinpä teknisen Typykän ohjeet kaikuivat aamusta alkaen ’kuuroille korville’, hän kun oli sisäistänyt nopeimman reitin. Olihan se Puolan maaseutu näkemisen arvoinen, mutta oli myös jatkuvia kiihdytyksiä ja jarrutuksia. Me kun emme halunneet olla paikallisten tavoin nopeusrajoituksista piittaamattomia. Yksi ’peltipoliisin silmänisku’ riittäköön tällä matkalla.

Oli punaisia teitä ja välillä pieniä moottoritien pätkiä, jolloin ohitimme taajamien keskustoja. Näimme puimattomia maissipeltoja ja valtavia kasoja nostettuja sokerijuurikkaita. Puolassa maatalous on silmänkantamattomia peltoaukeita kaupunkien laitamille saakka.

Kartasta matkaamme seuraaville kerrottakoon, että Poznanin ohitimme 50 km:n etäisyydeltä itäpuolitse Gnieznon ja Jarozinin kautta. Wroclawin taas ohitimme moottoritietä pitkin länsipuolitse. Iltapäivällä alkoi pisaroida vettä, joskus enemmän, joskus taas vähemmän. Tästä syystä hämärtyi
varsin varhain. Koko päivä oli muutenkin pilvinen.

Loppumatkalla kohti valitsemaamme leirintäaluetta, siirryimme valkoiselle (pienimmälle kartalla olevalle) tielle. Viimeiset runsaat kymmenen kilometriä olivat kunnoltaan suorastaan surkeat. Tien kapeuden takia nopeusrajoitus oli 40 km/h. Serpentiinitietä ensin ylös, sitten alas. Kävimme noin kilometrin korkeudessa, jossa meitä ympäröi sakea sumu. Huolimatta tien laadusta, liikenne oli melkoinen.

Päädyimme viimein autiolta näyttävän, suorastaan ränsistyneen talon pihaan. Käänsin pääoven kahvaa – lukossa. Vain koiran haukunta tervehdyksenä. Niinpä lähdin etsimään niitä matkailuautopaikkoja pienen, jyrkästi ylöspäin johtavan kujan päästä. Päädyin tasanteelle, jossa oli
sähköpistokkeita ja vesipisteitä. Olimme siis oikeassa paikassa. Silloin kuulin MunRakkaani kutsun, joka elävästi muistutti käskyä - tule.

Varttuneessa iässä oleva rouva, joka ei puhunut sanaakaan englantia, ehkä saksaa hiukan, otti vastaan. Vain Puolan zlotyt kelpasivat, onneksi niitä oli, ja hinta oli kohtuullinen. Hän ohjeisti suihkut ja vessat, jonka jälkeen emme häntä nähneet.

Ajoimme katsastamaani reittiä seuraavalle tasanteelle, jossa sähköpistokkeet olivat. Paikoitin Telluskamme betonoidulle tasanteelle siten, että pääpuoli sängyssämme oli selvästi jalkapuolta alempana. Totesimme, että joskus on tasattava happivarastoa päässä, jos vaikka veri ei sinne kaikin ajoin normaalisti yltäisikään.

Kaltevuus paikalla oli sen kaltainen, että en luottanut käsijarruun ja päällä olevaan vaihteeseen. Panin varmuuden vuoksi renkaiden esteeksi korokkeet, joilla auto tasapainotetaan kaltevalla pinnalla. Oli pimeää ja sadetta vihmoi hiukan aika ajoin. Totesimme olevamme – ei missään. Jos
meille sattuisi jotakin, kukaan ei taatusti osaisi etsiä meitä täältä. MunRakasta jopa pelotti, mutta kyllä uni viimein voitti – Woliborzissa.

Golling, Itävalta, 10.10.2019

Kun saavuimme kaupunkiin edellisenä iltapäivänä, teimme niin monta mutkaa, että oli mahdoton kuvitella olevamme lähellä kaupungin keskustaa. Totta se kuitenkin oli. Olimme Wisla (Veiksel) joen toisella puolella ja joen ylittävän yli kilometrin pitkän sillan pielessä. Yhdistetty kävelytie/pyöräreitti johti sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan.

Jo näkymä kaupunkiin Wislan toiselta rannalta huokui historian havinaa. Punatiilisiä muureja ja rakennuksia. Korkeimmalle kohosi Johanneksen kirkko maan toiseksi suurimpine kirkonkelloineen. Vanhimmat rakennukset ovat 1300 luvulta, joten ei ole ihme, että se on päätynyt Unescon
maailmanperintölistalle.

Torun tunnetaan erityisesti Nikolaus Kopernikuksesta, jonka syntymäkaupunki se on. Huonosti historiaa tuntevana piti kirjasta (Autoliitto: Autolla Baltiaan ja Koillis-Puolaan) luntata tietoja niin Torunista kuin Kopernikuksestakin.

Kopernikus syntyi 1473 silloisen Thornin kaupungin varakkaaseen kauppiasperheeseen. Hän pystyi laskelmillaan osoittamaan, että maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin, kuten kirkko väitti. Paavi hyväksyi aluksi tulkinnan, mutta myöhemmin sekä katolinen kirkko että Martti Luther kiistivät
tulkinnan. Kesti yli kaksi vuosisataa, ennen kuin kirkko lakkasi pitämästä Kopernikusta kerettiläisenä.

Kaupungin keskusaukiolla näimme Kopernikuksen patsaan. Näimme muutakin. Enemmän poliisiautoja yhdessä paikassa kuin koskaan. Kerroimme ihmetyksemme tarjoilijallemme kuumat rommitotit tilattuamme. Hän kertoi, että kaupungissa on juuri päättynyt jalkapallo-ottelu Torun vs. jokin joukkue. Odotettavissa oli ilmeisesti konfliktia, sillä Torun oli hävinnyt ottelun. Kuulimme ja näimme vastapuolen kannattajien voitonlauluja, mutta yhteenottoja emme nähneet.

Mukavan kaupunkikokemuksen vuoksi päätimme jäädä vielä kolmanneksi yöksi. Maanantaina palasimme kaupunkiin sillan yli, mutta sen jälkeen hieman eri reittiä. Kirkot kiersimme nyt kaukaa, sillä sunnuntaina miltei kaikkiin tutustuimme. Totesimme yhteisesti, että olemme käyneet kirkossa
useammin ulkomailla kuin kotomaassa.

Oli sen verran viileää, että poikkesimme keittolounaalle samaan ravintolaan, jossa edellispäivänä, tosin ulkona, joimme rommitotit. Söimme tulisen gulassikeiton paikallisen leivän kera, joimme isot oluet ja lasku – 15 euroa. Taas tuli ’säästöjä’, kuten meillä ja eräillä ystävillämme on tapana sanoa. Lisää säästöjä MunRakas hankki poikkeamalla paikalliseen vaatemyymälään. College-housut (lökärit), hame ja kynsikkäät – 11 euroa. Todettakoon, että kaikkialla laskun maksaessasi saatoit valita zlotyt tai eurot laskun summaksi.

Torun on kuuluisa myös piparkakuistaan, niinpä siellä on myös piparkakkumuseo, jossa tosin emme poikenneet. Sen sijaan poikkesimme piparkakkumyymälässä. Siellä taitava piparkakkujen koristelija taikoi meille henkilökohtaiset piparkakut vietäväksi ystävillemme Sloveniaan. Jo kaupan tuoksu itsessään oli huumaava, emmekä todellakaan olleet ainoat asiakkaat, vaikka kaupan oli vain piparkakkuja.

Torun jätti miellyttävän mielikuvan. Kaupungin vanhassa keskustassa on paljon nähtävää. Leirintäalue loistavalla paikalla, eikä se turhaan ollut saanut arvosteluissa 8,4 pistettä. Saniteettitilat olivat poikkeuksellisen siistit, mutta kaipasivat hieman ’talonmiehen’ huolenpitoa.

Golling, Itävalta, 10.10.2019

Lähtiessämme Typykkämme antoi meille suunnan, joka oli hieman outo, mutta tie oli hyvässä kunnossa – aluksi. Ajoimme useita kertoja
järvien välisillä kapeilla kannaksilla. Näimme kyliä ja venesatamia, joissa oli upeita purje- ja moottoriveneitä.

Muutaman käännöksen jälkeen olimme tiellä, jonka päällyste oli useaan kertaan paikattu ja kulunut. Ajoimme kirjaimellisesti ’pyykkilaudalla’. Koska meillä ei ollut kiire, laskin nopeuden neljään
kymppiin. Tärinän korvasivat upeat maisemat tai paremminkin tienäkymät. Puut kaartuivat ylitsemme ja oli pakko jopa kerran pysähtyä ottamaan valokuva. Katsoimme todellista puolalaista maalaismaisemaa. Totesimme molemmat, että moottoritiet ovat siirtymistä varten, pikkutiet ovat elämyksiä varten.

Saavuimme Ketrzyniin. Sen liepeillä on Hitlerin sodanaikainen Sudenpesä, jossa von Stauffenberg yritti hänet murhata. Emme tällä kertaa poikenneet paikalla, koska se on meille entuudestaan tuttu.
Siirryimme keltaiselle tielle. Tien värillä on joskus merkitystä kunnon suhteen, joskus taas ei. Valkoinen tie, jolla aloitimme, on useimmiten heikkokuntoinen, mutta poikkeuksiakin on, kuten nytkin huomasimme.

Mragowossa siirryimme punaiselle tielle. Tien kunto ei välttämättä parantunut, mutta oli se sentään hiukan leveämpi. Kiihdytystä ja jarrutusta, sillä kylien kohdalla nopeus oli pudotettava viiteen kymppiin, muuten saatoin ajaa yhdeksää kymppiä. Kyliä sitten olikin muutaman kilometrin välein. Muitakin nopeuksia oli tarjolla ihan riittävästi. Piti olla tarkkana, jotta uusia ’silmäniskuja’ ei sattuisi kohdalle.

Moottoritien pätkiäkin oli matkalla, mutta emme me niistä erityisesti nauttineet. Sitten palasimme ’normaaliin päiväjärjestykseen’, punaiselle tielle. Ruoka- ja juomavarastomme kaipasivat
täydennystä. Nowe Miasto Lubawskiessa vihdoin meille tuttu Biedronka osui tien varrelle. Siispä sinne ostoksille. Jauhelihaa, juustoa, leipää, tomaattia, moneen kertaan arvuuteltua voita, varmuuden vuoksi kahta erilaista. Pari viinipönikkää kyytipojaksi. Lasku 25.16 euroa.

Jotenkin on tullut mieleen, että meillä kotosuomessa valtiovalta yrittää kaikin keinoin tehdä nauttimisen elämästä mahdollisimman kalliiksi. Meidän suomalainen synkkämielinen luonteemme kaipaisi mielestämme kohtuullista nauttimista. Ehkä se on yksi syy, että olemme täällä ja nyt,
matkalla jonnekin.

Lähestyessämme päämääräämme, Torunia, olimme Typykän ohjauksen varassa. Itse asiassa olimme olleet koko päivän. MEIDÄN TYPYKKÄMME oli todella fiksu, kiersimme takakautta leirintäalueelle. Oikea, vasen, oikea vasen. Jos olemme oikein ymmärtäneet, olemme runsaan kilometrin päässä kaupungin vanhasta keskustasta. ’Ei huono. sanoisi Jorma Uotinen’.

Torun, Puola, 7.10.2019

Kiersimme alueen ja päädyimme satamaan. Kapean, matalan lahden takana, näkyi Kuurinkynnäs, yksi erikoisimmista Luojan luomista Baltiassa. Se on 94 km pitkä, veden ympäröimä hiekkaharjanne, josta runsas puolet kuuluu Liettualle, loput Venäjälle. Kuurinkynnäs on 300 m – 3 km leveä. 70 % siitä on metsää, 25 % hiekkaa. Korkein hiekkadyyni on Helsingin stadionin tornin korkuinen. Kuurinkynnäs on nykyään kansallispuisto, jonne päästäkseen on maksettava pieni ympäristömaksu. Sinne pääsee lautalla Klaipedasta ja sitä kautta on mahdollisuus mennä Kaliningradiin.

Illansuussa tuuli yltyi ja taivaalle alkoi kasaantua synkkiä pilviä. Yötä myöten sadetta tuli välillä rankasti, välillä hipsutellen. Puuskittainen tuuli ravisteli tuntuvasti Telluskaamme. Aamulla herätessämme sää oli siinä määrin epävakainen, että päätimme suosiolla jättää Kuurinkynnäs ja Kaliningrad väliin. Viisumit olivat kunnossa, mutta ehkä joskus toiste.

Niinpä lähdimme itää kohden. Pieniä, keltaisia teitä ja joskus meidän kartassamme ei kyseisiä teitä ollut lainkaan. Matkalla poikkesimme kaupassa Pagegiaissa. Samalla valuuttavarantomme täydentyi marketin ovipielessä olleesta automaatista. Ostoksemme, jotka piti kärrätä Telluskaan kärryillä, maksoivat 27 euroa.

Matka jatkui ja navigaattorin Typykän ja MunRakkaan välillä oli jatkuvia ongelmia. Ja minä siinä välissä! Päädyimme välillä Typykän ohjaamana soratielle, jolloin ymmärsimme, mitä tarkoittaa U-käännös.

Lopulta päädyimme, välillä todella rankassa sateessa, E67-tielle eli Via Balticalle. Ja arvaatteko mitä? Polttoainemittarin valo paloi ja viisari oli loppuvaiheessa alimmalla punaisella viivalla. Yksi laiton
U-käännös oli pakko tehdä, koska tien toisella puolella hinta oli kohillaan. Nuuka mikä nuuka! Niinpä päädyimme asemalle, jossa myytiin vain dieseliä. Hinta 1.110 litra. Vain 85 litraa meni tankkiin eli ei vielä lähelläkään loppua.

’On The Road Again’ ja vaihdoimme Puolan puolelle. Tie on mutkainen ja monin paikoin on 60 km:n nopeusrajoituksia. Parissa paikassa nopeusrajoituksen päättyminen on selvästi merkitty. Niinpä minä painamaan kaasua ja vauhti yhdeksäänkymppiin, kunnes edessäni oli ’peltipoliisi’, joka
’vilkutti silmää’. Ilmeisesti se on jonkinlainen sakkoansa ensikertalaisille, sillä rekat näyttivät tietävän, miten toimia.

Suwalkista käännyimme länteen kohti Olsztyniä. Upeita maalaismaisemia ja tien yli kaartuvia puita. Välillä ajoimme kuin tunnelissa. Saavuimme antamieni koordinaattien mukaisesti Camping Borowoon, Gizyckossa. Kellonsoitoista huolimatta kukaan ei ilmestynyt paikalle, joten päätimme
lopulta etsiä toisen camping-alueen. Siksi valikoitui Camp Park Sonata.

Loppumatkalla meillä oli ilo jälleen olla täkäläisten, poliisien tutkattavana, tällä kertaa ihan eläviä kumpikin. Viimeiset kilometrit määränpäähän olivat surkeita. Lopulta päädyimme pihalle, jossa oli jonkinlaista elämää. Varttuneempi herra otti meidät vastaan. Peri maksun, kymmenen euroa.
Olemme nyt ihan kivassa paikassa, josta voi hyvällä syyllä sanoa, että ei missään. Vessat ja suihkut ovat noin 300 metrin päässä. Siksipä nurmikko saattaa saada ensi yönä lannoitetta. Kastelua se ei kaipaa, sadetta on tullut täälläkin riittävästi.

Harsz, Puola, 4.10.2019

Kukkula on saanut alkunsa 1800-luvulla, jolloin Venäjän sortotoimia vastaan kapinoineita surmattiin joukoittain. Omaiset ryhtyivät pystyttämään muistoristejä juuri tähän. Sata vuotta sitten ristejä oli n. 200, mutta määrä kasvoi sitten nopeasti, kun Liettua jälleen joutui idästä tulleen valtaajan uhriksi. Pariin otteeseen (1961, 1975) miehittäjät kävivät puskutraktoreilla hävittämässä ristimetsän, mutta pian se oli jälleen pystyssä. Vuonna 1990 ristejä oli jo 40.000, ja nyt määrän arvellaan olevan n. 200.000.

Ja matka jatkui, nyt länttä, Klaipedaa kohti. MunRakas luki matkaoppaasta (Autoliitto: Autolla Baltiaan ja Koillis-Puolaan) tarinoita eri nähtävyyksistä, joista kohteeksemme valikoitui Kylmän sodan museo Zemaitijan kansallispuistossa, hieman pohjoiseen Plungesta. Teimme ensin turhan
harharetken ’maaseudulle’, kunnes päädyimme oikealle tielle. Loppumatka kohteeseen oli suorastaan hermoja raastava, niin huonossa kunnossa tie oli.

Perillä meitä odotti kylmän sodan aikainen ’muistomerkki’. Neljä ohjussiiloa, joista kolmeen Neuvostoliitto oli sijoittanut ydinkärjin varustetut ohjukset, jotka oli tähdätty Länsi-Saksaan. Ohjukset odottivat täällä siiloissaan 25 vuotta (1962–1987) laukaisukäskyä, jota onneksi ei
kuulunut. Jotenkin kylmän sodan todellisuus, jota itse asiassa emme tienneet, palasi mieliimme. Vilun tunne oli väistämätön.

Itse maanalaisessa museossa oli hyvin todenmukaisia ihmisnukkeja erilaisissa tilanteissa. Siellä oli myös kattava katsaus erilaisista kriiseistä Kylmän sodan ajalta. Kuuban kriisi oli varsin
seikkaperäisesti dokumentoitu. Valitettavasti sade alkoi juuri kun pääsimme paikalle, joten ’ulkoinen’ tutustuminen jäi vähille.

Sitten kohti Palangaa, jossa olisi ollut paljonkin nähtävää, mutta sateesta ja aikataulullisista syistä johtuen ne piti jättää väliin. Olin antanut navigaattorillemme osoitteeksi Mariu gatve 7, Klaipeda. Loppumatkasta oli liikenneympyröitä ja liikenne puuroutui. Lopulta olimme em. osoitteessa,
mutta ei siinä mitään leirintäaluetta ollut. Olimme satamassa.

Mietintämyssy päähän ja navigaattorin sekä leirintäalueoppaan kanssa seurustelemaan. Vihdoin valkeni. Katuosoite oli oikea, mutta paikkakunta väärä. Silute – Vente ja sinne. Niinpä jatkoimme
matkaa. Tiet pienenivät ja kunto huononi. Loppumatkalla eteemme ilmestyi kaksi saksalaista ns. matkailuautoa polkupyörät persuksissa, joten tiesimme olevamme oikealla tiellä. Vihdoin päädyimme Venteen ja Ventaine-nimiselle leirintäalueelle. Upea paikka. Vastarannalla Kuurinkynnäs. Sitä kautta pitäisi matkan jatkua.

Vente, Liettua, 3.10.2019

Lokakuun ensimmäinen päivä valkeni aurinkoisena, mutta tuulisena. Ruska Konsessa ja matkan varrella oli värikylläinen, selvästi meidän kotoista ruskaamme näyttävämpi. Tuuli riepotteli puuskittain niin, että kaksin käsin
piti pitää ratista kiinni. Enpä ole moista tuulta kokenut sen jälkeen, kun talvella 2001 palasin Keski-Euroopasta Tanskan kautta kotiin.

Jo lähtiessämme Pärnusta, polttoainemittarin varoitusvalo paloi. Luotin kuitenkin siihen, että kyllä polttoaine Latvian puolelle riittää. Matkalla mittarin neula alkoi uhkaavasti painua pohjaan. Epähuomiossa ajoin vielä viimeisen Viron puolella olevan huoltoaseman ohi. Seurasivat piinalliset
hetket. Päätäkin alkoi särkeä. Viimein saavuimme Latvian puolelle ja päivittelimme, kuinka olimme unohtaneet Nesteen huoltamon heti rajan pinnassa, Ainazissa. 90 litran tankkiin meni 89 litraa ja jos täyteen olisi tankattu, muutama desi olisi varmasti mennyt vielä lisää. Tätä on koettu ennenkin, eikä
mitään näköjään ole opittu.

Ainazissa on myös muutama alkoholiliike. Super Alko on niistä suosituin. Valinnanvaraa on ’pilvin pimein’, eikä rajoitu pelkkiin alkoholipitoisiin juomiin. Olemme aiemminkin paikassa poikenneet, eikä nytkään mikään ollut muuttunut. Suomalainen turistibussi, muutama suomalainen
henkilöauto ja hevoskuljetusajoneuvo. Loput olivatkin sitten virolaisia. Hintataso on noin kolmannes meidän Alkomme hinnoista. Meillä on kuitenkin edessämme vielä halvempia viinimaita, joten tällä kertaa ostokset jäivät vähäisiksi.

Matka jatkui tuttua, moneen kertaan ajettua, tasaista tietä kohti Riikaa. Meri on lähellä ja siellä, missä sen näimme, aallot olivat melkoiset. Riikan me tälläkin kertaa kiersimme pitkin voimalapatoa kulkevaa E67 – tietä pitkin. Kun emme tällä kertaa ajaneetkaan kohti Kaunasia, tien kunto
heikkeni heti kun poikkesimme Via Balticalta. Kaahareita riitti jatkuvasti, tiukkojakin tilanteita nähtiin.

Käännyimme etelään Riikasta johtavalle A8 – tielle. Aluksi pätkä moottoritietä, sen jälkeen hyväkuntoista tavanomaista maantietä. Jelgavan jälkeen alkoivat pitkät suorat. Kymmeniä kilometrejä yhtäjaksoisia suoria. Automaattiohjaus olisi ollut ’kova sana’ tällä kohtaa. Saavuimme Liettuaan, missä pitkät suorat edelleen jatkuivat.

Päämäärämme tälle päivälle oli leirintäalue Siauliaissa. MunRakas luki meidän matkaoppaastamme, että kaupungissa asuu yli 100.000 asukasta. Me tosin kiersimme sen ja tulimme ikään kuin takakautta kaupungin laitamille. Leirintäalueen portti oli auki, siitä siis sisään. Ketään ei ’mailla halmeilla’. Paikoitimme Telluskamme ruskan värjäämien puiden alle ja pistimme piuhat kiinni. Hetken kuluttua naishenkilö ilmestyi paikalle rahastamaan. Alueen palvelut olivat OK eikä hintatasokaan ’päätä huimannut’.

Illan jo käännyttyä pimeän puolelle, paikalle saapui toinenkin autokunta virolaisilla rekkareilla. Selvää suomen kieltä Sirpa ja Jukka kuitenkin puhuivat. Kertoivat asuvansa Pärnussa. Istuimme iltaa ja tulimme tutuiksi. Mualimalla suomalaisuus on suositus, etenkin yllättävissä tapaamisissa.

Vente, Liettua, 3.10.2019

’Ehkä syksyllä uusia blogeja, uuden otsikon alla’.
Tämäntyyppinen maininta oli viimeisessä blogissani blogisarjassa Matkalla Milanoon. Jotkut teistä ovat olleet tietoisia, että ’matka jatkuu’, olletikin, kun MunRakas siirtyi seurakseni sille puolelle, että työvelvoitetta ei ole, mutta palkan maksu jatkuu. Tosin palkan maksaa jokin eläkefirma.

No, se syksy on tässä ja nyt, ja me olemme muuttolintuina matkalla etelään. Ei paljon puuttunut, ettemmekö olisi tälläkin kertaa lähteneet ’lentävällä lähdöllä’. Ritvan ’läksiäiset’ eli työnantajan valmennuspäivä aiheutti kuitenkin sen, että vasta yöunet nukuttuamme käänsimme Telluskan keulan kohti etelää.

’Katraan’ eli lasten tapaaminen oli meille tärkeä lähtörituaali. Niinpä ajoimme Jyväskylän kautta Tampereelle, josta varsinainen seikkailumme alkoi.

Maanantaiaamu, syyskuun viimeinen päivä, oli sateinen ja sumuinen. MunRakas nukkui vielä, kun ajelin Helsinskiä kohti. Ensin liikenne tuntui ’melkoiselta’, kunnes muistot Keski-Euroopan liikenteestä nostivat hymyn huulille. ’Lasten leikkiä’, sanoin ajatuksissani itselleni. Vain kääntyminen
motarilta kehä kolmoselle aiheutti pientä ruuhkautumista.

Vuosaaren satama on meidän lempparimme. Ei kaupungin läpi ajoa, ja kaikki toimii. Meitä karavaanareita oli muitakin matkalla lahden toiselle puolelle. Eckerö Linen Finbo Cargo on sopivan kokoinen rahtialus. Palvelut ovat rajalliset, mutta riittävät vajaan kolmen tunnin matkalle. Söimme
kotiruokatyyppisen lounaan, mutta pääosin viihdyimme keulassa sijaitsevassa baarissa. Sieltä oli upeat näkymät menosuuntaan.

Laiva rantautui Muugaan, Tallinnan itäpuolella sijaitsevaan satamaan. Kuin ’köyhän talon porsaat’ ajelimme jonossa ulosmenoportille. Siellä kamerat kuvasivat Telluskan rekisterinumeron ja kun se täsmäsi annettuihin tietoihin, puomi nousi. Muutaman mutkan jälkeen olimme Tallinnaan idästä
johtavalla moottoritiellä.

Ajatuksemme oli poiketa Tallinnasta Pärnuun johtavan maantien varrella sijaitsevaan, meille jo tuttuun Rimiin (supermarket). Siksi emme uskoneet navigaattorin ohjeita kääntyä Tallinnan ohitse johtavalle kehätielle. Pienen seikkailun jälkeen olimme kuitenkin sillä tiellä. Matkalla oli tietyön pätkä, mikä yhdistettynä sateeseen aiheutti sen, että meidän niin puhdas Telluska ei enää olekaan niin puhdas.

Matkalla Pärnuun oli toinenkin tietyön pätkä, mutta lyhyt sekin. Koska ostokset jäivät matkalla tekemättä, piti meidän Pärnussa etsiä sopiva marketti. Pienen etsiskelyn jälkeen sellainen löytyi, Rimi sekin. Vaikka kokemamme Rimit ovat verrattavissa meidän Prismoihimme tai Citymarketeihin, on niiden järjestys täysin sama. Niinpä meille ei tuottanut mitään vaikeuksia löytää tarvitsemamme.

Se, mikä meitä osaltaan houkuttaa Eurooppaan, on hintataso. Hyvän mielen saa siitäkin, kun huomaa, että kyseiset ostokset olisivat maksaneet meillä kotoSuomessa niin ja niin paljon enemmän. Rimin lasku oli 43 euroa. Varovaisesti arvioiden vastaavat ostokset Suomessa olisivat maksaneet vähintään kaksinkertaisen hinnan. Kaiken lisäksi meillä kotimaassa näitä ostoksia ei
olisi voinut ostaa samasta kaupasta.

Matka kauppakeskuksesta Konseen oli lyhyt ja tuttu. Laskujemme mukaan paikalla oli kuusi autokuntaa, joista neljä suomalaista. Ei siis varsinaista tungosta. Muut suomalaiset olivat joko käymäseltään Pärnussa tai palaamassa Keski-Euroopasta. Vain me olimme muuttolintuina matkaamassa etelään.

Vente, Liettua, 3.10.2019