Kreeta 2023

Yritän tuoreeltaan aikaansaada yhteenvetoa lähes viiden viikon matkastamme Kreetalle. Mitä jäi käteen, mitä sydämeen? Käteen jäi
helvetillinen määrä oliiviöljyä. Samalla hinnalla ja jopa halvemmalla sitä olisi saanut meidän lähikaupastamme. Mutta kun se kuulemma ei ole Kreetalta, se piti tuoda tullessamme.

Näillä luilla olennaista on enää se, mitä tuntee, mitä kokee. Tämän reissun olennaisin kokemus oli yhteisöllisyys. Sen olen jo aiemmassakin blogissani todennut. Muistan suurella lämmöllä häntä, varttuneella iällä olevaa naista (tyttäreni Jenny sanoisi, että vanha rouva), joka lähetti minulle ohi kulkiessaan lentosuukon. Ei meillä Suomessa sellaista tapahdu. Siihen me olemme aivan liian jäykkiä.

Muistan ne kadulla käydyt kovaääniset keskustelut. Valitettavasti emme ymmärtäneet, mistä keskusteluissa oli kysymys. Muistan ne parturimme Manoliksen ja Johannan sekä toisen Manoliksen joka-aamuiset huiskutukset. Muistan kahden varttuneessa iässä olleen herrasmiehen (jälleen Jenny sanoisi, että papparaisen) tarinat, joista niistäkään mitään emme
ymmärtäneet. Niistä muodostui yhteisöllisyyden kokemus. Me olimme osa sitä yhteisöä.

Oli meillä ns. suomalainenkin yhteisö. Eka viikolla Siru ja Leena, sittemmin Kirsti ja Pirkko ja muutama muukin, joiden nimet eivät jääneet mieleemme. Mutta ennen kaikkea meillä oli tietysti rakas Johanna, joka toimi tulkkinamme ja jolta saatoimme aina kysyä kaikenlaista. Kylän sukulaisuus- ja parisuhteet tulivat meille selviksi.

Säät suosivat meitä. Alimmillaan yöllä lämpötila käväisi vajaassa 17 asteessa, päivisin oli mittarimme mukaan runsaat 30 astetta, mutta ehkä aurinko sekoitti mittariamme, vaikka anturi olikin varjossa. Iltapäivällä oli aivan liian kuumaa olla terassillamme. Parhaat hetket olivat aamusta puolipäivään saakka ja illalla viidestä seitsemään.

Myös hyvä ruoka on olennainen osa kreetalaista kulttuuria. Söimme hyvin ja edullisesti, sillä yksi annos riitti mainiosti meille kahdelle. Silloin tällöin kuittasimme lounaan hunajalla makeutetulla teellä ja paahtoleivällä. Päättelimme, että lämpötilan takia meidän ruokahalumme puolittui.

Miltei joka ilta katselimme jonkin elokuvan läppäriltä eli Elisa Viihteeltä. Aiemmin tallennettuja ja myös siellä ollessamme tallennettuja. Meillä oli käytössämme WiFi, joten ei mitään ongelmia sen
paremmin yhteyksien kuin kustannusten kanssa. Luonnollisesti ekana katsoimme Kapteeni Corellin mandoliinin ja Navaronen tykit. Samoin katsoimme Mamma Mian.

Huoneistomme vuokranantaja oli The 3 Brothers. Emme me käsittääksemme koskaan tavanneet yhtäkään näistä veljeksistä, lienevätkö edes todellisia. Meille vuokraisäntiemme kasvot antoi Poppy, jonka suhdetta itse vuokranantajaamme emme tulleet tietämään. Hänen veljensä oli vaimoineen käymässä, kun tulimme. He asuvat Melbournessa Australiassa. Heidän kertomansa mukaan Melbournessa on yksi suurimmista ulkomaisista kreikkalaisyhteisöistä.

Huoneistomme oli pieni. Yksi huone ja vessa. Meille riittävä. Parasta oli se kadun varrella oleva terassi. Se antoi meille kaikki ne mahdollisuudet tutustua paikalliseen elämään. Jos sitä ei olisi ollut, meiltä olisi jäänyt paljon näkemättä ja kokematta. Lähtiessämme totesimme, että
rantalomakohteet ja isot hotellit on nyt taputeltu. Tämä oli meidän näköistämme elämää.

Pomeranssi by Iisalmi, 29.10.2023

Ei aina kotimatka ole se pahin matka, joskus se on paras matka. Tällä kertaa se ei sitä ollut, koska tiesimme sään koto-Suomessa ja
Iisalmessa. Lähdimme Kreetan kesästä ja meidän piti palata aikaiseen Suomen talveen.

Taksi tuli, silloin kun oli tilattu. Raskaat laukut kyytiin ja kohti lentoasemaa. Ajatukset myllersivät niissä kokemuksissa, joita saimme
miltei viiden viikon aikana. Ystäviemme on turha kysyä, mitä teitte. Me emme tehneet mitään, me vaan nautimme elämästä.

Me olemme ainoan kerran joutuneet maksamaan ylipainomaksua raskaista laukuista nimenomaan Hanian kentällä. MunRakkaani laukun tuntien pelkäsin samaa kokemusta tälläkin kertaa. Pääsimme viimein drop in tiskille. Ystävällinen nuori nainen kysyi, kumman laukku? Otin
vastuun itselleni. Vaaka näytti 25,6 kiloa. Hikikarpalot valuivat ohimoillani. Laukkuun laitettiin kyltti HEAVY.

Sitten minun laukkuni. Paino 17,9 kiloa. Ei helvetillisiä meikkipusseja, vaikka oliiviöljypulloja olikin pilvin pimein. Laukkujemme yhteispaino oli alle 46 kiloa, joten matka jatkui. Loistavaa palvelua. Erinomaista toimintaa.

Tällä kertaa meidät oli erotettu lennolla toisistamme. Minun paikkani oli 2A ja MunRakkaani 24E. Sain vieruskavereikseni pariskunnan Seattlesta, USA:sta. Mielenkiintoista keskustelua minunkin vajavaisella englannillani. Olennaista oli se, että he olivat tulleet Kreetalle Helsingin kautta ja samaa reittiä myös palasivat Seattleen. Finnairin lennoilla. Jotakin Finnair tekee oikein.

Lento oli minun ensimmäinen ns. kuiva lento. En tiedä nukuinko onneni ohitse, mutta havainnut. Saatoin hetken torkahtaa, mutta kyllä mielestäni tarjoiluvaunun olisi hieman useammin pitänyt kulkea. Palvelussa ei muutoin ollut vikaa. Kun saavuimme kentälle, ystävällinen lentoemo tuli luokseni ja kertoi, että laukkuni on rivillä kuusi. Hän haki sen. Hienoa palvelua.

Lentomme oli hieman etuajassa, joten meillä ei ollut akuuttia kiirettä Tikkurilaan. Junalle. MunRakkaani tupakin jälkeen läksimme kuitenkin lentoaseman juna-asemalle. Olimme hyvissä ajoissa Tikkurilassa. Oluet ja viini siinä ehdittiin hyvinkin nauttia. Vastapäätämme istui nuori
herrasmies, joka oli tulossa työmatkalta Tanskasta. Mahtava keskustelu.

Helvetin raskaiden laukkujen kanssa junaan. Sanoin MunRakkaalle, että nämä laukut vielä tappavat minut. Kaiken lisäksi vielä junan vaihto Kouvolassa. Sillä kohtaa alkoi huumorintaju olla totaalisesti kateissa. Ennen Kouvolaa ehdimme kuitenkin syödä ns. kotiinpaluuaterian, lihapullat
perunamuusilla. Tullaanpa mistä tahansa, se on se kotiinpaluurituaali.

Ilta pimeni, ennen kuin huomasimme. Maisemat hävisivät näköpiiristä. Jokunen valo asemilla ja lähellä kulkevilla teillä. Reilun viiden tunnin junamatkan jälkeen lähestyimme Iisalmea. Taksin olimme tilanneet jo aiemmin. Pari astetta pakkasta – ei paha. Pimeyden takia emme saaneet mitään käsitystä ympäröivästä maisemasta. Ystävällinen, ilmeisen ukrainalainen pariskunta auttoi laukkumme ulos junasta.

Oli ihana astua kotiovesta sisään. Home sweet home. Niin väsyneitä olimme, että ei puhettakaan laukkujen purkamisesta. Olimme matkanneet yli 13 tuntia. Otimme lasin viiniä, kävimme suihkussa ja sitten – silmä kiinni.

Pomeranssi, by Iisalmi, 28.10.2023

PS. Kuvituksena meidän Tiikerikissamme. Ehkä tuo kuva ja kissamme ilme kertovat kaiken.

Torstaina, lähtöpäiväämme edeltävänä päivänä, istuimme tyypilliseen tapaan terassillamme. Aurinko oli mennyt vastapäisen talon taakse ja lämpötila oli ihanteellinen. Yhtäkkiä kadulle, eteemme, pysäköi mopo. Kun kuljettaja otti kypärän päästään, sieltä paljastui meidän rakas Dimitris. Lämpimät kosketukset. Suuri riemu. Vuori oli tullut Muhammedin luo.

Kysyimme Despinan, hänen vaimonsa vointia. Despinahan oli ollut sydänoperaatiossa ja pitkään sairaalassa. Tarkistuskäyntejä Ateenassa. Ei mitään huolestuttavaa. Kysyimme myös, miksi Horiatiko oli jo sunnuntaina suljettu. Grillimestari sairastui, oli Dimitriksen vastaus. Jos joku ihmettelee titteliä grillimestari, niin hän on henkilö, joka valmistaa tuntikausia alhaisella lämmöllä lammasta, mahdollisesti muutakin liharuokaa. Tekisi mieleni sanoa, että sikäläisittäin tärkein kokki.

Lyhyen keskustelutuokion jälkeen tuli aika sanoa hyvästit. ’Nähdään viimeistään ensi vuonna’. Kypärä päähän ja menoksi. Jälkeenpäin vasta heräsi kysymys, mistä Dimitris tiesi, missä asumme. Olemme tehneet arvailuja. Taksikuski vai laaja ystäväpiiri. Vastausta ei ole. Muttia ja kysymysmerkkejä on enemmän kuin ’laki sallii’.

Mistä meidät tunnistaa? Poliisitutkinta olisi tässä asiassa paikallaan. Kaikki epäillyt riviin ja syyllinen esiin. Tulee mieleen, että voimmeko enää mennä Haniaan, kun kuka tahansa meidät löytää. Tosin, Dimitris ei ole kuka tahansa. Rakas ystävä. Upeaa, että hän löysi meidät ja halusi tavata.

Viimeisen illan suurin tuska syntyy laukkujen pakkaamisesta. Tällä kertaa tuo tuska oli poikkeuksellisen suuri. MunRakas oli päättänyt kuskata jumalattoman määrän oliiviöljyä ja kaiken lisäksi lasipulloissa. Kaikkea muutakin koto-Suomeen. Kun pakkaamisen vastuu luonnollisesti lankeaa minulle, siinä sitten istuin sängyn laidalla ja kiroilin.

Pikkuhiljaa tavarat asettuivat paikoilleen. Lähtemisen tuskaan liittyi vielä painorajoitusten tuska. Täytyy rehellisesti sanoa, että … otti päähän. MunRakkaani meikkipussit ovat se suurin painolasti, joka laukkuun laitetaan. Näkemykseni ja kokemukseni perusteella niissä pusseissa on 90 % aivan turhaa tavaraa. Sellaista, jota ei reissulla käytetä. Ensi kerralla hänen meikkipussinsa jäävät kotiin, sen olen jo päättänyt. Ne painavat reissusta riippuen 3–5 kiloa.

Läksimme viimeisen illan kunniaksi Woodstockiin. Meidän suosikkiravintolaamme. Pitkään kokemukseemme perustuen katkarapupasta puokkiin. Silti siitä jäi osa
syömättä. Vielä koto-Suomessakin sormeni tuoksuvat katkaravuille, niin paljon
niitä tuli syötyä. Ja kolesterolit hyrräävät.

Viimeinen ilta on aina se vihonviimeisin ilta. Vaikka kotia on kiva palata, mutta siitä yhteisöstä luopuminen teki todella kipeää. Meidän Poppy kertoi, että Tiikerikissamme tulee meitä ikävöimään, mutta että hän huolehtii. Se tuntui hyvältä. Tyypilliseen tapaan minun oli vaikea saada unta. Sen sijaan MunRakas kuorsasi kuin pikku possu. Helppoahan se on, kun ei tarvitse kantaa vastuuta.

Pomeranssi, by Iisalmi, 28.10.2023

Johannan myötävaikutuksella sovimme ns. vastaanottoajan. Käytiin alustavasti läpi, leikataanko kurkku poikki vai mitä tehdään. En halunnut, että parta kokonaan katoaa. Halusin vain, että rakkaan ystäväni Karin lailla minulla olisi hyvän näköinen parta. Nyt se on, mutta siihen myöhemmin.

Sovittuna ajankohtana odottelimme hetken aikaa parturimme eteisessä. Meille hyvin tuttu pappa kertoili kaikenlaista, josta emme mitään ymmärtäneet. Sen ymmärsimme, että parturini oli mennyt joillekin asioille ja palaa sitten kun on palatakseen. Näin täällä tämä elämä toimii.

Kun parturimme saapui, saapui myös rakas ystävämme Johanna. Hänen välityksellään selitin, mitä haluan. Ei parta pois, vaan siistiminen ja rajaaminen. Suhtauduin vielä tuolloin parturiimme epäluuloisesti. Otettiin muutama valokuva ennen kurkun katkaisua, sillä pöydällä oli partaveitsi.

Kun parturini ryhtyi työhön, jokaisesta liikkeestä näki ja koki, että hän on ammattilainen. Ei turhaa liikettä. Ensin katosivat pitkäksi venyneet hiukset, sitten käytiin partaan käsiksi. Parran katkonta tapahtui vaiheittain. Ensin hiustenleikkaajalla, sitten kurkunleikkaajalla (partaveitsellä). Kyllä minä kotonakin silloin, kun parta on pitkä, aloitan leikkuun parranajokoneen rajaajalla.

Olin jo melkein nousemassa ylös ja maksamassa, kun hän komensi minut alas. Sitten alkoi kurkun katkaisu. Viikset, alahuuli ja kaikki ylimääräinen leuan alta, Partaveitsellä. Taitavasti. Tajusin viimeistään silloin, kuinka helvetinmoinen ammattilainen hän on.

Parturini ei puhu englantia. Niinpä laskua kysyessäni hän haki paperilapun ja kirjoitti siihen alekkain yhdeksän ja seitsemän. Siitä ymmärsin, että maksu kaikesta tästä oli yhteensä 16 euroa. Uskomatonta, mutta totta.

Mutta ei tarina tähän päättynyt. Parturini halusi ehdottomasti, että nyt mennään Johannan luo. Ja niin mentiin. Hänen ainoa kysymyksensä oli Johannalle, olenko minä tyytyväinen tulokseen. Vastasin, että enemmän kuin tyytyväinen. Hänen tavastaan käsitellä asiakasta jäi upea tunne.
Ehkä minä turistina olin erikoistapaus.

Oli upea kokemus, josta jäi hyvä mieli. Kyse ei ole pelkästään naurettavasta hinnasta vaan siitä kokonaisvaltaisesta kokemuksesta. Elämys, jollaisia haluaisin vielä kokea. Tänäänkin parturini kulki terassimme ohitse ja näytti partaani. Kerroin hänelle, että hyvin tehty. Ja peukalo pystyyn.

Täällä lähiössä me olemme osa yhteisöä. Ei pelkästään
asiakkaita, turisteja. Me tunnumme kuuluvan joukkoon ja se tunne on lämmin. Kun
täältä lähdemme kylmään Pohjolaan, me kaipaamme ennen kaikkea tätä tunnetta.
Yhteisöllisyyttä.

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka, 24.10.2023

Teimme hänelle oman ruokalautasen, mutta ei ruoka hänelle kelvannut. Sen sijaan hän suorastaan kerjäsi silittämistä. Kiersi jalkojemme ympäri puskien ja hännällä kutittaen. Silitysten jälkeen hän hetkeksi asettautui
kuin vahdiksi. Sitten taas silityksen tarve voitti ja samat rituaalit jalkojemme ympärillä.

Kyseinen kissa, jonka Tiikerikissaksi olemme nimenneet, on hyväkarvainen ja itsestään huolta pitävä. Yritän ottaa hänestä vielä valokuvan, kun hän seuraavan kerran terassillemme asettautuu. Noin tunnin hän kanssamme seurusteli ja sitten läksi. Ehkä hellyyden tarve tuli tyydytettyä.

Tästä hellyyden kokemuksesta jäi elämään kysymys, olemmeko me ihmisetkin kuin kissat, silitystä kaipaavia? Mietin sitä, miten lapsia silitellään, kun he ovat pieniä. Tietyssä iässä silittäminen loppuu, mutta miksi? Ehkä teini-iässä olevat eivät sitä halua. Eivät ainakaan vanhemmiltaan, koska se näyttää mamoilemiselta.

En muista enää tarkasti, miltä teini-iässä tuntui. Vanhempani estivät tyttöystäväsuhteet. Olen siitä vieläkin hiukan katkera. Toisaalta ehkä silläkin oli jokin tarkoitus.

Jossakin elämänvaiheessa minä havahduin siihen tosiasiaan, että silittäminen ei ole alkuseksiä, vaan hellyyden osoittamista. Erityisesti meille miehille silittäminen on vaikeaa. En muista koskaan saaneeni silitystä lapsuudenkodissani, mutta silti se on minuun sisäänrakennettu tunne.

Me silitämme kissaa, me rapsutamme koiraa, mutta miksi me niin usein unohdamme sen tärkeimmän, läheisimmän ihmisen. En suinkaan halua leimata ketään tässä asiassa. Toivottavasti useimmilla ovat silitysasiat kunnossa, mutta …

Kun ikää karttuu, alkaa palata juurilleen. Lapseksi. Kaipaa silitystä, kaipaa kosketusta, kuten meidän Tiikerikissamme. Kaipaa tunnetta, että olet hyväksytty, olet ennen kaikkea rakastettu. Hellyys välittyy koskettamisen kautta. Sen kestolla ei ole merkitystä. Pelkkä kosketus riittää.

Minun elämäni hellyttävin kosketus tapahtui 15. marraskuuta 1982. Silloin MunRakas laittoi kätensä kämmenselkä edellä kämmeneeni. Olen kuvannut sitä, että lintu laskeutui pesäänsä. Kesti 20 vuotta, että meidän elämämme lopulta kohtasivat. Ne kuitenkin kohtasivat.

Oletpa minkä ikäinen tahansa, kosketa, silitä läheisiäsi. Halaa heitä. Siten kerrot heille, kuinka tärkeitä he sinulle ovat. Rakkaita. Sanat eivät riitä kertomaan, kosketuksella välität tunnetta. Hellyyttä.

Myönnän olevani hellyyden apostoli. Kuten sata ja yksi kertaa olen todennut, rakkaus ei ole tunne vaan käsite, josta meillä jokaiselle on oma mielikuvansa. Hellyys sen sijaan on tunne, vihan vastakohta. Olen vuosien varrella kokenut molempia. Valitettavasti vihan tunnekin nousee jatkuvasti pintaan maailmantilanteen takia.

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka, 19.10.2023

Onneksemme vuoraemäntämme Poppy sattui olemaan paikalla. Hän kertoi, ettei ovi aukea ulkopuolelta, kun avain on sisäpuolella paikallaan. Ainoastaan lukkoseppä pystyy sen tekemään. Poppy kertoi, että hänellekin on pari kertaa käynyt samanlainen tilanne. Oli lauantai-ilta. Poppy yritti tavoitella lukkoseppää, siinä onnistumatta. Hän kertoi, että tarvittaessa hänellä on meille yösijaksi tyhjä huone. Olimme menossa Hanian vanhaan satamaan, jossa kuulemamme mukaan oli musiikki- ja tanssishow. Poppy suorastaan potkaisi meidät sinne ja kertoi, että hän
yrittää hoitaa ongelman.

Sekavin tai pitäisikö sanoa pelonsekaisin tuntein talsimme Hanian venetsialaiseen satamaan. Tapahtuma oli jo alkanut ja ns. katsomon istuinpaikat olivat varattuja. Väkeä oli pilvin pimein. Näimme paikallisen pontikka- eli rakipannun ja tiesimme, että maksuttomia maistiaisia oli
tarjolla. Istahdimme läheisen ravintolan pöytään. Totesimme myöhemmin, että hyvä ratkaisu, sillä musiikki oli niin voimakasta, että tuskin tärykalvomme olisivat sitä kestäneet lähietäisyydeltä.

Kuuntelimme ja katselimme esityksiä kaksi tuntia. Musiikki oli viululta kuulostavan soittimen johdattamaa. Koko tuon kaksituntisen ajan me emme kyenneet tekemään eroa kappaleiden välillä, niin saman kuuloisia ne olivat. Odotimme Mikis Theodorakisin musiikkia. Sitä ei tullut. Myös tanssiesitykset olivat samannäköisiä, toki yli 20 tanssiajan joukko sai aikaan näyttävän spektaakkelin. Olimme totaalisen pettyneitä.

Tilaisuus oli lisäksi suunnattu ennen kaikkea paikallisille, joka olikin selvänä enemmistönä. Kumpikaan juontajista ei sanallakaan puhunut kansainvälistä murretta. Meidän lisäksemme siellä oli toki aikamoinen joukko turisteja, mutta ei pilvin pimein. Ilmeisesti heillä oli tieto tilaisuuden luonteesta. Otimme lähtiessämme pienet rakimukit ja totesimme, että vedellä
ohennettua. Asian tarkistimme tänään.

Kävelimme pikkuhiljaa kotiamme kohti. Vastaan tuli erinäköisiä nuorisojoukkoja useitakin. On myönnettävä, että joissakin kohtaamisissa hiukan pelotti. Enemmän meitä kuitenkin huolestutti, missä on meidän seuraavan yön yösija.

Kun näimme, että huoneistomme ulkovalo palaa, tiesimme, että nukumme tutussa sängyssä. Poppy oli saanut aikaiseksi oven aukaisun. Myöhemmin kävi ilmi, että 35 eurolla. Oven pielessä olevassa numerolukitussa kaapissa oli kaksi avainta. Meidän avaimemme ja vara-avain. Huokaisimme helpotuksesta. Tämän päivän jännitykset ja pettymykset olivat nyt tässä. Näin jälkeenpäin ajatellen, jännityskin kuuluu elämään.

Kun keskustelimme Poppyn kanssa eilisillan esityksistä ja ennen kaikkea musiikista ja ihmettelimme, miksi mitään Mikis Theodorakista ei esitetty. Poppy kertoi, että musiikki ja tanssit olivat kreetalaisia. Mikis Theodorakisin musiikki on kuulemma kansainvälistä. Ei siis paikallista. Olisin silti halunnut kuulla buzukin johdattamana zorbaksen tai jonkun muun minulle
tyypillisen kreikkalaisen kappaleen. Niitä ei valitettavasti tullut, joten se siitä.

Jälleen kerran palautui mieleen se meidän perusajatuksemme. Älä luo odotuksia. Toinen vastaavanlainen periaatehan on, että pessimisti ei pety. Emme ole pessimistejä, joten se ei päde meihin. Olemme pääsääntöisesti tässä hetkessä eläviä realisteja.

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka, 15.10.2023

Toinen huomionarvoinen juttu ovat sähköasennukset. Meillä, siis koto-Suomessa, valot ovat päällä, kun nappulan yläosa on painettu sisään. Täällä tilanne on päinvastoin. Täällä nappulaa pääsääntöisesti painetaan alaosasta, jotta valot tai muut toiminnot saadaan syttymään. Tästä säännöstä on kaiken lisäksi vielä poikkeuksia.

Täällä lämmin vesi tulee lähtökohtaisesti katolle asennetuista, aurinkopaneeleilla lämpiävistä säiliöistä – jos on aurinkoinen päivä. Jos ei, on myös sähköinen varajärjestelmä. Täkäläisen
lämminvesijärjestelmän heikkous on siinä, että joudumme valuttamaan vettä jopa yli
kymmenen litraa ennen kuin lämmin vesi alkaa tulla hanasta. Suoranaista veden tuhlausta, mutta täällä Haniassa puhtaasta vedestä ei ole puutetta.

Terassimme ohitse kävelee joka päivä herra, joka tavallisesti luotettavalta taholta saadun tiedon mukaan on runsaasti yli ysikymppinen. Askel ei ole pitkä, noin jalkaterän mitta, mutta mieli on virkeä. Aina ohitsemme kulkiessaan hänellä on meille asiaa, mutta paikallista murretta
taitamattomina, meidän vastauksemme jäävät kohteliaaseen nyökkäykseen ja hymyyn. Tosin tänään hän kertoi ymmärrettävästi, että oli kaatunut.

Vastaavanlaisia ohikulkijoita on täällä runsain mitoin. On toinenkin varttuneessa iässä oleva herrasmies, joka useamman kerran päivässä kulkee terassimme ohitse ja asiaa on meille aina pilvin pimein. Jälleen kerran, kohteliaat pään nyökytykset, ja ennen kaikkea hymy. Sitä ei saa koskaan unohtaa. Kädessään hänellä on rukousnauha. Jo kauan sitten opimme kunnioittamaan eri uskontojen erityispiirteitä.

En tiedä miksi, mutta ehkä kadun varressa olevan terassimme vuoksi meistä on tullut eräänlaisia paikallisia julkkiksia. Suurin osa ohikulkijoista tervehtii ja jopa jotkut toistuvasti autolla ohikulkevat töräyttävät meille torvea. Olemme yrittäneet miettiä, miksi näin tapahtuu.
Muuta selitystä emme ole löytäneet kuin positiivisen asenteen ja hymyn. Hymy ja kohteliaisuus eivät maksa mitään.

Se mitä olemme näillä kulmilla erityisesti ihailleet, on yhteisöllisyys. Tosin olemme kuulleet kateudestakin, mutta ilmeisesti sellainen on vain väliaikaista. Manoksen serkku vahtii kauppaa silloin kun Manos ja Johanna ovat poissa, ja jos vanhoilla rouvilla on raskaita kantamuksia, hän kantaa ne. Tiettävästi hän on' parturi.

On myönnettävä, että moni muukin asia tässä yhteisössä poikkeaa meidän yhteisöistämme. Täällä keskustellaan usein isolla äänellä. Kieltä taitamattomana voisi kuvitella, että kyseessä on riita. Siitä koskaan ei näköhavaintomme mukaan ole ollut kyse. Se on vain täkäläinen keskustelutapa. Jos osaisimme kieltä, tietäisimme lähes 100 metrin päästä, mistä keskustelussa
on kyse.

Menin eilen illalla maksamaan laskuamme kortilla Woodstockin, siis tutun rantaravintolan kassalle. Nähtyään Finnairin Mastercard korttini, tarjoilija kysyi: Arvaa, mistä olen kotoisin. Pudistin päätäni, jolloin hän vastasi, että Ukrainasta. Kertoi olleensa Kreetalla jo 25 vuotta. Totesin hänelle, että Ukraina on lähellä sydäntäni ja että olen ollut tuomassa sotapakolaisia Suomeen ja olen ollut viemässä avustustarvikkeita Ukrainaan. Hän taputti olalleni ja liikutus oli suuri meillä molemmilla.

Katsotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu …

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka, 13.10.2023

Meillä on vielä paljon näkemättä ja kokematta täällä Kreetalla. Pikkuhiljaa koetamme parsia aukkoja kiinni. Yksi näistä aukoista, pyhiinvaelluskohteista, oli Mikis Theodorakisin hautamuistomerkki. Kyseinen
herra on meille yhtä kuin kreikkalainen musiikki. Tiesimme, että muistomerkki
sijaitsee Hanian lähellä, mutta sitä emme tienneet, että niinkin lähellä, noin kuuden kilometrin päässä nykyisestä asuinpaikastamme. Pienen Galataksen kylän
hautausmaalla.

Bussikyyti olisi ollut liian monimutkainen ratkaisu, joten päädyimme taksiin. Tilasimme tutun taksin, jota käytimme 2019–2020 kymmeniä kertoja. Ei paikallinen, vaan Geranin kylästä. Parikymmentä kilometriä täältä länteen. Olimme kuitenkin menossa siihen suuntaan. Taksi vei meidät Galataksen hautausmaalle, jonne omin avuin tuskin olisimme löytäneet. Kumarsimme syvään Mikis Theodorakisille ja taksikuski otti meistä kuvan hautamuistomerkillä. Yksi aukko oli tullut täytettyä, yksi pyhiinvaellusmatka tehtyä.

Meille helposti muodostuu päähänpinttymiä, jotka on pakko toteuttaa. MunRakas on näiden päähänpinttymien mestari. Hän oli saanut päähänsä, että poikkeamme aiemmin tutuksi tulleessa Red Havanna rantaravintolassa. MunRakas ei kuitenkaan muistanut ravintolan nimeä, vaan pyysi taksin jättämään meidät Copakabanalle. No eihän se ollut lähelläkään päämääränä ollutta ravintolaa.

Sitten talsittiin pitkin rantahietikkoa. Kuten aiemmin kerrottua, tiesin, minne meidän piti mennä. Päästyämme melkoisen kävelymatkan jälkeen kyseisen ravintolan kohdalle, siis Red Havannan kohdalle, jouduimme toteamaan, että se oli joko mennyt konkurssiin tai muuten ennenaikaisesti lopettanut toimintansa. Emme jääneet etsimään vastausta, vaan siirryimme
lähimpään ravintolaan, jossa kävelystä kuivanutta kurkkua saattoi virkistää.

Dimitris, Despina ja Horiatiko. Se on sellainen kolmiyhteys, jota emme voi koskaan täällä ollessamme unohtaa. Meillä oli joka päivä tulomme jälkeen kysymyksenä, joko nyt mennään Horiatikoon. Todettakoon, että Horiatiko on suorastaan loistava ravintola Agia Marinan yläkylässä. Minä tutustuin siihen ensi kerran keväällä 1996. Sen jälkeen meillä on ollut yhteistä historiaa enemmän kuin laki sallii.

Olimme hieman aikaisessa, mutta Dimitris oli jo paikalla, kun saavuimme Horiatikoon. Lämmin kädenpuristus ja halaukset: Tervetuloa rakkaat ystävät. Saimme valita pöydän. Otimme nurkkapöydän. Hengitimme syvään. Tunsimme olevamme kuin kotonamme. Hetken kuluttua tapasimme myös Despinan, siis Dimitriksen vaimon. Kysyimme, kuinka monta kissaa ja kuinka
monta koiraa hänellä nyt on. Kissoja oli kuulemma enää yhdeksän, mutta koiria on edelleen
seitsemän. Kissat ovat vähentyneet luonnollisen poistuman eli ikääntymisen takia. Kolme vuotta sitten niitä oli 14. Myöhemmin kuulimme, että Despinalla oli ollut suuria ongelmia sydämensä kanssa.

Söimme hyvin ja joimme hyvin. Jotenkin käsittämätöntä on se, että laskun loppusumma on ollut jo vuosia 30 euroa ja hiukan päälle. Tyypilliseen tapaan laskun tilaamisen jälkeen tulee maksuttomia lisukkeita. Niin nytkin. Ouzoa ja jäätelöä. Dimitris tietää, että emme ole rakin ystäviä. Yhteinen potrettikuva jäi tällä kertaa ottamatta, mutta ensi kerralla.

Tilasimme jälleen saman tutun taksin. Auto ja kuskikin olivat samat kuin tullessamme. Tiesi, minne meidät piti kuskata. Täällä taksikyydin hinta on alle puolet koto-Suomen hinnoista. Dieselin hinta on alle kaksi euroa. Samaa luokkaa se on meillä Iisalmessakin, kun aletaan kilpailla. Muutoin se huitelee yli kahden euron.

Nyt mietitään, mitä sitten tehemmä …

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka, 9.10.2023

Matkaa kyseiseen paikkaan oli noin 312 metriä. Siitä alkoivat markkinat ja niitä riitti varovasti arvioiden toiset 312 metriä. Toripöytää toripöydän vieressä, kahta puolen katua. Paikat oli numeroitu. Huomasimme, että muutama paikka oli jäänyt täyttämättä.

Sellaista markkinatunnelmaa kuin täällä, ei voi koskaan kokea koto-Suomessa. Ei Iisalmessa, ei Kuopiossa, eikä edes kauppatorilla. Tunnelma on jotenkin läheisempi, välittömämpi, seurallisempi. Myös ostajakunnan rakenne on aivan muuta kuin meillä kotopuolessa. Turisteja on vielä tähänkin aikaan ihan riittävästi, mutta olennaiset ostajat ovat paikalliset, ikääntyneet
rouvashenkilöt perässä vedettävine kärryineen.

Myös se, mitä täällä markkinoilla on tarjolla, poikkeaa todella paljon meidän markkinakulttuuristamme. Vihanneksia laidasta laitaan. Silmiin pistävää on tomaattien runsas tarjonta. Tiedämme, että tomaatit ovat olennainen osa täkäläistä ruokakulttuuria. Eikä kyse ole mistä tahansa tomaateista, vaan sellaisista, joita MunRakaskin syö täällä nauttien, vaikka
kotona ei suostu tomaatteja syömään.

Pöydät notkuvat erilaisista vihanneksista ja hedelmistä. Kaikkia emme edes tunnistaneet. On tomaattien lisäksi porkkanaa, munakoisoa, kurpitsaa, kurkkua ja tällä kohtaa minun vihannestuntemukseni loppuu. On luumuja, viinirypäleitä, omenoita, avokadoja ja taas, tuntemukseni loppuu.

Kauppiaat ovat vieri vieressä. Ehkä kullakin on noin viiden metrin pätkä. Hinnat samoilla tuotteilla ovat käytännössä yhteneväiset. On makuasia, keneltä ostat. Paikalliset varmasti ymmärtävät myyjien myyntipuheita, mutta emme me. Me katsomme vain tyhmän näköisinä tuotteita.

Aluksi maistoimme paikallisia juustoja. Palatessa ostimme palan mielestämme parempaa juustoa. Sitten matka jatkui. Seuraavaksi olivat hunajamaistiaiset. Sitä seurasi pullon osto. Minä jo kävelin pitkälle, mutta MunRakas ’koplasi’ miltei kaikki myyntipisteet. Loppupäässä markkinoita alkoi ns. rihkamakauppa. Oli sukkaa, housua, rätei ja lumpui. Oli hieman
parempaakin tuliaista, joihin MunRakas lopulta sortui.

Koko markkinakujan läpikäytyämme meitä alkoi ahdistaa. Vaikka olimme hieman myöhäisellä aikataululla liikkeellä, kansaa oli tungokseen saakka. Paluumatkalla näimme rantapyyhkeiden kiinnitysklipsit tai isoiksi pyykkipojiksikin niitä voi kutsua. Silloin muistimme, mistä edelliset, jo
osittain särkyneet oli ostettu.

Huolimattoman lähdön vuoksi meiltä puuttui rantakassi. Pienen kädenväännön jälkeen pääsimme sopimukseen erään kangaskassin ostosta. Hinta tosin hirvitti – viisi euroa. Tarttui paluumatkalla toki muutakin mukaan. Hedelmiä ja porkkanoita. Toki myös aina niin ihania täytettyjä oliiveja, joita MunRakas ei voi sietää. Mutta viis siitä.

Meillä oli lopulta pussia ja nyssäkkää enemmän kuin laki sallii. Uusi rantakassimmekin painoi kuin synti tai moraalinen krapula. Kävelimme noin 256 metriä ja tulimme jälleen kotikuppilamme nurkille. Eihän siitä ohitse voinut kävellä. Piti yhet ottaa ja samalla seurustella parin kanarialinnun kanssa. Turha luulla, että juoksentelevat vapaana, olivat molemmat omissa häkeissään.

Kaiken tämän jälkeen on todettava, että täkäläiset markkinat ovat elämys. Sitä valitettavasti perinteiset rantalomailijat eivät pääse kokemaan. Ensi torstaina uudelleen markkinoille. Siihen saakka …

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka, 6.10.2023

PS. Yksi asia jäi vielä markkinoista mieleen. Tilli. Sellaista tiliä emme koskaan saa koto-Suomesta, mutta valitettavasti sitä ei kannata täältäkään kuskata.

Katselimme tuttuja maisemia, ihailimme jälleen pientä kirkkoa Kato Staloksessa. Vaikka luulin painaneeni pysäytysnappia, pääsimme ulos vasta seuraavalla pysäkillä. Tutut olivat paikat, ei suuria muutoksia. Kantakuppilamme Piazza oli muuttanut paikkaa, mutta emme nähneet tuttua isäntää, joten kävelimme rantaan. Siellä oli meidän tuttu rantapaikkamme, Sebastian’s.

Purasimme hiukan, minä hyvin tutun lohi-Brushettan. Tuulisen sään takia aurinkotuolit olivat maksuttomia. Silti rannalla oli väkeä niin, että hiukan piti aurinkotuolia etsiä. Löysimme sellaiset. Minä halusin pienet tirsat, joten siihen kumolleen. Tuulesta ja muista häiriötekijöistä johtuen ne
jäivät hyvin lyhyiksi.

Meillä oli tarkoitus vierailla vanhojen ystäviemme/tuttaviemme luona, mutta päätimme jättää vierailut nyt väliin. Kipasimme bussipysäkille ja kuinka ollakaan, tälläkin kertaa bussi tuli varsin nopsaan. Pientä erimielisyyttä jälleen siitä, oliko kyseessä linjabussi vai turistibussi. Kyllä se lopulta oli linjabussi. Rahastaja vain tuli autoon paria pysäkkiä ennen määränpäätä.

Jäimme tällä kertaa pois ennen päätepysäkkiä. Taas kerran riita siitä, olemmeko menossa oikeaan suuntaan. Kun MunRakaskin viimein tajusi, että suunta oli oikea, minä valistin häntä, että monissa asioissa voin olla ja olenkin väärässä, mutta suunta ei kuulu niihin.

Kurkkua kuivasi. Vaikka olimme jo kotikulmilla, poikkesimme lähikuppilaan. Kotiin oli matkaa jälkitarkistuksen mukaan 56 metriä. Tilasimme oluet. Meille tuotiin myös feta juuston kanssa paistettuja perunoita. Eivät maistuneet.

Paikan emäntä puhuu bassoakin matalammalta tasolta. Seurattuani hänen ketjutupakointiaan on helppo arvata siihen syy. Hampaitakin on vain muutama. Hetken kuluttua paikalle tuli oletettavasti hänen miehensä vetäen perässään ohutta letkua. Hänellä olivat niin sanotut viikset, eli tyypillisesti happea tarvitsevien apuvälineet. Voisimme hyvin kuvitella, että
molemmilla ovat samat syyt tilanteeseensa.

Pikkuhiljaa paikalle valui paikallisia ihmisiä. Muuan rouva toi emännälle ruokaa, liekö ollut vaikkapa hänen siskonsa. Käsityksemme mukaan täällä ei kuitenkaan tarvita lähisukulaisuutta, että autetaan toinen toisiaan. Tuli myös papparaisia meidän seuraksemme. Kaikki tervehtivät meitäkin kohteliaasti. Sellaista tunnelmaa, tunnetta, kuin koimme, emme koskaan pysty
kokemaan koto-Suomessa. Siihen me olemme aivan liian itsekeskeisiä ja sulkeutuneita.

Tunnelmaa, jonka koimme, on vaikeaa sanoin selittää. Ehkä lähinnä se tunne oli, että elämä on tässä ja nyt. Älä murehdi menneitä, älä huomisen huolia kanna, elä tässä ja nyt. Kun katsoimme pitkää letkua perässään vetävää herraa, kun kuuntelimme rouvan bassokurkkua, meille vahvistui tunne, että elämä on tässä ja nyt.

Me olemme jo vuosia ihmetelleet tuttaviamme, ystäviämme, jotka vuodesta toiseen matkustavat samaan paikkaan, mahdollisesti jopa samaan hotelliin. Se on toki heidän valintansa. Meille tärkeää on kokea uusia elämyksiä, tavata uusia ihmisiä. Kun mietimme aiempia lomamatkojamme rantahotelleissa, mikään niistä ei erotu toisistaan. Emme edes muista hotellien nimiä.

Me tulemme aina muistamaan nuo hetket paikallisten kanssa. Vaikka yhteistä kieltä ei ole, paikalliseen yhteisöllisyyteen mekin tunnemme hetkeksi päässeemme kiinni. Nautimme siitä ja muistamme sen.

Voit olla eri mieltä kanssamme, mutta pysy silti kanavalla ��

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka 5.10.2023

Olen pari vuotta sitten näiltä samoilta kulmilta julkaisemassani blogisarjassa kertonut, miten täällä pienimmät koululaiset
saatetaan kouluun. Isän, äidin tai isosiskon/veljen toimesta. Se on jotenkin
hellyttävä näky. Se mitä en aiemmin noteerannut, että nykyään täällä enemmistöllä lapsista ei ole reppu selässä vaan heillä on perässä vedettävä kärry, sellainen, jota myöhäisiälle ehtineet rouvat käyttävät koti-Suomessa kauppakassina. Tosin nämä ovat pienempiä. En tiedä mikä siihen on syynä. Onko se jonkinlainen muoti-ilmiö?

Vaikka Kreikan lipun värit ovat samat kuin Suomen lipun värit, eli sininen ja valkoinen, yleisin väri täällä on musta. Erityisesti kun puhutaan paikallisten vaatetuksesta. En ole nähnyt ainuttakaan varttunutta naista muuta kuin mustissa. Syitä tähän en tiedä, mutta yritän selvittää arvoituksen tämän vierailun yhteydessä. Toinen merkille pantava piirre on, että useimmat
varttuneet naiset kulkevat kävelykepin kanssa. Toisilla on siihen selvä syy, mutta näyttäisi siltä, että toisilla kävelykeppi on vain rekvisiitta.

Lähikulmilla kävi muutama päivä sitten Noutaja. Syitä emme tiedä, mutta ilmeisesti kyseessä ei ollut äkillinen tapahtuma. Lähiomaiset ja naapurusto kävivät vainajan hyvästelemässä. Naapuruston merkitys on täällä iso, paljon isompi kuin meillä Suomessa. Kaikki ovat pienellä alueella kaikkien kavereita, ystäviä. Kuolinilmoitus laitetaan perinteisesti sähkö- tai
puhelinpylvääseen. Hautaus tapahtuu parin päivän sisällä.

Kuten aiemmin kerroin, meillä on hyvin palveleva katutason partsi. Siitä on ihana seurata paikallista elämänmenoa, kuten edellä mainittuja tapahtumia. Vilkas liikenne haittaa ajoittain keskittymistä, mutta se on vain pieni häiriö. Ohikulkijat, kansallisuuden mukaan, tervehtivät omalla tavallaan. Perinteiset kansainväliset tervehdykset ovat tuttuja, mutta täällä paikallisten
kanssa tervehditään sanoilla: kalimera, kali, jasas, jassu ja vieläkin lyhyemmillä versioilla.

Ei meidän huoneistomme iso ole, mutta meille se on riittävä. Vessa, suihku ja keittonurkkaus. Ja ennen kaikkea parisänky. Siitä me emme koskaan tingi. Selityksiä löytyisi lukemattomia, mutta ehkä tärkein niistä on se, että joka hetki voit koskettaa toista. Toinen ei koskaan ole käden ulottumattomissa.

Yritän pikkuhiljaa parannella tautia, jonka nimi alkaa ärrällä. Ei siis koolla. Ikäviä tauteja molemmat. Ärrällä alkavan taudin syistä syntyy aina mielenkiintoinen pallottelu. Mitä söin, missä söin, miten muutoin hoidin hygieniani. Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. On vain elettävä taudin ehdoilla ja toivoen että perinteinen Imodium auttaisi. Näitä ärrällä alkavia tauteja olen aiemmin kerran, mahdollisesti kahdesti sairastanut. Ei paha noin 50 matkan aikana.

Meillä oli suunnitelmia tälle päivälle, mutta ne jäivät nyt toteutumatta. Ehkä huomenna, jos löydämme minulle pihkatapin. Onneksi meillä on tätä lomaa vielä runsaasti jäljellä, joten paniikkia ei tarvitse kokea. Elämme tilanteen mukaan. MunRakas ottaa parhaillaan aurinkoa Nea Horan rannalla, sen nautinnon hänelle toki suon. Itse katselen kaihoisasti vessan suuntaan.
Joko taas.

Kyllä tämä tästä. Palataan asiaan.

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka, 2.10.2023

PS. Täällä en ole nähnyt ketään ryntäilemässä, ikään kuin kiirehtien. Täällä astellaan verkkaisesti, tekisi mieli sanoa – arvokkaasti. Se on jotenkin rauhoittava ilmiö. Meidänkin askeleemme ovat lyhentyneet ja tahti harventunut. Onko meillä jonnekin kiire? Miksi meillä koti-Suomessa on aina kiire? Siksikö me tulemme tänne? Oppimaan kiireettömyyttä!!!

Se mikä tässä elämässä, siis meidän elämässämme, on parasta tai nautittavinta, on eläminen hetkessä, nauttiminen tästä hetkestä. Rakas ystävämme Johanna on loistava luomaan ainutlaatuisia hetkiä toisilleen täysin vieraiden ihmisten kanssa. Niin tälläkin kertaa.

Menimme tiistai-iltana Nea Horan rannalla sijaitsevaan kalaravintolaan. Vanhan kokemuksen perusteella luotimme siihen, että mitä Johanna meille pöytään tilaa, se on maistuvaa. Näin jälleen kerran tapahtui. Silmä söi enemmän kuin vatsa veti. Tutustuimme toisiimme. Yhteinen nimittäjä oli Johanna. Jotkut olivat toki entuudestaan toisilleen tuttuja. Seitsemän vaeltajaa eri puolilta Suomea.

Kävi ilmi, että meitä Tepsiläisiä oli paikalla neljä. Kukaan ei rohjennut ilmoittautua jonkun muun jääkiekkojoukkueen kannattajaksi, koska meillä Tepsiläisillä oli joka tapauksessa ehdoton enemmistö. Meidän lisäksemme Anneli ja Rauno Naantalista. Jääkiekkoa vähemmän seuraaville kerrottakoon, että TPS on turkulainen jääkiekkoseura.

Niin ikään paljastui, että pöydässä oli kolme lionia. Suomalaisittain Leijonaa, joka tässä kohtaa ei tarkoita horoskooppimerkkiä, vaan palvelujärjestöä. Pieniä yksityiskohtia, mutta jotenkin meitä välittömästi yhdistäviä. Tunnelma oli vapautunut. Sellainen, joka harvoin kyetään aikaansaamaan koto-Suomessa. Siellä me olemme liian varautuneita.

Pullo kiersi ringissä, mutta emme me irvistelleet. Se oli viinipullo, tai paremminkin karahvi, jonka kanssa seurustelimme. Toki seurustelimme myös uusien tuttaviemme kanssa. Johannaa lukuun ottamatta me emme heitä muita entuudestaan tunteneet. Mutta väliäkö sillä. Elämä on jatkuvaa
uusien asioiden opettelua ja uusiin ihmisiin tutustumista. Parhaiten viimeksi mainittu tapahtuu ulkomailla.

Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan, sanotaan Isossa Kirjassa. Näin kävi meillekin. 20 euroa kumpikin köyhtyneenä uutta kotoa kohden hieman horjuvin askelin. Kas kun täällä laskun maksamisen yhteydessä tulee pullollinen rakia ja kun isosta seurueesta on kyse, pulloja
saattaa tulla useampia. Kokemuksesta tiedän, että rakin alkoholipitoisuus voi olla ihan mitä tahansa. Jopa 90 %.

Kotiin päästiin ja kokemuksesta seuraava päivä toivuttiin. Torstaisin lähinurkilla on tietämämme mukaan markkinat. Koetimme päätellä paikallisten rouvashenkilöiden vetokärryjen suunnasta, missä ne tällä kertaa ovat. Harhailimme sinne ja tänne löytämättä markkinoita. Tulimme viimein tutulle kadulle (jonne MunRakkaalla ei ole yksin asiaa). Päädyimme viimein Hanian vanhaan
satamaan, joka on meille ikuinen ihastelun aihe.

Kävelimme lukemattoman ravintolan ohitse, kunnes yksi niistä kutsui puoleensa. Taisi muuten kitalakikin olla kuiva siinä vaiheessa. Istahdimme. Tilasimme oluet ja yhden kebab annoksen puokkiin. Lopulta osa siitäkin jäi vielä syömättä.

Kuuntelin, kuinka selkäni takana puhuttiin tuttua murretta, siis suomen kieltä. Kun ruumis oli ravittu, käänsin tuolini ympäri ja aloitin keskustelun, kuten pahaan tapaani kuuluu. Totesin jälleen kerran, että me olemme sekä iäkkäitä että kokeneita Kreetan kävijöitä. Tätäkään keskustelua ei olisi käyty koto-Suomessa. Siihen minunkaan rohkeuteni ei olisi riittänyt.

Suomalaisuus nousee ulkomailla jotenkin arvoon arvaamattomaan. Voimme olla siitä aidosti ylpeitä. Olemme tavanneet yllättäen suomalaisia kaukanakin kotomaasta. Kaukaisin paikka taitaa olla Japani ja muuan Nagasakin kaupunki. Turkulainen tuli kanssamme keskustelemaan. Oli sikäläisellä telakalla töissä. Täällä toiseen suomalaiseen törmääminen ei ole mikään ihme.
Voisi jopa sanoa, että suurempi ihme on olla törmäämättä toiseen suomalaiseen.

Tarina jatkuu, vaikka vauhti saattaa hieman hidastua. Pysykää silti kanavalla.

Petrof 14, Hania, Kreeta, Kreikka 1.10.2023

Palataanpa siihen, mihin jäimme. Portilla 25 luki, että AY1855 Hania klo 9.30. Reilun tunnin odotus oli edessä. Oluet odotusta lieventämään. Samoilla lipuilla automaatista sisään ja samoille paikoille koneeseen. Lentokone oli selvästi aiempaa uudempi, mutta samaa Airbus 321 mallia.

Odottelimme hetken ja kuvittelimme, että pian pääsemme ilmaan. Turha luulo. Koneen kapteeni ilmoitti, jotta valitettavasti Hanian kentän liikenteen takia joudumme odottamaan vielä puolitoista tuntia. Pakko sanoa, että hiukan hymyilytti. Minun kohdallani se tarkoittaa, että ns. V-käyrä alkoi olla tapissa. Tilanteen pelasti uskomaton matkustamohenkilökunta. He olivat kuin aurinkoinen tuulahdus sateisena aamupäivänä.

Halusin tietää, kuinka heistä tuli tämän poikkeuksellisen lennon henkilöstö. Upea lentoemo kertoi, että Finnairilla on varajärjestelmä tällaisten tilanteiden varalle. Hänen varallaoloaikansa oli alkanut klo 04, muutamien muiden klo 06. Sitä suuremmalla sydämellä arvostin heidän
aurinkoista palveluaan. Kuten myös koneen kapteenin upeaa toimintaa. Tiesimme missä ja miten mennään.

Meidän alkuperäinen lentomme läksi noin 5.45, kuten lippuun oli kirjoitettu. Meidän ’lopullinen’ lentomme läksi 10.45. Katsoin ajan tarkkaan kellosta koneen noustessa. Ei pelottanut. Tunne oli toivorikas ja odottava. Joko viimein.

Juomakärrystä tilasimme 2 + 2 + 2. Lentoemäntä naurahti tilauksellemme, ei määrän vaan jämptiyden takia. Halusin maksaa Finnairin pisteillä, joten koko homma meni uusiksi. Vieläpä siten, että pisteeni eivät riittäneet kaikkien ostosten maksamiseen. Pyysin anteeksi, että olen hankala asiakas. Lentoemäntä hymyili kauniisti ja totesi, että en lainkaan. Aloitimme matkamme kuohuviinillä. Muiden juomien laadun jätän itse kunkin arvattavaksi.

Aikataululliset muutokset aiheuttivat meille myös sellaisen ongelman, että jouduimme olemaan useamman kerran yhteydessä Haniaan. Olimme nimittäin tilanneet taksin lehtokentälle. Viimeinen viesti aikataulusta lähti lentokoneesta ilman että sain kuittausta viestin perille menosta.

Tutulle Hanian kentälle päästyämme MunRakas suorastaan juoksi ulos kessunpolttoon. Minulle jäi perinteisen tavan mukainen laukkujen nouto ja uloskanto. Meitä todellakin, kaikki aikataulumuutokset huomioon ottaen, odotti taksi ja naiskuljettaja MunRakkaani nimikyltillä varustettuna. Laukut kyytiin ja menox. Tuttu maisemareitti lentoasemalta Hanian kaupunkiin.

Taksimme pysähtyi osoitteeseen Petrof 14. Vastassa oli ystävällinen, varttuneessa iässä oleva rouva. Hän avasi meille tulevan kotimme oven ja neuvoi, miten mikäkin toimii. MunRakkaani iloksi meillä on aidattu terassi. Riittävän iso pienelle pöydälle ja parille tuolille. Ohikulkeva
autoliikenne tosin oli aika vilkas. Päätimme, että emme anna sen häiritä. Lämpötila oli + 33,5 astetta.

Minun vatsaani alkoi kurnia. MunRakas oli sen verran väsynyt, että ei halunnut lähteä syömään. Pyysi tuomaan jotakin. Kävelin läheiseen, entuudestaan tuttuun Woodstock – nimiseen ravintolaan. Katkarapuja, kuinkas muuten. Palasin MunRakkaani tilaamat wingsit paperikassissa ja kompastuin jalkakäytävällä olleeseen syvään koloon. Siinä sitten hetken ihmettelin istuallani maailman menoa. Ystävällistä apuakin oli tarjolla, mutta totesin heille, että selviän omin avuin. Kuten tein.

Tähän päättyi seikkailurikas tulopäivä. Mitä sitten seurasi, siitä seuraavassa blogissa.

Petrof 14, Hania, Kreeta 30.9.2023

Nykyään meillä on onneksi Jari ja Jenny, joiden luona Vantaalla voimme itsemme hetkeksi kumota. Veloituksetonta valkoviiniäkin on tässä hotellissa tarjolla. Kuljetuksetkin järjestyvät, joskus Jarin
taksilla, joskus maksullisilla kulkuneuvoilla. Paras hinta etsitään, vaikka aamutuimaan.

Kuten sanottua, iltapäivällinen junamatka Iisalmesta Helsinkiin oli miltei uutukainen kokemus. Siitä on siis vuosia, kun viimeksi läksimme iltapäivällä junalla Iisalmesta kohti Helsinkiä tarkoituksena lentää seuraavana aamuna jonnekin, tällä kertaa, Haniaan. Liekö johtunut aikataulullisista syistä, mutta lähtöpäivästä jäi tällä kertaa epämääräinen kuva. Sen me kuitenkin ehdimme huomata, että
kokemuksen myötä matkalaukkujen painorajoitukset ovat meille tarpeettomia. Enää emme tarvitse kaikkea sitä, mitä aiemmin muka tarvitsimme.

Lihapullat ja muusi. Sen olimme päättäneet jo ennen matkalle lähtöä tilata junassa. Matkaa vauhdittamaan olut ja valkkari. Juna on siitä mukava kulkuneuvo, että se tarjoaa liikkumismahdollisuuden. Toki myös ravintolavaunun palvelut. Palvelut ovat hyvät, mutta hieman hintavat.

Jari oli meitä vastassa Tikkurilassa ja hänen uudella sähköistetyllä Teslallaan siirryimme hetkelliseen lepopaikkaamme. Jenny oli, meidät tuntien, varannut meille valkkaria. Sitä hetken lipiteltiin, samalla kun Jenny selvitteli taksin hintaa. Väsy kuitenkin voitti ja menimme hetkeksi pötkölleen. Kun muutaman tunnin kuluttua heräsin, Jenny yhä selvitteli taksikyydin hintaa. Kyyti järjestyi ja kohtuullisella hinnalla.

Lentokentän lähtörutiinit sujuvat nykyään kokemuksella, jos ovat sujuakseen. Tällä kertaa toinen ruumaan menevä laukkumme ei suostunut menemään hihnalla eteenpäin. Kävi ilmi, että laukussa oli liikaa vanhoja tarroja. Ystävällisellä opastuksella löysimme paikan, josta viimein laukkumme jatkoi matkaa.

Aikaa meillä oli yllin kyllin, ja niin pitääkin olla. Olemme kerran kokeneet läheltä piti tilanteen ja uudelleen emme halua sitä kokea. Silmiimme sattui katkarapuleipä. Lempparimme. Ei kun syömään. Sillä kohtaa, kun herkullisesta leivästä nautimme, alkoi jälleen kerran tuntua, että olemme matkalla jonnekin. Kaukomaille.

Koneen noustua ja hiukan tilattua aamiaista puraistuani, torkahdin. Aurinko oli juuri nousemassa. Kun uudelleen heräsin, se kohosikin lentokoneen toisella puolella. Hetken kuluttua kapteeni kuulutti, että valitettavasti teknisen vian takia joudumme palaamaan takaisin Helsinkiin. Hän myös perusteli, miksi. Koska meillä oli odotettavissa pitkä loma, viisi viikkoa, harmistus lennon viivästymisestä oli mitätön ongelma.

Koneen henkilökunta ei ollut sitä mitä me lähtökohtaisesti odotamme. Emme tarvitse ylipalvelua, sekin tökkii vastaan. Nyt meille sattui matkustamoon henkilöstö, jolla oli kirjaimellisesti maanantaipäivä. Ärtsyjä, kärtsyjä, ikäviä ihmisiä. Minä annan mielelläni hyvää
palautetta. Tällä kertaa siihen ei valitettavasti ollut aihetta. Onneksemme heidän työvuoronsa olisi venynyt liian pitkäksi uudella lennolla, joten henkilöstö vaihtui.

Palasimme takaisin, portille 24. Olimme lähteneet portilta 23. Tämä ulkomaanmatkamme oli kestänyt kaksi ja puoli tuntia. Tulimme tehneeksi elämämme lyhimmän lomamatkan. Myöhemmin kävi ilmi, että käännyimme takaisin Varsovan yläpuolella. Missään vaiheessa pelko ei hiipinyt puseroon, kiitos kapteenin. Uusi lähtöporttimme oli viereinen eli 25. Siellä kuulemma odotti uudempi kone.

Mutta! Kuten tuli sanottua, matka yleensä jatkuu. Joko eteen tai taaksepäin. Meille oli luvattu lentomatka eteenpäin. Siispä sitä odottamaan- Sitä sitten saatiinkin odottaa.

Viimein matkamme jatkui ��

Hania, Kreeta, Kreikka, 28.9.2023