Operaatio Kuunsilta

Muut menivät aamupalalle, mutta minä en. Minä kun en saa palastakaan alas ennen kymmentä, paitsi jos olen rinkka selässä vaelluksella. Siirryimme hyvässä järjestyksessä Varsovan keskusaukiolle. En tiedä onko nimitys oikea, mutta käytän sitä surutta. Kuvaavaa aukiolle on se, että
toisella laidalla komeilee draamateatteri. Uskoisin sen vastaavan meidän kansallisteatteriamme. Todellinen draama näytellään kuitenkin tällä hetkellä aivan jossakin muualla.

Mira, Elli ja Suski vastaanottivat Suomeen lähteviä pakolaisia. Miralla oli heistä luettelo tietokoneessaan. Bussimme täyttyi pikkuhiljaa. Kun kävelin bussin käytävää pitkin takaosaan, eräs rouva sanoi minulle selvällä Suomen kielellä – kiitos. Kyyneleet tulvahtivat silmiini. Tajusin, että se mikä meistä saattaa tuntua vähäpätöiseltä, on jollekulle toiselle ehkä sillä hetkellä elämän suurin asia.

Matkaamme lähti 32 pakolaista. Määrän piti olla hiukan suurempi, mutta meidän lähtöaikamme oli ennalta ilmoitettu. Niinpä livahdimme päätettynä ajankohtana Puolan moottoriteille. Ihanaiset huolehtivat matkustajien hyvinvoinnista. Minkäänlaisia ongelmia ei ilmaantunut, ellei Jopin
pahenevaa keuhkoputkentulehdusta oteta huomioon.

Päivä vaihtui illaksi, ja lopulta ilta yöksi. matka jatkui lähes taukoamatta, mitä nyt sopivin välein vaihdettiin kuljettajia. Näihin pysähdyksiin sisältyi usein myös auton tankkaus. Halvimmillaan dieselin hinta Puolassa oli alle 1,70 euroa. Jännää oli myös se, että lopputankkaus, jonka teimme kesäkuussa ja nyt, samalla Nesteen kylmäasemalla täällä Iisalmessa, polttoaineen hinta oli nyt yli 20 senttiä halvempi kuin kesäkuussa.

Keskiviikkoaamuna ajoimme jälleen kerran Megastariin. Tallinkin puatti. Kun ei tuntunut olevan mitään asiaa itse laivaan, päätimme Jopin kanssa jäädä autoon autokannelle. Sehän ei periaatteessa ole luvallista, mutta otimme tällä kertaa omia vapauksia.

Rantauduimme hyvässä järjestyksessä. Kuljetettavamme saapuivat pienoislippujen saattelemana autolle. Jotkut heistä jätimme Helsinkiin, josta heillä olivat jatkoyhteydet tuleville kotipaikkakunnilleen. Samaisessa tarkoituksessa koukkasimme myös rautatieaseman kautta.

Keuruun piti alun perin olla yksi ’paluumatkakohteemme’. Ajankäytöllisesti oli hienoa, että keuruulaiset tulivat hakemaan sinne tulevat pakolaiset Jyväskylästä. Hatunnosto tästä eleestä. Kuopiossa pudotimme kyydistä upeat kuskimme Pekan ja Petrin. Kaiken lisäksi Petri otti huolehtiakseen Sukevalle menevistä pakolaisista. Se säästi kotiutumisajastamme pari tuntia.

Jätimme Siilinjärvelle osan matkalaisista ja Miran. Mirasta voi sanoa, että olet ihana ihminen.
Jatkoimme matkaa Varpaisjärvelle, jonne loput pakolaisistamme ja Elli jäivät. Sinäkin Elli, olet ihana ihminen. Matka ei kuitenkaan lopu siihen, että matkustajat poistuvat. Ajoimme Pemolle, jossa auto imuroitiin ja pestiin, roskat kerättiin. Sen jälkeen tankkasimme ja minä saavuin kotiin. Sepolla ja
Jopilla oli vielä pienoinen loppumatka. Tästä ymmärtänette, että me, jotka aloitimme, me myös matkan päätimme.

Pomeranssi by Iisalmi, 20.10.2022

Perunkirjoitus
Operaatio Kuunsillan avustusmatkoja teimme lopulta kahdeksan. Toimme Suomeen 276 pakolaista ja muutamaa enemmän nelijalkaisia lemmikkieläimiä. Veimme Ukrainaan avustustarvikkeita lähes 20 tonnia. Kaikki oli mahdollista vain siten, että oli lahjoittajia, oli matkojemme sponsoreita ja asialle vihkiytyneitä ihmisiä. Herkistyn vieläkin Operaatio Kuunsiltaa muistellessa.

Seuraavan aamun herätys oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Jopi huusi kuin palosireeni, että nyt lähdetään. Kello oli kahdeksan
kieppeillä. Jostakin syystä se lähtöaika oli jäänyt edellisiltana vaille huomiota, vai oliko sitä edes kerrottukaan.

Matka jatkui tasaiseen tahtiin. Puolan puolelle tultaessa katselimme kaihoisasti valmisteilla olevaa moottoritietä. Nykyinen reitti oli kapea ja mutkainen. Tällä kertaa ajoimme päällystakin (Bialystok) kautta. Vaihtoehtoinen reitti olisi ollut ajaa lompsan (Lomza) kautta. Nämä lempinimet on rakas Lions-ystäväni Jopi lanseerannut.

Tankattiin ja jatkettiin matkaa. Matkan aikana yksityiskohdat tarkentuivat. Navigaattorit antoivat ohjeita ja niin päädyimme erään Varsovan kaupunginosan linja-autoaseman liepeille. Siellä oli
sotapakolaisten väliaikaisiksi majoitustiloiksi pystytettyjä valkoisia telttoja. Odottelimme hetken, kunnes kuusi pakolaista ohjattiin luoksemme. Kaksi lasta, muut eri-ikäisiä naisia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta sattui silmiini. Samanaikaisesti kanssamme paikotti linja-auto, jonka kyljessä luki ’yksi leijona + toinen leijona = DELION, mikä ilmeisesti merkitsee kaksi leijonaa. Se
ilmeisesti oli bussifirman nimi. Se plussakin auton takaovessa näytti ihan Suomen lipulta. Näinköhän saimme ystävällismielisen kannustuksen jostakin.

Jatkoimme matkaa hotellillemme. Maksullinen pysäköintialue. Kirjauduimme hotelliin ja jäimme odottelemaan avustustarvikkeiden hakijoita. Illan jo hämärtyessä he saapuivat. Isohko, vaalea pakettiauto ja pienehkö henkilöauto. Kun tyhjensimme bussimme paikoituskentälle ja katsoimme tavaran määrää ja niitä kahta autoa, epäusko iski kuin moukari. Ei ole mahdollista, että tuo määrä mahtuu noihin autoihin.

Jos oikein muistan, pakkausmestarina hääri Petri. Ensin sijoitettiin laatikot ja sen jälkeen alkoi jätesäkkien ja kassien sullominen. Valtava kasa paikoitusalueelta hupeni pikkuhiljaa. Uskomattomalla tavalla niitä mahtui ja mahtui hieman normaalia isompaan pakettiautoon. Viimeiset sullottiin siten, että ovien sulkemisessa piti olla useampi henkilö mukana. Ja loput ahdettiin pieneen henkilöautoon. Kuljettajalla ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä takaikkunasta, eikä ’pelkääjän’ puolen peilistä, niin täynnä auto oli.

Olimme nyt suorittaneet toisen puolen tehtävästämme. Avustustarvikkeet lähtivät sinne, minne ne oli tarkoitettu. Taisi olla Suski, joka kysyi, mikä tämän homman nimi on meille. En tiedä miksi, mutta
ensimmäiseksi mieleeni pulpahti sana – missio. Kotiin palattuani minun piti tarkistaa, mitä tuo sana tarkoittaa. Se tarkoittaa tehtävää. Tämä on siis meidän tehtävämme – meidän missiomme.

Työnjakomme toimi mallikkaasti. Nostan hattua Miralle, Ellille ja Suskille. Mukaamme liittyneet pakolaiset ja etenkin lapset syötettiin ja saateltiin nukkumaan. Elli ja Suski puhuvat sujuvasti venäjää, jota pakolaiset myös ymmärtävät. Meidän kombinaatiomme oli vanhan yritysjohtajan silmin katsoen – täydellinen.

Kun ensimmäisen ja samalla viimeisen yhteisen päivällisen jälkeen nousin hissillä huoneeseemme, tajusin, että yksikään matka ei ole samanlainen. Mieleeni tuli Suomen Lions-liiton puheenjohtajan Heikki Mäen tarina klubimme palkitsemistilaisuudessa. Ei matkaa meiltä Varsovaan mitata
kilometreissä. Se on yhtä lyhyt, kuin matka sydämestä toiseen. Sillä tuntemuksella nukahdin hymyssä suin.

Varsova, Puola, 18.10.2022

Eri viestimien kautta kerroimme, mitä Ukrainassa juuri nyt erityisesti tarvitaan. Koska talvi on tulossa, ja se on kylmä myös Ukrainassa, peräänkuulutimme lämpimiä vaatteita rintamalla sotiville. Niitä myös saimme, mutta toki myös muuta kotirintamalla värjöttelevillekin, joilta monelta
puuttuvat sähköt, lämmitys ja jopa puhdas vesi.

Avustustarvikkeita kertyi uskomaton määrä. Kuistillemme ei olisi juuri enempää mahtunut ja se oli vielä pientä siihen verrattuna, mitä Mira oli saanut kasaan Siilinjärvellä. Linja-automme ruuma täyttyi ja lopulta myös matkustamomme takaosa oli kattoon saakka täynnä. Juuri ja juuri meille hakijoille riittivät istumapaikat.

Aamuyön pimeinä tunteina läksimme kohti Varsovaa. Jopi, Seppo ja minä, alkuperäinen joukkio. Sama YSAO:n bussikin, jolla ensimmäisen avustusmatkamme teimme. Vettä tihuutteli, synkkä syksyinen yö. Siilinjärveltä poimimme matkaan Miran ja Ellin, ja heidän keräämänsä valtavan
avustustarvikevuoren. Kuopiosta joukkoomme liittyivät Pekka ja Petri. Pekka, monet kerrat kuskinamme toiminut, eikä Petrikään ollut ensikertalainen.

Aamu valkeni, mutta päivä ei. Suski liittyi joukkoomme Länsisatamassa. Tallinkin Megastarilla lahden yli ja jälleen baanalle. Kuljettajat vaihtuivat, tasaisin välein. Lain mukaisesti. Vettä vihmoi koko päivän, välillä enemmän, välillä vähemmän. Latvian puolella poikkesimme suosittuun Super
Alkoon. Kanta-asiakaskortin omaavana ostin vähän enemmän, toiset vähän vähemmän.

Matkaa jonkin aikaa jatkettuamme jouduimme tekemään pienen lisälenkin sinisten vilkkuvalojen opastamana. Pikkusen oli liikaa vauhtia taajama-alueelle tultaessa ja sakkolappuhan siitä oli seurauksena. Viidenkympin alueella nopeutemme oli 82 km/h ja lisälaskua 168 euroa. Suomessa sakko olisi ollut huomattavasti suurempi. ’Hovissa’ sakkolappu pieneni vielä 160 euroon. Modernisti se kaiken lisäksi tuli sähköpostilla. Nyt on vielä ongelmana, minne se maksetaan.

Linja-autoomme oli muodostunut kaksi ryhmittymää. Etuosassa istuivat miehet, takaosassa naiset. Miesten vierailut takaosaan olivat toki hyvin yleisiä, ei pelkästään naisten vaan myös kahvinkeittimen takia. Vaikka olimme vakavalla asialla, huumori kukki.

Ilta pimeni ja sade yltyi. Lasinpyyhkijät viuhtoivat tasaiseen tahtiin. Ankeista olosuhteista huolimatta mieliala oli korkealla. Välillä poikkesimme pissillä ’väärällä puolella’ tietä ja jouduimme kurvailemaan
liikenneympyrässä toiseen kertaan päästäksemme oikeaan suuntaan. Vuorosta vapautuneiden kuljettajiemme pieni ilottelu piristi tunnelmaa.

Lopulta päädyimme Kaunasiin. Ilta oli ehtinyt jo pitkälle. Hotelli Armenija oli meille entuudestaan tuttu. Rantauduimme vaatimattomaan hotelliin ja otimme huoneet. Läheisen Via Baltican liikenteen melu kuului vaimeana taustalla. Edellisen yön unettomuuden jäljiltä kaaduin sänkyyn, enkä muista, koska pääni kosketti tyynyä.

Kaunas, Liettua, 17.10.2022

Perunkirjoitus
Blogissa mainittua sakkolappua ei koskaan maksettu, eikä sitä koskaan peritty.

Ensimmäinen ja myöhemmin viimeiseksi osoittautunut passintarkastus oli Viroon siirryttäessä. Varhainen maanantaiaamu, toinen pääsiäispäivä. Passit tarkastettiin ja kerättiin. Yhdellä pakolaisista oli vain henkilötodistus, jonka hyväksymistä hieman jännitimme. Sekin meni täydestä ja matka jatkui.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti syödä aamiainen Pärnussa. Edellä kerrotun, kolaripaikalla vietetyn kaksituntisen takia, se ei enää ollut aikataulullisesti mahdollista. Natalie ja Tarja koettivat hikihatussa järjestellä jatkokuljetuksia niille, jotka eivät olleet meidän reittimme varrella. Lopulta meidänkin piti osallistua ’talkoisiin’.

Saavuimme viimein Tallinnan satamaan ja terminaaliin. Joukkomme pysyi hyvin kasassa. Buffet lounaalla, jonne meille oli ryhmänä varatut paikat, näki selvästi, mitä valinnan mahdollisuus pakolaisille merkitsi. Tuskin koskaan he olivat olleet vastaavassa tilanteessa. Siksi ahneus
ylitti joissakin tapauksissa ruokahalun. Se on ymmärrettävää, ottaen vielä huomioon heidän lähtökohtansa.

Länsisatamassa, kun viimein olimme kaikki bussiimme ahtautuneet, seurasimme poliisiautoa toiseen terminaaliin. Siellä meiltä ja matkustajiltamme tulkin välityksellä kysyttiin, onko teillä paikka, minne mennä. Me ja matkustajamme vastasimme kysymykseen myönteisesti. Hyvää matkaa, toivotti poliisi. Vastaanotosta jäi hyvä mieli.

Jo satamassa me luovutimme osan matkustajistamme. Joillakuilla vastaanottajat olivat jo paikalla, jotkut taas jäivät odottelemaan tulossa olevaa vastaanottajaa. Jatkoimme matkaa rautatieasemalle. Sinne jäi osa matkalaisista ja meille jo niin läheiseksi tulleet Tarja ja Natalie. Sen jälkeen olivat jäljellä vain meidän logistiset ongelmamme.

Multia ja Pihtipudas. Toinen länteen, toinen pohjoiseen. Sinne osa matkalaisistamme oli menossa. Jatkokuljetus Multialle järjestyi Jopin ystävän avustuksella ja pienen sovittelun jälkeen Pihtiputaalle. Menossa olevat äiti ja poika saivat ensin yösijan Jyväskylästä ja seuraavana aamuna tulivat hakijat
Pihtiputaalta. Kiitos Lions Club Pihtipudas.

Olimme viimein omillamme. Ei enää logistisia ongelmia. Siilinjärvellä luovutimme 16 pakolaista ja heillä oli ihana vastaanotto. Sanoisin, että siitä hetkestä jäi paras mielikuva vastaanottajien todellisesta halusta auttaa, suuresta sydämestä. Sillä mielellä mekin tähän projektiin lähdimme.

Päätepysäkkimme oli Sukevalla. Ohittaessamme Iisalmen kerroin matkustajille, että tässä on meidän kotikaupunkimme. Sukevalla oli tehty upeaa työtä, minkä sinne saapuessamme saatoimme todeta. Huoneistot oli kalustettu vimpan päälle televisioita myöten. Luovutimme matkalaiset hyvillä
mielin.

Otsikon kysymykseen on lopuksi vastattava, että ei. Matka itsessään meni hyvin ja 32 pakolaista löysi kodin Suomesta. Valitettavasti tietyissä piireissä täällä Iisalmessa meistä on tullut kirosana, koska me herätimme ruususen unta nukkuvan karhun. Me teimme jotakin, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Me loimme painetta kotikaupunkiimme, jonka suhtautuminen tähän pakolaiskysymykseen on vähintäänkin vastentahtoinen. Tulee väistämättä mieleen sanonta: Vain minun kuolleen ruumiini yli.

Voi olla, että jälkimaininkien takia, jotka varmasti tulevat, joudun vielä palaamaan asiaan, mutta tällä erää Operaatio Kuunsilta on kuitenkin tässä.

Pomeranssi by koronavirus 21.4.2022

Heräsin kolmelta aamuyöllä, eikä uni tullut enää silmään. ’Koneet’ kävivät ylikierroksilla. Viimeistelin edellisen blogini. Jopi ja Seppo
nukkuivat niin äänekkäästi, että valveillakin ollessani totesin korvatulpat tarpeellisiksi.
Pojat heräsivät kuudelta ja läksivät aamupalalle. Minulle ei aamupala maistunut, kuten ei yleensäkään maistu.

Seitsemältä Operaatio Ukrainan vapaaehtoiset saapuivat hotellille ja puoli kahdeksalta olimme Arin opastuksella matkalla hakemaan kuljetettavia pakolaiskeskuksista. Ajoimme tietä, jonka viitoissa luki Lviv. Lähestyessämme pakolaiskeskusta ajoimme rekkojen reunustamassa kunniakujassa. Syitä
rekkajonoon emme tulleet tietämään. Pakolaiskeskus oli aiemmin toiminut kauppakeskuksena. Poliiseja ja sotilaita oli runsaasti, samoin pitkä rivistö bajamajavessoja. Olimme 7,2 km:n päässä Ukrainan rajasta.

Olosuhteet sisällä eivät todellakaan olleet loisteliaat. Sänkyjä ja makuualustoja vieri vieressä. Pieni näkösuoja kunkin välissä. Meille selvisi, miksi tiedotusvälineissä ei ole näkynyt kuvia pakolaiskeskuksista. Kuvaaminen oli kielletty. Vastaanotimme äidin ja 12-vuotiaan pojan.
Kuljettajamme Pekan piti kuitata heidät. Jatkoimme matkaa ja pienin etäisyys Ukrainan rajaan oli 3,4 km.

Saavuimme Przemysliin. Pakolaiskeskus oli entinen Tescon kauppakeskus. Ulkona toimi amerikkalaisten ylläpitämä ’ruokintapaikka’ ja italialaisten pizzapaikka. Kaikki palvelut olivat maksuttomia pakolaisille ja heitä auttaville. Edellä mainittu 12-vuotias poika toi minulle pizzaa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin meille uskottu ryhmä löytyi ja saapui bussille. Vakavia ilmeitä, mutta myös hymyä näin ihmisten kasvoilla.

Ei sieltä niin vain poistuttu. Poliisi selvitti, kuinka monta matkalaista kyydissämme oli, ja kuinka monta ihmistä kaiken kaikkiaan. Kuljettajamme Pekan ajokortti kuvattiin. Sitten olimme tien päällä. Kyydissämme oli 32 pakolaista. Heistä 14 oli lapsia, 15 naisia ja kolme miestä. Pettymykseksemme Sukevalle oli menossa vain kolme ihmistä. Lohdutimme itseämme, että jokainen, joka noista ankeista olosuhteista pois saadaan, on voitto.

Taaskaan ei mennyt kuin Strömsössä. Tuntia ennen kuin meidän piti syödä, törmäsimme kolaripaikalle. Katselimme ihmeissämme puolalaisten poliisien ja palokunnan toimintaa. Ukkoja oli pilvin pimein. Tehtiin merkintöjä tiehen, kuvattiin ja mitään kiirettä ei tuntunut olevan. Henkilöautot kiertelivät sieltä ja täältä eteen- ja taaksepäin. Vasta sitten kun kolariautot oli korjattu pois, liikenne saattoi jatkua. Aikaa tuhraantui kaksi tuntia.

Saavuimme sovitulle välietapille, jossa pakolaisille oli puolalaisten vapaaehtoisten toimesta tarjolla ruokaa ja monenlaista muuta. Oli pehmoleluja, vaatteita, sitä sun tätä. Myös maksuttomia prepaid liittymiä tarjosi jopa kaksi eri firmaa. Passin näyttämällä sait liittymän, suomalaisen passin näyttämällä kysyttyiin, montako haluat? Pakko sanoa, että upeata toimintaa. Itse me kävimme
syömässä samassa ’pihapiirissä’ sijaitsevassa mäkkärissä, jota minä vierastan kuin ruttoa. Nyt ei ollut vara valita.

Matkan edetessä alkoivat ongelmat. Edellä mainittu 12-vuotias poika alkoi kuumeilla. Luultavasti koronaa. Yksi papparainen naukkaili 96 prosenttista pirtua ja tulos oli sen näköinen. Oksennuspusseja jätettiin joka pysähdyspaikassa. Pahoinvointitabletteja ja särkylääkettä jaettiin. Nostan hattua lähihoitajallemme Tarjalle pakolaisten huolenpidosta.

Matkan aikana tulkkimme Natalie, joka itse asiassa on syntyperältään venäläinen, järjesteli jatkokuljetuksia niille, jotka eivät olleet ajoreittimme varrella. Ei muuten ollut helppo homma. Lukematon määrä puhelinsoittoja, ystävien hyväksikäyttöä, bussi- ja juna-aikataulujen selvittelyä. Vieläkään kaikki jatkoyhteydet eivät ole selvillä.

Matka jatkuu yön pimeydessä. Jatkoa seuraa. Pysykää kanavalla.

Suwalki juuri ohitettu jälkeen puolenyön. On 18.4.2022.

Tunnit kuluivat ja matka eteni. Jotkut joukkueestamme nukkuivat ihan oikeasti, pääosa vain torkkui. Itse kuuluin jälkimmäiseen joukkioon. Kuljettajat vaihtuivat säännöllisin väliajoin. Liettuassa tankattiin ja samalla huomattiin, ettei liettualaisilla huoltoasemilla myydä alkoholipitoisia juomia. Polttoaineen hinta oli noin 40 senttiä halvempi kuin Suomessa.

Välillä matkanteko oli hidasta, taajamia oli tiuhaan tahtiin. Välillä taas se sujui juohevasti, oli moottoriliikenneteitä ja lopulta moottoriteitä. Pääteiden näyttötaulut kertoivat hyvin yksimielisesti. että lämmintä oli matkalla neljä astetta. Tosin tuuli sai lämpötilan tuntumaan viileämmältä.

Käytännöllisesti katsoen samoilla silimillä saavuimme Puolan Jaroslavissa sijaitsevaan pieneen kylään. Kylän nimi ei jäänyt mieleen, mutta tuskin sillä on merkitystä. Tulimme kyläpäällikön talolle eli kylätalolle. Vastassa oli ukrainalaisia, suomalaisia ja puolalaisia, Ilmeisesti myös itse kyläpäällikkö oli paikalla.

Kannoimme suurella joukolla ’eväämme’ talon alakerrassa sijaitsevaan suureen saliin. Salissa oli vielä jäänteitä edellisistä avustuskuormista. Kuulimme, että tuomamme kuorma lähtee mahdollisesti jo samana iltana Ukrainaan ja osa tavaroista jopa suoraan rintamalle. Meille myös kerrottiin, että talon yläkertaan on majoittuneena, jos oikein muistan, 80 ukrainalaista pakolaista. Heillä ei kuitenkaan ole aikomuksia jatkaa matkaa eteenpäin.

Ukrainalaiset halusivat lahjoittaa meille Ukrainan lipun muistoksi Operaatio Kuunsillasta. Kun näin lipun, johon oli sekä suomeksi, että ukrainaksi kirjoitettu: KIITOS LC Iisalmi Koljonvirran lionit suuresta avusta ja huolenpidosta, itku tuli. Tunsin olevani mukana jossakin paljon itseäni suuremmassa.

Sanotaan, että lähdetään kuin torpasta. Täältä ei lähdetty. Meille tarjottiin vielä ukrainalaisittain valmistettua borssikeittoa. Se oli todella herkullista, vaikka kyyneleet laimensivatkin keiton lientä.
Tunsin voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta näiden ihanien ihmisten kanssa.

Kuulimme, että eräs suomalainen avustustyössä oleva pariskunta on majoittuneena matkailuautoon, eikä heillä ole lämmitystä, ei sähköllä eikä kaasulla ja yöt ovat kylmiä. Kaivoimme Jopin kanssa kuvetta ja annoimme heille pienen summan, jotta he voivat aina silloin tällöin yöpyä
hotellissa. On lämmintä ja varmasti suihkukin on välillä tarpeen.

Siirryimme hotellille ja majoituimme. Väsy niin ruumiillisesti kuin varsinkin henkisesti oli melkoinen. Otimme pienet napanterit, jonka jälkeen sänky kutsui. En muista milloin pää kohtasi tyynyn. Raukea hyvän olon tunne oli vallannut mielen. Työ tosin oli vasta puolivälissä.

Puolan Jaroslaw, 17.4.2022

Minä en aiemmin ole oikein uskonut enkeleihin, mutta nyt alan uskoa. Kun olimme jo miltei luovuttaneet ja valmiita koputtelemaan vastaanottokeskusten portteja, enkelit ilmestyivät. Yksittäisen ihmisen
ponnistus sai aikaan sen, että Sonkajärvellä alkoi tapahtua. Heillähän on jo yhdeksänhenkinen ukrainalaisperhe Sukevalla. Monen, hyvin pitkänkin puhelinkeskustelun jälkeen, sain viimein vapauttavan soiton. Sonkajärven kunta ja SPR:n Sukevan ja Sonkajärven osastot toivottavat pakolaiset tervetulleiksi. Myönnän, että itku tuli. Myös Vieremältä sain tiedon, että paikka yhdelle perheelle olisi valmiina.

Mutta nyt työ vasta alkaa ja aikaa on vähän. Asunnot ovat vailla kalusteita ja kaikkea mitä perhe normaalissa elämässä tarvitsee. Ei ole lamppuja katossa, ei sänkyjä eikä edes patjoja. Siksi olen esittänyt paikallisen lehden välityksellä toivomuksen, että pääsiäisestä huolimatta kaikki olisivat mukana näiden pakolaisten auttamisessa. Olen myös toivonut, että kuntarajat eivät olisi esteenä auttamiselle. Sosiaalisessa mediassakin asia näyttää etenevän vauhdilla.

Viimeisen tiedon mukaan auttamishalu on niin suurta, että ukrainalaisten pakolaisten saapuessa tiistaina, heillä on KOTI. Jos näin todella on, tämä projekti on pelkästään vapaaehtoisvoimin tuottanut sellaista hyvää ukrainalaisille pakolaisille, jota en vielä kaksi vuorokautta sitten olisi
uskonut tapahtuvan. Yhteistyössä on valtava voima.

Kun tänään, varhain pitkäperjantain aamuna, nousin bussiimme, jonka kyljessä luki osuvasti – jatkuva haku, tunsin helpotusta, mutta tunsin myös jännitystä eikä edelleenkään huoli kaukana ollut.
Helpotus johtui siitä, että välillä epätoivoiselta näyttänyt taistelu pakolaisten majoittumisesta päättyi onnellisesti. Jännitykseltä tuskin voi välttyä tällaisen seikkailun alkaessa. Huoli on olemassa niin kauan kuin Operaatio Kuunsilta on kesken.

Matkan aloitimme puhtaasti lionsklubimme ’joukkueella’. Seppo toimi kuskina ja Jopi odotteli ajovuoroaan. Kuopiosta otimme matkaan kolmannen kuljettajan, Pekan, ja matka jatkui. Välillä vaihdettiin kuljettajaa, ja juttu luisti. Matkan vakavuutta korosti vain ns. korkeatasoinen musiikki
auton radiosta.

Helsingissä pakattiin autoon lisää tavaroita paristakin paikasta. Selvästi huomattava osa niistä oli lääkinnällisiin tarpeisiin. Mukaamme tuli ukrainalaissyntyinen lääkäri, Oksana, joka oli menossa pakolaisleirille töihin viikoksi. Lisäksi joukkueemme täydentyi neljännellä kuljettajalla, Kimmolla, lähihoitaja Tarjalla ja tulkillamme, Nataliella. Näin poppoomme oli kasassa.

Laivamatkamme sujui rattoisasti. Söimme runsaan buffet aterian, jonka Tallink meille kustansi, kuten koko laivamatkamme. Syvä kumarrus jo tässä vaiheessa Tallinkille.

Matka jatkui ja karavaani kulki. Tallinnassa jätin vastaanottajalle repullisen kännyköitä, jotka olivat menossa Puolaan, lastenkotiin, orvoille ukrainalaisille lapsille. Ajokeli oli mitä mainion, välillä oli aurinkoista, välillä pilvistä. Pieniä pysähdyksiä silloin tällöin. Kaunis auringonlasku osui kohdallemme ohittaessamme Riikan. Ilta pimeni.

Matkamme jatkuu läpi yön kuljettajaa välillä vaihtaen. Viro ja Latvia ovat jo jääneet taakse. Pimeys on laskeutunut. Täysikuu sentään valaisee matkaamme.

Matkalla Iisalmesta Jaroslawiin, 15.4.2022

Siispä aloitan ihan alusta. Eräänä perjantai-iltana, noin kuukausi sitten ystäväni ja lionsklubini jäsen Jopi soitti. Minulla olisi
kuule Hannu yksi idea. Lähdetään hakemaan linja-autolastillinen Ukrainan pakolaisia Puolasta Suomeen. Olen jo pohjustanut asiaa täällä YSAO:ssa (Ylä-Savon ammattiopisto) ja toistaiseksi on näytetty vihreää valoa, että YSAO vuokraisi meille veloituksetta koulutuskäytössä olevan linja-auton.

On pakko tunnustaa, että idean kuultuani syntyi hetkellinen happikato. Mutta mitä pidemmälle Jopin selostusta kuuntelin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin hankkeesta. Muistin, että harvoin ihminen joutuu katumaan tekemisiään, mutta sitä useammin tekemättä jättämisiään. Vastasin Jopille, että eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ja minä sitten lähden mukaan, en klubin presidenttinä, vaan
raportoijana.

Siitä sitten klubimme hallitukselle asiaa esittelemään. Täytyy myöntää, että sillä kohtaa mieleeni hiipi ajatus, että he panevat minut hullun kirjoihin. Mutta ei. Yksimielisesti kaikki olivat hankkeen takana, jopa tietynlaista ylpeyttä olin kuulevinani kommenteissa. Jopa taloudellisia lisäresursseja tarjottiin.

Varsinainen prosessi huipentui klubimme suuren konklaavin kokoukseen. Jopi hoiti idean esittelyn, jota YSAO:n apulaisrehtori täydensi. Valmisteluvaiheessa olimme saaneet myös merkittävän tuen YSAO:lta polttoainekustannuksiin. Kokouksen aikana saimme lisää lupauksia taloudellisesta tuesta. Niinpä oli helppo tehdä yksimielinen myönteinen päätös operaatiolle.

Ei mennyt kaikki kuin Strömsössä. Törmäsimme kaupungin virkamiesmäiseen suhtautumiseen koskien pakolaisten vastaanottamista. Heidän pitäisi kulkea vastaanottokeskuksen kautta, ennen kuin kaupunki on valmis majoittamaan heidät. Vapaat asunnot ovat kyllä olemassa, mutta
etenemisjärjestys on tämä. Kävin tulikivenkatkuisen keskustelun kaupunginjohtajan kanssa, mutta lopputulos oli sama. Ymmärsin, että kaupunki vastaanottaa pakolaisia vasta pakon edessä.

En voinut, enkä vieläkään voi ymmärtää, miksi jo monen mutkan kautta tulleet ja kaikki kauheudet kokeneet ihmiset eivät voisi ensin kotiutua Iisalmeen ja sen jälkeen hoitaa muodollisuudet. Hulluinta on se, että he voivat kyllä tulla yksityiseen majoitukseen, mutta eivät kaupungin vapaina oleviin asuntoihin. Tätä tilannetta selvitellessäni taivasosuuteni on kyllä huvennut uhkaavasti.

Upeaa oli se, että saimme paikallisessa lehdessä runsaasti palstatilaa hankkeellemme. Sain myös useita hankettamme tukevia puhelinsoittoja, joista jokainen herkisti. Tunsin, että olemme hyvällä asialla. Näiden puhelinsoittojen myötä kiristimme turboruuvia. Jos kaupungin virkamiesjohto
suhtautuu hankkeeseen nurjasti, voisiko kansan valitsemat päättäjät vaikuttaa asiaan? Eivät voineet tai halunneet.

Sain kymmeniä puhelinsoittoja ihmisiltä, jotka halusivat lahjoittaa pakolaisille Puolaan vietäviä tuotteita. Vaikka emme käytännön syistä levittäneet toivottujen tuotteiden listaa laajalti, siitä huolimatta se levisi sosiaalisessa mediassa. Eikä apu supistunut pelkästään siihen, että mitä
voin lahjoittaa, vaan kuulin myös jumalaiset sanat, kuinka voin olla avuksi.

Olemme vastaanottaneet lukemattomia muovikassillisia ja pahvilaatikollisia tuotteita, joita Puolassa kaivataan. Olemme kokeneet hetkiä, jolloin niin lahjoittaja kuin me olemme herkistyneet kyyneliin saakka. Minulle on muodostunut tunne, että kaikista elämäni aikana kokemista katastrofeista tämä on koskettanut ylivoimaisesti laajimmin suomalaisia ja todella syvältä.

Olemme nyt pakanneet auton, ja pitkäperjantaina suuntaamme kohti Helsinkiä ja edelleen sieltä Przemysliin. Jos haluat kuulla matkamme edistymisestä, pysy kanavalla.

Pomeranssi by Iisalmi 13.4.2022