Menneitä muistellen

Kyseistä viinaa ei tiettävästi ole ostettavissa mistään Euroopassa. Ainoastaan yhdestä erikoiskaupasta New Yorkista sitä on saatavissa. Se on haitilaista rommia, nimeltään Barbancourt. Jännityskirjailija Patricia Cornwell on eräässä kirjassaan todennut päähenkilönsä Kay Scarpettan sanoilla: Vainajasta ei tässä vaiheessa voi muuta sanoa kuin että hänellä oli hyvä maku viinaksien suhteen. Kaapista löytyi Barbancourt rommia.

Kyseisen viinapullon tarina ulottuu siis maaliskuulle 1998. Pakkohan minun oli elämäni rakkauden takia osallistua pankkiryhmämme talvipäiville Kemissä. Yhteen niistä harvoista tapaamismahdollisuuksista. Voitin oman hiihtokisani. Muutoin hänen, josta lopulta kuitenkin kuoriutui MunRakas, kohtelunsa oli enemmän ja vähemmän välinpitämätöntä. Tunsin jotenkin itseni hylätyksi. Siksi se, että suoraan Kemistä lensin Helsinkiin ja Dominikaaniseen tasavaltaan oli onnenpotku. Työkaverini hoitivat sukseni ja muut hiihtovälineeni kotiini.

Hotellini Dominikaanissa oli All Inclusive. Ruokaa sai rajattomasti useista eri paikoista ja miltei kaikkina vuorokauden aikoina. Eikä viininkään suhteen ollut rajoitteita. Karmeaäänisestä ilmastointilaitteesta huolimatta opin ottamaan pienet päikkärit iltapäivällä. Ne lopulta osoittautuivat arvokkaiksi kotiin palattuani.

Muutamat rohkeat meistä päättivät lähteä Haitiin, saman saaren toiselle puoliskolle. Pari pienoisbussillista. Siirryttyämme Haitin puolelle reippaat oppaamme kävivät paikallisten pakeilla. Tuliaisena oli pullollinen jotakin miestä väkevämpää. Pullo kiersi autossa ja kun joku pyyhki pullon suuta, opas ohjeisti: Se on niin kovaa ainetta, että yksikään pöpö ei siinä elä. Turha pyyhkiä.

Niinpä pyyhkiminen loppui. Minusta tuli jopa reissun sankari. Ennen voodoojuhlaa opas ilmoitti, että ennen kuin menemme kyseisiin kekkereihin, tämä pullo on tuhottava. Minähän sen lopulta tuhosin ja sain koko autolastillisen suosionosoitukset. Kyllä se sitten hiukan takaisin otti, minkä myöhemmin kuvaamastani videosta huomasin.

Oppaan johdolla kävimme myöhemmin paikallisessa viinakaupassa. Sieltä em. pullot ostin kuultuani oppaan kertomana em. tarinan Kay Scarpettasta. Tarina kuulosti uskottavalta ja kun matkamuistojakaan en enää oikeastaan kerännyt, viina tuntui loistavalta tuliaiselta kotiin.

Paluumatkamme oli uskomaton. Kun meillä tiet ovat maastoa korkeammalla, siellä ne olivat maastoon painuneita ajouria. Vettä satoi kaatamalla. Tiet, joita mieluimmin joeksi kutsuisin, olivat vettä täynnä. Annoin jo silloin kymmenen pistettä bussikuskeillemme. Me selvisimme niistä ajourista. Kävimme jopa matkalla paikallisessa kylässä, jolloin mietin, onko minulla avohaavoja
jaloissa, jotka voivat imaista sikäläisiä basiliskoja. Ei ollut.

Se reissu oli kokemus, jota en koskaan unohda. Näen vieläkin silmissäni paikallisessa kauppahallissa kurkunleikkausliikkeen. Pelottiko? Hiukan. Olimme lopulta Jacques Cousteaun kipparin omistamassa hotellissa kaupungin ulkopuolella yötä. Minulla oli ilo ja kunnia yöpyä Folke Westin kuvaajan kanssa
samassa huoneessa. Loistava tyyppi. Opin tietämään paljon näistä kuvausmatkoista ja paluumatkalla juttelimme tuntitolkulla lentokoneessa. Olin lopulta itsekin kyseisestä kohteesta kertovassa matkafilmissä.

Näin siis muuan pullo päätyi kotimme viinakaappiin. Siltä matkalta olisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta jääköön se tällä kertaa. Ehkä joskus vielä tarkon tarinaa ja kerron eräästä keltaisesta uimapuvusta.

Pomeranssi by Iisalmi, 10.3.2025

Kuten jo aiemmissa blogeissani olen todennut, juhannus on joulun ohella se toinen ajankohta vuodesta, joihin kalenteriin liittyvät muistomme pitkällä aikavälillä keskittyvät. Minulle pääsiäinen on se kolmas, mutta se johtuu pohjalaisuudestani ja pääsiäiskokon polttamisesta. Joulu on joka vuosi, mutta juhannus vain kerran kesässä.

Juhannuskokko ei edellä kerrottuun viitaten minun juhannukseeni kuulu. Siihen sen sijaan
kuuluvat haitarimusiikki, koivut porstuan pielessä ja saunavasta. Kahta viimeksi mainittua ei nykyään ole tullut käytettyä, koska piha on täynnä koivuja eikä vastominenkaan enää tunnu nautinnolliselta.

Tämä juhannus ei tule jäämään muistoihin kovin pitkään, olosuhteet kuuluvat niihin ankeimpiin. Lämpötila nippa, nappa yli kymmenen astetta. Olosuhteiltaan pahempiakin juhannuksia on vietetty. Eivät ne olosuhteet, jolleivat ole äärimmäisiä, jätä kyseisestä juhannuksesta pysyviä muistikuvia. Niitä jättävät tapahtumat juhannuksena.

Olen aiemmassa, tässä alasivustossa olevassa blogissani kertonut lapsuuteni juhannuksista. Jännää, että ne muistot ovat parhaiten säilyneet. Myöhemmistä juhannuksista vain aniharva on jättänyt pysyvän muistikuvan. En äkiste muista, kuinka mones kaksistaan vietetty juhannus tämä meille on, mutta ei suinkaan ensimmäinen. Kas kun sen ensimmäisen minä muistan kristallinkirkkaana.

Elettiin vuotta 2002. Olimme löytäneet toisemme lähes 20 vuoden etäsuhteen jälkeen. Minä, avioliiton jo yli 10 vuotta aiemmin jättäneenä, hän, miehensä toisena naisena. Mieleen palasi ensimmäinen tanssimme Hippoklubissa, jolloin hän pisti kätensä kämmeneeni väärinpäin. Kuin lintu olisi laskeutunut pesäänsä.

Näen vieläkin sieluni silmillä sen paikan Koljonvirran leirintäalueella, johon Rimorini (matkailuauto) oli parkkeerattu. Hän ei ollut se ainoa, joka luonani vieraili. Aiemmin juhannusaattona luonani vierailivat hänen ystävänsä, joihin toki olin jo aiemmin ehtinyt tutustua. Kauniisti ajateltu yksinäisyyttäni poistamaan. Kun painan silmäni kiinni, näen vielä nekin keskustelut verkkokalvollani.

Hän saapui vihdoin, polkupyörällä. Meille alkoi juhannus. Sitä tunnetta, jonka koin hänen
saapuessaan, on vaikea kuvailla. Hellyys oli päällimmäinen. Sama tunne on säilynyt tähän päivään saakka. MunRakkaalleni minä en kuitenkaan ollut se ainoa, josta hän silloin murhetta kantoi. Se paljastui juhannuspäivänä.

Aamu valkeni, päivä koitti. Näin ja tunsin, miten MunRakas siirtyi henkisesti luotani pois. Viimein hän paljasti, että hänellä on huoli lehmistä ja niiden lypsämisestä. Niinpä hän lähti pyöräillen lehmistä huolehtimaan. Sain viestin, että lehmät ovat lypsämättä, ammuvat tuskissaan. Hän lypsi lehmät, kun samaan aikaan talon isäntä nukkui rantasaunalla pöhnäänsä pois sen ensimmäisen naisen kanssa.

Niistä lehmistä meinasi myöhemmässä vaiheessa tulla este meidän parisuhteellemme. MunRakas kun ei millään meinannut uskoa, että hänen silloin jo entinen miehensä kykenisi niistä huolehtimaan. Lopulta hän kuitenkin teki valinnan. Ilmeisesti hän koki, että tärkeämpää tulevan elämän kannalta oli kantaa murhetta yhdestä miehenköriläästä kuin laumasta lehmiä. Ne lehmät löysivät itse asiassa varsin pian paikkansa teurasautossa. Kun emäntä läksi talosta, häntä seurasivat myös elikot.

Se juhannus oli ikimuistoinen. Tästä juhannuksesta sellaista ei tule. Ainoat, jotka seuraamme nyt kaipaavat, ovat oravat. Heille pähkinöitä pitää olla jatkuvasti tarjolla. Talitinteillekin ne kelpaavat. Tintit kaiken lisäksi osaavat kiittää saamastaan.

Onnela by Iisalmi, juhannuspäivänä 21.6.2025

Kilimanjaron valloituksen riemu katosi välittömästi lähtiessämme paluumatkalle. Kuten kerrottua, energiat olivat loppuun syödyt, joten pelkällä tahdonvoimalla paluun alkumatka tehtiin. Meille, huonopolvisille, alaspäin meno oli nousuakin pahempaa. Etenkin Ritvan polvet olivat ylivoimaisella
koetuksella.

Kun saavuimme Gilmans Pointille ja katsoimme lähes kilometrin alapuolellamme näkyvää Kibon ’tankkauspaikkaa’, syvä kunnioitus heräsi edellisen yön noususta. Pudotus oli miltei pystysuora. Mutta emme me palanneet samaa reittiä kuin ylösnousussa, vaan oikaisimme persliukua suoraan jo aiemmin urautuneita kanjoneita pitkin. Kuulostaa helpolta, mutta meille, väsyneille vaeltajille, se oli kidutusta. Jalkojen lihasvoiman loppuessa oli pakko pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä ja palauttamaan voimia.

Kibo Hutilla levähdimme hiukan ja jatkoimme matkaa. Ritvan polvet olivat lopullisesti sököt, mutta urheasti hän jatkoi. Onneksi jyrkkiä alamäkiä ennen Horombon yöpymispaikkaa ei ollut, mutta peräjoukoissa tultiin. MunRakas nukkui Horombossa jälleen kuin ’pikku possu’, kertaakaan yöllä heräämättä. Siitä huolimatta seuraava päivä oli todella VAIKEA.

Seuraavana päivänä laskeuduimme lähes kaksi kilometriä. MunRakas ei pysynyt muun joukon mukana, joten me jättäydyimme suosiolla jälkijoukoksi. Ei meillä mitään hätää ollut, sillä upeat oppaamme August ja Patrik pitivät meistä huolta. Itse asiassa kokemus heidän seurastaan oli mieltä lämmittävä, Tämä pääjoukosta erkaantuminen tarjosi minulle myös hyvän tilaisuuden valo- ja
videokuvien ottoon matkan varrelta.

Kun lähestyimme autotietä, näimme ambulanssin vilkkuvalot. Niin huonopolvisia emme toki olleet, ettemmekö omin avuin olisi perille selvinneet. Aikataulullisista syistä se oli kuitenkin järkevä ratkaisu. Niinpä meitä ei tarvinnut maalissa odottaa vaan saavuimme hieman edellä muuta
ryhmäämme. Oluen maku oli ollut koko päivän kitalaessamme, joten kysyimme välittömästi
perille saavuttuamme, mistä saisimme olutta. Patrik vei ystävällisesti oluttupaan, jossa saimme kauan himoitsemamme kylmät oluet, mutta Patrik joi ne lämpimänä.

Kun ’loppujoukko’ saapui MAALIIN, meillä oli sykähdyttävä tilaisuus. Kokoonnuimme pienelle aukiolle, ryhmämme ja meidän nousumme mahdollistaneet oppaat ja kantajat, joita oli noin kolmekymmentä. Nousuamme mahdollistamaan tarvittiin siis kaksi henkilöä yhtä nousijaa kohden. Ilman heitä tuskin kukaan meistä olisi selvinnyt huipulle.

Oppaat ja kantajat saivat olutta ja toki mekin hiukan nestetasapainoa ylläpidimme. Joukossa oli muutama muslimi, kuten oppaamme August, jotka olutta eivät nauttineet. Sen jälkeen oppaat ja kantajat, Augustin toimiessa esilaulajana, kajauttivat meille serenadin: Kilimanjaro, Kilimanjaro.
Valitettavasti sitä laulua Kilimanjarosta ei CD:ltä löytynyt. Saimme todistukset saavutuksistamme huiputuksen kelloaikaa myöden. Ne, jotka huippua eivät saavuttaneet, saivat todistuksen siitä, minne asti pääsivät.

Palasimme hotellille, josta kuusi päivää aiemmin olimme lähteneet. Hän, joka ensimmäisenä joutui jättämään leikin kesken, oli meitä siellä vastassa. Hyvässä kunnossa. Tunnelma oli jotenkin kahtiajakoinen. Me, jotka huipulle selvisimme, tunsimme syvää kiitollisuutta ja nöyrää onnellisuutta. Ne, jotka kokivat pettymyksen pääsemättä huipulle, olivat luonnollisesti hieman apeilla mielin.

Illan mittaan tunnelma kuitenkin kohosi pienten napanterien myötä. Yhteinen ateriamme vielä kruunasi vaellusosion. Ei meistä huipulle nousseista kukaan hehkuttanut saavutustaan. Olimme väsyneitä ja toki onnellisia, mutta ennen kaikkea tunsimme suurta kunnioitusta Kilimanjaroa
kohtaan. Illan mittaan paikallinen olutmainos nousi kaikkien huulille: It’s Kilitime ��

Jatkuuko tarina? Kai se jatkuu vielä yhdellä osiolla, koska ei me Kilimanjarolle jääty ��

Pomeranssi By Iisalmi, Ylä-Savo (noin 80 m merenpintaa korkeammalla) 8.12.2020

Siellä saimme viimeisen briiffauksen ennen seuraavana päivänä tapahtuvaa ensimmäistä nousuamme kohti huippua. Kun kuuntelimme muiden ryhmämme jäsenten kertomuksia heidän harjoittelustaan ja kuntotaustoistaan ja millaisia käden- tai jalanlämmittimiä heillä oli varusteinaan, katsoimme toisiamme. Me olimme liikkeellä pelkillä hyväksi koetuilla vaellusvarusteilla, joilla Lapissa olimme seitsemänä syksynä loistavasti selvinneet.

Seuraavana aamuna siirryimme nousuvarusteinemme Kilimanjaron kansallispuiston juurelle. Tapasimme oppaamme ja kantajat, joille pääosa varusteistamme siirtyi. Meille jäivät vain päivällä tarvittavat varusteet. Puolijuoksua kantajat lähtivät ennen meitä kohti seuraavaa etappia. Pienen venyttelyn jälkeen meidänkin kapuamisemme alkoi.

Pole, pole (hitaasti, hitaasti) oli päivän sana. Oppaamme August tanssahteli ylös kavutessaan. Kuljimme ikään kuin tunnelissa, puuston kaartuessa polkumme ylle. Polun rakentamisessa Suomen Latu oli ollut vahvasti mukana. Söimme matkalla ravitsevan keittolounaan, joka seuraavinakin päivinä oli aina meitä matkan varrella odottamassa.

Majoitus ensimmäisessä yöpymispaikassamme Mandarassa, kuten myöhemminkin, oli vaatimaton. Nukuimme makuupusseissa kerrossängyissä. Ensimmäisenä päivänä ei ollut mitään ongelmia, vaikka nousua tapahtui miltei kilometri – siis ylöspäin.

Seuraavana päivänä matkalla Horombolle kasvillisuus alkoi selvästi muuttua ja madaltua. Fyysisesti rasitus oli vielä hallinnassa, vaikka ruokahalun puute alkoikin askarruttaa. Nousimme jälleen kilometrin ylöspäin. Seuraava yö oli mieliinpainuva. MunRakas nukkui kuin pieni possu, koko yön
kertaakaan heräämättä, ja minä ravasin pienin välein pissillä ja tuijottelin hiiriä lattialla. Kolmantena päivänä kävimme testaamassa vieläkin ohuempaa ilmaa, mutta palasimme takaisin Horombolle.

Sitten alkoi viimeinen koettelemus. Päivä vaellettiin Kibolle ja matkalla ensimmäinen ryhmämme jäsenistä joutui jättämään leikin kesken. Vuoristotaudin kanssa ei nimittäin ole leikkimistä. Välillä satoi rakeita ja ilma viileni selvästi. Aloimme olla viiden kilometrin korkeudessa. Kibolla tankattiin loppunousua varten. Minä en kyennyt, sillä päätäni särki niin vietävästi. Olin jo heittämässä pyyheliinan kehiin, mutta loistava oppaamme Tari sai minut vielä jatkamaan. Toisaalta tiesin, että me nousemme MunRakkaani kanssa yhdessä ylös huipulle tai sitten kumpikaan ei huippua saavuta.

Yön pimeydessä, otsalamppujen valossa, aloitimme viimeisen etapin. Aluksi minä, joka olin heikkouteni ilmaissut, olin oppaamme Patrikin kantapäissä kiinni. Myöhemmin MunRakas sai tuon vauhdinpitäjän paikan. Askeleen pituus oli hieman runsas jalkaterän mitta. Yön pimeydestä August aloitti mieltä kohottavasti Kilimanjaro – laulun, johon muut oppaat yhtyivät. Mieliinpainuva
yksityiskohta.

Saavuimme Gilmans Pointille, 5.681 metrin korkeuteen, juuri kun aurinko nousi. Tunne oli euforinen. Ympärillämme oli upea maisema ja ikijää. Saatoimme jo nähdä huipun, joka oli vain parin kilometrin päässä, parisataa metriä ylempänä. Mutta - tuo matka oli elämämme pisin. Se kesti kaksi
tuntia.

Ohuthappinen ilma söi kaiken energian. Muutaman sadan metrin jälkeen piti aina istahtaa ja yrittää juoda tai syödä jotakin. Saavuimme kuitenkin lopulta perille. Olimme ylpeitä itsestämme. Kolmentoista hengen ryhmästämme huipulle nousi vain kuusi. Miehet, joista olin vanhin ja kaksi
tupakoivaa naista. Heidän suuri unelmansa polttaa savuke Kilimanjaron huipulla kariutui siihen, että happi ei riittänyt sen paremmin tulitikun kuin sytkärinkään syttymiseen. Siitä voitte päätellä, kuinka hapeton ilma todella huipulla oli.

Mutta tarina jatkuu, kuten voitte olettaa. Ei se paluumatkakaan huipulta leikintekoa ollut. Päinvastoin!

Pomeranssi by Iisalmi, Ylä-Savo, 22.10.2020

Jos lapsilla olisi ollut valta, hänet olisi alta aikayksikön julistettu holhouksenalaiseksi tilapäisen mielenhäiriön takia. Hän kun ei koskaan ole ollut varsinainen kuntoilija. He yrittivät kaikin keinoin saada hänen päätään kääntymään, mutta turhaan. Minä en edes yrittänyt, koska tiesin, että se ON turhaa. Marraskuussa 2009 olimme viimein matkalla kohti Tansaniaa ja Kilimanjaroa.

Tapasimme ryhmämme Helsingin lentoasemalla. Kolmetoista eri ikäistä, toivorikasta nousijaa ja kokenut oppaamme Tari. Me, kuten hekin, tiesimme että huipulle nouseminen ei ole itsestään selvyys, olitpa kuinka hyväkuntoinen tahansa. Tunnelma oli tästä syystä selvästi normaalista
lomamatkasta poikkeava, sanoisinko vakava. Ohuthappisesta ilmasta johtuva vuoristotauti on se suurin este päästäksesi huipulle. Toinen pärjää vähemmällä hapella paremmin, toinen huonommin.

Lensimme Amsterdamin kautta Kilimanjaron (Arushan) kentälle. Ilmeisesti toisiimme sopeutuaksemme meillä oli aluksi kolmen päivän safari. Miellyttävä kokemus ja juuri sopivan mittainen. Näimme Arushaa ja tansanialaista maaseutua. Ensimmäinen kohteemme oli Lake Manyaran kansallispuisto nimensä mukaisen ison järven rannalla. Liikuimme kolmella isolla maastoautolla. Näimme apinoita, kirahveja, virtahepoja, norsuja jne. Autojemme kuskit olivat todella loistavia oppaita ja pysähtyivät aina tarvittaessa kuvauksia varten.

Yön vietimme Ngorongoron kraatterin reunalla sijaitsevassa hotellissa. Seuraavana aamuna poikkesimme masai-kylässä, joka ei aina kuulu matkan ohjelmaan. Mukanamme oli vartija rynnäkkökiväärin kanssa siltä varalta, että petoja liikkuisi läheisyydessä. Mieliinpainuva kokemus, kun näki sikäläisen asumuksen ja sen vaatimattomuuden. Masaithan ovat moniavioisia ja
jokaisella vaimolla pitää olla oma maja.

Sitten laskeuduimme Ngorongoron kraatteriin eli samannimiseen kansallispuistoon. Siellä näimme kaikki viisi tärkeintä eläinnähtävyyttä gepardi mukaan lukien. Muutoinkin erilaisten eläinten määrä
oli valtava ja kaikilla oli sijansa. Inhottavin niistä oli hyeena, joita näkyi paljon. Upeita kokemuksia kaikki. Yöksi siirryimme takaisin Lake Manyaran reunamille. Hotellimme oli korkealla harjanteella, josta oli upea näkymä järvelle.

Vietimme rattoisan illan yhteishenkeä kohottaen. Aamuyöllä apinat kolistelivat peltikatolla ruokaa ja muuta mielenkiintoista etsien. Meitä oli onneksi varoitettu jättämästä mitään ulos. Seuraavana aamuna tutustuimme hotellin upeaan puistikkoon ja uudelleen näkymään Lake Manyaralle.

Paluumatkalla poikkesimme sikäläisessä turistikaupassa. Matkamuistoiksi tarttui muutama kasvokuva. Sen jälkeen tutustuimme masai-kouluun. Avartava kokemus. Puitteet olivat todella vaatimattomat. Meneillään oli pääsykoe sikäläiseltä ala-asteelta jatko-opiskeluihin. Ellet selvinnyt, koulu päättyi siihen. Koska oppilailla oli pitkä koulumatka, jopa yli kymmenen kilometriä (kävellen, juosten), koulun oli ollut pakko järjestää kouluruokailu. Vaatimattomat olivat puitteet, kuten opettajan palkkakin, 250 dollaria kuukaudessa. Nöyräksi jätti kokemus mielen.

Yksi omakohtainen koulumuisto 1950-luvulta kohosi esiin vaatimattomuuden innoittamana. Kun talvella kolmen kilometrin hiihtomatkan jälkeen saavuin kansakoululleni, maitopulloni oli jäässä. Siihen se sitten laitettiin puulämmitteisen pönttöuunin reunalle sulamaan. Lämmin keittoruoka tosin oli jo silloin, mutta muut eväät piti tuoda kotoa. Siltä ajalta sain kammon kaurapuuroon, koska se oli usein pohjaan palanutta.

Kuten hyvin ymmärrätte, tämä tarina jatkuu. Nousimmeko ME lopulta Kilimanjarolle, siitä seuraavassa tai seuraavissa blogeissa?

Pomeranssi by Iisalmi, Ylä-Savo, 20.10.2020

Eikä tuo kiinnikkeistään irronnut lihas ole pahemmin elämääni häirinnyt, paitsi tangoa tanssiessani. Siinä sitä lihasta tarvittaisiin täydessä toimintakunnossa. Pieni ongelma, jonka MunRakas hyvin ymmärtää.

Rullasukset ovat toisenkin kerran tehneet minulle tepposen. Silloinkin rengasrikko. Päistikkaa kohti asfalttia ja vaikka kuinka yritin ottaa käsillä vastaan, leuka iski asfaltin reunaan. Kävelin kotiin ja
sattumalta poikani Janne tuli käymään. Nyt Iskä terveyskeskukseen ja tikit leukaan. Verenvuoto ei muuten lopu. Kasvot muuten vuotavat herkimmin verta, jollette satu tietämään. Tikit laitettiin ja verenvuoto loppui.

Lähtökohtaisesti sukumme on heikkopolvinen. Isäni, Suojalan Jussi, oikoi jumittunutta polveaan kärryn aisan alla. Aisa painoi useita kymmeniä kiloja. Myöhemmin tajusin, kun itselläni oli polvikierukka hajalla, mitä ja miksi isäni Jussi teki niin kuin teki. Minun toisen polveni kierukkavamma on operoitu kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla onnistuneesti.

Hurjina kuntoiluvuosina tuli osallistuttua myös Suomi Juoksee – viestiin. Utsjoelta lähettiin ja läpi Suomen juostiin. Parhaimpina vuosina juoksukilometrejä kertyi yli 160. Eräänä vuonna Kaamasen tiellä oli meneillään tietyö ja kuinka ollakaan jalkani taittui nilkasta ympäri. Jostakin löytyi kylmägeeliä, jolla kipua tilapäisesti hoidettiin. Eikä sitkeä sissi leikkiä kesken jättänyt, Olympiastadionillekin juosten saavuttiin.

Edellä kerrottu nilkan ylimeno ei jättänyt minua rauhaan. Olin muutamia vuosia myöhemmin Itävallan Pitztalissa Interbancario-kisoissa, kun nilkka muistutti olemassaolostaan. Perinteisen kisa piti kivun takia jättää väliin. Kotiin palattuani hakeuduin tutulle kirurgille, joka oli operoinut aiemmin polveni. Vakuutusyhtiöni halusi kuitenkin minun tutkituttavan polveni heidän valitsemallaan lääkärillä. Niin tein. Kävi ilmi, että nilkastani olisi tullut jäykkä, jos operaatio olisi tehty
alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Kiitin myöhemmin vakuutusyhtiön vastuuhenkilöä huolenpidosta.

Niinpä menin vakuutusyhtiön määrittelemälle lekurille ja nilkkaoperaatioon. Muistan, kuinka selkäydinpuudutettuna tiesin kaiken mitä tapahtui. Lääkärini, jonka sukunimi oli Nelimarkka, kertoi minulle, että minä täältä nilkasta talttaan pahimpia kertyneitä rustoja. Kaikkia hän ei kuulemma
pystyisi poistamaan. Se oli vuosien tulos Kaamasen tien jälkeen, revenneiden nivelsiteiden jälkeen. Heräämössä hälytykset seurasivat toinen toistaan alhaisen sykkeeni takia. Viidennen hälytyksen jälkeen hoitaja veti piuhat irti todeten, että silminnähden tämä potilas jää henkiin.

Kyseinen, nilkkani operoinut lääkäri, varoitti minua, että vanhemmalla iällä nilkastani tulee ongelmia. Olen odotellut niitä ongelmia jo jonkin aikaa, mutta eivät ne vain tunnu kohdalleni sattuvan. Tämän kaiken minä kiitollisuudella tajusin, kun katselin ystäväpiiriäni ja ystävieni
nivelongelmia. Se, että mikään muu kuin laiskuus ei rajoita liikkumista, on onni tässä iässä. Ystäväni kunniaksi on sanottava, että nivelrikoistaan, lonkkavaivoistaan huolimatta he eivät ole liikuntaa jättäneet, päinvastoin. Jotenkin noita liikuntarajoitteisia ystäviä katsoessani tulee mieleeni, onko kaikki tuo koohotus tässä iässä, raihnaisena, enää tarpeellista.

Pomeranssi by Iisalmi, 1.2.2022

Muistan eräätkin iltamat, jossa juhlapuhuja käveli pöntön taakse. Hänen katseensa kiersi ympäri salia läsnäolijoita mitaten. Sitten hän loihe lausumaan: ’On hetkiä ihmiselämässä, jolloin ei ole mitään sanottavaa. Minulle tuli nyt juuri tuo hetki.’ Ja juhlapuhuja poistui esiripun taakse, joka
hyvin yleisesti oli seurantalojen estradeilla.

Muistan myöhemmin pyörittäessäni erään nuorisoseuran tanssitoimintaa, miten piti ostaa tanssi-iltaa varten verollisia pääsylippuja. Koska rikos on jo vanhentunut, voin vapaasti kertoa, että lähes aina tehtiin hiukan vilunkia ja myytiin verottomia lippuja verollisten sijaan. Tarkkana piti kuitenkin olla, sillä aika-ajoin viranomaiset kävivät tarkastamassa, miten lain mukaisesti toimittiin.

Jokaisella tanssipaikalla oli viranomaisten määrittelemä suurin sallittu tanssiyleisön määrä. Siis sisälle päästettävien ihmisten määrä. Kangaskylän Nuorisoseuran talolla tuo määrä oli 400. Koska tanssit järjestettiin yleensä sunnuntai-iltaisin, tuo määrä ei juuri koskaan ollut rajoitteena. Paitsi kerran …

Muuan Paula Koivuniemi kohosi suuren yleisön tietoisuuteen laulullaan Perhonen 1960-luvun lopulla. Olin tehnyt Paulan keikasta sopimuksen Tammer Viihteen kanssa ennen tuota tapahtumaa. Tappi Suojanen oli firman omistaja ja hänen kanssaan myös yleensä kauppaa teimme ja teimme paljon. Tapin oikean nimen, Tauno, sain selville vasta nyt Googlettamalla.

Muistan vielä tänä päivänäkin, miten Tappi soitti varhain eräänä sunnuntaiaamuna. Tappi, joka oli lähtökohtaisesti hyvin rempseä, suurin piirtein uikutti kuin hukkuva kissa. ’Kuules Hannu, kun tuo Paula on nyt ponnahtanut pinnalle ja se heidän keikkapalkkionsa on lievästi sanottuna alakanttiin, niin voitasiko sitä hiukan tarkistaa.’ Aamu-unisena en ollut parhaimmillani, mutta ajatus sentään pelasi. Sopimuskiemurat tarkkaan tuntevana totesin Tapille, että ’sinulla on täysi oikeus peruuttaa Paulan keikka, mutta muista, että olemme tehneet paljon kauppaa.’ Palkkiota ei tarkistettu, eikä
keikkaa peruttu. Tappi oli sanansa mittainen mies.

Kuten aiemmin totesin, Kangaskylän Nuorisoseurantalolle sai päästää enintään 400 henkilöä. Paulan ja Pertti Leppäniemen orkesterin esiintyessä lippuja myytiin yli 800. Siis tuplaten sallittu määrä. Sitähän minä en laskenut, paljonko heitä oli kerralla sisällä. Sen minä toki laskin, että kun keikkapalkkio oli 700 markkaa, niin viivan alle jäi aika mukava summa.

En tiedä, onko Kangaskylän Nuorisoseuraa enää olemassa. Sen tiedän, että viimeksi kotipitäjässäni Reisjärvellä käydessäni em. talo oli muuttunut seurojentaloksi. Tuskin sillä on mitään tekemistä uskonnon kanssa. Ehkä mukaan ovat tulleet maanmiesseura, metsästysseura jne. Lämmin tunne
läikähtää silti aina, kun täällä Pohjois-Savossa nuorisoseuroilla on omia, hyvinkin näyttäviä tapahtumiaan ja pääsääntöisesti Iisalmessa.

Lopuksi on pakko kertoa vielä yksi tarina em. nuorisoseuran managerin uralta. Muuan Berit tuli keikalle, ’tukka kippeenä’. Ensimmäinen kysymys oli, ’löytyiskö kinnulalaista pontikkaa’. Keskisuomalaisena hän tiesi, missä pontikkaa tuotetaan. Sen verran voin röyhistää rintaa, että jos ei
tiedä, mistä kinnulalaista pontikkaa saadaan, turha on ruveta nuorisoseuran manageriksi. Berit sai pontikkaa ja lauloi jumalaisesti.

Pomeranssi by Iisalmi 13.12.2021

’Suhde’ orkesterin kanssa syntyi kolme vuotta myöhemmin seuraavalla vierailullamme. Lily, orkesterin äitihahmo ja maestro, riisui meidät kerta kaikkiaan aseista. Hänen välitön tapansa kohdata tauolla yleisönsä oli jotakin, mihin emme olleet osanneet varautua, vai olisiko pitänytkään. Vuosien varrella saimme ja annoimme satoja poskisuudelmia, pidimme kymmeniä ja taas kymmeniä yhteisiä juttutuokioita. Niiden myötä tunneside syveni ja syveni.

Ei pelkästään se, miten Lily ja orkesteri kohtasi yleisönsä, vienyt sydäntämme. Vähintään yhtä suuri merkitys oli Lilyn ja orkesterin esittämällä musiikilla ja tavalla, kuinka he sen tekivät. Uskoaksemme orkesteri harjoitteli valtavasti ja heillä oli lavalla hyvä meininki ja kaiken kruunasi Lilyn uskomaton ääni. Hänen äänensä olisi riittänyt paljon, paljon suuremmille lavoille. Monet ns. starojen levytyksistä kalpenivat hänen esitystensä rinnalla.

Vuosien varrella orkesterin jäseniä vaihtui, jolloin jouduimme aina opettelemaan uusia nimiä. Halusimme aina puhutella jokaista etunimellä. Pysyvyyttä edustivat pääosin alkuperäiset jäsenet, Lily, Lilyn rumpalimies (jonka nimeä emme tulleet tietämään), basisti Dinky, kitaristi Alfredo ja Lilyn tytär Christine. Myös aina iloinen urkuri Joey kuului vuosia vakiokalustoon.

Kun 2012 syksyllä muutimme kahdeksaksi kuukaudeksi Phuketiin, päätimme jo kotomaassa, että nyt on meidän vuoromme tarjota heille jotakin vastineeksi siitä, mitä olimme heiltä vuosien varrella saaneet. Varsin pian saapumisemme jälkeen kutsuimme heidät perheineen lomakotiimme
grilli-partyyn. Heillä oli hauskaa ja meillä oli hauskaa. Tämän tapahtuman seurauksena meistä tuli perheenjäseniä kaikkien orkesterin jäsenten kanssa. Siitä alkaen olimme sisko (sister) Ritva, veli (brother) Hannu.

Lily ja monet muut orkesterin jäsenistä ovat hyvin uskonnollisia. Lilyn ansiosta me kävimme paikallisessa katolisessa joulu- ja pääsiäismessussa. Hän opasti meitä käyttäytymisessä ja rohkaisi meitä mm. ehtoolliselle. Kokemuksemme katolisista messuista oli mieltä lämmittävä ja avartava.

Elämän kiertokulku kosketti raadollisella tavalla myös Manila Machinea. Tammikuussa 2009 nukkui äkisti pois Lilyn rumpalimies ja päivää myöhemmin läheisen ystävänsä poismenosta murtunut kitaristi Alfredo, iloinen velmuilija. Vajaa vuosi sitten myös urkuri Joey poistui keskuudestamme
pitkään sairastettuaan.

Vuosien varrella saimme usein kuulla MM:n esittämänä kappaleita koreaksi, italiaksi, japaniksi ja jopa venäjäksi. Pikkuhiljaa meille syntyi pakkomielle, että pitäähän Lilyn laulaa myös suomeksi, suomalaisille turisteille. Niinpä toimitimme Lilylle laajan materiaalin suomen suosituimmasta
karaokekappaleesta ja saimme Lilyltä lupauksen, että hän esittää sen, kun hän on valmis.

Maaliskuussa 2013 hetki koitti. Orkesteri oli tehnyt upean sovituksen ja Lily esitti kappaleen, jolle oli antanut nimen ’Strong woman’ (Aikuinen nainen). Esitys oli huikea. ’Sydänystäväksi’ oli Lilylle aluksi vaikea lausua, mutta pienellä opastuksella sekin myöhemmin onnistui. Tätä kappaletta Lily ehti luultavasti esittää useita kymmeniä kertoja – yllätyksenä suomalaisille turisteille.

Manila Machinea ei siis enää ole. Orkesteri lopetti keväällä 2016. Lily on tiettävästi Jenkeissä, muutamat Filippiineillä ja useimpien kohtalosta meillä ei ole tarkkaa tietoa.

Meille Phuket ei ole enää sama kuin ennen. Suuri tyhjiö on syntynyt, niin toiminnallisesti kuin etenkin sydämeen. Kaipaamme monivuotisia ystäviämme, siskojamme ja veljiämme. Perhe on hajonnut maailman tuuliin.

Kiitos Lily ja Manila Machine kaikista ihanista tapaamisista, kiitos upeasta musiikista. Toivomme teille kaikille menestystä ja mielenrauhaa, mitä ikinä teettekin. God Bless You Lily, Dinky, Christine, Arnold, Noel, Eric, Allan, Ariel, Lando and all the others. Meillä on onneksi runsaasti filmimateriaalia
esityksistänne, joten niiden avulla voimme palata muistoihin vuosien varrelta. Facebookin välityksellä voimme toki pitää yhteyttä edelleen ajantasaisesti useimpien kanssa.

Alla oleva linkki johdattaa teidät Lilyn ja Manila Machinen maailmaan. Strong woman – ei ensimmäinen eikä myöskään viimeinen esitys.

Kiitoksin ja kaipauksin, By Iisalmi, Ylä-Savo, 16.1.2017

Koska Lions-toiminta oli jo silloin meille tärkeä harrastus, päätimme, että vierailemme samalla myös jonkun Bratislavan Lions-klubin tapaamisessa. Otteluohjelmaa ja klubien kokoontumispäiviä vertaillessamme klubiksi valikoitui LC Bratislava Bona Fide, koska klubin kokoontumispäivä
sattui sopivasti otteluohjelman välipäivälle. Olimme yhteydessä klubin presidenttiin, Alenaan, mutta vasta jälkeenpäin saimme kuulla, ettei Alena ollut ymmärtänyt viestiämme.

Niinpä erään päivän iltana otimme taksin ja ajoimme klubin kokoontumispaikkaan. Olimme pukeutuneet asianmukaisesti, klubiasuihin. Kyselimme ravintolasta, missä kyseinen klubi kokoontuu, mutta joko kielivaikeuksien takia tai muusta syystä emme saaneet tyydyttävää vastausta. Tällöin luoksemme saapui nuori nainen ja kysyi meiltä hyvällä englannilla, mikä
on ongelmamme. Kerroimme. Hän meni ravintolan tietokoneen ääreen, googletti klubin ja sen presidentin, soitti pressalle ja sai kuulla, että tapaaminen on peruuntunut vähäisen osanottajamäärän vuoksi.

Uusi tuttavamme oli silmin nähden kauhuissaan vastauksesta ja kysyi meiltä, olimmeko tulleet vain tätä tapaamista varten. Lohdutimme häntä, että emmehän toki, jääkiekkoakin olemme ajatelleet täällä seurata. Hetken mietittyään hän kysyi meiltä, haluaisimmeko liittyä hänen seurueeseensa. Jo
tokkiinsa. Niinpä liityimme kolmen nuoren seurueeseen. Kävi ilmi, että meidän suojelusenkelimme oli Slovakian TV:n toimittaja ja hänen seurueensa muodostivat hänen kuvaajansa ja kuvaussihteerinsä. Olimme Slovakian radio- ja TV-rakennuksen alakerrassa.

Siinä hetken juteltuamme ja itsestämme kerrottuamme, tämä meidän enkelimme pyysi anteeksi, että hän poistuu hetkeksi soittamaan. Palasi takaisin ja hetken kuluttua seuraamme liittyi keski-ikäinen mieshenkilö, jonka meidän enkelimme esitteli Slovakian entiseksi Suomen suurlähettilääksi. Eikä tätä sopinut mitenkään epäillä, sillä tämä seurueemme uusi jäsen puhui yllättävän hyvää suomea. Juttua riitti ja hauskaa oli.

Jälleen enkelimme poistui hetkeksi paikalta soittamaan. Ymmärsimme, että hänellä oli sovittu tapaaminen ko. henkilön kanssa. Kului kotvanen ja pöytäämme ilmestyi uusi herrasmies. Enkelimme esitteli hänet meille. Slovakian entinen presidentti Rudolf Schuster. Olimme itseämme paremmassa seurassa, vain ja ainoastaan, että klubitapaamista ei ollutkaan. Huomaatteko – sokeaa sattumaa ei ole olemassakaan, kaikella on tarkoituksensa.

Vietimme hauskan illan, nuorten ja vähän varttuneempienkin slovakialaisten ystävien seurassa. Slovakiassa kaikilla presidenteillä on turvamies/autonkuljettaja koko eliniän. Huomasimme, että eräässä vaiheessa presidenttimme vinkkasi turvamiehen luokseen ja kuiskasi hänelle jotakin. Kului
hetki ja turvamies toi presidentille ison kuvakirjan, jonka hän luovutti meille. Rudolf Schuster on innokas valokuvaaja ja tämä kuvakirja oli hänen aikaansaannostaan Grönlannista. Upea teos.

Olemme monta kertaa jälkeenpäin miettineet, miksi tapahtui, niin kuin tapahtui. Käsityksemme mukaan ensimmäinen merkittävä tekijä oli pukeutumisemme. Lions-asu herättää aina luottamusta, jopa kunnioitusta. Toiseksi meidän enkeliksemme valikoitui henkilö, joka tunsi ihmisiä aina
huipulta saakka. Hän myös oivalsi, että tässä on briljeerauksen paikka. Sen hän teki loistavasti.

Kotiin palattuamme lähetimme enkelillemme Marimekon huivin kiitoksena upeista hetkistä. Olemme nähneet hänet myöhemmin TV:ssä jossakin uutislähetyksessä liittyen Slovakian tapahtumiin. Joku saattaa kysyä: Enkeleitä, onko heitä? Meidän vastauksemme on – KYLLÄ.

Agia Marina, Kreeta 12.4.2020

Jälkikirjoitus:
Tämän tarinan kuvassa kanssamme on Slovakian presidenttinä 1999–2004 toiminut
Rudolf Schuster. Mikäli haluatte hänestä lisää tietoja, Wikipediasta löytyy.

Tätä taustaa vasten oli luonnollista, että isä yritti tehdä minustakin jonkinlaisen hiihtelijän. Olinko viiden tai kuuden vanha, kun sain joululahjaksi sukset, paikalliset, Parkkilan tekemät. Näen vieläkin silmissäni, ne tervatut puusukset ja rotanloukkusiteet. Niillä sitten hiihtelin kolmen kilometrin koulumatkan talvisaikaan, kunnes serkkupoikien kanssa käydyssä mäkihyppykisassa lensin nurin ja toisen suksen nokka katkesi.

Ensimmäisen hiihtokilpailuni muistan käyneeni jo ennen kouluikää siellä kotikylälläni Kellonmäellä. Kuinka ollakaan, kilpalatu kiersi kotimme Suojalan pihan kautta. Kisan aikana minulle tuli kova nälkä, joten poikkesin kotona syömään. Siitä huolimatta sain kisan upeimman palkinnon, joka myöhemmin osoittautuivat isäni hiihtokilpailuissa voittamiksi sokeripihdeiksi.

En muista, kuinka pitkä historia Kellonmäen kisoilla oli, mutta 1950-luvulla lasten kyläkisat olivat muotia. Kisat kokosivat sen ajan urheilevat nuoret mittelemään paremmuuttaan ja niiden kisojen tunnelman aistin yhä. Ensimmäisissä oikeissa kotikisoissa voitin pikkuserkkuni Teuvon muutamalla sekunnilla. Muutamaa viikkoa myöhemmin, hänen kotikisoissaan, hävisin ne muutamat sekunnit.

Pitäjän koulujen väliset hiihtokisat olivat myös merkittävä tapahtuma 1950-luvulla ja varmaan jo paljon sitä ennen. Minun kouluni, pieni Leppälahden kyläkoulu, oli yleensä siellä joukon hännillä. Vuosi taisi olla 1955, kun saimme opettajaksemme henkilön, jolla oli innostusta liikuntaan. Niinpä minä, joka olin esim. laskennossa hyvä ja nopea, sain lopputunnin tehtäväkseni hiihtää kilpavauhtia koulun pihalle tehdyllä ladulla. Sinä ja seuraavanakin vuonna voitin sarjani (ikäluokkani) koulujenvälisessä kisassa.

Keski-Pohjanmaalla, johon kotipitäjäni Reisjärvi silloin kuului, maakuntaviestit hiihdettiin siihen aikaan kuntien välisenä kilpailuna. Muutaman kerran pääsin itsekin edustamaan kotipitäjääni maakuntaviestissä ilman suurempaa menestystä. Maakuntaviestistä jäi kuitenkin yksi muisto ylitse
muiden.

Viesti hiihdettiin, kuinka ollakaan, kotipitäjässäni Reisjärvellä. Siihen aikaan Hannu Taipale Vetelistä ja Elias Nygård Halsualta olivat maamme kärkipään hiihtäjiä. Ennen viimeistä osuutta Halsua johti
viestiä. Olin vaihtopaikalla ja kuulin kuinka Elias Nygård totesi: Olo on kuin taivaan linnulla, kiinni ei ota kukaan. Eikä Veteli Halsuaa kiinni ottanut viimeisellä osuudella.

Seuraava ikimuistoinen hiihtokokemukseni tapahtui armeijassa. Astuin palvelukseen Pohjamaan Jääkäripataljoonaan helmikuussa 1964. Lapsisotilaana, kuten ystäväni Timppa jaksaa aina muistuttaa, kun asia tulee puheeksi. Tuolloin pataljoona piti kortteeria Vaasassa, josta se sitten
palveluksessa vielä ollessani muutti Sodankylään.

Talvi oli luminen, myös Vaasassa, vaikka onkin rannikkokaupunki. Niinpä hiihdettiin pataljoonan mestaruushiihdot. Vaikka meikäläinen ei muutamaan vuoteen ollut hiihtoa harjoitellut, oli maatilan
töissä kuitenkin kertynyt jonkin verran ruista niin käsiin kuin jalkoihinkin. Siinä sitten kaikkeni yrittäen hiihdin armeijan leveillä puusuksilla pataljoonan mestaruudesta, tosin heikoin tuloksin.

Muistan sen, kuinka saavuin maaliin. Seuraava muistikuvani olikin hämmentävä. Istuin ampumaradan ulkohuussissa, pylly paljaana ja vilusta väristen. Ei pienintäkään havaintoa, kuinka olin sinne päätynyt. Kun siitä tokenin ja astuin vessasta ulos, hiihtimeni olivat kauniisti vessan seinustalla pystyssä. Minä tiedän, miltä Matti Heikkisestä on tuntunut, kun tajunta katoaa
kisan jälkeen.

Onnela by Iisalmi, Ylä-Savo, 6.9.2021

Työn perässä, elämässä eteenpäin pyrkien, ajauduin 1971 Kustaviin, Turun saaristoon. Tällä hetkellä kunta on yksi maamme pienimmistä – alle 1.000 asukasta. Silloin väkeä oli paljon enemmän – talvisaikaankin. Kesällä Kustavi elää, väkimäärä moninkertaistuu mökkiasukkaiden takia ja se on
pienelle kunnalle elinehto.

Nuorena kloppina tulin paikallisen pankkikonttorin johtoon. Saaristolaiselämä oli uutta, mutta toisaalta äärettömän kiehtovaa. En osannut kieltäytyä, kun minut kutsuttiin paikallisen Matkailuyhdistyksen puheenjohtajaksi. En tuolloin osannut aavistaa, mitä siitä seuraisi.

Matkailuyhdistyksellä oli äärettömän energinen sihteeri, joka oli päätyönään kunnan elinkeinoasiamies. Matkailuyhdistys oli eräänlainen elinkeinopolitiikan apuväline. Sen siipien suojassa saatettiin tehdä sellaista, mikä kunnallisen byrokratian rattaissa ei ollut mahdollista.

Ilmon, sihteeri/elinkeinoasiamies, ideasta syntyi Kustavin matkailulantti. Näin jälkeenpäinkin ajatellen idea oli todella upea. Alumiinisia matkailulantteja myytiin muistaakseni parin markan hintaan kaikelle kansalle ja niitä meni. Teetettiin myös hopeisia lantteja, joiden hinta oli 50 silloista
markkaa.

Yllättäen Ilmo kertoi, että hopeinen lantti nro 1 luovutetaan Turun- ja Porin läänin silloiselle maaherralle silloin ja silloin ja minä pidän luovutuspuheen. Sillä kohtaa nuoren klopin housun pulttuut alkoivat tutista. Mutta, siitä huolimatta puhetta värkkäämään.

Eräänä keväisenä päivänä astelimme sitten lääninhallitukseen ja maaherran virkahuoneeseen. Pidin hikeä valuen, ääni väristen, matkailulantin luovutuspuheen. Maaherra Sylvi Siltanen, pitkän linjan poliitikkona, piti kauniin kiitospuheen, jonka jälkeen hän totesi, että menisimmekö juomaan
kahvit tämän kunniaksi. Siinä kahvihuoneeseen kävellessämme hän nosti kätensä olkapäälleni huolimatta lyhyestä varrestaan, katsoi minua silmiin ja sanoi: Se oli hieno puhe. Vaikka hän oli kooltansa pieni, hänessä asui sydämeltään iso ihminen. Olen aina muistanut suurella lämmöllä sitä hetkeä, sitä kannustusta ja olen omalta osaltani pyrkinyt jakamaan häneltä saatua viisautta.

Ei tämä matkailulanttiepisodi siihen päättynyt. Turussa, Artukaisten maatalousnäyttelyssä 1973 Kustavilla oli oma osastonsa. Olimme Ilmon kanssa osastolla, kun hän yhtäkkiä ilmoitti, jotta korkea-arvoisia vieraita on tulossa. Hetken kuluttua presidentti Urho Kekkonen asteli osastolle. Tällä kertaa Ilmo luovutti hopeisen matkailulantin presidentille. Kättelimme ja hän poistui seurueineen paikalta. Vielä tänä päivänäkään en ymmärrä, kuinka Ilmo järjesti sen tapaamisen.

Kun mietin elettyä elämää ja ihmisiä, jotka ovat elämääni viitoittaneet, niin eräiden läheisten ystävien lisäksi Sylvi Siltanen on ollut yksi niistä henkilöistä, jotka ovat antaneet hyviä eväitä matkan varrelle. Hänen kannustuksensa jälkeen en koskaan enää pelännyt puheen pitämistä, jännittänyt
toki olen. Monta kertaa on tullut mieleen, kykenenkö olemaan yhtä kannustava, yhtä rohkaiseva kuin hän. Tyttäreni Jenny voisi olla paras arvostelijani.

Minä rohkenen sanoa nyt, että tapaaminen Sylvi Siltasen kanssa muovasi minua enemmän kuin olen tähän saakka ymmärtänyt. Osaammeko tarttua viisauteen ja sitä kautta kasvaa ihmisinä?

Agia Marina, Kreeta 5.4.2020

Jälkikirjoitus:
Kotona minulla olisi ollut valokuva tapaamisestani presidentti Urho Kekkosen kanssa. Valitettavasti näissä olosuhteissa en kykene sitä kuvaa liittämään tämän blogin yhteyteen.

Kun muutimme Tervosta Laitilaan, poikani Janne syntyi kolme viikkoa sen jälkeen. Miltei vuoden elin univelan puolella. Janne eli öisin ja nukkui päivisin. Hän söi useita kertoja yössä ja joka kerta sen jälkeen minä kanniskelin häntä tunnin verran vatsakipujen takia. Tällä taudilla on hienompikin nimitys. Joskus tilanne äityi niin pahaksi, että minun oli jäätävä pois töistä. Muutoin upea esimieheni Erkki ei ymmärtänyt tilannetta. Hän sanoi minulle suoraan päin naamaa, että tulkoonpa taloon nuoria naisia tai miehiä, niin aina ne ovat ’äitiyslomalla’.

Muutama sananen jo tässä vaiheessa Erkistä. Hänelle pankki oli tärkeämpi kuin sen kohtuudella pitäisi toimitusjohtajallekin olla. Tulin joskus käyneeksi työpaikallani viikonloppuna ja jo oven avattuani tunsin sikarin tuoksun ja tiesin, että pomo on paikalla. Hänelle pankki oli työ ja harrastus. Hänen sitoutumisensa työhönsä oli jotakin sellaista, mitä minä en ensin ymmärtänyt, mutta vuosien saatossa löysin itsestäni sen saman piirteen.

Pankin merkittävimpien päätösten teko tapahtui johtokunnassa. Nyttemmin siitä käytetään nimitystä, hallitus. Pankin silloinen hallitus oli upeita persoonia täynnä, kaikilla vilpitön halu tehdä hyviä päätöksiä. Silloinen puheenjohtaja Eero on yksi viisaimmista tuntemistani ihmisistä. Myöhemmin tuli monta kertaa mieleen, että miksi emme kuunnelleet häntä. Enemmistö
valitettavasti menee valtavirran mukana, johon Eero ei kuulunut.

Vihreän, pyöreän pöydän ympärillä leijui aina hyvä henki. Kuukauden vitsi kuultiin jonkun kertomana. Varsin pian tajusin, että hallitus oli poliittisesti valittu. Keskustalaisilla enemmistö ja muilla puolueilla jäännöspaikat. Kosiskeltiin ’toisin ajattelevia’. Silloin, alkuaikoina, tällä poliittisuudella ei ollut merkitystä, mutta myöhemmin kyllä. Mietin joskus myöhemmin, että valittiinko minutkin tehtävääni silloisena keskustalaisena.

Apulaisjohtajana minun ensisijainen tehtäväni oli huolehtia päivittäisten pankkirutiinien toimivuudesta. Kun tarvittiin uusia henkilöitä pankkiin, olin se, joka heidät valitsi. Ensimmäinen valintakerta oli ikimuistoinen. Useita hakijoita kävi näytillä, mutta itse valinta oli minulle äärettömän helppo. Valtsin Ritvan, jolla oli hame päällä haastattelussa. Hän osoittautui myöhemmin loistavaksi valinnaksi. Kaiken lisäksi MunRakas oli hänen kämppäkaverinsa silloin kun me tapasimme eka kerran. Vanhaa sanontaani siteeraten; Sokeaa sattumaa ei ole olemassakaan.

Jannen syntyminen johti siihen, että vanhempani tulivat häntä hoitamaan, koska silloinen puolisoni oli myös työelämässä. Isäni, pappa, Suojalan Jussi, oli elementissään Laitilassa. Pari viikkoa siellä oltuaan hän tunsi enemmän laitilalaisia kuin minä pankin apulaisjohtajana olin oppinut tuntemaan
kolmen kuukauden aikana. Hän vietti päivisin muutaman tunnin paikallisessa kapakassa, Kukonkulmassa ja seurusteli ihmisten kanssa. Iltaisin, töiden jälkeen, kuulin aina Kukonkulman jutut. On myönnettävä, että niistä oli paljon hyötyä, paljon oppia sopeutumiseen.

Äitini ei koskaan sopeutunut Laitilaan. Hän ikävöi kaiken aikaa tuttuja naisihmisiä kotipitäjässäni Reisjärvellä. Niinpä he vajaan vuoden jälkeen palasivat takaisin Reisjärvelle. Isäni ei välttämättä ollut onnellinen tästä peliliikkeestä, mutta teki sen olosuhteiden pakosta. Olimme jälleen omillamme, kuten sanonta kuuluu. Alkoi meidän sopeutumisemme aika.

Tämä tarina on pitkä ja jatkuu monen blogin verran. Pysykää siis kanavalla.

Onnela by Iisalmi 15.6.2024

Perunkirjoitus
Kuva tähän blogiin ilmestyy, kunhan saan digitoitua vanhat diakuvani kyseiseltä ajankohdalta.

Varhaisin muistoni juhannusaaton vietosta on jostakin 1950-luvun alkupuolelta. Vanhempamme ostivat juhannuksen kunniaksi meille serkkupoikien kanssa limonadia. Niinpä me, Martti, Eero ja minä, talsimme reput selässä läheiselle heinäladolle. Avasimme reppumme ja otimme limonadit esiin. Ne olivat sen ajan tyyliin lasipulloissa, joissa oli kruunukorkki. Kuinkas pullot aukaistaan? Jollakin konstilla me ne aukaisimme, mutta Eeron pullon suu särkyi. Siitä huolimatta hän joi ja sai haavan suuhunsa. Verta tuli valtoimenaan, joten jouduimme lähtemään kotiin. Siihen päättyi juhannusaaton vietto sillä kertaa.

Muutamaa vuotta myöhemmin läksimme juhannusaattona samalla joukolla veneellä läheiselle Vuohtojärvelle. Ongimme ja saimme muutaman sären ja ahvenen sintin, jotka sitten paistoimme nuotiossa. Hyvää se silloin oli, mutta taitaisi nykyään jäädä syömättä. Pienen kannaksen takana on Reisjärvi, siis järvi, jossa sijaitsee Susisaari. Silloin siellä oli tanssilava ja tietysti juhannustanssit. Upea haitarinsoitto kaikui pitkin järven pintaa. Siitä lähtien olen rakastanut haitarimusiikkia ja etenkin juhannusaattona. Valto Tuohioja se siellä revitteli harmonikkaansa ja myöhemmin minulla oli ilo
henkilökohtaisesti tutustua tähän mainioon harmonikkataituriin.

Oli niitä muitakin juhannusaattoja Vuohtojärvellä ja sen rannoilla. Kerran soudimme järven yli lähellä vastarannalla sijaitsevan kirkonkylän läheiseen saareen. Kuinka ollakaan tuuli yltyi sellaiseksi, että paluumatkamme ei meidän pikkupoikienkaan järjen mukaan ollut mahdollista kotirantaan. Niinpä
soudimme lähimpään vastarantaan, vedimme veneen kuiville ja kävelimme kotiin. Myöhemmin toki haimme veneen omaan rantaan.

Vielä yksi muisto lapsuuden juhannusaaton vietosta on kerrottava. Olin saanut jouluna lahjaksi kitaran. Ei minusta muusikkoa tullut, kunhan rämpyttelin. Jostakin syystä sain päähäni, että otan kitaran mukaan juhannusaaton retkellemme jälleen kerran samojen serkkupoikien kanssa. Kuinka ollakaan, se juhannusaatto oli todella sateinen. Mutta päätetty mikä päätetty. Mukaan lähti
kitara. Sitä en enää tarkkaan muista, kuinka sen suojasin, mutta juhannusretken se teki. Sekin tieto on häipynyt, miten sille kitaralle lopulta kävi.

Viimeisin tarina juhannusaatosta on tällä kertaa nuoruusvuosiltani. Elettiin vuotta 1962. Vanhempani olivat luvanneet minulle, että sitten saan mennä tansseihin, kun olen käynyt rippikoulun. Niinpä minä sinä keväänä sen kävin. Konfirmaatiossa viikkoa ennen juhannusta laestadiolainen pappi vannotti, jotta juhannuksena ette sitten mene synnin pesään, juhannustansseihin. No! Kun juhannusaatto koitti ja em. Susisaaren juhannustanssit, yli puolet siitä
rippikoulukurssista oli paikalla. Kaiken lisäksi, jälleen kerran muuan Valto Tuohioja orkestereineen tanssitti. Itse en silloin vielä osannut tanssia, katselin vain. Myöhemmin opettelin yksikseni tanssimaan ja rohkenen väittää vieläkin, että en ole siinä lajissa ihan huonoimpia.

Myöhemmistäkin juhannuksista olisi tarinaa kerrottavaksi, mutta jääköön se toiseen kertaan. Aina ei ole päivä paistanut, mutta onpahan jäänyt muistoja. Useimmiten hyviä, joskus huonoja.

Rattoisaa ja hyvällä tavalla mieliinpainuvaa juhannusta itse kullekin ��

Onnela by Iisalmi, juhannusaattona 21.6.2024

Vuosia sitten olin talvi-ihminen. Odotin lunta kuin kuuta nousevaa, jotta pääsisin hiihtämään. Hiihdin silloin kilpaa omalla tasollani, pankkilaisten ja veteraanien kisoissa. Pankkilaisten kisoissa tuli menestystä, mutta kyllä ikäiseni veteraanit olivat kisoissa pääsääntöisesti parempia. Nyt minä vihaan talvea ja lunta.

Isäni, Suojalan Jussi, oli innokas hiihtomies. Hiihdossa suojeluskunnan aluemestari, josta todisteena on hieno, hopeinen kannu. Minustakin hän yritti tehdä hiihtäjää, mutta en minä silloin ollut valmis. Koulujen välisiä hiihtokisoja voitin parina vuonna, koska opettajani antoi minulle vapauden harjoitella kouluaikana, mutta ei siitä suurempaa kipinää syntynyt.

Vasta kun pääsin ns. keskikoulusta ja jäin kotitilallemme töihin, aloin hieman harjoitella. Huonolla menestyksellä. Silti minä kerran pääsin edustamaan kotipitäjäni Reisjärven joukkuetta maakuntaviestissä. Viesti hiihdettiin kaiken lisäksi Reisjärvellä. Voin rehellisesti tunnustaa, että perseelleen meni.

Kesti muutamia vuosia, kunnes aloitin pankkiurani. Kun tulin Reisjärven Osuuskassan palvelukseen kuulin, että osuuspankkilaisten talvipäivillä olisi tarjolla hiihtomenestystä. Ensin piti selvittää aluemestaruuskisat. Olin hyvässä kunnossa ja voitin aluemestaruuden. Valtakunnallisissa kisoissa jäin, jos oikein muistan, yhdeksänneksi, mutta se johtui osin katkenneesta suksestani.

Nämä osuuspankkilaisten kisat pitivät minun hiihtoinnostukseni vireillä. Kun muutin Laitilaan, olin hetken siinä mielentilassa, että hiihtoura on nyt tässä. Innokas Jyskeen toimija, Jorma, sai minut pyörtämään päätökseni. Tarvittiin hiihtäjää Vakka-Suomen viestiin ja hän sattui tietämään taustani. Eihän se aloitusosuus eka kerralla hyvin mennyt. Liikaa intoa kuntoon nähden. Nykytermein, maitohapot iskivät kehoon. Myöhemmin koin senkin elämyksen, että suksien suihke kantapäiltäni katosi.

Harjoitteluolosuhteet muuttuivat Laitilaan muutettuani, mutta lähialueella ne olivat kaikille samat. Ei varmuudella lunta marraskuussakaan. Silloin kun lunta tuli, silloin hiihdettiin. Illalla saatettiin hiihtää, aamulla se oli jo mahdotonta. Vähintään yhdet sukset menivät piloiksi syksyllä, kun lunta oli liian vähän. Tästä syystä jouduin hakemaan harjoitteluolosuhteita lähialueilta. Harjoittelin Eurassa, jonne matkaa oli 40 km ja välillä myös Porissa, jonne matkaa oli noin 80 km. Eura on kauempana sisämaassa, joten siksi siellä oli useammin lunta. Porissa taas olosuhteet luotiin jäähallista poistettavalla lumella. Vaati intohimoa, jota työn vastapainoksi minulla onneksi oli.

Vakka-Suomen viestissä Laitila oli parhaimmillamme toinen, huolimatta minun parhaista osuusajoistani. Useampanakin vuonna. Voitin osuuspankkilaisten hiihto-, suunnistus ja maastojuoksumestaruuksia useammankin kerran omassa ikäluokassani. Makein voitto tapahtui Joensuussa, jossa voitin hiihdossa hiihtosuunnistuksen arvokisamitalistin. Muistan myös sen kisan siitä, miten työtoverini minua kannustivat.

En muista, koska alkoi se vaihe, että syksyisin, marraskuussa, läksin Lappiin ensilumille. Olin siellä ensin viikon, sittemmin kaksi viikkoa. Eivät sielläkään aina olosuhteet olleet kehuttavat. Muistan syksyn, jolloin taisivat mennä vaihtoon molemmat suksiparini lumen vähyyden vuoksi. Lapissa oli kuitenkin se hyvä puoli, että työasiat eivät olleet jatkuvasti mielessä. Pankillamme oli osuus ensin yhteen, sittemmin kahteen rivitalo-osakkeeseen Saariselällä. Isänpäivistä minä vietin ainakin viisitoista Saariselällä. Näistä minun hiihtolomaviikoistani tuli myöhemmin sanomista, mutta se on ihan toinen tarina.

Olen monta kertaa myöhemmin kysynyt itseltäni, että olisinko kestänyt sen paineen ja paskan, jonka myöhemmin osakseni sain, ilman niitä viikkoja. Tuskin. Henkinen hyvinvointi, se voima, kasvoi Lapin maisemissa. Tykkylumen peittämissä puissa, avaruudessa, revontulissa. Niitäkin iltalenkilläni näin useasti. Parhaimmillani hiihdin yli 700 km kahden viikon aikana. Parhaimpana talvikautena hiihdin yli 3.000 kilometriä. Mutta, kyllä se vei voimatkin. Onneksi vain fyysiset.

En vieläkään tiedä, kumpi harjoittelussani oli tärkeämpää, urheilullinen menestys vai fyysinen hyvinvointi. Molemmat sain. Sen tiedän, että ilman jonkinlaista päämäärää, koko kuntoiluni, harjoitteluni, olisi sammunut. Minä jaksoin työssäni paremmin, minä ratkoin usein lenkeilläni työelämän ongelmia, ilman suunnitelmaa, hetkessä eläen, kun happipitoinen veri virtasi tehokkaasti aivolohkojen lävitse.

Myöhemmin osallistuin pankkilaisten kansainvälisiin hiihtokisoihin, menestyksellä, mutta se taas on oman tarinansa paikka. Nyt en enää ole talvi-ihminen. Suorastaan vihaan talvea, kuten alussa totesin. Minun vanhahtavat luuni nauttivat nykyään enemmän lämmöstä kuin pakkasesta. Eikä minun krooninen poskiontelotulehduksenikaan syksystä tai talvesta tykkää. Siksikin rakastan lämpöä. Mutta liika on aina liikaa. Ei enää Thaimaa, Kreeta on sopiva.

Kustavi, pieni saaristokunta, osoittautui loistavaksi paikaksi kehittyä niin työelämässä kuin ihmisenäkin. Vielä syksyllä ja talvella
surin tappiotani kotipitäjässäni, mutta keväällä 1972, kun perkasin juuri savustettua ahventa, tajusin, millaisen ’lottovoiton’ olin saanut, kun minua ei valittu kotipitäjäni Reisjärven Osuuspankin toimitusjohtajaksi. Sinne olisin todennäköisesti jämähtänyt ja kaikki se, mitä myöhemmin koin, olisi jäänyt kokematta. Silloin oivalsin pysyväksi muodostuneen elämänviisauden: Ei ole sokeaa sattumaa, kaikella on tarkoituksensa.

Mielenkiintoista oli huomata, että parhaaksi ystäväkseni valikoitui paikallisen säästöpankin, eli kilpailijan, hallituksen puheenjohtaja. Meitä yhdisti kuntourheilu, ennen kaikkea hiihto, mutta meillä
oli myös samanlainen huumorintaju. Pankkiasioista emme koskaan puhuneet. Antero oli opettaja ja valitettavasti yksi niistä upeista ystävistäni, joka joutui poistumaan keskuudestamme ennenaikaisesti.

Me kuntoilimme yhdessä ja kolmantena pyöränä oli yleensä Klasu, joka oli metsäinsinööri. Kiersimme yhdessä juosten Rahin lenkkiä. Juoksimme yhdessä mm. kaksi Ruissalon maratonia. Jälkimmäisellä kerralla juoksin reitin lävitse alle kolmessa tunnissa. Voitimme myös Vakka-Suomen viestin, joka pienelle kunnalle oli aikamoinen saavutus. Se oli hiihtoviesti. Siihen valmentauduimme ns. korkean paikan leirillä Laanilassa joulukuussa 1973. Toki meitä oli muitakin, kuin me kolme.

Kustaviin tullessani olin hetken kyseisen osuuspankin toimitusjohtaja, kunnes jo aiemmin päätetty fuusio Uudenkaupungin Seudun Osuuspankkiin saatettiin loppuun. Edeltäjäni oli sortunut omavaltaisuuksiin, jotka aiheuttivat pankille merkittäviä tappioita. Myöhemmin hän joutui ns.
leivättömän pöydän ääreen. Sitä prosessia hoiti Tuomas, osuuspankkikeskuksen nimeämänä tuomarina. Mahdottoman mukava mies. Aina kun hän tuli paikalle, mentiin kalalle paikallisen kalastajan toimiessa oppaana ja laivurina.

Konttorinjohtajana minä olin toimihenkilö eli silloisen Pankkitoimihenkilöliiton jäsen. Tulin jopa valituksi Vakka-Suomen pankkitoimihenkilöiden puheenjohtajaksi. Vakka-Suomi on samanlainen
pienmaakunta kuin täällä Ylä-Savo. Puheenjohtajana olin myös Pankkitoimihenkilöliiton liittovaltuuston jäsen. Niinpä minä olin osaltani päättämässä pankkialan lakkoon ryhtymisestä ja sen päättämisestä 1973, jos oikein muistan. Muistan vain, miten väsyneitä neuvottelijat olivat aamuyöstä, kun kokoonnuimme päättämään lakon lopettamisesta.

Minulla oli erinomaiset esimiehet. Matti, toimitusjohtajana ja Aaro apulaisjohtajana antoivat vapaat kädet. Toimintani Pankkitoimihenkilöliitossakaan ei aiheuttanut minkäänlaista ristiriitaa. Kun
läksin lakon lopettamisesta mahdollisesti päätettävään kokoukseen, sain Matilta pyynnön, että tule sitten henkilökohtaisesti kertomaan meille, mitä päätettiin. Niin myös tein. Paluumatkalla Helsingistä ’poikkesin’ Uudessakaupungissa.

Itse Kustavista ja kustavilaisista olisi paljonkin kerrottavaa, mutta valitettavasti se ei mahdu tähän blogiin. Yhdestä asiasta olin kuitenkin katkera. Miksi en ollut Kustavissa silloin, kun pirtua
trokattiin Virosta Kustavin kautta Suomeen? Sen jännityksen olisin halunnut henkilökohtaisesti
kokea.

Kun ihminen lähtee ns. uraputkeen, hänelle tulee jossakin vaiheessa tunne, että tämä on nyt taputeltu. Niin kävi minullekin. Näin sisäisessä tiedotuksessa, että Tervon Osuuspankki hakee toimitusjohtajaa. Päätin hakea, vaikka savolaisista minulla ei ollut aiempaa kokemusta. Kävin
haastattelussa ja paikkakunta tuntui viehättävältä. Kuulin myöhemmin, että tulin valituksi henkilökunnan puoltoäänillä. Minä kun en kätellyt heitä, vaan tervehdin yleisesti. Edeltäjäni ylenpalttiseen kättelyyn he olivat kyllästyneet.

Ja tarina jatkuu …

Onnela by Iisalmi 23.8.2023

Reisjärven silloista Osuuskassaa johti patriarkaalisesti vanhoillislestadiolainen Martti Linna. Hänen vaimonsa Kaisa oli samaisen osuuskassan kirjanpitäjä. Sittemmin sellainen yhdistelmä ei enää ollut mahdollista. Minä kunnioitin heitä kumpaakin, vaikka en ollut uskovainen. Arvostin heidän samoin kuin toisten työtovereitteni Aunen ja Siskon ammattitaitoa ja kokemusta.

Siihen aikaan osuuskassa huolehti maitotilien jakelusta. Rahat pussitettiin ja jaettiin maidontuottajille. Kaisa muisti ulkoa kaikkien maidontuottajien tonkan eli tilipussin numeron. Kotitilani Suojalan ’tilipussin’ numero oli 238.

Pari asiakasta on myös jäänyt mieleen tuolta ajalta. Oli muuan Helli, romaaninainen, jolla oli toistakymmentä lasta, eikä lapsilisä aina tahtonut riittää seuraavaan ’tilipäivään’. Niinpä tehtiin vekseleitä, jotka hän aina maksoi säntillisesti pois. Näen edelleenkin silmissäni hänen muhkean muotonsa romaanihameessaan.

Muistan myös tapauksen, että ajoin autollani hiljaisella vauhdilla erään mopoilijan päälle. Pieni kolhu sekä autoon, että mopoilijaan. Virhe oli hänen, kuten käräjillä myöhemmin todettiin. Seuraavana päivänä hänen suulas vaimonsa astui pankkiin. Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä. Hän asteli minua kohden, ojensi kätensä ja sanoi: Kiitos siitä mitä teit. Mieheni ei koskaan ole ottanut minun vaivojani vakavasti, nyt hän vaatii jatkuvaa passaamista omien vaivojensa takia.

Suoritin miltei välittömästi pankkiin tultuani osuuskassan esimiestutkinnon. Yllättävintä oli, että tutkinnon arvosanoista sain korkeimman kirjanpidosta, vaikka minulla ei ollut minkäänlaista kirjanpitokokemusta.

Muutamia kuukausia esimiestutkintoni jälkeen, esimieheni Martti sai sydänkohtauksen ja joutui sairaslomalle. Pankin hallinto valitsi minut vt. toimitusjohtajaksi 21-vuotiaana. Siihen aikaan naisen valinta siihen tehtävään oli mahdoton ajatus, vaikka työtoverini, etenkin Kaisa, olisivat olleet minua tietävämpiä. Munat piti olla vt. toimitusjohtajan titteliin.

Olin esimieskurssilla oppinut jotakin, jonka vt. toimitusjohtajana halusin myös ’meidän’ osuuskassassamme toteutettavan. Kyse oli vekselien leimaverojen kirjanpidollisesta menettelystä. Nyt niillä oli erillinen rahakassa, minä halusin niiden kulkevan kirjanpidon kautta. Kauhea taistelu Kaisan kanssa. Muutos toteutettiin, mutta Martin palattua toimitusjohtajaksi, päätös purettiin.

Martti pääsi eläkkeelle sydänvaivojensa takia 1970, jos oikein muistan. Toimitusjohtajan paikka tuli haettavaksi. Luonnollisesti hain sitä, mutta pankin hallintoneuvostossa hävisin äänestyksen yhdellä äänellä. Olin ilmeisesti suututtanut joitakin henkilöitä olemalla voimakkaasti mukana paikallisen Nuorisoseuran urheilutoiminnassa. Se oli nuorelle miehelle enemmän kuin karvas pettymys. Myöhemmin tuo tappio osoittautui lottovoitoksi.

Sain toki upean esimiehen, mutta samanaikaisesti kaipuuni uralla eteenpäin oli syttynyt. Hain kolmeen pankkiin konttorinjohtajaksi. Kolariin, Kustaviin ja Punkalaitumelle. Kutsu haastatteluun tuli kaikista pankeista, tosin eriaikaisesti. Kävin Kolarissa, mutta totesin, että ei minun juttuni. Punkalaitumella ehdin jopa lupautua heidän konttorinsa johtajaksi, kunnes kutsu kävi Kustaviin haastatteluun. Paikka tuntui omimmalta ja lupauduin tehtävään. Nolona jouduin ilmoittamaan Punkalaitumelle, että valitettavasti toinen pankki veti pidemmän korren.

Minulla on vieläkin tallella se Punkalaitumen Osuuspankin myöhempi paikanhakuilmoitus, jossa kerrottiin, että meille jo valittu konttorinjohtaja sai vielä paremman paikan. Minusta se oli ja on edelleen tyylikäs hakuilmoitus. Siihen aikaan pyrittiin ensisijaisesti hakemaan eteenpäinpyrkiviä toimihenkilöitä pankkiryhmän sisältä. Tuskin tämä menettely on enää käytössä.

Ja matka jatkuu :)

Onnela by Iisalmi, 19.4.2023

Minun pankkiurani alkoi siitä, että heikoimmalla, ilman ehtoja saadulla keskikoulutodistuksella ei päästy kauppaopistoon jatko-opiskeluun, kuten halusin. Pientilaa viljelemään en halunnut jäädä. Tarvittiin kuulemma lisäpisteitä, joita mm. pankkiharjoittelusta sai. Niinpä isäni, joka oli pankin isännistön jäsen, myötävaikutuksella pääsin säästöpankkiin harjoittelijaksi. Olin juuri vapautunut asepalveluksesta, jonka suoritin ns. lapsisotilaana eli vapaaehtoisena.

Oli kevättalvi 1965. ’Harjoittelin’ kotipitäjäni Reisjärven konttorissa. Huhtikuussa aloin kysellä mahdollista vaatimatonta palkkaani. Konttorinjohtaja lähetti vaivautuneen näköisenä minut Haapajärvelle itse pääjohtajan puheille. Siinä kasvotuksin istuen hän kertoi, että ei harjoittelijoille makseta palkkaa. Olin tyrmistynyt. Minulle oli luvattu pientä palkkaa. Huoneesta ulos asteltuani muistin paikallisen Yhdyspankin. Minullahan oli siellä pieni tili, kouluaikojen maapallokorttien keräilyn seurauksena. Kävelin pankkiin ja tapasin konttorinjohtajan. Kerroin tarinani ja hän ilmoitti, että palaamme asiaan, kunhan hän on saanut suostumuksen esimiehiltään. Sen seurauksena minusta tuli 7.5.1965 Yhdyspankkilainen (SYP).

Tuon Haapajärvellä vietetyn aikakauden ensimmäinen ja ikimuistoisin opetus oli kahvin keitto. Harjoittelija sai sen luonnollisesti tehtäväkseen. Niinpä minä kahvia keittämään. Kun kahvi kiehui, eli valmista tuli, käänsin ’namiskukkelit’ nollille. Mutta kahvi jatkoi kiehumistaan ja lopulta se oli pitkin hellaa ja lattiaa. Olin nimittäin tottunut kotona, että kun kaasun sammuttaa, lämpö
loppuu. Sen jälkeen minun ei tarvinnut enää kahvia keitellä. Myös toinen yksityiskohta on jäänyt mieleen tuolta ajalta. Vekselien korot laskettiin mekaanisella koneella, jonka nimi oli Monroe. Marilyniksi sitä aina kutsuttiin.

Kesä päättyi, enkä vieläkään päässyt kauppaopistoon. Konttorinjohtaja oli sen verran tykästynyt minuun, että kysyi: Haluaisinko jatkaa pankkiuraani Oulussa. Siellä olisi toimihenkilön paikka vapaana. Voisin suositella sinua. No eihän siinä mitään. Siis Ouluun, pieneen ullakkohuoneistoon Tuiran kaupunginosassa. Kostea, syksyinen meri-ilmasto aiheutti sen, että sairastin miltei välittömästi kaksi angiinaa. Sittemmin sellaisen taudin kanssa ei ole tarvinnut tapella.

SYP:n konttori Oulussa sijaitsi Kirkkokatu 4:ssä. Konttoria johti armeijasta vapautettu eversti Hautala. Taisi hänen vapauttamisensa liittyä asekätkentään. Komento oli armeijamaista. Aina piti olla tumma puku, valkoinen paita ja kravatti. Kesällä, kuumimpaan aikaan takin sai ottaa pois ja kääriä paidan hihat. Muuta liennytystä ei sallittu.

Eversti Hautala oli purjehdusmiehiä. Elettiin kesää 1966. Jostakin syystä hän tykästyi minuun ja niinpä sain pankkitoiminnasta hieman poikkeavan tehtävän. Hautalalla oli vanha purjehduskirja, josta hän ei halunnut luopua. Kirjasta oli ilmestynyt uudempi, täydennetty painos. Niinpä minä muutamien viikkojen ajan luin hänelle uutta painosta ja hän korjasi kauniilla käsialallaan muutokset vanhaan kirjaansa. Nuo istunnot ovat säilyneet lämpiminä muistoina mielessäni.

Tuon kesän muistan myös siitä, että muuan Esko Seppänen oli kesäharjoittelijana SYP:n Oulun konttorissa. Työkaverina – vekseliosastolla. Myöhemmin hänestä tuli hyvin näkyvä nykyisen Vasemmistoliiton poliitikko ja
kirjailija. Sikäli kun oikein muistan, niin ei Esko tuolloin, kesällä 1966, suinkaan ollut vasemmistoliittolainen. Esko oli ja on erittäin älykäs. Luulen, että hän osasi laskelmoida, kuinka päästä kansanedustajaksi. Sitä tosin en tiedä, mitä tapahtui hänen opiskeluaikanaan.

Koitti syksy ja talvikin tunki päälle. Olin jälleen kerran pyrkinyt kauppaopistoon siinä onnistumatta. Kotipitäjäni Reisjärven osuuskassan toimitusjohtaja soitti, että kiinnostaisiko minua apulaisjohtajan paikka hänen pankissaan. Oli kuulemma kysellyt asiasta isältäni, joka kuten edellä mainitsin, oli säästöpankkilainen. Isä oli vastannut, että leivästä pojalla on kyse, ei pankkiaatteesta. Niinpä palasin takaisin kotipitäjääni.

Jatkoa seuraa :)

Nukuin joka toisen yön ja valvoin miettien joka toisen yön. Kävin lävitse koko elämäni lapsuudesta siihen päivään saakka, sellaisena kun minä muistan sen kokeneeni. Luin kirjallisuutta, jonka kuvittelin minua auttavan. Vain yksi kirja minua todella auttoi. Neil Donald Walshin: Keskusteluja Jumalan kanssa.

Matka pimeydestä valoon oli pitkä. Pala palalta alkoi muotoutua kuva minusta, mikä olen ja millainen olen. Ja ennen kaikkea, miksi olen sellainen kuin olen. Vähä vähältä tajusin, että kaikista puutteista, vioista ja virheistä huolimatta olen hyvä jätkä. Mitään, mitä olin tehnyt, en
ollut tehnyt ilkeydestä, toista tarkoituksellisesti vahingoittaen. Nekin ratkaisut, jotka satuttivat läheisiäni, tein oman pahanoloni vuoksi, itseäni puolustaen.

Tämän matkan seurauksena minulle selvisivät lapsuuteni traumat. Miten äitini oli ominut minut ja tehnyt isästäni pahiksen. Kun vertasin kokemuksiani äitini kertomuksiin, niissä oli vissi ero. Äitini väitteet isästäni eivät pitäneet puoliakaan paikkaansa. Ei isäni Jussi mikään pyhimys ollut, mutta vimpan päälle herkkä ihminen. Meillä suvussa lentävänä lauseena on, että kun muut pyyhkivät kyyneleitä silmäkulmista, Nymanit pyyhkivät niitä rinnuksista. Kiitos Suojalan Jussi sukumme herkkyydestä.

Matkalla valoon kävin myös lävitse kuusi vuotta aiemmin päättyneen 22 vuotisen avioliiton. Avioeromme jälkeen lapsillamme oli ihmetys, että kun te ette koskaan riidelleet. Pitääkö aina riidellä, jotta toinen kuulisi toista? Alitajuntani kertoi minulle jossain vaiheessa, että nyt kaikki ei ole hyvin. Elimme eri maailmoissa, näimme ja koimme asiat täysin eri lailla.

Kuusi vuotta avioeromme jälkeen kutsuin entisen puolisoni kotiini. Kerroin hänelle, miten olin avioliitomme kokenut. Sillä kohtaa, kun hän vastasi kysymykseeni, oliko minussa hellyyttä, hän vastasi, että ’oli, mutta minä en kyennyt siihen vastaamaan’, sain lopullisen synninpäästön päättyneen avioliiton suhteen.

Jotta otsikko ei jäisi vaille riittävää huomiota, voin kertoa lisää keskusteluistamme. Epäsäännöllisin väliajoin pistän käteni ristiin ja keskustelen Jumalani kanssa. Isäksi minä aina häntä kutsun. Pääsääntöisesti minä kiitän häntä. Jokaisesta päivästä, jonka olen saanut elää, iloista ja suruista.

En ole koskaan Luojaani moittinut tai syyttänyt häntä vaikeuksistani. Vaikeuksissani olen pyytänyt häneltä johdatusta, kuinka selviäisin niistä. Ja selvittyäni olen kiittänyt vaikeuksistani ja niiden opetuksista. Sillä totuus on se, että ihminen oppii vain vaikeuksia kohdatessaan. Kun kaikki on hyvin, mennä köllötellään eteenpäin asioita mitenkään pohtimatta, mutta vaikeuksia kohdatessamme joudumme laittamaan jopa elämänarvojamme uusiksi.

Huolimatta kaikesta edellä kerrotusta, minä en edelleenkään pidä itseäni perinteisellä tavalla uskovaisena. Minun uskoni ei perustu Raamattuun, se perustuu elämänkokemukseen. Minun Jumalani ei tuomitse, Hän on täynnä rakkautta. Olen vieraillut toinen toistaan hienoimmissa kirkoissa ympäri Euroopan, mutta sanan kuulossa sen sijaan en ole koskaan kirkossa käynyt. Minun kirkkoni on kaikkialla, ennen kaikkea luonnossa. Aikanaan Lapissa vaeltaessani minut valtasi tietty harras tunne Sokostille noustuani, että nyt olen lähimpänä Luojaani kuin koskaan.

En yritä kaupata uskoani kenellekään, mutta en myöskään voisi kuvitella elämääni ilman uskoa. Uskoa johonkin korkeampaan. Minun vaiherikas elämän polkuni tähän päivään ei ole sattumaa. Tuntemattoman sotilaan Mäkilää siteeraten: Se on ollut korkeemmas käres.

Pomeranssi by Iisalmi, 1.3.2022

Kuulemani mukaan Kalajoen synnytyslaitos oli siihen aikaan hyvin legendaarinen paikka. Yritin muistella sen lääkärin nimeä, joka minut maailmaan saattoi ja josta äitini usein puhui. Tiedän varmuudella, että sukunimi alkoi S:llä, mutta oliko nimi Sotamaa tai jotakin sinne päin, ei tunnu
palautuvan mieleen.

Siihen aikaan, sotien jälkeen, synnytykset tapahtuivat useimmiten kotona. Minusta kuitenkin tuli poikkeus, sillä painoin syntyessäni 4,8 kg, eikä sellaisen mötikän maailmaan saattaminen turvallisesti ollut kotona mahdollista. No ei sellaisen mötikän maailmaan saattaminen
synnytyssairaalassakaan ollut ihan yksinkertaista.

Tulin tähän maailmaan pihtisynnytyksellä. Tiedän, että sitä käytettiin siihen aikaan varsin usein, eivätkä seuraukset aina olleet terveellisiä. Varsin usein pihtisynnytyksen seurauksena tuli aivovaurioita, joita myöhemmin ei voitu enää korjata. Niinpä minäkin aina, kun harkintakykyni asetettiin kyseenalaiseksi, vetosin synnytystapaani.

Syyskuun alussa 1946 minut kotiutettiin Reisjärvelle, jossa vanhempani asuivat. Isäni oli perinyt pienen läntin Laitalan sukutalosta ja rakentanut senaikuisen pienen omakotitalon ja navetan. Peltoa oli vajaat 10 ha ja metsää suurin piirtein saman verran. Suojalan talossa oli hevonen ja lehmiä
puolenkymmentä tai ehkä joskus muutama enemmän.

Äitini oli tullut taloon Ullavalta, eikä hänellä ollut aiempaa kokemusta karjataloudesta. Sen taidon hän kuitenkin oppi varsin nopeasti, sillä ensimmäisten omien muistikuvieni mukaan, hän itse asiassa piti taloa pystyssä. Hän lypsi lehmät käsin ja huolehti muutoinkin kaikista talon ja eläinten tarpeista. Isä, entisenä sahan työnjohtajana ja vanhempiensa lempilapsena, oli hieman laiskansorttinen.

Lapsuuteni muistikuvissa sekoittuvat hieman äitini kertomat tarinat ja itse muistettu todellisuus. Tiedän, että vuoden ikäisenä putosin jokeen ja olin hukkua. Jotenkin virran viemänä ajauduin matalikkoon ja selvisin pälkähästä. Kävin myöhemmin monta kertaa katsomassa paikkaa, jossa putosin jokeen ja paikkaa, johonka päädyin. Olin ne äidilleni aikanaan tuoreeltaan näyttänyt.

Toisen kerran elämäni päättyminen ennenaikaisesti oli lähellä kun sairastuin kurkunpään tulehdukseen. Sen jo varmuudella itse muistan. Saapui terveydenhoitaja tätini miehen kuljettamalla taksilla. Hoitaja pudisti päätään. Tätini mies kertoi, että kannattaisi kokeilla tärpättihöyryä.
Joissakin tapauksissa se oli kuulemma tehonnut. Äiti keitti vettä, kaatoi sen porsliiniseen, mutta puhtaaseen pissapottaan ja lisäsi siihen tärpättiä. Muistan, miten pyyheliinan alla hengitin sitä höyryä ja selvisin. Se, Arabian pissapotta, on yhä tallella ja kunniapaikalla kotonamme.

Kun työväkeä talossa ei ollut muuta kuin me kolme, pienen pojankin piti osallistua töihin oman kykynsä mukaan. Muistan kuinka heinäpellolle vedin ensin yhden seipään molemmin käsin. Myöhemmin, voimien karttuessa, vedin yhden seipään kummassakin kädessä. Ja sitten kaksi seivästä kummassakin kädessä jne. Voisin näin jälkikäteen kuvitella, että olin ikäisekseni varsin vahva.

Eräs talvinenkin muistikuva lapsuudestani on jäänyt. Kylällä olivat hiihtokilpailut ja kilpalatu kulki kotipihani kautta. Minäkin hiihdin kilpaa ja kun tulin kotipihaan, nälkä yllätti ja kävin hiukan syömässä. Siitä huolimatta voitin hienon palkinnon, hopeiset sokeripihdit. Isäni, entisenä
urheilijana, yritti pitää omalla palkinnollaan huolta, ettei urheilukipinäni vain ensimmäisestä yrittämästä sammuisi.

Ehkäpä tästä alkaa oman elämäkerran kirjoittaminen. Nyt kuitenkin naatitaan tästä upeasta päivästä ja siitä, mitä Luoja on suonut matkan varrella ja että on suonut näinkin hyvän terveyden.

Kalajoki Camping, 27.8.2021