Meidän tarinamme

Olen nyt ollut 20 vuotta sillä puolella, jossa palkan maksu jatkuu, mutta työvelvoitetta ei enää ole. Eläkeyhtiömme johtaja kertoi vuosia sitten, että ei meille makseta eläkettä, meille maksetaan edelleen palkkaa aiemmin tehdystä hyvästä työstä. Siitä ajatuksesta olen halunnut aina pitää kiinni.

Pienen tauon jälkeen minä kuitenkin työllistyin. Sain nimittäin kiinnityksen 20 vuotta aiemmin tapaamani, Elämäni Naisen, kodinhoitaja-autonkuljettajaksi. Heti aluksi on pakko sanoa, että tuo tehtävä oli minulle mieluinen – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Kun muutimme yhteen MunRakkaani kanssa keväällä 2003, hän oli työelämässä ja minä ’vapailla markkinoilla’. Puhuttiin henkilöauton hankinnasta, mutta sain hänet ylipuhuttua, jotta sitä ei tarvita. Meillä oli silloin ja on edelleen, vain matkailuauto. Lupauduin autonkuljettajaksi.

Joka aamu heräsin hyvissä ajoin keittämään kahvit MunRakkaalle. Sitten herättelin hänet hellästi. Tämä tapa jatkui 16 vuotta. Illalla hain hänet töistä, silloin kun työpäivä päättyi. Viimeisinä vuosina se
päättyi hyvinkin epäsäännöllisesti.

Kodinhoitajan työtehtävät tulivat siinä sivussa kuin huomaamatta. Vietyäni MunRakkaani töihin, huomasin, että sänky on petaamatta, astiat tiskaamatta ja pyykit pesemättä. Vuosien varrella arvioin, että joka päivä noin kaksi tuntia kului näihin kodinhoitajan tehtäviin. Olen todella oppinut
arvostamaan kotiäidin työtä.

MunRakkaalla oli työn puolesta lounasetu. Minulla sitä ei ollut, joten ei kun lieden ääreen. ’Entisessä elämässä’ olin täydellisen uusavuton ruonlaiton suhteen. Muistan, miten poikani Janne, silloin ehkä 10 vuotta, opetti minulle, miten nakkeja paistetaan pannulla. Jannesta onkin myöhemmin kuoriutunut melkoinen kokki ja kulinaristi.

Kun 1990 totesin, että tämä elämä on tässä ja ryhdyin itselliseksi, päätin, että salaatteja lukuun ottamatta valmisruokia en osta. Niinpä opettelin laittamaan erilaisia patoja, toki pitkälti valmiista
raaka-aineista. Jotta olisin voinut syödä niitä kolmekin päivää peräjälkeen, niissä piti olla makua. Siksi suosin valkosipulia ja chiliä. Niitä minä olen syönyt näihin päiviin saakka, kunnes myös MunRakas päätti siirtyä Joutastelijaksi (2019), eli työvelvoitetta ei hänelläkään enää ole.

Kun mietin meidän elämäämme, päällimmäiseksi nousevat ne aamukahvin keitot ja se tunne, että kohta saan herätellä MunRakkaani. Hellyys on tunne, rakkaus on käsite, josta jokaisella on oma mielikuvansa. Hellyys ja viha ovat vastakohtia, ei rakkaus ja viha.

Kun alussa totesin, että ’muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta’, haluan lopuksi tarkentaa, miksi näin. Minä olen yhteiselomme alusta alkaen sanonut MunRakas, ja se on ollut helppoa. Jossakin vaiheessa ajauduimme tilanteeseen, jolloin minä koin, että kaikesta huolimatta olen toisarvoinen.
Päätin silloin, että tunteistani huolimatta olen valmis uhraamaan tämän suhteen, ellei muutosta tapahdu.

Ennalta varoittamatta lähdin Kreetalle. En vastannut puhelinsoittoihin. Joihinkin viesteihin vastasin. Halusin tietää, olinko hänelle tärkeä. Palasin aikanaan ja sillä kohtaa, kun uudelleen tapasimme,
maailma oli muuttunut. Siitä lähtien me olemme joka aamu suukon kera sanoneet toisillemme – Huomenta – Rakas.

Tästä on hyvä jatkaa ��

Onnela by Iisalmi, Ylä-Savo, 3.10.2020

PS. MunRakas luki tämän blogin ja hyväksyi sen ennen julkaisua. Kertoi, jotta itku tuli.

Onnela ei voi ylpeillä puitteillaan, se ylpeilee
olosuhteillaan. Tupa, jossa on pieni vaatimaton keittiö ja makuuhuone, on kooltaan 30 m2. Katetut kuistit kiertävät kahdella seinustalla ja niistä me olemme äärettömän onnellisia. Tuulen suunnan mukaan meillä on aina käytössä myös tuulelta suojattu puoli.

Piskuinen sauna, mutta maailman paras puukiuas. Onnelan saunan löylyjen veroisia löylyjä emme vielä ole muualla kokeneet. Saunan merkitys on meille muutoinkin normaalia suurempi, sillä meillä ei ole ’juoksevaa’ vettä, eikä lämminvesivaraajaa. Juomaveden me tuomme kotoa kaupungista ja saunassa me käytämme sadevettä. Tiskivedet pitää siten lämmittää Onnelan saunassa.

Piskuinen varastokin meillä on, kahdessa osassa. Tuo varasto toimii eräänlaisena kierrätyskeskuksena, johonka viimeksi anoppi on toimittanut helkkaristi kaikenlaista, mutta meille täysin tarpeetonta. Edesmenneen appiukkoni peruja meillä on myös kaikenlaista, joista valitettavasti en osaa luopua. Saunan muurin olen kuitenkin laatoittanut appiukolta saaduilla punaisilla retrolaatoilla. Saumat eivät ole ihan suorassa, josta eräät ’asiantuntijat’ ovat huomauttaneet.

Alun perin meidän vaatimaton käymälämme oli varaston yhteydessä. Hetkellisen mielenhäiriön seurauksena tilasinen kuitenkin Pikkulan. Kantti kertaa kantti rakennuksen ja kompostoivan vessan. Sen seinällä esittäytyvät elokuvamainokset ovat minun nuoruudestani 1960-luvulta. Aitoja jokainen, esityspäiväkin on julisteessa mainittu.

Samassa mielenhäiriössä Pikkulan kanssa tuli hankittua myös Sokosti. Kota, jonka nimesimme seitsemän kertaa valloittamamme tunturin mukaan. Itse tunturin laelle meidän rahkeemme eivät enää riitä, joten tyydymme nykyään ’lähikokemukseen’.

Menneiden vuosien varrella olemme nähneet keväät, kesät, syksyt ja talvet, juuri Onnelan silmillä. Jäiden lähdön, koivun ensi silmut ja luonnon heräämisen. Järven pisimmän laiturin paikalleen laitto upeiden naapureiden voimin on ollut merkki kesän alkamisesta. Sillä kohtaa, kun kesä on loppunut, nuo samat veijarit ovat nostaneet laiturin kuiville.

Vuosien varrella olemme myös sopeutuneet luonnon kanssa. Parhaimmillaan oravat ovat kaivaneet pähkinöitä taskuistamme ja tintit ovat syöneet kädestämme. Meille villin eläimen luottamus on ollut arvokasta palautetta siitä, että ihminen ja luonto voivat todella elää sovussa.

Itse asiassa me emme ole koskaan asuneet Onnelassa. Me tulemme tänne ja asumme Telluskassa, tai aiemmin - edellisissä matkailuautoissamme. Olemme tilanpuutteen takia aina halunneet säilyttää sen mahdollisuuden, että tulipa kuka tahansa, hänellä on aina ’sija majatalossa’.

Onnelasta voisin vielä sanoa, että se on kukkulan kuningas. Meillä on ylevä näkymä Kilpijärven eteläiselle lahdelle. Se aiheutti kuitenkin aikanaan pieniä ongelmia rantautumisen suhteen. Samalla se tarjosi minulle mahdollisuuden näyttää kykyni käden taitojen suhteen. Laskin jossakin vaiheessa, että pari kilometriä on tullut käytettyä kestopuuta rakentaessani portaat saunalle ja rantaan. Siihen lisäksi patio. Kun tänäänkin katsoin noita tekeleitäni, olin itsestäni ylpeä. Niiden rakentamisesta ja varsinkin suunnittelusta voisin kirjoittaa toisenkin tarinan.

Tuhat ja yksi kertaa, olemme kysyneet toisiltamme, mitä me tekisimme ilman Onnelaa. Aina sama vastaus – suuri tyhjiö.

Onnela, By Iisalmi, Ylä-Savo, 10.10.2020

Rivitaloyhtiöllämme oli viime tiistaina rannan
raivaustalkoot, johonka kaupungilta oli saatu lupa. Asumme nimittäin vesistön äärellä. Olemme aina yrittäneet olla mukana, kun taloyhtiöllämme ovat talkoot. Aina se ei kuitenkaan ei ole onnistunut. Mutta, ’miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä – aina kun se on mahdollista ja nyt se oli.

Raivaussahat vinkuivat ja ryteikköä kaatui. Minä vaivaisella vesurillani yritin tehdä oman osani. Tässä nähtiin menneisyyden ja nykypäivän ero. Näytin naapureille vasemman käden peukalon kynttäni, josta koskaan ei tullut entistä vesurilla peukaloa kunnolla nuoruudessa viistettyäni. Nyt selvittiin niin raivaussahoilla kuin vesurillakin ilman vaurioita.

Nämä talkoot saivat meidät päättämään, että seuraavan yön nukumme kotisängyssä. Koti ja sänky on kuitenkin meille nykyään hyvin laaja käsite. Meidän kotimme oli tätä hetkeä ennen yhtäjaksoisesti kahdeksan kuukautta matkailuautossamme Telluskassa ja siellä on meille – hyvä sänky. Olimme siis uudenlaisessa tilanteessa.

Seuraavaksi on todettava, että kotimme oli kuin kaatopaikka. Parisänkymme oli täynnä tavaraa ja sitä oli kaikkialla muuallakin. Rannan risukon raivaus oli leikintekoa kodin raivauksen rinnalla. Minä olen se, joka järjestystä rakastan, mutta nykyään minultakin on alkanut lipsua. Minun
lempihommani on viikata vaatteita vaatehuoneeseen. Siellä kaikki, niin hänen kuin minunkin vaatteeni, ovat kuin armeijan pinkoissa.

Sänkymme saimme raivattua, mutta siihen energiamme loppuivatkin. Tajusimme, jälleen kerran, että saunan lämmittäminen kotona on vain yhden nappulan kääntö, mutta Onnelassa se vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Kotisauna on valitettavasti Onnelan saunaan verrattuna – surkea. Sähkökiuas ei KOSKAAN, pärjää puukiukaalle.

Istuimme saunomisen jälkeen iltaa olohuoneessamme televisiota katsoen. Pakko sanoa, että ympäristö tuntui oudolta huolimatta siitä, että ympärillämme oli matkamuistoja lähes parin vuosikymmenen ajalta. Seinät olivat liian kaukana. Olimme tottuneet ’pieniin ympyröihin’.

Kolme päivää ja kolme yötä kokeilimme ’kotielämää’. Onhan se toisaalta helppoa, kun on mm. sisävessa. Onnelassa ollessamme me kastelemme nurmikoita myös öisin, ellei sada ’pahankurisia ämmiä’ taivaalta. Olo oli kuitenkin levoton kaiken aikaa. MunRakas pesi ikkunoita, haravoi puskien alusia ja minä – reippailin. Geokätköilyyn hurahtaneena muutama kätkökin tuli etsittyä. Ja mikä löytämisen ilo. Tosin pari jäi löytymättäkin, joten vielä pitää skarpata.

Perjantaina me kuitenkin ’hippulat vinkuen’ palasimme takaisin Onnelaan. Talvikumit Telluskan alle. Olipahan aikamoinen opettelu, sillä edellisestä renkaiden vaihdosta oli vierähtänyt puolitoista vuotta. Sen ajan olimme ajaneet tai seisoskelleet kesäkumeilla. Renkaiden vaihto oli sen verran hikinen ja selän päälle käyvä operaatio, että mieleen tuli teetättää se ensi kerralla jollakin nuoremmalla.

Lauantaina tarkoituksemme oli haravoida lehdet, mutta kesken urakkamme jäi. Sadekuurot seurasivat toisiaan, joten hanskat tippuivat. Urakkaa on vielä Onnelassa, mm. sadeveden säilöminen saunaan ja eteiseen. Se tehdään myöhemmin. Toivottavasti pakkanen ei yllätä. Nyt opettelemme uudelleen asumaan siinä osoitteessa, johonka postimme kannetaan.

Pomeranssi, by Iisalmi, Ylä-Savo, 18.10.2020

Vaikka ilma oli kolea, lenkkeilijän paita alkoi kostua. Sehän oli tarkoituskin. Jos halusit menestyä tulevan talven hiihtokisoissa, sinun oli kiusattava itseäsi. Rasituksesta huolimatta tunne oli hyvä, suorastaan auvoinen.

Saavuin viimein kämpille. Hyvän mielen tunne siitä, että tuli lähettyä. Ihana, lämmin suihku palautti lämmön koko kehoon. Vaikka hiki nousi pintaan, kroppa tunsi myös vilua. Lämpö ja vilu taistelivat kaiken aikaa paikasta kropassani.

Tiesin, että opistollamme on vaatteiden kuivaushuone, joten seuraavaksi sinne hikisten lenkkivaatteiden kanssa. Kun avasin vaatehuoltohuoneen oven, minua odotti näky, jota en koskaan unohda. Pöydällä istui siro, nukkemainen nainen, hamettansa korjaten. Oli kuulemma repeytynyt
edellisillan riennoissa. Hetkeksi unohdin, mitä minun piti tehdä.

Palattuani viimein maan tasalle, laitoin hikiset lenkkivaatteeni kuivamaan. Sovittiin, että Hippo-klubilla tavataan. Se oli meidän opistomme karkelopaikka, eikä huono ollenkaan. En ole koskaan, ennen tai jälkeen, kokenut sellaista odotuksen jännitystä kuin silloin koin. Syke oli varmaan sadassa kaiken aikaa.

Etujoukoissa saavuin Hippo-klubille. Katse harhaili häntä etsien. Viimein HÄN saapui. ’Saanko luvan’. Jos ensitapaamisemme oli vienyt minulta sielun rauhan, tämä fyysinen ensikohtaaminen vei loputkin. Kun me normaalisti tanssimme kämmenet vastakkain, hän pistikin kämmenselän
kämmeneeni. Muistan kuinka välittömästi minulle tuli tunne, että lintu on laskeutunut pesäänsä.

Muistan, miten kotimatkalla, kun ei tarvinnut olla auton ratissa, nuuhkaisin vähän väliä kättäni ja tunsin hänen hajuvetensä tuoksun. Se oli kuin huumetta, mutta toisaalta siihen sisältyi myös eroon liittyvä ikävä. Sitä ikävää me hoidimme vuosien varrella kirjein, koska sähköposteja ei ollut vielä
keksitty. Tapasimme silloin, tällöin. Fyysistä suhdetta meillä ei ollut, vain henkinen.

Marraskuun 15. päivä tästä tapahtumasta tulee kuluneeksi 38 vuotta. Meillä kummallakin oli tuolloin oma elämämme, jota emme halunneet rikkoa. Se tapahtui paljon myöhemmin ja aivan muitten syitten takia.

Minä en koskaan uskonut, että voisin kokea yhteistä elämää Elämäni Naisen kanssa. Niin kuitenkin on tapahtunut. Tutkimattomat ovat Herran tiet, tulee väkisinkin mieleen. Meidän rakkaustarinamme on niin monipolvinen, että siihen ei yksi blogi riitä. MunRakas on pyytänyt, että kirjoittaisin siitä kirjan. Jos Luoja suo ja viskaalit sallivat, saatan sen tehdäkin.

Kuten jo aiemmin olen kertonut, en usko sokeisiin sattumiin. Sitä ei myöskään ollut meidän tapaamisemme. Joku oli tarkoittanut näin tapahtuvaksi ja siitä ME olemme kiitollisia. Meillä kaikki hyvin (kunhan korona pysyy loitolla).

Onnela by Iisalmi, Ylä-Savo, 3.10.2020

PS. Merkkipäivinä, vuosien varrella, me muistimme toisiamme keltaisilla
ruusuilla. Vaati salapoliisityötä saada MunRakkaani syntymäpäivä selville.
Tapahtui tietosuojarikkomus, mutta rehellinen tarinani sai kyseisen henkilön heltymään.
Syytä ruusujen värin valintaan emme enää muista, mutta monet ystävistämme
tietävät lempivärimme, kuten viimeksi huomasimme maailmalta kotiin
palatessamme. Kiitos Raili ��