Kreeta 2022

Kaksi viikkoa kului Kreetalla kuin siivillä. Ei ainoatakaan erimielisyyttä ystävien kanssa, vaikka asuimme samassa huushollissa. Heidän päivärytminsä oli hieman erilainen kuin meillä, mutta ei sillä ollut merkitystä. Teimme asioita yhdessä, mutta myös erikseen. Kiitos Piksalle ja Timpalle erinomaisesta lomaseurasta.

Lähdön hetki on ainakin minulle henkisesti raskas. Ei pelkästään siksi, että täytyy palata ’arkeen’, vaan myös siksi, että tulevatko kaikki tavarat mukaan ja paljonko laukku painaa. Yleensä mitään ei ole kadonnut. Tällä kertaa toinen lentosukkani oli teillä tietymättömillä. Mistään ei löytynyt. Oli pakko tyytyä tilanteeseen. Ja sen jälkeen iski stressi
laukkujen painosta.

Neljä isoa laukkua vietiin hissillä miltei alas asti. Lisäksi oli pienempiä laukkuja ainakin kaksi, kameralaukku ja käsiveskat. Oli uskomatonta, miten ne kaikki laukut mahtuivat siihen taksiin, joka ei ollut tilataksi. Taksikuski oli todella taitava pakkaamaan. Otin kuvan pakatusta auton perästä, samoin teki taksikuski. Hän halusi muistoksi myös kuvan meistä.

Hanian keskustasta lentoasemalle on yllättävän pitkä matka. Reitti oli jo tuttu. Matka sujui, kuten usein pois lähtiessä, hiljaisuuden vallitessa. Vaikka Timppa ei Kreetaa Turkin ystävänä jäänytkään kaipaamaan, me jäimme. Matkalla loimme viimeisen katseen Soudan satamaan ja lahteen, joista
meillä on vain mukavia muistoja.

Laukkujen jättö lentokentällä on joskus tuskainen tapahtuma. Tällä kertaa se sitä todella oli. Ensiksi kiukuttelimme sitä, että edessämme olevalla ryhmällä oli jonkinlaisia ongelmia laukkujensa kanssa ja jono seisoi, ja seisoi. Sitten tuli meidän vuoromme. Virkailija katsoi passejamme, varaustamme ja laukkujamme. Sitten hän totesi, että teillä ei ole lentokoneen ruumaan meneville laukuille varausta. Hän varmisti sen vielä puhelinsoitolla. Tosiasia, jota en ollut huomannut, kävi ilmi myös Finnairin varauksesta. Rahalla siitä selvittiin, 50 euroa laukku. Kun käännyimme, katseet takanamme eivät olleet mitenkään ystävällismielisiä. Ymmärrettävästi.

Koneen piti lähteä etuajassa kovan vastatuulen takia, mutta ei se sitä todellisuudessa tehnyt. Mikä lienee ollut sen viivytyksen syy, että odottelimme kiitoradan päässä useita minuutteja. Viimein olimme ilmassa. Allamme kiitävät maisemat hautautuivat pilviverhon alle. Tarjoilu pelasi ja
henkilökunta oli ystävällistä. Erityisesti jäi mieleeni varttuneessa iässä ollut purseri, jonka palvelu oli ylitsevuotavaa. Kiitos siitä.

Kolkko todellisuus iski vastaan Helsingin lentoasemalla. Lämmintä inan päälle 10 astetta eli runsaat 20 astetta vähemmän kuin Kreetalla. Vilu iski luihin ja ytimiin. Hyvästelimme ihanat matkakumppanimme ja jäimme odottelemaan noutajiamme. Vihdoin kohtasimme hakijamme, Miikka ja Salla. Kuvaavaa paluullemme oli se, että vastassa oli pappi.

Siirryimme tyttäreni Jennyn ja hänen Jarinsa hääjuhlapaikalle Nuuksioon. Seuraavan päivän ja sitä seuraavan yön hääjuhla oli ikimuistoinen. Sikäli kun muistan. Sunnuntaina palasimme, kuten aina lomalta palatessamme, junalla kotiin. Olimme ihan naatteja. Mutta kuten huomaatte,
energiansäästöä, energiansäästöä. Lomat ja juhlat samoilla kuljetuksilla.

Maanantaina aloimme purkaa laukkujamme. Ensiksi isot laukut, sitten pienet. MunRakas kysyi, jotta heitänkö tämän yksinäisen lentosukan roskikseen. Heitä, sanoin. Vihon viimeisenä tyhjensin mustan pienen laukun, jossa kuljetin mm. läppärin. Pääasiassa siellä oli johtoja, kirjallista materiaalia, pari kinnypulloa, passit ja jotakin muuta. Laukussa oli lokeroita lukematon määrä. Viimeinen lokero, vain käsi mahtui, ja mitä siellä oli? Kadonnut lentosukka. Kuinka se oli sinne joutunut, jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Totta kai toinenkin otettiin takaisin roskiksesta.

Onnela, by Iisalmi, 30.9.2022

PS. Luonnollisesti tarkastin heti, että onko marraskuiselle Thaimaan matkallemme laukut maksettu mennen tullen. Oli. Siitä matkasta tarinaa myöhemmin.

Istuttuani taksin maksajan paikalle ja kerrottuani kuljettajalle osoitteen, hän ihmetteli kuinka minä voin tietää Soudan hiekkarannan. Kerroin, että onneksi meille on paikallisia ystäviä. Johannan kun voi jo laskea paikalliseksi. Meillä oli kuljettajan mukaan kaksi vaihtoehtoa ja pienen tarkennuksen jälkeen päädyin hänen ehdottamaansa vaihtoehtoon. Myöhemmin totesimme, että hyvä valinta.

Niinpä kukkulan ylitettyämme ja monet mutkat selvitettyämme saavuimme rannalle. Hyvin hoidettu, upea hiekkaranta ja vain muutama asiakas. Selkämme takana paikallinen taverna. Tarjoilu pelasi ja näkymäkin oli kohtuullinen. Haikeita muistoja herätti vastapäisessä Soudan satamassa laituriin kiinnittynyt Minoan Linesin alus. Minoan Lines oli se laivayhtiö, jonka asiakkaita olimme mennen tullen 2019–2020 kun tälle saarelle jumiuduimme. Tarina siitä on toisaalla.

Ihana rauha, ihana hiljaisuus. Lapsiystävällinen ranta. Kahlata sai ainakin 100 metriä, jotta ’köli’ ei enää raapinut pohjaa. Huolimatta sataman läheisyydestä, vesi oli kirkasta. Sielu ja mieli lepäsi.

Samaisen lahden rannalla, kävelymatkan päässä, sijaitsee liittoutuneiden edellisen sodan aikainen hautausmaa. Olin käynyt siellä jo aiemmin, mutta nyt oli aika tutustuttaa Timppa ja Piksa kyseiseen paikkaan. Kävelimme pitkin hiekkarantaa, joka oli kova, toisin kuin Nea Horassa. Ensimmäinen
portti kiinni, toinen portti kiinni. Usko alkoi olla koetuksella. Viimein, aivan rannan toisessa päässä, portti oli auki. Ahdas, mutta kyllä siitä sisälle pääsi.

Olimme avojaloin liikkeellä. Niinpä kuivanut heinikko muistutti meitä lapsuuden syksyisistä heinäpelloista. Pisteli jalkapohjia. Mutta rohkeahan ei leikkiä kesken jätä.

Huolimatta helteisestä säästä, ne hautausmaan valkoiset, marmoriset hautapaadet herättivät vilun tunteen. 1527 turhaa, ennenaikaista kuolemaa. Kokonaisia lentokoneen miehistöjä oli ritirinnan haudattuina. Eräänkin koneen miehistö oli ollut pääosin brittiläinen, mutta myös Puolan
ilmavoimien mekaanikko oli mukana. Muistan hyvin erinomaisen elokuvan puolalaisista lentäjistä Britannian ilmavoimissa viime sotien aikana.

Väistämättä syntyi selittämätön ahdistuksen tunne. Tässäkö sitä taas ollaan? Viime syksyyn saakka olimme katselleet näitä ristejä, samoin kuin saksalaisellakin hautausmaalla, kaukaisena muistona taakse jääneistä kauheuksista. Emme uskoneet omana elinaikana kokevamme uutta sotaa. Vaikka sota ei vielä suoranaisesti koske meitä, välillisesti se koskee. Olemme ja tulemme olemaan
riippuvaisia Ukrainan sotamenestyksestä Venäjää vastaan.

Se sodasta. Soudan hiekkaranta, oli meille kaikille mieleen. Tänäänkin pyöriteltiin ajatusta lähteä sinne. Seitsemän euroa on taksin hinta suuntaansa. Ei paha. Ainoa huono puoli on tavernan viinipolitiikka. Ei isoa karahvia viiniä, vain 187 cl:n pulloissa, jonka hinta on sama kuin kilon pullo
viiniä aiemmissa ravintoloissamme. No! Sekin hinta on vain kolmannes VR:n vastaavan pullon hinnasta.

Haniassa, Kreetalla, 21 9.2022

Huoneistomme alapuolella olevassa ravintolassa on täysi meno päällä. Asiakkaat ovat miltei poikkeuksetta paikallisia. Ruokaa kannetaan pitkiin pöytiin. Koko suku tai muuten suuria seurueita on paikalla. Viiniä kilon kannuissa ja jokunen olut.

Väistämättä tulee mieleen sana: Yhteisöllisyys. Täällä näen sitä, vaikka en nyt kokemaan pääsekään. Missä on vastaavalla tavalla meidän yhteisöllisyytemme? Puuttuuko meidän seurallisuudestamme jotakin, joka täällä on normaalia? Pitäisikö meidän avartaa lähipiiriämme?

Myönnän, että täkäläiset olosuhteet, 27 astetta lämmintä klo 22.35, tarjoavat paremmat mahdollisuudet yhteisöllisyyteen kuin meidän sateiset kymmenen astettamme. En silti suostu hyväksymään sitä, etteikö meilläkin voisi olla samanlaisia yhteisöllisiä hetkiä. En väitä, etteikö niitä Suomessakin olisi, mutta …

Rakas ystävämme Johanna yrittää opettaa meille tätä yhteisöllisyyttä. Niin tapahtui vuosi sitten ja niin tapahtui nytkin. Paikalliseen ravintolaan kokoontui 12 osittain toisilleen tuntematonta ihmistä, mutta jotka kaikki Johanna tunsi. Mekin tunsimme useimmat, mutta täysin vieraitakin toisilleen oli moni. Ei haitannut menoa. Iloinen puheensorina, tutustuminen, pöydän täydeltä ruokaa ja se oli siinä.

Koska muisti on rajallinen, jotkut joutuivat muistuttamaan, että me tapasimme viime syksynä. Ei sillä väliä, ehkä me nyt muistamme paremmin. Johanna, paikan vakioasiakkaana, tilasi pöydän täydeltä ruokaa. Oli lammasta, kolme kiloa, oli kanaakin, mutta myös kreikkalaista salaattia ja saganakia,
friteerattua juustoa. Viimeksi mainittuun ihastuttiin niin, että sitä piti tilata lisää.

Oli toki juotavaakin. Valkoviiniä kilon karahveissa ja pieni karahvi punaviiniä. Jotkut eivät vielä olleet oppineet kreetalaisille tavoille, joten joivat olutta. Valkoviini oli moitteetonta, mutta ns. punaviini vaati hieman makutottumusten laajentamista. Taisi sekin lopulta tulla juoduksi.

Koko lysti maksoi 16 euroa per nenä. Mitä me sillä Suomessa, ravintolassa, saisimme? Ehkä hampurilaisen? Eikä tarina vielä siihen loppunut. Kreetalaiseen tapaan pöytäämme ilmestyi pieniä pulloja kirkasta juomaa ja pieniä laseja. Rakilla lopuksi raikastimme hengityksen.

Puhutaan ruoan hintojen voimakkaasta noususta. Se merkinnee samalla myös ravintolaruoan hintojen rajua korotusta, ellei …

Hyvä ystäväni Masa teki eräässä toisessa yhteydessä esityksen, että ravintolat eivät nostaisi hintoja, vaan pienentäisivät annosten kokoa. Siellä Suomessa se voisi olla neljänneksen, täällä Kreetalla jopa
puolet. Paljon puhuttu ylipaino-ongelmakin saattaisi siten helpottua, mutta ennen kaikkea asiakkaiden jättämä hävikki supistuisi olennaisesti. Uskallan lopuksi todeta, että koostani huolimatta olen todella harvoin kyennyt syömään koko ravintola-annoksen.

Haniassa, Kreetalla, 18.9.2022

Herätessäni aamuyöllä päässäni alkoi kaikua: Tylsä tyyppi, tylsä tyyppi. Huonon omantunnon kanssa on pirun paha elää, joten päätin kirjoittaa tuntoni tähän blogiin. Kello on vaille kuusi aamulla. Minä tiedän, että minut hyvin tuntevat ystäväni antavat tekoni anteeksi ja jopa ymmärtävät. Jos väsyttää, niin väsyttää ja silloin mennään nukkumaan.

Isäni, Suojalan Jussi, ei ollut tylsä tyyppi. Hän oli alta aikayksikön kaikkien kanssa kaveri. Joskus nuoruudessa häpesin häntä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Kadun tuntemuksiani, mutta ei se maailmaa miksikään muuta. Paljonkin olisi tarinoita isästäni kerrottavaksi, mutta kerron vain yhden.

Entisessä elämässä muutimme Laitilaan ja poikamme Janne syntyi. Äitiysloman jälkeen tarvittiin pojalle hoitajaa, jolloin minun vanhempani, Jussi ja Aino tulivat häntä hoitamaan. Olimme olleet Laitilassa yli puoli vuotta ennen heidän tuloaan ja minä olin töissä pankissa. Viikko heidän tulonsa jälkeen isäni tunsi enemmän laitilalaisia, kuin minä olin oppinut tuntemaan puolessa vuodessa. Tosin isäni tutustui heihin Kukonkulmassa, paikallisessa juottolassa, eikä pankkilaisen sopinut siellä esiintyä.

Jossakin vaiheessa myöhempää elämääni huomasin, että minussa alkaa näkyä isäni piirteitä. Kukas sää olet, mitäs sää teet, misäs sää asut? Nyt oli MunRakkaan Ritvani vuoro hävetä minua. Sitä kesti jonkin aikaa, kunnes hänestä tuli samanlainen. Kukas sää olet jne.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen kerron, että yritän aina olla herättämättä ikävää huomiota. Se tapa tulee varmaankin sieltä työelämän ajoilta. Toinen, vielä voimakkaampi tunne, on haavoittuneen eläimen halu löytää suojainen piilopaikka. Siihen oma sänky tarjoaa kaikki mahdollisuudet. Harvoin
sinä sängystä putoat ja loukkaat itsesi.

Tylsä tyyppi. Eikös se ole sellainen, joka poistuu paikalta, kun juhlatunnelma on parhaimmillaan. Tunnustaudun sellaiseksi. Olen koettanut motivoida itseäni, että meitäkin tarvitaan. Vanha sanontahan on, että pidot eivät parane, jos väki ei vähene.

Haniassa, Kreetalla, 12.9.2022

Tilasimme tutun taksin. Jälleennäkemisen riemu oli melkoinen. Matkalla kuljettajamme kertoi, että talvella 2019–2020 me olimme hänen parhaat asiakkaansa. Tarina siitä talvesta löytyy toisaalta. Päädyimme Agia Marinaan ja Horiatikoon, huomataksemme, että se oli kiinni. ’Hämmästyksen sormi oli kummastuksen suussa’.

Ei sillä ollut suurta merkitystä, että suosikkiravintolamme oli kiinni, mutta sillä oli, että mukanamme oli kaksi kalakukkoa tuliaisina Dimitrikselle ja Despinalle. Ja kuten kalakukkojen elämää hyvin tuntevat tietävät, niiden eliniän odote on varsin lyhyt.

Soitin Dimitrikselle. Taustalla kuului melkoista hälyä. Ilmeisesti jotkin pippalot olivat menossa. Pieni epäilys, että kyseessä olivat Dimitriksen synttärit. 60 vuotta luulisin olevan mittarissa. Kerroin, mikä
meillä oli ongelmana. Kalakukot. Huomenna, huomenna, vastasi Dimitris. Sillä kohtaa usko alkoi loppua, mutta onneksi viereisen ravintolan ’neuvoa antavat ’ pelastivat tilanteen.

Otimma pienet, ja mietimmä, mitä sitten tehemmä. Te, jotka ette tunne MunRakasta Ritvaani, ette välttämättä tiiä, että toista yhtä ällipäistä naista saa hakia. Hän sai päähänsä, että kalakukot joka tapauksessa lentävät Dimitriksen ja Despinan ovelle. Ja niin tapahtui. Daksilla heidän pihalleen. Koirien haukkuessa jätimme kalakukot herrasväki Kastrinakisin ovelle. Tarina ei kerro, miten kalakukkojen elämä päättyi.

Ystävämme ovat aina kehuskelleet olevansa aamuvirkkuja. Tämänkin tarinan olen kirjoittanut heidän vielä nukkuessaan. Olisiko niin, että heidän rytminsä maiseman vaihtuessa muuttuu? Ainakin minun rytmini on muuttunut. Aamun torkusta on tullut, aamun virkku.

Kuten tarkkasilmäiset ovat voineet havaita, olemme Kreetalla. Meille hyvin rakkaalla saarella. Emme viime aikoina ole erityisesti perustaneet rantakohteista ja siksi nytkin olemme majoittuneet likimain Hanian kaupungin keskustaan. Juuri äsken kuului kirkonkellojen soitto. Nythän on sunnuntaiaamu.

Varjossa on 35 astetta lämmintä. Emme toki millään tavalla halua vinoilla kotimaassa syksyään viettäville. Pakko on kuitenkin sanoa, että hiukan on jopa liian lämmintä. Meillä on parveke auringon suuntaan ja myös illalla voisimme nauttia ilta-auringosta. Ei tulisi pieneen mieleenkään.

Elämä ei ole purppurapilvien tavoittelua jne. Haluaisin kuitenkin uskoa, että se on tässä ja nyt. Siis elämä. Olen monta kertaa miettinyt, mistä ystävyys koostuu. Nyt, täällä ollessani, olen yrittänyt löytää syvimmän olemuksen. Helppous? Ei riitä. Meillä on myös ystäviä, joiden kanssa ei ole
helppoa. Vaikka kuinka olen aamutuimaan miettinyt ystävyyden syvintä olemusta, ei se minulle ole paljastunut. Tiedän vain yhden asian – luottamus. Se on ystävyyden tärkein elementti.

Haniassa, Kreetalla, 11.9.2022