Thaimaa 2022

Tämän tarinan loppu jäi syystä tai toisesta aikanaan kirjoittamatta, minkä vasta nyt viimeistä blogia julkaistessani huomasin. Eihän
tällainen tarina pääty siihen, että kotiudutaan ja kaiken lisäksi vasta Helsinkiin eli puolimatkaan. Mitä miehen jalalle sen jälkeen tapahtui, siitä seuraavassa.

Seuraavana päivänä meillä oli edessä junamatka kotiin, tosin vasta iltapäivällä. Päätin kuitenkin selvittää jo Helsingissä, mitä jalalle
tehdään, joten varasin ajan ortopedille läheiseen Pihlajalinnaan. Invataksilla paikan päälle. Ilmoittauduin ja odottelin aikani. Muitakin jalkaongelmaisia potilaita oli paikalla, koska liukkautta oli ollut liikkeellä.

Ortopedi otti aikanaan minut vastaan ja tutki Phuketista saamani röntgenkuvat. Olin valmistautunut jalkani operointiin, koska Phuketissa näin oli vihjailtu. Yllätyksekseni ortopedi totesi, että ei jalkaa kannata operoida, koska siihen sisältyy aina omat riskinsä mm. korkean (?!) ikäni vuoksi. Hänen mielestään murtunut luu on sellaisessa asennossa, että se tavallisesti paranee itsestään. Tässä vaiheessa jalka saa kipsin ja minä uudet liikkumavälineet.

No eihän siinä mitään. Ortopediä oli uskominen. Sen jälkeen alkoi odottelu, jotta saan jalkaani varsinaisen, jalkani mittojen mukaan tehdyn kipsin. Aikaa kului ja junamme lähtöaika läheni. Viimein kipsaaja saapui ja alkoi muotoilla jalkaani kipsiä. Kerros kerrokselta jalkani paketoitiin samalla tavoin kuin runsaat 20 vuotta sitten, jolloin saman jalan nilkka operoitiin. Nyt tyyli oli kuitenkin muuttunut. Kun kipsi oli valmis, kipsaaja leikkasi sen edestä halki ja laittoi tarrahihnat, joilla ’avattu’ kipsi kiristettiin kiinni. Näin kipsin saattoi ottaa tarvittaessa pois esim. jalan pesua varten. Lopuksi sain oikean mittaiset kyynärsauvat.

Kesti hetken miettiä, mitenkä meidän kotiutumisemme Iisalmeen tapahtui. Varman tiedon saamiseksi tarvitsin jopa tyttäreni muistivälineitä. MunRakas lähti alkuperäisen aikataulun mukaisella junalla kohti Iisalmea, kaikkine suurine matkalaukkuinemme. En minä, eikä hänkään enää muistanut, kuinka se oli mahdollista, mutta niin tapahtui. Minä en siihen junaan ehtinyt vaan tulin seuraavalla pienine nyssäköineni. Invataksilla kotiin.

Ei jalkavaivaisen elämä ole meillä kotona helppoa. Meillä on rivitalohuoneisto, joka on kolmessa tasossa. Portaita siis riittää. Onhan portaiden vieressä kaide, mutta miten sinä ilman murtunutta jalkaa käyttämättä nouset tai laskeudut portaita pitkin? Et mitenkään. Niinpä minä jouduinkin
alusta alkaen varaamaan murtuneen jalan päälle enemmän kuin oli suositeltavaa. Kyllä se siitä jaksoi huomauttaakin.

Alkoi ravaaminen Kuopiossa, sillä vakuutusyhtiömme edellytti jalan hoitoa Pihlajalinnassa. Taksilla ’tivoliin’ sanonta tuli tutuksi. Jo ensimmäisellä reissulla, joka tapahtui viikko kotiutumisemme jälkeen, tykästyin taksikuskiin, jota sitten myöhemminkin käytin. Jalka kuvattiin Kuopiossa ja toinenkin ortopedi antoi saman tuomion. Odotellaan paranemista. Tammikuussa sääriluun todettiin hyvin luutuneen ja siitä alkoi nilkuttava opettelu normaaliin kävelyyn. Lopulta terve jalka, joka kuitenkin tulee olemaan loppuelämäni värivammainen. Syytä en tiedä.

Koska kaikki apuvälineet olivat menneet vakuutusyhtiön ’piikkiin’, ne olivat ikään kuin minun omaisuuttani, joille saatoin tehdä mitä halusin. Niinpä kun teimme Lions-klubini organisoimana kahdeksan avustusmatkaa Ukrainaan, kaikki saamani apuvälineet menivät eräässä kuormassa ukrainalaisten avuksi. Tästä syystä onnettomuudestani jäi lopulta hyvä mieli, ja tähän katson
tämän tarinan päättyvän.

Pomeranssi by Iisalmi, 7.1.2025

Lauantaiaamu valkeni, tyypilliseen tapaansa lämpimänä ja sateisena. Laukut oli pakattu ja työnsimme ne ovesta ulos. Kutsuimme kuljetuksen. Minä lähdin kapuamaan rollaattorini kanssa portaita ylös. Oli mielenkiintoista havaita, miten tekniikka oli kehittynyt. Eihän eteneminen mitään paraatimarssia ollut, mutta porras kerrallaan. Viimein saavuin autolle ja pakko on myöntää, että takki oli tyhjä.

Siirryimme tilataksiin, jossa saatoin nostaa jalkani vaakasuoraan. Ajoimme Patongin kautta, tuttujen katujen lävitse. Ohitse vilistivät monet hotellit, joissa vuosien varrella olimme olleet. Muistelimme
edellisten matkojemme kokemuksia.

Saavuimme Phuketin kentälle. Taksikuski auttoi ystävällisesti matkalaukkujemme kanssa. Otin rollaattorini ja kinkkasin lähtöaulaan. Alta aikayksikön luonani oli henkilö pyörätuolin kanssa. Alkoi vakuutusyhtiömme show. Istahdin tuoliin ja kerroin kysyttäessä, mikä lentoyhtiö. Avustajani meni sellaisella vauhdilla Finnairin lähtöselvitykseen, että MunRakas ei meinannut pysyä perässä. Avustajani joutui välillä odottelemaan.

Lähtöselvityksessä meidät vietiin priority-tiskille. Kesti hetken ennen kuin selvisi, että minulla on paikka business luokassa. MunRakas sen sijaan joutui matkustamaan turistiluokassa. Meitä palveli viisi henkilöä. Isot laukut lähtivät ja rollaattori pussitettiin. Siirryimme toisen hihnan luokse, jonne jätimme rollaattorin.

Kuten tunnettua, MunRakkaani tupakantuska on sellainen, että jos hän ei saa sitä tyydytettyä, koko maailma on sekaisin. Meillä oli yllin kyllin aikaa. Niinpä avustajani kuljetti meidät ulos ja MunRakas sai pahimmat tuskat pois. Katsoin kelloani. Meillä oli yli tunti aikaa. Niinpä sovin avustajani kanssa, että hän palaa tunnin kuluttua. Nautimme viimeisistä Thaimaan kosteista lämmöistä.

Avustajani kuljetti meidät passin- ja turvatarkastuksen lävitse. Ei ongelmia. Olimme lähtöportilla. Halusin käydä vessassa ja sekin järjestyi. Portin auetessa olimme ensimmäisten joukossa menossa koneeseen. Koneen ovella vaihdoin pyörätuolini kapeampaan ja sillä minut kuljetettiin omaan karsinaani. Helpotuksen huokaus ja jalka ylös.

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni business luokassa. Kun viimein tajusin, missä olen, nauroin. Ymmärsin, että jos en olisi telonut jalkaani, en ehkä koskaan elämässäni olisi matkustanut ykkösluokassa. Kivusta huolimatta otin kaiken vastaan hyvillä mielin.

Business luokan palvelu on business luokan palvelua. Niin henkilökunnan kuin tarjoilunkin osalta. Pitkän kaavan mukainen lounas ja juomat halujen mukaan. Henkilökunnan asenne oli vimpan päälle. Sanoinkin eräälle lentoemännälle, että olet aarre. Tietääkö miehesi sen? Hän vastasi: Kysyn
kun tapaamme.

MunRakas vieraili luonani parikin kertaa. Hän kysyi lentoemännältä, kuinka potilas on käyttäytynyt. Siinä hän on tanssinut ja nipistellyt lentoemäntiä peffasta, oli vastaus. Kumpikaan luonnehdinta ei
pitänyt paikkaansa, mutta kertoo hyvästä huumorintajusta. MunRakas sai myös vierailuillaan aina lasin viiniä ikäväntunteeseensa.

Katsoin elokuvan, Top Gun Maverick. Nukahdin hetken. Sen saattoi tehdä makuuasennossa, mikä minun tapauksessani oli hyvä asia. En ole koskaan ollut hyvä nukkumaan lentokoneessa, enkä nytkään. Mutta pelkästään se, että saatoin nukkua vähäiset minuutit makuuasennossa, tuntui hyvältä.

Hki-Vantaalla show jatkui. Avustaja odotti minua koneen ovella ja istahdin pyörätuoliin. Hän myös huolehti matkatavaroistamme. Meillä piti olla taksi odottamassa. Pienen tietokatkoksen jälkeen löysimme toisemme. Hyinen pääkaupunkiseudun ilma iski vastaamme autoon siirtyessämme. Palvelu oli edelleen moitteetonta. Matkasimme tyttäreni Jennyn ja hänen Jarinsa luo.

Pomeranssi by Iisalmi, 29.11.2022

Pikkuhiljaa olen yrittänyt opetella rollaattorin käyttöä, mutta helppoa se ei ole ollut. Käytettävissä on heikompi jalka, josta vuosia sitten meni rullasuksionnettomuudessa takareiden lihas. Käsivoimat ovat sitä mitä ovat ja niiden varassa pitäisi tehdä ristiriipuntaa. Ei tuntunut onnistuvan. Pikkuhiljaa tekniikka on kuitenkin kehittynyt.

Päästyäni huoneistoomme, olen visusti pysynyt seinien sisällä. Askeleita, jos niitä sellaiseksi voi sanoa, kertyi eilen rannetietokoneeni mukaan noin 400. Tämän päivän lukema tätä kirjoittaessani on 70. Liikkuminen on niin hankalaa yhdellä jalalla, että kaikessa missä voi säästää, säästetään.

Eilen aamulla tilasimme aamupalan huoneeseemme. Eihän sieltä kaikkea sitä tullut mitä tilasimme ja mutta ruokaa tuotiin enemmän kuin jaksoimme syödä edes kahtena aamuna. Jollain tavalla nämä ponnistelut ovat jopa vähentäneet ruokahalua kuin sitä lisänneet.

MunRakas on ihana kumppani. Hän ei sanallakaan tai yhdelläkään ilmeellä ole syyllistänyt minua tilanteestamme. Olen joutunut rasittamaan häntä monilla toiveilla. Saisinko kännykkäni, toisitko vesipullon jne. Toisitko sitä ja tätä, hoitaisitko sen ja sen asian? Meillä asioiden hoitaminen on perinteisesti kuulunut minun velvollisuuksiini. Nyt tilanne on olosuhteiden pakosta muuttunut.

Meille ominainen piirre on ollut koko yhdessäoloaikamme ja etenkin vaikeuksia kohdatessamme, että me emme jossittele. Me emme katso peruutuspeiliin, me katsomme aina eteenpäin. Me otamme muuttuneet olosuhteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja sopeudumme niihin. Näitä vastoinkäymisiä on tapahtunut ennenkin, joten alamme olla niiden suhteen hyvin kokeneita.

Meillä vakuutukset ovat kunnossa, joten tilanteen taloudellinen puoli on hoidossa. Olen saanut myönteisen korvauspäätöksen tämän tapaturman hoitamisesta loppuun saakka. Mitä kaikkea se tarkoittaa, siitä kerron myöhemmässä blogissani.

On viimeinen iltapäivä näissä maisemissa. MunRakas ottaa aurinkoa vajaan kymmenen metrin päässä parvekkeeltamme sijaitsevalla uima-altaalla. Siihenpä ne auringonotot ovat tällä reissulla supistuneetkin. Väitti äsken jopa uineensa altaassa. Pitäisikö uskoa? Lämmintä tosin näiden kahden viikon aikana on ollut ihan riittävästi. Öisinkään lämpötila ei ole painunut alle 24 asteen ja päivisin sen on korkeimmillaan ollut 33 astetta.

Rehellisesti sanottuna, huominen paluupäivä pelottaa. On niin monta liikkuvaa osaa tässä palapelissä alkaen suurista matkalaukuistamme. Lisäksi meillä on ns. käsimatkatavaroita suurin sallittu määrä. Kuinka selviämme niistä? Entä minun taaperrukseni Phuketin kentällä ja myöhemmin
Hki-Vantaan lentoasemalla. Kuinka kykenen liikkumaan koneessa, koska vessaan tulee kutsuja varmasti?

Asioilla on ollut tapana selvitä ja tässä kohtaa luotamme vakuutusyhtiöömme. Heillä on tilanne tiedossa. Kuten aiemmin totesin, kerron vakuutusyhtiömme roolista seuraavassa blogissani. Pitäkää peukkuja, että kaikki sujuu olosuhteet huomioiden hyvin.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket, 25.11.2022

Koskaan ei tiedä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Hierontapäivä oli sateinen, pieniä taukoja lukuun ottamatta. Vesi virtasi portaita pitkin tuoden myös mutaa tullessaan. Meillä noita portaita on ehkä 30. Useimmat niistä ovat korkeudeltaan noin 25 cm. Matalampikin toki löytyy.

Läksimme pienelle iltapalalle. Palatessamme sateen hetkeksi tauottua jouduimme miltei kahlaamaan portaita edeltävällä tasanteella. Portaat ovat sementtiset, joten eivät liukkaita, mutta … Huoneistomme edessä oleva katettu käytävä sen sijaan on sliipattua betonia, joka kaiken lisäksi on käsitelty jollakin tasoiteaineella.

Astuin käytävälle ja samalla jalat lähtivät alta. Lensin selälleni, mutta onneksi taitoin itseni, jolloin en lyönyt päätäni viimeiseen portaaseen. Koska kyseinen käytävä on kapea, iskin oikean jalkani kaatuessani kaiteen tolppaan. Tunsin heti, että nyt kävi pahasti. Koska ilta oli jo sen verran pitkällä, päätimme lähteä sairaalaan vasta seuraavana aamuna. Muutoin olisin viettänyt yön sairaalassa.

Seuraavana aamuna tilasimme ambulanssin. Kuvittelimme, että he tulevat hakemaan minut paareilla. MunRakas oli varoittanut, että mistään keijukaisesta ei ole kysymys. Ei tullut paareja, mutta neljä miestä, jotka parhaan kykynsä mukaan yrittivät kynkättää minut portaita ylös tasanteelle, jossa sähköauto odotti. Se oli tuskainen matka. Valuin hikeä autolle päästyäni.
Ylhäällä odotti ambulanssi.

Minut istutettiin paareille, jotka sitten vedettiin ambulanssiin ja samalla ne oikenivat paareiksi. Verenpainemittari laitettiin käsivarteen ja sormeen toppelo, jonka tarkkaa merkitystä en tiedä. Ambulanssi oli asiallinen ja kolmen hengen miehistö vaikutti asiantuntevalta. Tunnin matka
sairaalaan. Valot kuulemma vilkkuivat, mutta sireenit eivät ulvoneet.

Bangkok-Phuket Hospital on entuudestaan tuttu. Meillä on kanta-asiakaskorttikin, joka helpotti nytkin sisään kirjautumista. Minut istutettiin pyörätuoliin ja ’juoksutettiin’ sinne ja tänne. MunRakas koetti pysyä perässä. Kysyttiin sitä ja tätä. Olinko syönyt tai juonut viime aikoina ja olinko allerginen lääkeaineille. Vastaukset kaikkiin kysymyksiin olivat kielteisiä. Minua valmisteltiin mahdolliseen operaatioon.

Sitten siirryimme sairaalan sisällä Sport Medicine Centeriin. Ilmeisesti jonkinlainen urheiluvammoihin erikoistunut osasto. Hetken kuluttua olin kasvotuksin M.D. Narong Budhrajan kanssa. Hän oli osaston ylilääkäri. Näytin hänelle pahoin turvonnutta ja osin siniseksi muuttunutta
nilkkaani. Hän kosketti nilkkaani eri puolilta kysyen, sattuuko tähän tai tähän. Vastailin kuten tuntui. Sitten hän, kuten luonnollista, lähetti minut röntgeniin tai kuten täällä sanotaan, X-rayhin.

Röntgenissä nilkkani kuvattiin perusteellisesti. Sitten takaisin tohtori Narongin luokse. Hän näytti kuvat nilkastani. Ohuempi sääriluu poikki ja jokin isompi luu, lienee jalkapöydän liittymäkohta nilkkaan, pois paikoiltaan. Pelkäsin, mitkä ovat vaihtoehdot. Olimme kertoneet aiemmin, että
meillä on paluulento lauantaina. Elettiin keskiviikkoa. Hän antoi vaihtoehdoksi, että nilkka operoidaan heti tai vasta Suomeen palattuamme. Luonnollisesti valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Saimme röntgenkuvat mukaamme.

Sitten meidät kuskattiin fysioterapiaan. Jalkaani laitettiin kenkä, joka ilmeisesti estää nilkan ’elämisen’. Alkoi fysioterapiaopetus. Vaihtoehtoina olivat kainalosauvat tai rollaattorin näköinen häkkyrä ilman rattaita. Pienen kokeilun jälkeen valitsimme yhteistuumin sen ’rollaattorin’, vaikka se ei varsinaisesti olekaan mikään porrashirmu. Lasku tästä reissusta oli 618 euroa, mikä sisälsi myös ambulanssikuljetuksen.

Sitten ’hyppäsimme’ taksiin. Sisään sulloutuminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Saimme todella miellyttävän kuljettajan. Hotellille päästyämme alkoi ’rantautuminen’ joka sekään ei sujunut
vaikeuksitta. Sitten sisäinen kuljetus niin pitkälle kuin se pääsi. Alkoi tuskainen matka portaita alas. Kuljettaja kynkätti parhaan kykynsä mukaan. Lopulta olimme perillä. Olin niin poikki, kuin ihminen vain voi poikki olla.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket, 25.11.2022

Sateisen päivän takia päätimme ottaa hieronnan. Olimme sopineet hieronnasta klo 13. Hotellin akkukäyttöinen auto tuli hakemaan meidät ja laskeuduimme rantaan. Välillä betonoitu tie oli todella jyrkkä. Saavuimme tien päähän. Edessämme oli pyöreä, pieni maja, josta oli upea näköala rantaan. Istuimme hetken maisemaa ihaillen. Aallot löivät rantakallioihin. Otin videokuvaa paikasta.

MunRakas halusi jalkahieronnan, minä taas perinteisen thaihieronnan, joka ’hovissa’ muuttui öljyhieronnaksi. Hierojani kysyi minulta, haluanko soft, medium vai strong hieronnan. Vastasin automaattisesti, että ’kaikilla mausteilla’, strong hieronta.

Olen ennenkin ollut täällä Thaimaassa ja hieronnassa, ja aina yllättynyt näiden aliarvostettujen ammattilaisten työstä. Nytkin hierojani löysi kaikki ne paikat, missä tiukkuutta oli tarjolla. Hän kysyi vähän väliä: Ethän itke. En itkenyt, vaikka välillä tiukkaa teki.

Siinä kasvot alaspäin maatessani muistui mieleeni upea hierojani Kiiskin Jari entisestä elämästäni. Hänen käsittelyssään ehdin olla lukemattomia kertoja. Myös Jari tiesi aina, mistä Hannua kiristää, mihinkä pitää löytää helpotusta. Me emme koskaan keskustelleet kyynelistä, emmekä muutenkaan hempeilleet. Raaka mies kestää raa’ankin käsittelyn.

Muistui mieleeni yksi hieronta ylitse muiden. Elettiin tammikuuta 1997. Jari flatkutteli jalkojeni lihaksia ja totesi lopuksi, että jos näillä lihaksilla ei pärjätä, silloin minä en ymmärrä lihashuollosta yhtään mitään. Hän tunsi minut ja lihakseni. Voitin Bormiossa molemmat kilpailtavat hiihtomatkat. Kiitos Jari vielä näin vuosien jälkeenkin työstä mitä kanssani teit.

Tunnelma pienessä rantamajassa oli jotenkin epätodellinen. Rauhoittava musiikki, jonkin tuoksukynttilän tuoksu ja ennen kaikkea aaltojen kohina taustalla. Sanoinkin hierojalleni, että herätä, jos alan kuorsata. En nukahtanut. Oli hänellä sen verran ’tiukat näpit’.

Meistä kummastakin tuntui, että sovittu tunnin hieronta venyi ylipitkäksi. Kyllä se sitä hiukan tekikin, mutta taksaan se ei vaikuttanut. Ei mitään kiirettä. MunRakas halusi polttaa kessun ja hierojamme
ohjasivat meidät porealtaan vierelle, toivat vielä pallit meille. Kun MunRakas sai kessunsa poltettua, hän oli hiukan ihmeissään, minne tumppi. Toinen hierojista otti sen ja sen jälkeen sitä ei nähty.

Kävelimme pätkän matkaa ’polkua’ ylös ja kävimme auringonlaskun paikalla. Minun hierojani talutti meidät, jotta emme liukastuisi tai kompastuisi. Upea paikka, mutta ei tällä hetkellä avoinna. Kuljetuksemme saapui. Vasta nyt tajusimme, kuinka jyrkän tien päässä olimme olleet.

Nyt odotamme suurella mielenkiinnolla, mitä hieronta saa meissä aikaan. Älkää suotta lyökö ropojanne likoon seksuaalisen hurjastelun puolesta. Meillä maltti on valttia.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket, 22.11.2022

En tarkkaan tiedä, mitä edesmennyt Matti Nykänen tarkoitti otsikossa mainitulla lausahduksellaan, joten yritän avata sitä itselleni omalla tavallani. Korkeaan ikääni vedoten voitte sanoa, että horisen. Mutta luulen, että Matin perimmäinen ajatus oli, että elämä on elämää, tässä ja nyt. Ei sit ku tai mut ku.

Eilinen oli upea päivä monellakin tavalla. Tässä ja nyt. Kävelimme Patong-Karon tien toiselle puolelle, siis Karonille menevälle puolelle, odotellen sopivaa tuktukia. Ns. oikeaan suuntaan menevää autoa ei tullut, mutta sen sijaan Patongille menevä tuktuk kaarsi luoksemme. Tapamme mukaan kysyimme, mitä maksaa. 200 Bathia, eli ei paha. Hyppäsimme kyytiin. Noteerasimme, että
tuktukimme oli hyvässä kunnossa. Olimme kautta aikain ensimmäistä kertaa naiskuljettajan kyydissä. Rouva May piti meistä huolta.

Poikkesimme seiskaleiskassa, jolloin kuljettajamme tarkisti uudelleen määränpäämme. Matkan hinta kohosi satasella. Ei paha. Hyväksyimme sen. Lopulta päädyimme Suvin ja Mikan portille. Voi saatanan portaita! Siinä kintereet naukuivat ja pohkeet huusivat hallelujaa!

Mika oli jo saksinensa valmis. Ei pätkitty jänteitä, kuten Jaakko Tepon laulussa, pätkittiin hiuksia. MunRakkaani kessunpoltto aiheutti sen, että minä asettauduin pukille ensiksi. Harmaita hiuksia lenteli yllättävä määrä, vaikka päälaki onkin karvaaton. Lopputuloksen jälkeen totesin, että 20
vuotta nykyiästä pois. Kyse ei ollut pelkästä ulkonäöstä, vaan myös tunteesta.

Sitten pätkittäväksi asettautui MunRakas. En muista koska olisin katsonut, kun hänen hiuksiaan pätkitään. Nyt sain seurata, miten hieno ammattilainen toimii. MunRakas nuortui 10 vuotta. Enempään ei ollut varaa. Olisin mahdollisesti myöhemmin syyllistynyt sekaantumiseen alaikäisen kanssa.

Yksi meitä Suvin ja Mikan kanssa yhdistävä tekijä on korttipeli. Katkopokeri. Kaivettiin kortit esiin. Korkkaamaton pakka, jotta kukaan ei voi väittää, että pakassa on merkittyjä kortteja. Mika oli tehnyt
valmiiksi pistetaulukon, joka tosin meni uusiksi istumajärjestyksemme vuoksi. Peli alkoi, jännitys kohosi. Etenimme lähes tasatahtia kohti ratkaisevaa 50 pistettä. Loppumetreillä meikäläisen viisi pistettä ratkaisivat voiton.

Vaikka ilta oli jo hämärtynyt, peliä ei koskaan voi jättää yhteen. Aina pitää antaa mahdollisuus revanssiin. Niin nytkin. Uusi peli, sama kaava. Kaikki saivat pisteitä ja etenivät kohti päämäärää. Sitten Mika kiskaisi ja lopulta voitti pelin. Näin kumpikin ’perhe’ oli voittanut pelin ja kaikki
olivat tyytyväisiä.

Oli tullut aika meidän lähteä kotiin. Hiukan oli tullut nautittua muutakin kuin kansalaisluottamusta. Alkoi Mikan puhelinshow. En pysynyt kärryillä, kuinka monelle Mika soitti, mutta lopulta eteemme ilmestyi miltei uudenkiiltävä henkilöauto. Hyppäsimme kyytiin, ihanasti ilmastoituun autoon. Mika kertoi erotessamme, että hinta on 300 Bathia.

Tulimme ’kotiin’. Onneksi laitamyötäiseni ei ollut liian voimakas. Polku meille on tosin aika leveä alkumatkasta, mutta sitten se kapenee ja portaat ovat aika kinkkiset. Sängylle istahtaessani totesin jälleen kerran, miten elämä antaa, kunhan osaa ottaa vastaan.

Katsoin itseäni peilistä. Nimeni mukaisesti - uusi mies. Mika teki jotakin muutakin, mitä en vielä ymmärrä. Luojan kiitos minulla on ainakin viikko aikaa opetella, voiko hiusten pätkiminen vaikuttaa myös henkiseen hyvinvointiin. Luulen niin. Naiset ehkä tietävät siihen vastauksen.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket, 19.11.2022

MunRakas sai päähänsä, että nyt lähdetään Jungceylon nimiseen kauppakeskukseen Patongilla. Meille entuudestaan hyvin tuttu paikka. Saatoimme nähdä silmissämme itse kunkin liikkeen sijainnin. Arvatenkin
MunRakkaalla oli mielessä lastenvaateosasto.

Päättelimme, että halvimman kyydin saamme bongaamalla Tuktukin Karon-Patong tien varresta. Siispä tien viereen odottamaan. Kauaa ei tarvinnut odottaa, kun punainen Tuktuk kaarsi luoksemme. Kysyin hinnan. 250 Bathia, eli sama kuin aiemmin Karonille, vaikka matka oli tuplasti pidempi. Hyppäsimme kyytiin. Tutut maisemat vilistivät ohitsemme.

Kuljettaja jätti meidät ns. kolmoskadun kulmauksessa olevan sisäänkäynnin eteen. Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että itse asiassa se oli ainoa sisäänkäynti. Toivorikkaina talsimme suureen markettiin, jota voisi verrata meidän Sittariin tai Prismaan, sillä erotuksella, että kaupasta saa
myös hieman vahvempia alkoholipitoisia juomia.

Teimme ostoksemme ja maksoimme. Turvakaaren (ulostuloportin) jälkeen pukeutumisesta päätellen musliminaishenkilö tarkisti, että olimme maksaneet ostoksemme. Tulimme pyöreään aulaan, josta pääsi ainoastaan ulos. Olimme hämmentyneitä. Menimme ulos ja palasimme takaisin. Nousimme rullaportaita ylös huomataksemme, että reitti oli tukossa. Palasimme alas ja menimme ulos. Kiersimme korttelia, etsimme uutta sisäänkäyntiä. Tulimme viimein kakkoskadulle. Edelleen kaikki sisäänkäynnit olivat tukkeessa valtaisan remontin takia. Lopulta luovutimme. Päätimme, että tämä kärsimysnäytelmä on nyt tässä. Minun käämini ehtivät savuta jo tovin aikaa.

Marssimme tuttuun nurkkakuppilaan yhille. Yritimme rauhoittua. Minulle se teki tiukkaa. Katselimme, kuinka poliisi pystytti silmiemme edessä tiesulun, johonka he ottivat ohi kulkevat mopoilijat. Poliiseja oli kymmenkunta. Pari kertaa näimme, kuinka mopoilija vietiin läheiselle poliisiasemalle ilmeisesti suuremman rangaistuksen vuoksi. Toinen heistä istahti matkalla ja veti henkeä, ilmeisesti kykenemättä uskomaan, mitä tuli tehtyä ja kuinka kävi näin.

Olimme kuuluisan Bangla Roadin kulmauksessa. Itse kadulla oli varsin hiljaista. Lähdimme marssimaan pitkin kakkoskatua. MunRakkaani kessuvarasto oli tyhjä, joten hänen piti poiketa läheisessä seiskaleiskassa. Teknisten ongelmien takia se otti aikansa. Ehdin sinä aikana jo tinkiä
kuljetuksen hotellillemme. Satasen (2,70 €) säästimme.

Aina kaikki ei siis mene kuten kuvittelee. Ehkä siksi ymmärrät, että me emme luo odotuksia matkoillemme. Matkallakin tulee tarpeeksi tilanteita, joista seurauksena on hetkellinen pettymys. Me olemme jo selviytyneet tästä pettymyksestä, jonka kärsimysnäytelmäksi nimesin.

Patongilla ollessamme, ja siellä usein lomamatkalla asuneina totesimme, että tämä oli nyt tässä. Ei enää kaupunkimaista asumista, ei etenkään Patongilla. Kun astut hotellin ulko-ovesta, vastaasi tulvahtaa ääretön meteli ja hirvittävä liikenne. Tähän ikään ehtineenä kaipaa eniten rauhaa ja
hiljaisuutta. Viihdevuodet ovat takanapäin.

Tultuamme kotiin, kuten me aina majapaikkaamme nimitämme, huokaisimme syvään. Vaikka Patong Beachiin liittyy moniaita ihania muistoja vuosien varrelta, meidän on nyt aika jättää jäähyväiset. Kaikella on aikansa ja joskus se aika loppuu. Nyt se meidän osaltamme loppui Patongin suhteen.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket, 17.11.2022

Jo ennen muuttoamme sovimme Suvin ja Mikan kanssa, että tapaamme Karonilla muuton jälkeen. Niinpä hyppäsimme Tuktukiin, jonka ystävällisesti hotellimme ’monitoimimies’ meille tien varresta bongasi. Parin kukkulan ja muutaman mutkan jälkeen olimme Karonilla. Karonille tullessamme näimme poliisiratsian. Mopoilijat pysäytettiin ja sakot rapsahtivat ilman kypärää ajosta. Myöhemmin kuulimme Mikalta, että poliisit myös puhalluttavat ja auta armias, jos alkoholia on veressä. Saatat selvitä suurella sakolla, mutta saatat myös joutua ’kiven sisään’ poliisista riippuen.

Kyseinen Tuktuk ei ollut paikallinen, sillä Mikan lähettämästä rantaravintolan kuvasta huolimatta hän jätti meidät kauas määränpäästä. So what! Osasimme annettujen koordinaattien (kuvan ja ohjeiden) perusteella perille. Todella pieni, tekisi mieleni sanoa idyllinen kuppila. Me tapamme mukaan söimme annoksen puokkiin, jota Suvi ja Mika suuresti ihmettelivät. Annos riitti täysin meille kahdelle.

MunRakas hyppäsi Mikan kyytiin ja me Suvin kanssa kävelimme kohti keskustaa. Rahan vaihto ja jälleen kerran onnistuimme olemaan liikkeellä ajankohtana, jolloin olutta ei kaupasta myyty. Siis kahdesta viiteen. Saavuimme Suvin ja Mikan lempparipaikkaan, Maman luokse. Me kolme istahdimme pienen pöydän ympärillä oleviin sinisiin muovituoleihin, Mikalle niitä ei riittänyt.
Jäimme odottamaan, mitä tapahtuu.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin Mama huomasi Suvin ja Mikan. Voi jälleennäkemisen riemua! Halauksia ja kauheaa pulputusta, josta eivät ilmeisesti Suvi ja Mikakaan mitään ymmärtäneet. Mutta ystävyys ei olekaan kiinni yhteisestä kielestä, se on kiinni yhteisestä tunteesta. Yhteisestä kielestä on toki apua, se jollakin tavalla helpottaa kommunikointia.

Mama ja hänen siskonsa myyvät hedelmiä. Mikan kertoman mukaan suuria asiakkaita ovat venäläiset. He vievät lähtiessään koreittain hedelmiä Venäjälle. Näimme hyllyssä noita muovisia koreja. Venäläisiä onkin täällä paljon. Tiettävästi kolme lentokoneellista saapuu päivittäin. Ainoa
radioasema, jonka pienellä radiollamme olemme saaneet täällä kuulumaan, on venäjänkielinen.

Maman kauppa tarjosi myös tiettyjä juottopalveluita. Suvi ja Mika saivat oluensa Maman jääkaapista, mutta kun meidän olutkiintiömme oli täysi, halusimme drinksut. Ymmärsimme, että järjestyvät. Kesti tovin, kunnes tarjoilija toi jostakin meidän drinksumme, kooltaan normaalia huomattavasti
suuremmat. Ja hinta – normaalia huomattavasti pienempi. Suvi ja Mika ostivat luonnollisesti hedelmiä ja ymmärsin, että ystävyys näkyy hinnoittelussa, jota rehellisen suomalaisen on vaikea hyväksyä.

Ennen eroamista keskustelimme juoma- ja muista tarpeistamme. Mika ilmoitti, että he kun ajelevat, he voivat toimittaa. Seuraavana päivänä olimme viestiyhteyksissä. Listamme oli siihen mennessä pidentynyt. Pieniä ongelmia muodosti valkoviinin laatu. Löytyykö kuivaa? Ei mitään mainintaa
’käsilaukuissa’! Otimme riskin. Tulevat nautittua, totesin lopuksi.

Niinpä nämä ihanat ihmiset saapuivat reput täynnä tilaamiamme tuotteita. Jälleen kerran heräsi kysymys, mitä me olemme antaneet tälle ystävyydelle? Yksi lempiajatuksistani on, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Sitä me emme vieläkään, vuosien kokemuksella ymmärrä, miten me huudamme, että metsä vastaa niin kuin se vastaa. Riittääkö se, että annamme palan itsestämme, jolloin saamme kaksi palaa takaisin?

Ystävyys on muutenkin merkillinen asia. Sinä et voi sitä ostaa, sitä ei löydy kaupan hyllyltä. Ihmettelin joskus rakkaalle ystävälleni Karille, kuinka olen ansainnut tämän ystävyyden. Viisaana miehenä Kari vastasi: Ystävyyttä ei voi ansaita, se saadaan lahjana. Se annetaan sinulle siksi,
että olet se mikä olet, juuri sellaisena kuin olet.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket, 15.11.2022

Heräsin tähän juhlapäivään neljältä. Normaaliin unirytmiin tällainen ei olisi sopinut, mutta nyt unirytmi ei olekaan normaali. Eikä heräämisellä ollut mitään tekemistä itse juhlapäivän kanssa. Uni vaan ei enää tullut ja olihan sitä unta jo kertynyt aikaisen nukkumaanmenon takia.

Ensitapaamisestamme MunRakkaani kanssa tulee tänään kuluneeksi 40 vuotta. Tuon päivän, tai paremminkin illan, muistan kuin eilisen. Näen vieläkin silmissäni keltaisella pöydällä, vaatehuoltohuoneessa istuvan naisen, joka korjaili edellisillan pippaloissa revennyttä hamettaan. Minä toin silloin siellä olevaan kuivauskaappiin hikisiä lenkkivaatteitani.

En vieläkään tiedä, mitä tapahtui lyhyessä kohtaamisessa, mutta jokin lohko sydämessäni heräsi. Se lohko on edelleenkin käytössä. Tuosta ensitapaamisesta on seikkaperäinen selostus tämän blogisivuston osiossa Meidän tarinamme. Ehkä jotakin meidän tarinastamme kertoo se, että MunRakas on pyytänyt kirjoittamaan siitä kirjan. Siihen kuulemma olisivat ainekset niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä.

Tunne on sellainen, että sille sinä et voi mitään. Jos tunnet vihaa, tai jos tunnet hellyyttä, ne tunteet pitää vain hyväksyä. Toinen puoli taas on se, mitä tunteesi vallassa haluaisit tehdä. Siinä järjelle tulee
suuri, tai sanoisinko ratkaiseva rooli. Toisille tunne on niin voimakas, että jokainen järjen hiven häviää, toisille, kuten meille aikanaan, järki voitti. Vaikka se satutti sydäntä, teimme silti niin.

Lähes 20 vuotta elimme tietoisina toisistamme, mutta toista elämää eläen. Tapasimme silloin tällöin, pankkikonsernimme yhteisissä tapahtumissa. Pisin väli taisi olla kolme vuotta. Mutta joka kerta kun hänet näin, se lohko sydämessäni heräsi. Noihin tapaamisiin ei suinkaan sisältynyt pelkkää riemua, niihin sisältyi joskus myös suuria pettymyksiä. Voisi sanoa, että lyhytjänteinen olisi luovuttanut. Minä en kuitenkaan ollut sitä sorttia.

Vuosien myötä huomasin olevani se turvallinen kainalo, johonka hänen oli aina tavatessamme helppo käpertyä. Tietoisena siitä, että minulla ei ollut voimakkaita fyysisiä tarpeita tai ainakin osasin ne hyvin hillitä. Muistan viimeisen illan Rovaniemellä, edellisellä vuosisadalla, jolloin hän sanoi minulle: Vie minut nukkumaan. Ja minä vein, omaan sänkyyni ja otin hänet syliini, ja siihen nukahdimme.

Matti Nykäsen laskentakaavaa siteeraten on 50–60 mahdollisuus, että nuorella iällä solmittu parisuhde onnistuu. Hatunnosto niille, joilla se on onnistunut. Meillä kummallakaan näin ei tapahtunut. Syihin tarkemmin puuttumatta on todettava, että ehkä niin ei ollut tarkoitettu. Me
kasvoimme kumpikin tahoillamme ihmisinä, koimme pettymyksiä, osataksemme arvostaa jotakin sellaista kuin hyvä parisuhde.

Elokuussa 2001 otin MunRakasta käsistä kiinni, katsoin silmiin ja kysyin, mitä sinulle todella kuuluu. Vastaus oli sen kaltainen, että siitä alkoi MEIDÄN elämämme. Hitaasti, pikkuhiljaa kiirehtien. Suuret
elämänmuutokset eivät koskaan ole helppoja. Niihin valitettavan usein liittyy niin monta asianosaista.

Marraskuussa 2002 olimme ensimmäisellä yhteisellä matkallamme, kuinka ollakaan, Thaimaan Phuketissa. 15. päivän iltana teimme tuikuista luvun 20. Kuva siitä on niin albumissamme kuin sydämessämmekin. Siitä lähtien olemme joka vuosi 15.11. sytyttäneet tuikut, jotka olemme asetelleet yhteisten vuosien lukumäärän mukaiseen järjestykseen. Tänään tuo luku on 40.

Secret Cliff Resort, Karon. Phuket, 15.11 2022

PS. Tuikut palavat, kuten kuvasta näkyy. Vettä sataa kaatamalla, mutta lämmintä on. Noita vuosia ja niihin sisältyneitä tapahtumia muistellen on pakko todeta yksi lempiviisauksistani: Voittaja ei koskaan luovuta, eikä luovuttaja koskaan voita.

Hyppäsimme yhdessä tila-autoon, koska suuntamme oli sama. Jano oli kova, joten sovimme kuljettajan kanssa, että poikkeamme seuraavassa seiskaleiskassa (7eleven). Ei sielläkään meille myyty, koska kello ei vielä silloinkaan ollut yhtätoista. Matka jatkui ja kuljettaja joutui pysähtymään, emme tiedä mistä syystä. Lähellä oli piskuinen ketjuun kuulumaton kauppa. Saimme kaipaamamme oluet.

Liikenne oli täkäläisittäin rauhallinen. Ensiksi kyydistä jäivät Suvi ja Mika, me jatkoimme matkaa. Hotellille tullessamme olimme etuajassa, joten bungalowimme ei ollut vielä käytettävissä. Jäimme odottelemaan, mutta ei kuivin suin. Aikanaan saimme kutsun sähköisen ’golfauton’ kyytiin ja meidät ja laukkumme kuskattiin vilkkaan Patong-Karon tien toisella puolella sijaitsevaan bungalowiin.

Olimme siinä määrin uupuneita matkastamme, että emme jaksaneet olla edes pettyneitä. Meillä oli luvattu merinäköala, vaikka etualan näkymät, allasbaarin rakentelu ja vilkas tieliikenne eivät oikein kuvaan sopineetkaan. Yleensäkään emme tunne pettymystä, sillä emme koskaan luo minkäänlaisia odotuksia matkallemme. Otamme kaiken vastaan avoimin mielin.

MunRakas uuvahti aiemmin, minä hieman myöhemmin. Yhteinen ’herätyshetki’ tapahtui kuitenkin iltakuuden jälkeen. Kummallakin suoli tuntui kaipaavan jotakin sisältöä. Päätimme lähteä hotellimme ravintolaan syömään. Edellä mainitun Patong-Karon tien ylitys ei sitten ollutkaan yksinkertainen asia, olihan lauantai-ilta. Viimein onnistuimme.

Tilasimme savulohipizzan puokkiin, siis yksi pizza kahdelle. Kykenimme syömään siitä vain pienet palaset. Meitä palveli miellyttävä miestarjoilija, jolta kyselimme, missä on lähin 7eleven, josta saisimme juotavaa ja muutakin. Lähin oli kuulemma Karonilla. Hetken päästä hän tuli luoksemme lehtiö kädessään ja kysyi, mitä tarvitsemme. Olimme hämmentyneitä, mutta kerroimme tarpeemme. Annoimme tuhat Bathia ja kuulimme, kuinka mopo lähti.

Jonkin ajan kuluttua tarjoilijamme kiikutti luoksemme tilaamamme tavarat ja löi pöytään loput rahat siitä tonnista. Annoin pienen tipin. Kun olimme lähdössä, hän lähti meitä saattamaan. Tietäen bungalowimme sijainnin hän kysyi, haluaisimmeko vaihtaa tien toiselle, siis rannan puolelle.
Vastasimme, että toki vain. Hän marssi respaan ja ilmeisesti kertoi, mitä haluaisimme. Kun kysyin, milloin? Hän vastasi, huomenna. Hän myös vei meidät ns. golfautolla ’kotiimme’.

Seuraavana aamuna marssin respaan kysymään, että onnistuuko meidän muuttomme. Totta kai, puoliltapäivin. Ilmoitamme kun bungalowinne on valmis. Kun täkäläisittäin olemme tottuneet siihen, että kellonajat ovat hyvin venyviä, olimme aikataulun suhteen hieman epäileväisiä. Viisi yli 12
puhelin soi. Bungalowinne on valmis, oletteko te valmiita. Kerroin, että olemme. Viisi minuuttia – silloin tuli kuljetuksemme.

Saimme upean bungalowin – tietysti merinäköalalla. Pienoisena ongelmana ovat portaat. Täällä kun ne eivät kohoa 15–17 cm:n välein, vaan pääosin noin 25 cm:n välein. No, kontaten kotoa ja kotia kohti.

Tämän tarinan loppuosa on kertomusta täkäläisestä joustavuudesta, mutta myös siitä tunneherkkyydestä, mikä näillä ihmisillä on. Ilman edellä mainittua tarjoilijaamme, jonka nimi on muuten Fa, olisimme edelleen tien toisella puolella. Meillä nimittäin ei ole tapana valittaa
pienistä.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket, 14.11.2022

Matkalle lähtiessämme meillä on tapana tilata taksi rautatieasemalle jo edellisenä päivänä. Näin tälläkin kertaa. Junamme lähtöaika oli 7.25, joten tilasimme taksin seitsemäksi. Raahasin isot matkalaukkumme ulos hyvissä ajoin. Vettä vihmoi.

Kello tuli seitsemän eikä autoa kuulunut. Tuli viisi yli, eikä vieläkään, jolloin pinnamme petti. MunRakas soitti taksikeskukseen ja tilasi uuden taksin. Taksi saapui klo 7.13. Sydän hakkasi kuin lampaan saparo. Tietysti punaiset liikennevalot hidastivat matkan tekoa. Taksi ajoi niin lähelle
junalaituria kuin mahdollista. Juna oli jo saapunut. Tempaisin raskaat matkalaukkumme ja läksin viuhtomaan laiturille. MunRakas maksoi taksin ja kipitteli perässä.

Tietysti vaunumme oli junan kauimmaisessa päässä. En jaksanut sinne saakka, joten kiskoin matkalaukut junaan jo aiemmin. Kun sain loput laukut ja MunRakkaani junaan, se lähti. Oli täpärällä, tai niin minä ainakin luulin. Nojatessani laukkuhyllyyn ja yrittäessäni selvitä flimmeristä, konduktööri saapui. Näyttäessäni matkalippuja, kerroin mitä tapahtui. Hän lohdutti pilke silmäkulmassa: Ei täpärälläkään. Kaksi minuuttia olisi ollut vielä aikaa.

Toipuminen moisesta hermorasituksesta otti aikansa. Vielä yhdeksän jälkeenkin, kun saimme ensimmäiset ohrapirtelöt eteemme, veren maku oli suussa. Kun viimein sain olueni juotua, totesin MunRakkaalle, että ei koskaan ole yhden oluen juominen kestänyt niin kauan kuin nyt. Saman hän totesi omalta osaltaan.

Juna ’jyskytti’ kohti etelää ensin aamuyön pimeydessä, sittemmin syyspäivän hämärässä. Vettä sateli kaiken aikaa. Junan vaihto Tikkurilassa, mikä raskaiden laukkujen kanssa on aina aikamoinen ponnistus. Lentoasemalla hissejä ja hissejä. Päällysvaatteet tyhjään laukkuun ja muitakin siirtoja.
Ja tietysti euroja automaatista.

Check in ei oikein meinannut onnistua, koska systeemit olivat muuttuneet. Onneksi ystävällinen miesvirkailija huomasi meidät ja tuli avuksi. Hän opasti meitä kädestä pitäen tai paremminkin suoritti buukkauksemme. Samalla hän antoi vihjeitä, kuten että paperinen lentolippu kannattaa aina
tulostaa. Sitten laukut drop in hihnalle ja pahin oli ohitse.

Mennessämme turvatarkastukseen, hän vielä opasti meitä, mistä löytyy Finnairin lounge. Aamun ankeudet katosivat pikkuhiljaa. Turvatarkastus sujui poikkeuksellisen juohevasti. Tilatut valuutat Forexista ja kohti loungea. Käytävää riitti ja riitti. Saatujen ohjeiden mukaisesti pääsimme ilman harhailuja perille. Siellä meitä odottivat ystävämme Suvi ja Mika. Lounge tarjosi palveluja koko rahan edestä. Jäi hyvä maku suuhun. Ehkä muutamalla gin tonicilla oli siihen osansa.

Koneemme oli Airbus A350. Viimeaikaisiin lentoihimme verrattuna se suorastaan hämmensi koollaan. Googlen mukaan kone vetää 300–350 matkustajaa, mutta meistä tuntui, että kyllä niitä tällä lennolla oli enemmän. 66 istuinriviä, ja me olimme viimeistä edellisessä. Tarjoilujen kohdalla
paikkamme hieman kismitti, mutta myöhemmin havahduimme, että itse asiassa baari olikin selkämme takana.

Yölento. Pitäisi yrittää nukkua, mutta jos uni ei tule, niin se ei tule, vaikka alla oli kaksi valvottua yötä. Parit pienet tirsat sentään. Uutukainen Top Gun Maverick tuli katsottu ja melkein toinenkin elokuva.
Finnairille tukistus siitä, että huonosti olivat varustautuneet tarjoiluun. Varsin varhaisessa vaiheessa loppuivat valkoviini ja gin, joista me nautimme. Ekan ja viimeisen kerran elämässä tuli juotua vodka tonic.

Lento saapui hieman etuajassa Phuketiin. Aikamoinen ryysis. Muitakin koneita oli saapunut, ainakin Moskovasta. Tällä kertaa passin tarkastus sujui aiempaa juohevammin. Ei mitään täytettyjä lippusia. Vain passi ja sormenjäljet. Löysimme laukkumme ja ulos. Lämmin, kostea henkäys tervehti meitä. Viimeisetkin päällysvaatteet pois. Olimme onnellisesti Taikussa.

Jatkoa seuraa. Pysykää kanavalla.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket, 12.11.2022

Matkakertomuksemme ovat aiemmin alkaneet aikaisintaan laukkujen pakkausongelmista tai muista paria päivää ennen lähtöä edeltävistä
tapahtumista tai olosuhteista. Tällä kertaa tapahtui jotakin sellaista vajaata viikkoa ennen lähtöä, joka suoranaisesti ei liity tähän matkaamme, mutta joka olennaisella tavalla liittyy aiempiin Phuketin matkoihimme ja omalta osaltaan selittää sen, miksi uudelleen ja uudelleen tulemme tänne.

Halusin liittää tämän viikko sitten kirjoittamani blogin matkamme aloitukseksi, mutta se vaati mielestäni tämän pienen selityksen. Kuten kymmeniä kertoja olen bogeissanikin todennut: Sokeaa sattumaa ei ole olemassakaan. Ei tässäkään tapauksessa.

Thaimaa 2022 blogisarjan ensimmäisestä blogista puuttuu toistaiseksi kuva. Liitän sen, kun palaamme koto-Suomeen. Haluan, että kuva liittyy kertomaani tarinaan Kamronista.

Secret Cliff Resort, Karon, Phuket 14.11.2022