Kap Verde 2024

Olimme jo rättiväsyneitä, mutta ei uni silti tullut, jos pieniä torkahduksia ei lasketa. Ei edes nestemäisen unilääkkeenkään voimalla. Naapurimme kyllä nukkui. Kone oli pimennetty, joten olosuhteet olivat kunnossa. Jälleen viisi tuntia ilmojen halki.

Laskeuduimme Helsinkiin miltei tarkalleen neljä tuntia myöhässä hieman ennen kello seitsemää. Alkuperäisen aikataulun mukaan meidän piti olla perillä klo 2.50. Isoa laukkua odotellessa pistin pusakkaa päälle ensiapuna ja myös MunRakas lisäsi vaatetta. Laukkumme tuli miltei ensimmäisten
joukossa. Vilkaisimme kelloa, sillä pelkäsimme jossakin vaiheessa, että ehdimmekö jatkoyhteydelle. Totesimme, että kyllä ehdimme.

Matkatavarakasa kärryillä juna-aseman hissille. Kahdella hissillä alas asemalle. Kauaa emme joutuneet odottelemaan. Hieman ongelmia tavarapaljouden kanssa. Tikkurilan asemalla puhalteli ikävä pohjoistuuli. Onneksi lämpötila oli nollassa, eikä runsaasti pakkasen puolella. Nousimme
hissillä ylös aseman odotustilaan. Siellä oli lämmintä, mutta ajankohdan takia tarjoilu ei pelannut.

Vaihdoin kaiken kansan nähden shortsit pitkiin housuihin ja lisäsin neuleen vaatetukseeni. Tuntui huomattavasti paremmalta ja vähemmän huomiota herättävältä. Odottelimme IC-junaamme, jonka lopullinen määränpää oli yllätykseksemme Rovaniemi. Laskeuduimme uudelleen asemalaiturille ja kiroilimme kylmää tuulta. Heitimme herjaa, että lähetään takaisin.

Juna tuli ajallaan ja raahauduimme laukkujen ja kassien kanssa lähimmän vaunun ovesta sisään. Onneksemme heti sisään astuttuamme oli laukkusäilytys. Yritin nostaa isoa matkalaukkua ylemmälle hyllylle, mutta voimani eivät riittäneet. Onneksi oli ystävällinen ja riski herrasmies, joka
auttoi. Etsiydyimme omille paikoillemme ja jouduimme käymään pienen keskustelun nuoren neidon kanssa, jolla oli kyllä sama paikkanumero. Hän luovutti. Sitten runsaat viisi tuntia junamatkaa.

Olimme lähteneet hiekan keskeltä tullaksemme lumen keskelle. Tuntui jopa hieman oudolta. Kävimme yhillä ravintolavaunussa ja yritimme hieman torkahtaa. Väsy oli melkoinen, mutta silti torkut jäivät hyvin lyhyiksi. Tosin siihen vaikutti myös ympäröivä elämä.

Tilasimme taksin Iisalmen asemalle. Se joutui jonkin aikaa odottelemaan meitä koska junamme oli hieman myöhässä. Asemalaituria ei ollut mitenkään lumesta puhdistettu, joten jouduimme raahaamaan laukkujamme niiden pyörien upotessa, jos nyt ei sentään hankeen, niin aikamoiseen jaloin tampattuun lumikerrokseen. Kun viimein pääsimme taksin luo, olin täysin puhki. Myöhemmin huomasin, että sain silloin reissun ainoan flimmerin (sydämen eteisvärinä).

Olimme varautuneet ajatukseen, että joudumme viimeiset metrit kotiovelle kahlaamaan syvässä lumessa. Näin ei iloksemme ollut. Joku oli luonut lumet ovemme edestä. Lopulta paljastui, että sen oli tehnyt ystävällinen seinänaapurimme. Kiitimme häntä myöhemmin tavatessamme.

Ei puhettakaan, että olisimme jaksaneet ruveta purkamaan laukkuja. Sen sijaan, MunRakas oli kyllä niin pirteä, että läksi klubinsa kokoukseen. En minäkään yliväsyneenä voinut kuvitella meneväni nukkumaan tai ottavani edes päikkäreitä. Nukkuma-aika tuli myöhemmin.

Seuraavana yönä olikin sitten melkoinen lumimyräkkä. Portaittemme eteen kinostui runsaat puoli metriä lunta. Kyllä se lopulta lumenluonnilla alkoi tämä kotimainen arki.

Voipa olla, että vasta yhteenvedolla päätän tämän tarinasarjan? Katsotaan!

Pomeranssi by Iisalmi 26.2.2024

Turvatarkastuskin sujui muuten OK, mutta repustani löytyi vesipullo, jonka olin sinne unohtanut. Tarkastaja pyysi minua juomaan pullosta ja kun sen tein, matka jatkui pullon kera. Istahdimme avoimelle sisäpihalle. Kyselin loungea, jonka tiesin Salin kentällä olevan, mutta se olisi ollut toisessa rakennuksessa. Niinpä tyydyimme maksullisiin juotaviin.

Sitten tuli tieto, että koneemme ja lähtömme on myöhässä. Puhuttiin tunnista. Näyttötauluun uutta lähtöaikaa ei koskaan tullut. Välillä piti käydä portin luona kyselemässä, koska mahdollisesti pääsemme lähtemään. Epätietoisuus oli hermostuttavaa. Lopulta hetki koitti ja bussikuljetuksella
siirryimme koneeseen.

Koneessa meitä odotti yllätys, johonka emme olleet varautuneet. Istuimillamme oli viisi kassillista pääosin nestemäistä tavaraa. Olin kyllä yrittänyt niitä tilata, mutta luullut, ettei tilaus mennyt perille. Näköjään oli mennyt perille. Ystävällisen herrasmiehen avustuksella saimme
sullottua viemisemme matkatavarahyllylle. Hetken viivähti ajatus, kuinka niiden kanssa jatkossa selvitään.

Kone lähti lopulta puolitoistatuntia myöhässä. Noin viiden tunnin kuluttua laskeuduimme välitankkaukseen Las Palmasin kentälle. Emme missään ole tavanneet niin huonokuntoista kenttää. Perunapelloksi kelpaisi. Normaalisti olisimme jääneet koneeseen tankkauksen ajaksi ja niin nytkin
aluksi, kunnes koneen perämies ilmoitti, että toisen moottorin tietokone on hajonnut. Lopulta kävi selväksi, että kyseisellä koneella ei matkaa jatketa. Jouduimme siis siirtymään terminaaliin.

Siirtyminen ei ollutkaan yksinkertainen juttu sen tavarapaljouden kanssa. MunRakkaalla oli käsilaukku ja lentolaukku, minulla tietokonereppu ja kameralaukku - sekä ne viisi muovikassia ei niinkään kevyitä matkamuistoja. Ensin koneesta portaita pitkin alas maankamaralle ja sitten bussiin.
Terminaalissa portaita ja kohoavaa luiskaa ylöspäin saman verran kuin alas koneesta tullessamme. Meille osoitettuun tilaan päästessämme valuin hikeä kuin parhaassa saunassa.

Lentoyhtiö korvasi vaivamme 15 euron voucherilla. Yhdestä ainoasta pienestä kioskista saatoimme ostaa pientä purtavaa ja juotavaa. Voitte kuvitella, millainen jonotus syntyi, kun yli 200 matkustajaa halusi käyttää voucherinsa. MunRakas jonotti ja jonotti ja viimein hän pääsi tiskille. Saimme hieman purtavaa ja palan painiketta. Jatkoyhteyden aikataulusta ei ollut harmainta aavistustakaan.

Lopulta alkoi tihkua tietoa mahdollisesta lähtöajasta. Matkustajat alkoivat liikehtiä hermostuneesti. Totesimme, että kyllä meidän silti kelpaa odotella, mutta entäs lapsiperheiden. Yhtään kiukuttelua tai itkeskelyä emme kuitenkaan kuulleet. Vuorokausi vaihtui Las Palmasin kentällä niin sikäläisen kuin kotimaisenkin ajanlaskun mukaan.

Lopulta lähtö koitti. Taas portaita ja luiskaa pitkin, tällä kertaa alas ja bussiin – niiden kaikkien kantamusten kanssa. Bussilla koneelle ja portaita ylös koneeseen. Kun saimme, jälleen naapurin ystävällisellä avustuksella, matkatavaramme asianmukaiselle paikalle ja istahdimme penkkiin,
kuului syvä huokaus kummaltakin.

Koska tämä tarina on pitkä, jaan sen kahteen osaan. Palataan!

Pomeranssi by Iisalmi 26.2.2024

Huoneiston olimme sopineet luovuttavamme klo 11. Omistajan edustajan piti tulla luoksemme puoli tuntia aiemmin. Pakkasimme ja kun kyseessä ei ollut hotellihuone, vaan 65 neliön kolmio, kaappeja ja laatikostoja oli pilvin pimein. Kaiken lisäksi MunRakas oli levitellyt tavaramme. Tämän jälkeen tätä virhettä ei enää tehdä. Sitten availtiin laatikoita ja kaappeja. Hikikarpalot kihosivat pintaan.

Olimme lähteneet eka kertaa matkalle yhdellä isolla laukulla. Kyllä se kiinni saatiin, mutta paino oli sellainen, että minun voimani eivät millään meinanneet riittää sen raahaamisen. Aiemmassa blogissa mainitut matkamuistot painoivat kuin ’synti’. Jotenkin kuitenkin sain sen toisesta kerroksesta portaita alas. Jätimme laukkumme taloyhtiön vartijan hoteisiin.

Tässä kohtaa tuli aika hyvästellä englantilainen kantakapakkamme. Kapakasta ja sen henkilökunnasta saisi aikaiseksi kokonaisen blogin, mutta jääköön se nyt tekemättä. Lyhyesti kerrottuna, me kävimme siellä joka päivä. Ilmapiiri ja etenkin englantilainen huumori oli meidän mieleemme, hyvää ruokaa toki unohtamatta. Siellä oli jotenkin kodikas tunnelma, jota missään kapakassa Suomessa en ole tuntenut, enkä muista aiemmin tunteneeni ulkomaillakaan.

Tuli lähdön aika, mutta ei kuulunut vuokranantajan edustajaa. Minne jätän huoneistomme avaimen, joka kaiken lisäksi oli vara-avain, koska pudotin ilmeisesti taksiin huoneistomme varsinaisen avaimen? Kysyin taloyhtiön vartijalta, mutta ei hänkään osannut ensin siihen vastata. Hetken päästä hän palasi ja kehotti jättämään sen läheiseen toimistoon. Niin tein. Jo kentällä ollessamme sain vuokranantajan edustajalta, Djamilalta viestin: Missä on huoneiston avain? Vastasin, että toimistossa siellä ja siellä. Lopulta kehotin häntä kysymään avainta taloyhtiön vartijalta.

Taksin olimme tilanneet etukäteen. Ei tullut meidän Jairson, mutta kyllä taksi oli sovittuna aikana paikalla. Kapsäkit kyytiin ja menoxi. Mukaamme ahtautui myös toinen paikallinen, joka olikin ihan miellyttävä kokemus. Hänellä oli hyvä kielitaito ja häneltä saimme jälleen paljon tietoa paikallisista
asioista. Mm. tiedon, että saarella asuu paikallisia 28.000. Siis hiukan enemmän kuin meillä Iisalmessa. Sal ei suinkaan ole Kap Verden suurin saari. Se on ennen kaikkea turismisaari. Kuulimme myös, että sadetta saarella saadaan noin viikon verran – yleensä elokuussa. Nyt saarella oli ns. talvi- eli hiljainen aika.

Taksikuski ajoi ’tuhatta ja sataa’, huolimatta siitä, että lentokentälle johtava saaren päätie oli samanlaisessa kunnossa kuin meidän mökillemme johtava Ahmontie. Reikiä täynnä, joita kuski yritti parhaansa mukaan väistellä. Tie oli kuulemma päällystetty 20 vuotta sitten ja sen kyllä huomasi,
vaikka routimista ei ollutkaan. Ei Capo Verdellä Kimi Räikkösestä mitään tiedetty, mutta häneen minä kuskiamme vertasin.

Pääsimme lentoasemalle, jossa ystävällinen palveluhenkilö otti laukkumme ja lastasi ne kärryihin. Työnsi siihen saakka, kun hänen ’valtuutensa’ riittivät. Maksoimme palvelusta muutaman pikkukolikon, joka siellä taatusti on iso raha. Tästä alkoikin se vihonviimeinen tarina, jolle ei
meinannut tulla loppua.

Pomeranssi by Iisalmi, 17.2.2024

Lavallinen pakettiauto tuli meidät aamutuimaan noutamaan. Lavalla istui neljä nuorta, jotka eivät olleet suomalaisia. Päätimme, että ikämme huomioiden istumme auton sisätiloissa, jossa olimme ainoat matkustajat. Minä istahdin etupenkille ja MunRakas takapenkille. Kuljettaja nimesi minut
apukuskiksi. Matkan aikana ja sen jälkeen totesimme, että valintamme oli loistava. Tulimme tietämään Capo Verdestä ja etenkin Salista huomattavasti enemmän kuin lavalla istujat. Siitä kuljettajamme Jairson piti huolen.

Poikkesimme aluksi eräälle korallirannalle, josta luonnollisesti mukaan lähti muutama koralli. Saimme päivän briiffauksen. Matkalla seuraavaan kohteeseen näimme suolan keruuta eräänlaisista altaista. Valkoisia kekoja karkeaa suolaa oli kymmenittäin. Saimme myös ostaa suolaa ja maksu oli
kunkin omantunnon varassa. Ostimme kaksi nyrkin kokoista möykkyä muutamalla pikkukolikolla.

Sitten hiekkarannalle, jossa oli lukematon määrä leijalautailijoita. Taivas oli täynnänsä näitä leijoja, joiden aikaansaaman tuulivoiman vaikutuksesta surffarit lautoineen liikkuivat merellä kuka nopeammin, kuka hitaammin. Joukko oli pääosin nuoria.

Seuraavaksi poikkesimme laguunilla, jossa innokkaimmat hyppelivät kallioilta mereen. Se ei meitä innostanut. Ja matka jatkui. Menimme eräälle rannalle tutustumaan ystävällisten haiden elämään. Niihin me olimme tutustuneet jo Malediiveilla, joten jätimme tämänkertaisen tutustumisen väliin.
Kaiken lisäksi meidän olisi pitänyt kävellä muutama sata metriä kivikkoa päästäksemme itse kohtaamispaikalle. Säästetyn ajan käytimme sen sijaan kaupalliseen neuvotteluun.

Ihastuimme afrikkalaisiin puuveistoksiin, mieheen ja naiseen, mutta hinta oli ihan ’hanurista’. Alkoi tinkiminen. Emme lähtökohtaisesti ole kumpikaan tinkijöitä. Meillä on kuitenkin vakiintunut
taktiikka, että hän, siis MunRakas, on pomo. Hänen sanansa on se viimeinen. 150 euroa oli alkuperäinen hinta tästä pariskunnasta. Tultiin alas, vitonen kerrallaan. Lähes kymmenkunta kertaa ravasin MunRakkaani ja kauppiaan välillä. Lopulta hinta oli 60 euroa, minkä olin luvannut. Vieläkin tuntuu, että tuli maksettua liikaa, mutta vanhan periaatteeni mukaan tehtyä kauppaa ei kannata
harmitella, vain tekemättä jääneitä.

Seuraavaksi oli vuorossa omakustanteinen ruokatauko. Kuskimme ajoi lentokentän lähellä sijaitsevan Espargosin kaupungin laitamille. Tekisi mieli käyttää vertausta, että Huitsun Nevadaan. Kohteenamme oli pieni, vaatimaton kuppila, ehkä parisen kymmentä asiakaspaikkaa. Istahdimme koko sakki samaan pöytään kuljettajaa lukuun ottamatta, joka teki samanaikaisesti ’töitä’. Niistä myöhemmin. Saimme eteemme ruokalistat. Ilahduimme, kun näimme listalla katkaravut. Ne myös otimme ja on todettava, että hyviä olivat. Kuppilan ulkonäkö petti ja sen varmaan retken järjestäjä tiesi.

Seuraavaksi vuorossa oli laguuni nimeltä Burracona eli Sininen silmä. Mielenkiintoisen näköinen luonnon luomus kapeassa kalliolaguunissa. Yksi saaren kuvatuimmista kohteista kuulemma. Retken
viimeisen ’vierailun’ teimme saaren vanhan tulivuoren kraatterille, jota myös suolajärveksi kutsutaan. Vesi siellä on yhtä suolaista kuin Kuolleessa meressä. Ihmiset kelluivat, sellaisetkin, joilla painovoima olisi normaalisti painanut heidät pinnan alle. Meitä sekään ei kokemuksena innostanut. Nautittiin pelkästä katselusta.

Sen jälkeen retki oli varsinaisesti ohitse ja suuntasimme kohti Santa Mariaa. Alkoi toimivan pankkiautomaatin etsintä, sillä lavalla istuneet nuoret eivät olleet varautuneet käteisellä, joka oli ainoa hyväksyttävä maksuväline. Ainakin kolmella automaatilla kävimme, kunnes tilanne ratkesi.

Saavuimme huoneistohotellillemme ja tuli maksun aika. Samalla kävi ilmi, että kuljettajamme oli tehnyt muitakin ’töitä’. Kuvannut meitä ja tietysti koko joukkoa. Hän oli tehnyt meille oman koosteen ja mielipidettämme kysymättä möi ne meille. Emme alkaneet kinastella, vaikka hinta tuntui hieman korkealta. Annoin sähköpostiosoitteeni, jonne varsin pian tuli yli 100 kuvaa meistä ja matkan kohteista. Myöhemmin kävi ilmi, että itse retkeltä ottamani kuvat eivät olleetkaan tallentuneet, sillä kameran muistikortti oli jäänyt tietokoneeseen. Kuvat olivat lopulta hintansa väärtti.

Jatkuu vielä ��

Santa Maria, Capo Verde, 9.2.2024

Santa Marian paikallinen keskusta sijaitsee kävelymatkan päässä huoneistostamme – ainakin yhden pysähdyksen taktiikalla. Niinpä lääkärissä käyntiä seuranneena päivänä läksimme talsimaan keskustaa kohden. Olimme jopa siinä määrin optimisteja, että sandaaleilla. Jouduimme ylittämään saaren päätien, jonka sillä kohtaa voisi moottoritieksikin luokitella. Viherkaista eri suuntiin menevien ajoratojen välillä. Liikenne ei päätä huimannut, mutta
silmiin pistävää oli taksien suuri määrä. Kaikki taksit olivat samalla värityksellä, keltavihreitä.

Istahdimme matkalla parikin kertaa. Penkkejä oli sopivin välein. Yllätyksemme oli suuri, kun saavuimme keskustaan. Pitkä, viehättävän näköinen kivetty kävelykatu. Sellaista emme olleet nähneet missään muualla. Putiikit ja ravintolat reunustivat katua. Em. suunnitelmallinen pysähdys eli tankkaustauko tuli ensimmäisessä viehättävän näköisessä ulkoruokintapaikassa. Olut oli keskustassa hieman kalliimpaa kuin ’kotikulmillamme’, mutta ei sen hinta sielläkään päätä huimannut. Kolme euroa iso tuoppi. Paikallista Strelaa, eikä ollenkaan huonoa.

Jatkoimme matkaa. MunRakkaalla oli päähänpinttymä, että meidän pikkuisille pitäisi löytää jotakin. Kuljimme ja kiersimme sivukujiakin ilman toivottua tulosta. Matkalla ihastelimme kävelykadun varrella sijaitsevien talojen seiniin maalattuja suuria, taitavasti tehtyjä muraaleja. Päädyimme
lopulta kiinalaisomisteiseen ruoka- ja juomakauppaan. Tässä kaupassa kävi jopa luottokortti, mikä itse asiassa oli saarella harvinaista. Useimmissa kaupoissa ja ravintoloissa ilmoitetaan jo oven pielessä olevalla kyltillä, jotta vain käteinen raha kelpaa. Molemmat käyvät, eurot tai paikalliset escudot. Yksi euro on 100 escudoa. Escudojen tuonti ja maasta vienti on kiellettyä.

Tehtyämme ostoksemme etsimme lähimmän taksin. Sillä kohtaa meille tulikin pieni pulma. Meillä ei ollut huoneistomme osoitetta. Tiesimme, että taloa, jossa huoneisto sijaitsee, kutsutaan nimellä orange house, talon värin mukaan. Myöhemmin kävi ilmi, että ongelma syntyi talon nimen ääntämisestä. Yritin selittää, että se sijaitsee päätien varrella, mutta ilmeisesti kielimuuri oli
esteenä. Taksimme ajeli pitkin keskustan kujia ja kyseli aina tutuilta taksikuskilta, missä sellainen talo sijaitsee. Ajelimme lopulta ainakin puolisen tuntia.

Aloimme olla epätoivon partaalla, kunnes joko minun tai taksikuskin tuttujen selityksistä hän tajusi, missä huoneistomme sijaitsee. Talomme väritys ei todellisuudessa ole oranssi vaan viininpunainen, mutta väliäkö sillä, jos se kerran oranssina tunnetaan. Viereinen vastaavanlainen talo on vihreä ja siitä seuraava sininen. Monta kertaa on tullut mieleen, jotta eivät suomalaiset rakennusviranomaiset hyväksyisi sellaista värikirjoa. Tänne se kuitenkin istuu kuin nenä päähän.

Kun taksimme pysähtyi, kävi ilmi, että meidän kiertoajelumme maksoi kolme euroa. Se oli muuten vakiotaksa. Taksikuljetus lentokentältä tai kentälle maksaa 20 euroa. Matkaa kentälle on eräiden karttaohjelmien mukaan parisen kymmentä kilometriä. Palaan asiaan myöhemmin.

Ja seikkailu jatkuu …

Santa Maria, Capo Verde 8.2.2024

Meidän matkoillamme tapahtuneiden sairastumisten tai loukkaantumisten historia on sellainen, että joku saattaisi epäillä meitä vakuutuspetoksista, mutta ei vakuutusyhtiömme. Sille onkin annettava kymmenen pistettä ja ’papukaijamerkki’ joustavasta palvelusta ja usein myös nopeista poikkeusjärjestelyistä. Tiedämme, että meille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin useimmille, mutta toisaalta matkustelemme myös paljon.

Emme tälläkään kertaa selvinneet ilman lääkärissä käyntiä. Muutama päivä tulomme jälkeen MunRakkaani olkapää alkoi kipuilla, aiemmin mitenkään varoittamatta. Kipu äityi niin pahaksi, että oli pakko selvittää, mistä on kysymys. Sattumalta luoksemme saapui vuokranantajan edustaja Djamila, jolle kerroimme ongelmastamme. Hän lähti meitä miltei kirjaimellisesti kädestä pitäen opastamaan läheiselle klinikalle. Klinikka oli kävelymatkan päässä. Lupasipa tulla vielä myöhemmin tarkistamaan, mikä on tilanne. Sitä käyntiä ei koskaan kuulunut.

Emme olleet ainoita potilaita, mutta ei klinikalla myöskään tungosta ollut. Klinikka ei ollut koolla pilattu, koska se ei ollut mikään sairaala vaan lääkäriasema. MunRakas ilmoittautui ja sitten odottelimme. Englannilla pärjäsi hyvin. Siirryimme hetken päästä seuraavaan vaiheeseen. Pehmeän istuimen sijaan kovalle puupenkille.

Sitten nuori naislääkäri otti meidät vastaan. Kerroimme MunRakkaani ongelman. Hänellä oli muutamia vaihtoehtoja ongelman suhteen. Epäili mm., että MunRakas oli nostellut jotakin väärässä asennossa. Tuntui vieraalta ajatukselta, koska MunRakas ei juuri koskaan nostele mitään, Minä teen sen hänen puolestaan.

MunRakas sai lähetteen röntgeniin. Minun käskettiin mennä lähetteen kanssa kassalle. Siellä kassavirkailija kirjoitti lähetteen kääntöpuolelle 150. Kysyin, että eurojako? Hän nyökkäsi ja minä nyökkäsin hyväksymisen merkiksi. Käsitin, että kyse oli röntgenkuvien hinnasta. Tämän jälkeen kuvat otettiin.

Seikkailimme hetken tuolilta toiselle. Monen mutkan kautta palasimme uudelleen röntgenhuoneeseen. Meille näytettiin röntgenkuva MunRakkaani olkapäästänsä. Kuvasta emme juuri muuta ymmärtäneet, kuin että olkapää on paikoillaan. Saimme pitkän kaavan mukaisen selityksen vaihtoehdoista kivun aiheuttajaksi. Ymmärsimme, että siellä on mahdollisesti jokin tulehdus ja mahdollisesti vielä muutakin. MunRakas sai lopulta kortisonipiikin – persuksiinsa,
mitä suuresti ihmettelin ja reseptin apteekkiin.

Laskumme oli lopulta vain se 150 euroa koko palvelusta. Sillä hinnalla olisimme saaneet koto-Suomessa juuri ja juuri ne lääkäripalvelut, mutta ei todellakaan röntgenkuvia, jotka kaiken lisäksi
lähetettiin MunRakkaani sähköpostiin. Täällä sairastaminen ’kannattaa’. Halvaksi tuli myös vakuutusyhtiölle. Palvelusta kokonaisuutena on vielä todettava, että vertailukelpoista myös muualla, hienoissa yksityissairaaloissa saamaamme vastaavaan palveluun.

Olimme niin uupuneita tästä lääkärillä käynnistä, että emme enää jaksaneet lähteä samana päivänä apteekkiin määrättyjä lääkkeitä hakemaan. Seuraavana päivänä hankitut lääkkeet maksoivat 579 escudoa eli vajaat kuusi euroa. Se kyläreissu onkin sitten oma tarinansa.

Santa Maria, Capo Verde 7.2.2024

Meille merinäköalaa suurempi nautinto on katsella ympäröivää elämää. Täällä musta mies on todella musta mies. Sama pätee luonnollisesti myös naisiin. Tiettävästi he ovat ylpeitä ’puhtaasta’ väristään. Värillinen on värillinen eli ei alkuperäinen. Musta on samalla tavalla alkuperäinen kuin
valkoinenkin. Otan riskin, että voin joutua ’tilille’ käsityksestäni.

MunRakas keksi, että leivän murusia ei heitetä roskikseen. Ne laitettiin parvekkeen leveälle kaiteelle. Niinpä olemme saaneet nauttia kahden varpusen kyläilystä parvekkeellamme. Pulut olemme häätäneet pois. Pienemmille olemme eväät tarkoittaneet.

Tällaisista pienistä asioista muodostuu päivän ohjelma. Ei siihen tarvita kauheata vouhotusta paikasta toiseen. Olemme seurustelleet ravintolassa belgialaisen naishenkilön kanssa. Hän oli flaaminkieliseltä alueelta. Siinä vaihdettiin kokemukset. Hän oli jonkunkaltainen seikkailija. Saman
teimme skotlantilaisen naishenkilön kanssa. Hänen myötään opimme aika paljon brittiläisestä elämänmenosta. Mm. sen, että Skotlannissa rugby on vähintäänkin yhtä suosittu kuin jalkapallo. Jos oikein ymmärsin, hän ei ollut Skotlannin itsenäisyyden kannattaja.

Pyytelin anteeksi huonoa englannin kieltäni skottilaiselta naishenkilöltä. Jälleen kerran saimme kuulla saman vastauksen, kuin aiemminkin. Tärkeintä ei ole kieliopillinen täydellisyys, tärkeintä on sanoman ymmärrettävyys. Tiedän, että monet suomalaiset eivät uskalla keskustella ulkomaalaisten kanssa kuvitellen, että pitäisi olla täydellinen engelskan taito. Elekee, elekee. Ei tarvii!!!

En muista, koska minusta tuli rohkelikko eli höpöttäjä vieraskielisten kanssa. Se oli perintö isäukolta. Aluksi MunRakas katseli ’pitkin nenänvartta’, mutta nyt hänestäkin on tullut samanlainen höpöttäjä. Jos sanavarasto ei riitä, lainaamme toisiltamme. Koskaan emme ole kielitaidollamme kilpailleet.

Meillä soi täällä radio paikallisella musiikkikanavalla. Tyypillistä afrikkalaisväritteistä musiikkia. Seassa muutamia kansainvälisiä kappaleita. Me nautimme aina paikallisesta musiikista. Se omalta osaltaan ajaa meidät sisään paikalliseen kulttuuriin. Tyypillisimmillään tämä tunne syntyy
Kreetalla.

Joku voisi kysyä, että ettekö saisi samanlaisia kokemuksia koto-Suomessa. Vastaus on yksinkertainen – emme. Ulkomailla kaikki aistimme ovat täydellisesti käytössä. Olemme rohkeampia, olemme avoimempia. Ympäröivä yhteiskunta ei kahlitse meitä, se päinvastoin vapauttaa meidät.

Jotakin uutta nautittavaa olemme jälleen kerran oppineet täällä. Kap Verde tai paikallisittain Capo Verde oli aiemmin Portugalin siirtomaa. Paikallinen kielikin on portugalia (jos on). Minimarketin valikoimakin on tyypillisen portugalilaista. Viinivalikoimassa korostuu vinho verde. Pirskahteleva valkoviini, johonka myös MunRakas on tykästynyt. Viinissä yhdistyy kuohuviini ja valkoviini. Voisiko
siitä siis olla pitämättä?

Voitteko kuvitella, että eniten täällä olemme kaivanneet paahtoleipää. Leivänpaahdin meillä on, mutta leipä puuttuu. Teetä tai kahviakin saisimme palan painikkeeksi. Kaikki muutkin kodin ’mukavuudet’ meillä on. Toistaiseksi emme ole keksineet mitään muita puutteita.

Juttua tulee, jos on tullakseen.

Santa Maria, Capo Verde, 6.2.2024

PS. Muistakaa äänestää Alexia!!!

Hetken aikaa mietimme, mitä tehemmä, kunnes päätimme lähteä respaan. Kurkkua kuivi niin, että äänikin oli jo käheänä. Piti hiukan arvuutella, mistä ja miten olimme yöllä huoneeseemme tulleet. Miehisellä logiikalla
pääsimme kuitenkin perille.

Olimme hotellin aulassa hämmästyksen sormi kummastuksen suussa. Janoisina kävelimmä allasbaariin. Kaivoin luottokorttia taskustani, mutta se ei kelvannut. Tajusin, että olemme All Inclusive – hotellissa. Kaikki siis sisältyy hintaan, aamupalankin olisimme saaneet, mutta sen aika oli jo mennyt. Annoimme välittömästi kymmenen pistettä Tjäreborgille.

Huutelimme jonkin aikaa läheisen pöydän suomalaisille, kunnes he päättivät liittyä seuraamme. Äiti ja tytär. Aikamme siinä keskusteltuamme kävi ilmi, että äitee oli Laitlalast, siis Laitilasta. Häntä en
tuntenut, mutta veljen sitäkin paremmin. Suurimman osan elämäntyöstäni olen nimittäin tehnyt juuri Laitilassa. Suvun henkilösuhteet tulivat läpi käytyä. Maailma on pieni, kuten tapana on sanoa.

Varaamamme huoneisto oli käytettävissä vasta kahdelta iltapäivällä. Siihen saakka nautiskelimme Melia Dunasin tarjoiluista Tjäreborgin laskuun. Tilasimme taksin ja huitaisimme Santa Marian keskustaan. Jäimme odottelemaan majoittajamme yhteyshenkilöä. Viimein hän saapui ja pääsimme kotiutumaan. Kodinomainen huoneisto kaikilla varusteilla tervehti meitä. Olimme todenneet jo aiemmin, mutta totesimme jälleen, että Melia Dunas ei kaikista palveluistaan huolimatta olisi ollut meidän juttumme. Liian iso, liian äänekäs.

Me asumme vartioidulla alueella. Vartija päästää meidät sisälle lukitusta portista. Sisäpihalla on uima-allas ja kaikki tarvittavat vesielementit. Tämä muistuttaa hiukan kasarmialuetta. Näköalat ovat vain suljetulle sisäpihalle. Voimme ’naapureista’ päätellä, että asumme jonkinlaisessa pitkän aikavälin majoituspaikassa. On Tuin matkaopasta ja englantilaispariskunta viiden viikonmatkalla.

Emme koskaan ole olleet ronkeleita majoituspaikan suhteen. Emme tälläkään kertaa. Meillä ei ole merinäköalaa, vain em. suljettu sisäpihanäkymä. mutta se riittää meille. Kun haluamme muuta, otamme taksin tai jalat allemme.

Lähistöllä on pieniä kauppoja. Hintataso ei päätä huimaa, paitsi tuontitavaroissa. Niiden hinta on meidän kotimaista hintatasoamme vastaava. Ruokapaikaksemme valikoitui läheinen, ilmeisesti
englantilaisomisteinen kapakka. Ainakin siellä katsotaan jalkapalloa ja toisesta telkusta tulee rugbyä.

Ruoka on hyvää. Olen syönyt kanaa monilla eri lisukkeilla ja kaikki ovat olleet herkullisia. MunRakas sen sijaan ei ole oikein löytänyt itselleen sopivaa syötävää. Ei ole pastat maistuneet ja muutenkin ruokahalu on ollut takamaissa. Paikallinen Strela-olut kyllä maistuu.

Me opettelemme nyt ’talon tavoille’. Olemme nukkuneet silloin kun on väsyttänyt ja valvoneet silloin kun ei ole nukuttanut. Tämäkin blogi on kirjoitettu neljältä aamuyöllä. Asterixia vapaasti siteeraten: Hulluja nuo suomalaiset.

Santa Maria, Capo Verde, 4.2.2024

Kun aika tuli, tuli myös taksi. Vieläpä tuttu kuski. Siitä sitten kohti rautatieasemaa. Onneksi sää oli meille suosiollinen. Tuuleton nollakeli. Kevyellä pusakallakin tarkeni. Siinä hetken värjöteltiin junaa odotellessa. Suurta tunkua ei junaan tältä asemalta ollut.

Junamme oli jostakin syystä ns. riisuttu versio, josta puuttui esim. ravintolavaunu. Meidän istumapaikkammekin olivat ihan jossakin muualla kuin mitä matkalipuissa luki. No vähät siitä. Olimme varustautuneet eväillä, nestemäisillä ja pureskeltavilla. Huonosti jälkimmäiset maistuivat. Minä kuulemma nukuin junamatkalla äänekkäästi.

Päädyimme hyvissä ajoin lentoasemalle. Ruumaan menevän matkalaukun kanssa oli pieniä ongelmia, mutta ne selvisivät. Laukku hihnalle ja sinne se vilahti. Hieman jäi askarruttamaan, että noinkohan laukku tulee perille Kap Verdelle. Kaiken lisäksi unohdin ottaa laukkuun sidotusta tarrasta pienen palasen todisteeksi sen päämäärästä. Lähtöömme oli aikaa yli viisi
tuntia. Minä sain pari kappaletta lentolippuja, mutta MunRakas ei ainuttakaan. Siitä seuraava selkkaus. Minä olisin päässyt turvatarkastukseen, mutta hän ei. Eihän häntä voinut jättää rannalle ruikuttamaan. Eihän?

Pääsimme lopulta molemmat turvatarkastuksesta lävitse, vieläpä eväitten kanssa. Meillä oli Säästöpankin Visa-kortin myötä pääsy loungeen, joka, kuinka ollakaan, sijaitsi puolen tunnin kävelymatkan päässä lähtöportistamme. Sinne kuitenkin päätimme marssia. Kirjauduimme sisään ja nautimme talon antimista. Huokaisimme helpotuksesta.

Hyvissä ajoin marssimme lähtöportille. Tiesimme, että paikkamme koneessa ovat peräpäässä. 28 A ja B. Käsimatkatavaroillemme löytyi riittävästi tilaa hattuhyllyltä. MunRakas halusi ikkunapaikan, minä jouduin tyytymään ns. välipaikkaan. Toisella puolella vieressäni istui
miellyttävä rouva, joka oli Haminasta. Juttua syntyi matkan aikana. Ja jälleen minä kuulemma nukuin äänekkäästi.

Ennakkoon koneeseen tilaamamme ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Jopa myöhemmin nautittu aamupalakin sisältyi hintaan. Meillä oli välilasku Gran Kanarialla, jossa kone tankattiin. Koneesta ei saanut poistua, mikä Mun tupakoivalle Rakkaalle oli kärsimys. Kyllä me välilaskun teemme Kanarian saarille, mutta muutoin emme sinne jalallamme astu. Kun me lähdemme
ulkomaille, me emme halua kuulla paikallisten puhuvan suomea. Sitä kuulemme riittävästi kotomaassa. Siksi Kanarian saaret ja Turkki eivät istu matkakohteeksemme.

Päädyimme aikanaan Capo Verdelle, saarelle nimeltä Sal. Ei Capo Verden pääsaari. Passintarkastus kesti ja kesti, lähes kaksi tuntia meidän kohdallamme. Olimme melkein koneen viimeiset. Meille oli luvattu paikan päällä kertoa, minne yhdeksi yöksi majoitumme. MunRakas kiirehti kessulle ja minä hakemaan iloksemme näkemäämme keltaista matkalaukkua. So far so good.

Tjäreborgin paikallinen pomo kirjoitti matkatoimiston esitteelle yli yön hotellimme nimen. Otimme taksin, koska kuljetusta emme olleet maksaneet. 20 euroa oli matkan hinta. Kuski ajoi yön pimeydessä kuin Mika Häkkinen. Päädyimme viimein meille osoitettuun hotelliin, Melia Dunas. Kirjauduimme ja saimme hotellin rannekkeet. Hotellin sisäisellä kuljetuksella huoneeseen 3033. Paikallinen aika oli vähää vaille puoliyö, mutta meidän sisäinen kellomme
lähestyi kolmea aamuyöllä. Voitte kuvitella, että sänky oli nopeasti korkattu.

Santa Maria, Capo Verde, 3.2.2024

Vanha sanonta on, että ihminen harvoin katuu tekemisiään, mutta sitä useammin tekemättä jättämisiään. Kun päätös oli tehty, aloimme etsiä yökortteeria, koska me emme nykyään osta pakettimatkoja. Booking.comin kautta löysimme mieleisemme majapaikan, huoneiston tarpeellisilla mukavuuksilla. Emme halunneet mihinkään täydellisen palvelun etähotelliin, vaan
kaupunkiin, lähelle normaalia elämää. Mitä saimme, se paljastuu myöhemmin.

Sitten alkoi tämä poliittisten lakkojen ilmoitusrumba. Pöljät asialla. Tajusimme välittömästi, että meidänkin lomalentomme ovat vaarassa. Ainakin ilmoitettuna ajankohtana. Epävarmuus oli raastavaa. Matkamme järjestäjä, Tjäreborg, varoitti meitä hyvissä ajoin, että muutoksia lentoaikatauluihin on odotettavissa. Viimein, muutama päivä ennen lähtöämme, he ilmoittivat, että lento aikaistuu vuorokaudella. Olimme toisaalta helpottuneita, mutta samalla se aiheutti meille junalippujen ja muiden sopimusten muutoshässäkän. Kaikki hoitui ensiluokkaisesti, paitsi lisävuorokauden majoitus Kap Verdellä.

Vuorokautta ennen aikaistettua lähtöämme matkanjärjestäjämme edustaja soitti kysyäkseen, että olemmehan tulossa, kun emme olleet mitenkään muutokseen reagoineet. Vastasin myöntävästi. Sitten hän kysyi, että tarvitsemmeko majoituksen ylimääräiseksi yöksi. Hönkäisin helpottuneena, jotta iliman muuta. Päätöstä helpotti tieto, että siitä ei aiheudu lisäkuluja, vaikka
meillä oli vain lentomatka maksettuna. Joskus Onni näköjään potkii meidänkin perseellemme.

Olimme alun perinkin päättäneet, jotta matkustamme tällä kertaa yhdellä ruumaan menevällä matkalaukulla. Osittain kustannuskysymys. Sen yhdenkin laukun rahtaaminen maksoi 88 euroa. Keltainen tai vihertäväksikin luokiteltava matkalaukku makasi olohuoneemme lattialla odottaen sisään tulevia tavaroita. Alkoi aikamoinen matkavarustusten karsinta. Minulle se oli yksinkertaista, mutta MunRakkaalla se otti tiukille. Ongelma ei suinkaan syntynyt painosta, jota oli luvattu jopa 25 kg, vaan tilavuudesta. Pienten ystävällisten kädenvääntöjen jälkeen saimme viimein laukkumme kiinni. Vieläpä hihnalla ympäri köytettynä.

Tilasimme taksin jo lähtöä edeltävänä päivänä, kuten tavallisesti. Varmuuden vuoksi. Meillä on tietty työnjako. Minä pakkaan laukut, hän tilaa taksin. Niin nytkin. Yöuni jäi minimaaliseksi, sillä junamme piti aikataulun mukaisesti lähteä klo 4.32 Iisalmen asemalta. Olemme silti onnellisessa asemassa, että junat yleensäkin kulkevat Iisalmesta kohti Helsinskiä. Ei tarvitse hypätä auton rattiin. Riskit ovat siten rajoitetut.

Santa Maria, Capo Verde, 2.2.2024