Matkailuautolla

Miehinen rakko kaipasi jo silloin tyhjennystä kellosta piittaamatta. Ulkona oli vielä pimeää, kello oli hieman yli kuusi aamulla, kun tyhjennyksen tarve iski. Myös Rimorissa oli pimeää, kun kapusin ohjaamon yläpuolella sijaitsevasta alkovista alas. Päästyäni ns. takaovelle eli asunto-osan ovelle, kellot alkoivat kilkattaa. Oven raosta kajastivat parkkipaikan valot, joiden ei pitänyt näkyä lukitusta ovesta. Kun unisen miehen tajuntaan viimein iski todellisuus, syke otti täydellisen spurtin Minulla on käynyt kutsumattomia vieraita.

Laitoin sisävalot päälle huomatakseni, että kaikkien kaappien, komeroiden ja lokeroiden ovet ja luukut olivat auki. Menin ulos ja huomasin poistuvan henkilöauton. Valitettavasti unisen miehen refleksit eivät toimineet niin nopeasti, että olisin ymmärtänyt ottaa rekkarin ylös. Tuskin siitä mitään apua olisi lopulta ollut. Kävin heräämiseni aiheuttaneella piillä ja paniikinomaisesti istuin Rimorin rattiin. Pois paikalta oli päästävä ja mahdollisimman nopeasti.

Ajoin puolisen tuntia, kunnes näin sopivan P-paikan. Pysähdyin. Vedin syvään henkeä ja yritin rauhoittua. Kävin systemaattisesti läpi jokaisen kaapin, komeron ja lokeron etsiessäni vastausta kysymykseen - mitä on viety. Lopullinen yhteenveto tuotti tuloksen: Yksi mainosreppu, jossa
olivat tuliaiset tyttärelleni Jennylle, yksi vaellluspussukka, jonka arvokkain esine oli monitoimityökalu ja hanskalokerossa ollut muovitasku, jossa olivat paluumatkan laivaliput.

Olin kuullut Torreviejassa Antin ystäviltä, mitä oli tapahtunut eräälle perheelle leirintäalueella Epsanjassa. Heidät oli ryöstetty. Vanhemmat nukkuivat alkovissa ohjaamon yläpuolella ja lapset alhaalla. Vanhemmat kuulivat ääniä yöllä, mutta luulivat, että lapset liikehtivät. Aamulla paljastui totuus. Kaikki arvokas oli viety.

Tämän tarinan opettamana lompakkoni ja passini olivat tyynyni alla. Arvokkaat kamerani olin piilottanut siten, että vain tuntien etsimisellä ne olisivat löytyneet. Sitten havahduin yhteen kadonneeseen esineeseen. Takaovesta sisään tultaessa oikealla oli kaappi, jossa olivat kattila, paistinpannu ja sakset. Sakset olivat kadonneet. Entä jos olisin herännyt, olisinko saanut saksista? Alkovista kun ei ole mitään pakotietä. Sillä kohtaa panin käteni ristiin ja kiitin Luojaani, että en herännyt.

Soitin vakuutusyhtiööni ja sain hyvin rauhoittavan vastauksen. No hätä, toimi näin ja näin. Yövyin Saksan maaperällä yhden yön ja Tanskassa toisen. Saksan puolella jouduin ostamaan toistamiseen laivaliput Saksan ja Tanskan välille sekä Tanskan ja Ruotsin välille, sillä niillä reiteillä lipuissa ei ole varausta tietylle laivavuorolle.

Saapuessani Tukholmaan, menin laivayhtiön toimistoon ja kerroin mitä oli tapahtunut. Rimorin rekkari oli sillä lähdöllä lähtevien autojen joukossa, joten uusia lippuja ei tarvittu. Niinpä ajoin laivaan ja syvä helpotuksen huokaus pääsi sisimmästäni.

Rantauduin Turussa. Kotimaan kova kamara tuntui hyvältä. Vajaan tunnin matka Laitilaan, jossa silloin kortteeria vielä pidin. Kotiin päästyäni mietin syvällisesti matkan opetusta. Koskaan et voi
olla liian varovainen, etkä koskaan voi ennakoida, mitä mahdollisesti tapahtuu. Kaikesta huolimatta tunsin olleeni onnekas.

Seuraavalla viikolla Rimorin takaoveen asennettiin Abloyn lukko. Alkuperäisestä ei enää tullut kalua. Tein korvaushakemuksen vakuutusyhtiölle vahingoista. Muistan vieläkin, että korvaushakemuksen määrä oli 1.902 markkaa. Vakuutusyhtiöni ei millään tavalla asettanut korvausvaatimustani kyseenalaiseksi, sillä hakemuksessani kerroin, mitä kaikkea olisi voitu viedä, ellen olisi suojautunut.

Pysyviä pelkoja tai vainoharhaisuutta tämä ensimmäisen reissun episodi ei minussa synnyttänyt. Sen sijaan nyt, kun tapahtumia muistelin ja niistä kerroin, kyseisen tapahtuman synnyttämä ahdistus ja pelkotilat hetkeksi palasivat. Unohdus, asioiden taakseen jättäminen kuuluu elämään. Turvallisella mielellä, mutta järkevästi toimien, olen nukkunut yöni hyvin matkailuautossa yli 20 maassa ensimmäisen Euroopan Turneeni jälkeenkin. Vasta nyt, tätä blogia kirjoittaessani, tajusin pitkästä aikaa, että matkailuautoilu-uralleni on sisältynyt myös kerrotun kaltaisia jännitysnäytelmiä.

Vanhaa sanontaa siteeraten, kaikki loppuu aikanaan, Armonsa ei milloinkaan. Niin kävi myös tälle ensimmäiselle Euroopan Turneelle. Tuli aika palata koti-Suomeen, sillä paluumatkan laivaliput oli ostettu jo lähtiessä.

Antti hyppäsi kyytiin, kun paluumatka alkoi, sillä samalla hän pääsi tapaamaan ystäviään Espanjan Torreviejassa. Matkalla poikkesimme erääseen kylään tai kaupunkiin, miten vain asian haluaa ilmaista. Kujat olivat ahtaita, parvekkeita pilvin pimein, joten tarkkaavaisuus oli tapissa. Antti antoi ajo-ohjeita ja minä ajoin. Jokusen risteyksen jälkeen minun suuntavaistoni alkoi vilkuttaa punaista. Pieni, ystävällinen yhteenotto, Antin kanssa.

Viimein tulimme risteykseen, jossa viitoitus oli kunnossa. Olimme juuri siellä, mihin olin oman suuntavaistoni perusteella kuvitellut meidän päätyvän. Siis aivan jossakin muualla, mitä Antin sisäinen kartta ja suuntavaisto olivat kertoneet. Sillä hetkellä Antti tunnusti, että hänellä ei ole lainkaan ns. suuntavaistoa. Virheen tunnustaminen on kaiken anteeksiannon äiti, sanoo minun sisäinen tuntemukseni. Näin tässäkin tapauksessa. Ja naurut päälle.

Päädyimme viimein illansuussa Torreviejaan Antin ystävien luokse. Rimor jäi kadun vierustaan odottamaan seuraavan päivän matkaa. Söimme hyvin, mutta tulevan ajomatkan takia, minä en juonut hyvin. Kyseisessä kyläpaikassa nukkumaan mennessäni ilmoitin, että saatan lähteä varsin varhain. Minua huoletti hemmetisti Rimorin turvallisuus.

Kello taisi olla noin kaksi yöllä, kun pätkääkään nukkumatta totesin, että kiitti, tämä riitti. Nousin ylös, keräsin vähäiset tavarani ja läksin yöhön. Rimor oli kaikin puolin kunnossa. Mikä helpotus.
Istuin rattiin ja suuntasin keulan kohti pohjoista. Jaksoin ajaa noin nelisen tuntia, kunnes unen tarve otti voiton väsyneestä. Niinpä kurvasin erään huoltoaseman pihalle ja paikoitin Rimorin mahdollisimman tyylikkäästi. Hain hiukan purtavaa huoltoasemalta ja ne syötyäni, nukahdin hetkeksi.

Kun aamulla heräsin, olin pienoisen järven keskellä. Vettä oli joka puolella Rimoria riittävästi eikä kumikenkiä matkassa. Pientä arvuuttelua toimenpiteiden suhteen. Kyllä minä lopulta ne remmarit sinne veden sekaan lykkäsin. Muistoissa oli pari vuotta aiemmin vastaavanlainen tulva Haitissa. Silloin sisäinen turvallisuuskeskustelu kesti kyllä paljon kauemmin.

Ei kun baanalle. Ukkoskuurot seurasivat toinen toistaan, ja vettä tuli tavalla, jota koti-Suomessa en ennen enkä jälkeenkään ole juuri koskaan kokenut. Väkisinkin tuli mieleeni se kuuluisa Esterin Pee. Kuuron sattuessa kohdalle henkilöautot paikoittivat moottoritien varteen, mutta minä jatkoin alhaisella nopeudella matkaa. Luotin Rimorin painovoimaan.

Jostakin syystä minulle syntyi voimakas tunne, että Ranskan puolelle on päästävä seuraavaksi yöksi. Poistuin moottoritieltä, ajoin pienten, idyllisten kylien lävitse. Luonnollisesti vauhti hidastui, mutta näkymät paranivat. Reitin varrella oli runsaasti erilaisten hedelmien ja vihannesten myyjiä. Päivästä tuli pitkä.

Viimein ylitin Espanjan ja Ranskan välisen rajan. Ei ongelmia. Ilta alkoi jo hämärtyä, joten päätin katsella seuraavaa yöpymispaikkaa. Sellaiseksi valikoitui moottoritien valaistu ramppi, jossa yöpyviä rekkoja oli kymmeniä. Kuvittelin olevani turvassa. Nukahdin alta aikayksikön, huomatakseni aamulla, että …

On pakko sanoa, että ihailin silloin Antin energiaa. Kymmenen vuotta minua vanhempana, reilusti yli kuusikymppisenä, hän oli aamusta iltaan täysillä mukana ja täydessä tohinassa. On myönnettävä, että välillä väsymys iski meikäläiseen. Minun mielestäni, joskus pitää vain voida olla ja nauttia elämästä, tässä ja nyt, ilman turhaa kouhotusta. Antille tuo ajatus oli täysin vieras.

Vauhti sen parin viikon aikana, jonka Antin luona vietin, oli suorastaan hirmuinen. Eräänä päivänä hyppäsimme polkupyörän selkään ja polkasimme Espanjan puolelle. Antin residenssiltähän rajalle ei ollut matkaa kuin kymmenisen kilometriä. Silloin opin lopullisesti espanjalaisen ja portugalilaisen luonteen eron. Sen kokemuksen perusteella minusta ei koskaan
tule Espanjan ystävää.

Poikkesimme ennen paluumatkaa Espanjan puolella pienessä kapakassa. Joimme jotakin. Pölinä ympärillä oli kuin mustalaisleirillä. Kiitos, tämä ei ole minun juttuni. Polokasimme takasin ja totesin: kiitti, Espanja riitti. Tiedän, että te Espanjan ystävät olette kanssani eri mieltä, mutta huomautan, minulla on oikeus mielipiteeseeni. Jos Luoja suo ja Viskaalit sallii, haluaisin viettää talven Portugalissa. Saa nähdä, toteutuuko unelmani.

Kävimme myös markkinoilla läheisessä Vila Realin taajamassa. Oli jos jonkunnäköistä kauppiasta ja kaupattavaa. Meille mukaan ei tarttunut muuta kuin täytettyjä oliiveja. Niitä me sitten vaalean leivän kanssa päivälliseksi napostelimme ja vatsa tuli täyteen. En ole ennen, enkä jälkeenkään saanut niin maukkaita täytettyjä oliiveja. Oliivien ystävänä olen syönyt yhden jos toisenkin oliivin.

Urheilullisina nuorina miehinä lähdimme eräänä päivänä pyörälenkille pitkin rantahietikkoa. Vesirajassa kovapintainen ja pääosin tasainen rantahietikko toimi hyvin pyörän alustana. Ajoimme vesirajassa runsaat 10 km kunnes käännyimme takaisin. Emme vielä silloinkaan olleet
saavuttaneet rantahietikon toista päätä, ja toiseenkin suuntaan sitä olisi ollut lähtöpaikastamme useampi kilometri.

Portugalin suomalaisilla on oma yhteisönsä, jolla on tapaamisia tietyin väliajoin. Yksi niistä tapaamisista sattui minun siellä ollessani. Niinpä läksimme Antin kanssa tapaamiseen, joka oli lähellä Faron kaupunkia. Sikäli kun oikein muistan, tapaamisessa oli paikalla parikymmentä Portugalissa asuvaa suomalaista. Vieläkin on tunne, että heille tapaaminen oli tärkeä,
suomalaisuudesta muistuttava.

Söimme jotakin, joimme jotakin ja tutustuimme korkkitehtaaseen. Meille kerrottiin luonnonkorkista ja sen merkityksestä ja asemasta Portugalissa. Saimme myös demonstraation, kuinka pullon korkit syntyvät. Mies ja kone, jossa on korkin kokoinen holkki, painoivat korkista oikean kokoisia pullonkorkkeja. Pakko on todeta, että koneen käyttäjä oli todella ammattitaitoinen. Jätettä eli ylijäämää syntyi minimaalisesti.

Palatessamme poikkesimme erään merkkikengän outlettiin. No, kengäthän sieltä mukaan lähtivät. Myöhemmin ostoani tarkastellessani totesin, että ei mikään huippuhankinta. Hinta- ja laatusuhde eivät kohdanneet toisensa. On kuitenkin samaisen kenkämerkin kunniaksi todettava, että tälläkin hetkellä yhdet parhaista kengistäni ovat heidän valmistamat, tosin nyt Suomesta ostetut.

Aika kului nopeasti. Miehinen kinkeripiiri ei tarjonnut suuria seksuaalisia jännityksenaiheita. Tuli aika suunnitella kotimatkaa. Laivalippu Tukholmasta Turkuun oli jo hanskalokerossa. Samoin
aikatauluttomat liput Saksasta Tanskaan ja Tanskasta Ruotsiin. Mutta ei Antista niin vain eroon päästy. Siitä ja paluumatkan suurista seikkailuista seuraavassa.

Vaikka tuosta matkasta on kulunut jo yli 20 vuotta, jotkut näkymät ja tapahtumat ovat säilyneet muistoissa kuin juuri tapahtuneina. Ehkä maisemien ja tapahtumien noteeraamista helpotti se, että meitä oli kaksi tasavertaista kuljettajaa. Puolet matkasta saatoit vapaasti havainnoida ja nauttia näkymistä. Myöhemmin samanlaista vapautta ei valitettavasti ole ollut.

Ajoimme läpi Tanskan ja nautimme upeista siltamaisemista ennen Rödbytä. Tunnin paattimatka Putgardeniin ja taas baanalle. Uusia upeita siltoja ja näkymiä. Läpi Saksan ajoimme käytännöllisesti katsoen tukka putkella. Päivä alkoi olla jo pitkällä, kun saavuimme Ranskan puolelle. Pientä opettelua Ranskan maksullisten moottoriteiden kanssa, kunnes löysimme oikean maksuttoman reitin. Jo tuolloin opimme, että Ranskassa ei ole risteyksiä, vain kiertoliittymiä. Ja jos seuraavaa etappiasi ei viittoihin ole merkitty, mene sikäläisellä murteella kirjoitettuihin muihin kohteisiin.

Muistan, kuinka yövyimme erään ranskalaisen pikkukaupungin torilla. Paikka oli rauhallinen, mutta silti hieman pelotti. Olimme kuin tarjottimella, mutta minkäänlaisia ongelmia ei ollut. Antin aikataulun mukaan heräsimme aina kukonlaulun aikaan. Sumpit tulille, aamupuurot naamariin ja taas menoksi.

Ajoimme ongelmitta läpi Ranskan ja saavuimme viimein Ranskan Atlantin puoleiselle rannikolle. Ohitimme Bordeaux’n ja suunnistimme etelään kohti Espanjaa. Rajanylitykset sujuivat ongelmitta. Ennen nousua Pyreneitten ylitse, matkamme tyssäsi äkisti. Saimme kuulla, että rekka oli simahtanut jyrkkään nousuun ja tie oli käytännöllisesti katsoen poikki.

Odotimme tunnin, jos toisenkin. Aurinko alkoi jo painua mailleen, kun Antti yllättäen huomasi hälytysvaloin varustetun korjausauton lähtevän jossakin ylhäällä tiellämme olevaa estettä kohti. Hetkeäkään hukkaamatta, auto käyntiin ja perään. Ajoimme huoltoauton perässä ja niin hemmetin sujuvasti ohitimme esteen ja pääsimme jatkamaan matkaa. Löimme ylävitoset
oivalluksemme kunniaksi.

Yövyimme erään huoltoaseman pihalla. Jälleen kerran hieman höntti tunne turvallisuudesta, mutta ongelmitta heräsimme seuraavaan aamuun. Ajoimme tuntitolkulla Espanjan tasaista maaseutua. Valtavia peltoaukeita, joita katsellessa tuli mieleen, että ei suomalaisella maataloudella pitkässä juoksussa ole mitään mahdollisuuksia muuta kuin erikoistumalla.

Vaihdoimme Portugalin puolelle. Maasto muuttui vuoristoisemmaksi ja korkkipuumetsiköt ilmestyivät teiden varsille. Niiden rungoissa oli valkoisella maalilla vuosilukuja. Näen vieläkin silmissäni 2007. Vuosiluku tarkoittaa vuotta, jolloin korkki seuraavan kerran puusta otetaan eli
korjataan. Portugalihan on maailman ylivoimainen ykkösmaa korkin tuotannossa.

Matkan varrella ihmettelin suuria mainostauluja, joita paikallista murretta ymmärtämättömänä en osannut tulkita. Kysyin Antilta. Niissä kuulemma varoitettiin ajamasta alkoholin vaikutuksen alaisena. Portugalilaisten nuorten miesten tapana oli nimittäin ajaa humalassa ja mahdollisimman kovaa. Lopputuloksista kertoivat monet ristit teiden varsilla.

Saavuimme iltamyöhällä Monte Gordoon, jossa Antin talvikoti sijaitsi. Kerrostalossa, merinäköalalla. Huoneiston ja meren välissä vain paikoitusalue ja rantahietikko. Ei paskempi paikka, totesin Antille. Olimme perillä ja lopen uupuneita, joten päätimme jättää tavaroiden purkamisen seuraavalle päivälle. So Far So Good ��

Onnela By Iisalmi, Ylä-Savo, 25.6.2021

PS. Ihanaa juhannusta teille kaikille rakkaat kotisivujeni lukijat.

Kun ympärillämme, lähitulevaisuudessakaan, ei näytä tapahtuvan mitään merkittävää, syntyi ajatus kertoa teille tarinoita matkailuautoilumme historiasta. Ehkä juuri hankittu sulavalinjainen kakkoskotimme Bürre antoi ajatukselle viimeisen sysäyksen. Jo pikaisen mietinnän tuloksena totesin, että kokemuksista löytyy. Matkailuautoilu on tarjonnut meille vuosien varrella sellaisia elämyksiä, joita tuskin mikään tavanomainen turistimatkailu olisi ikinä voinut meille tarjota.

Kun aikanaan, pari vuosikymmentä sitten, minulle selvisi, että työvelvollisuudet loppuvat, mutta eräänlainen palkanmaksu jatkuu, syntyi ajatus matkailuauton hankinnasta. En muista, oliko Portugaliin matkaava, jo aiemmin eläköitynyt kollegani Antti lopullisen toteutuksen liikkeelle paneva voima, vai ystäväni Martti, jolta kaikki ensimmäisen hankinnan neuvot sain. Joka tapauksessa ensimmäisen matkailuautomme hankin syksyllä 2000.

Rimor, alkovimalli, vapaasti hengittävällä Mersun koneella, opetti lähes kaikki matkailuautoilun perusviisaudet. Esimerkiksi, että Kasselin mäissä, Saksassa, ei kannata ohittaa rekkoja alamäissä, koska ylämäissä ne aina ajavat uudelleen ohitse. Samoin muistan Martin neuvon, että seuraa peilejä. Kun Porsche pyyhälsi ohitse 300 km/h, matkailuauto heilahti kuin myrskytuulessa. Rimor oli vain 5,55 metriä pitkä, mutta rekisteröity seitsemälle. Vuosia myöhemmin tuo tilaihme osoitti todellisen käyttökelpoisuutensa.

Miltei välittömästi hankinnan jälkeen läksimme em. Antin kanssa kohti Portugalia, jossa hänellä oli talvikoti. Ei siis mitään koulutusajoa tai totuttautumista karavaanarielämään, vaan mahdollisimman tylyllä tavalla kokemuksia kohti. Muistan, miten lähtiessä autokatoksen lape hyökkäsi Rimorin kimppuun ja sen seurauksena jo pelkästään laivaan ajo pelotti, koska kokemusta matkailuauton korkeudesta ja äärilinjoista ei ollut vielä muodostunut.

Olin tuntenut Antin yli kolme vuosikymmentä. Saman työnantajan lisäksi meitä yhdisti urheiluharrastus. Hiihtelimme samoissa kisoissa, juoksimme samassa joukkueessa, Suomi juoksee – viestiä ja lopulta meloimme samassa joukkueessa, Suomi meloo – tapahtumassa. Ystävyydestämme ja Antista olisi ainesta useampaankin blogiin, mutta niitä ehkä myöhemmin. Pari asiaa on kuitenkin jo nyt Antista kerrottava.

Hän rakasti valkosipulia. Aamupuuroonkin hän veisteli valkosipulinkynsiä. Ei haitannut. Olen itse valkosipulin ystävä. Huolimatta siitä, että Antti oli langanlaiha, hän söi ja hikoili käsittämättömän paljon. Antin kertoman tositarinan mukaan, hän aina tansseissa pyyteli naisilta anteeksi märkää paitaansa. Ja taas kerran. Tällöin nainen katsoi Anttia silmiin ja sanoi: Vain kuolleet eivät hikoile. Sen jälkeen Antti lakkasi pyytämästä anteeksi.

Ajoimme laivaan Turussa, rantauduimme Tukholmassa. Yötä myöden ajoimme läpi Ruotsin ja lyhyt laivamatka Ruotsista Tanskaan. Otimme pienet torkut Helsingörissä. Minun suoleni toiminta poikkesi melkoisesti Antin vastaavasta. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, Antti ilmoitti, jotta kahvitauko tai perunoitten keitto. Niillä taukomäärillä matka edistyi kuvitelmaani nähden huomattavasti hitaammin. Nyt, paljon myöhemmin ajatellen, Antin vaatimat tauot olivat oikea-aikaiset.

Tarkistin tietyt asiat matkafilmistämme, jotta virheellisiä tietoja ei julkisuuteen esitettäisi. Paluu siihen matkaan videon välityksellä oli nostalginen. Mainittakoon vielä, että Antti oli täydellinen
kuvausavustaja, joka muistutti minua monta kertaa, että kerro Hannu sinne filmille, mitä nyt tapahtuu ja missä olemme.

Ja tämä tarina jatkuu.

Onnela by Iisalmi, 20.6.2021