Euroopan Turnee 2019

Telluskasta tuli MEIDÄN KOTIMME. Opimme tietämään Telluskan mahdollisuudet ja rajoitteet. Opimme arvostamaan mm. jääkaappimme tilavuutta, ilmastoinnin toimivuutta ja porrasmattoamme. Teimme neljän viikon matkan kertaakaan imuroimatta. Eikä se johtunut laiskuudesta.

Parasta tällä matkalla oli yhteenkuuluvuuden tunne. Meidän kahden, mutta myös ystäviemme kanssa. Upeimmat hetket olivat ystäviemme vastaanotto Desenzanossa, ystäviemme kohtaaminen Trzicssä ja Szeksardissa. Maailmalla suomalaisuus korostuu, tai toisaalta, myös kansainvälisyys.

Kun ystävistä erottiin, alkoi arki. TÄMÄ ARKI oli kuitenkin aivan jotakin muuta, mihin olimme tottuneet. Muistikuvat, nauravat kasvot, iloiset ilmeet, niiden voimalla jatkettiin. On pakko sanoa, että koimme enemmän kuin näimme. Kiitos teille kaikille, jotka matkaamme rikastutitte.

MunRakas pelkäsi moottoriteillä. Sen tiedostin ja siitä kärsin. Jännitykseni lisäksi kannoin ylimääräistä taakkaa. Yritin unohtaa sen, mutta aina se ei onnistunut. Yritin ainoastaan tehdä sen, mitä ratin takana voi tehdä ilman haaveria. Liikkumavara, etenkin tunneleissa, oli todella pieni.

Ensimmäinen kysymys, joka todennäköisesti mieliin nousee, ’mikä oli matkamme PARAS maa’. Siihen kysymykseen emme pysty vastaamaan. Jokaisessa (12) maassa on hyviä ja huonoja puolia. On kuitenkin todettava, että Puola ja etenkin puolalaiset, näyttivät meille nyt jotakin sellaista, mihin
emme aiemmin olleet tottuneet.

Nyt – kotiin ja Onnelaan päästyämme, ’koneiden alasajo’ ottaa aikansa. Ei hurise vieressä rekkajono, eikä huristele ohi Maserati 200 km/h. Hiljaisuus – hiljaisuus, siitä nauttii. Silti on myönnettävä, että
liikenteessä saatu adrenaliini oli ’kiva välipala’ tasaisen elämän virrassa.

Kädet ristiin ja kiitos Luojalle turvallisesta matkasta. Mittariin kertyi 6.900 km ja tien päällä olimme lähes neljä vuorokautta. Ajaessa nämä asiat eivät tulleet pieneen mieleenkään. Silloin keskityttiin vain turvalliseen matkaan.

’Jos Luoja suo ja Viskaalit sallii’, kerromme seuraavasta matkastamme tällä samaisella sivustolla, tosin eri otsikon alla, myöhemmin. Ehkä jo ensi syksynä.

Halauksin ja kiitoksin
Hannu & Ritva

Onnela by Iisalmi, 25.7.2019

Kymmeneltä oli kesäpäivien virallinen avaus. Klubit lippuineen olivat paikalla ja ihanan rento tunnelma leijui paikan yllä. Juontaja, vaikka emme murretta ymmärtäneetkään, oli loistava hengen kohottaja. Lapsille oli Peppi Pitkätossua ja varttuneimmille muuta mukavaa. MUTTA - meidän oli lähdettävä. Kiitokset Reiskalle ja Marja-Leenalle kokemuksesta.

Tie Tallinnaan oli hyvässä, ellei jopa loistavassa kunnossa. Muutama tiukka kurvi, mutta niistä selvittiin. Tallinnaan tultaessa syntyi pieni ongelma. Tie, jota Typykkä, aivan oikein, halusi meidän ajavan, oli remontissa ja suljettu, joten ’uusi reitti’. Hyvin Typykkä senkin selvitti.

Saavuimme laivarantaan. Odottelua. Paitamme – Lions Finland – synnyttivät pitkiä katseita. Viimein ajo laivaan ja jopa ensimmäisten joukossa alemmalle autokannelle. Myöhemmin huomasimme, että alempi autokansi oli lähes tyhjä. Vain pari rekkaa oli peräpäässä.

Lihapullia ja katkarapuleipä. Siinä suurimmat nautintomme. Satamaan tullessamme Typykkä ei ollutkaan hereillä. MunRakas sen sijaan oli – ’seuraa tuota saksalaisilla rekisterikilvillä olevaa matkailuautoa’. Niin tein ja Lahden moottoritien päähän päästyämme myös Typykkämme heräsi.

Viimeiset kilometrit ennen Mäntsälää olivat jännitysnäytelmää. Keltainen valo ja viisari ’tapissa’. Tankille kuitenkin saavuttiin. Ennätystä ei vielä rikottu. VAIN 88 litraa löpöä meni tankkiin. Ei
lähelläkään, sanoisi joku.

Juustoportin myymälässä koimme hienon hetken. Kassaneiti tai mahdollisesti rouva, katseli meitä pitkään ja hymyili kaiken aikaa. Kun tuli maksun aika, hän kertoi olleensa USA:ssa Lions-järjestön sponsoroimassa nuorisovaihdossa. Kiitos Lions Finland – paidat.

Loppumatka olisi ollut pelkkää historiaa, mutta MunRakas päätti toisin. JUVALLA piti pitää kunnon pysähdys. Hänet tuntien, selityksissä kyllä löytyi. Joku ’venttiili’ kuulemma falskasi ja tiivisteitä tarvittiin lisää. Kai niitä sitten saatiin, kun matka jatkui.

Varttia vaille kymmenen saavuimme kotiovelle. Ei riemunkiljahduksia. Vain helpotuksen tunne, ME TEIMME SEN. ME selvisimme kaikesta, mitä matkan varrella eteen tuli. Joskus tuli sanottua pahasti, mutta ’pitkässä juoksussa’ MunRakas on MAAILMAN paras matkakumppani. Kiitos sinulle
kärsivällisyydestäsi ��

Oikeudessakin on tapana antaa ennen päätöstä loppulausunto, joten, jääkää vielä kuulolle ��

Onnela by Iisalmi, 24.7.2019

Zilinasta käännyimme pohjoiseen kohti Varsovaa. Jälkeenpäin ajatellen Typykän ohjeet olisivat vieneet meidät Varsovaan Krakowan kautta, mikä taatusti olisi ollut nopeampi ja vähemmän hermoja kuluttava vaihtoehto. Sokea luotto navigaattoriin ei ole aina hyvästä, mutta joskus kannattaisi todella uskoa sitä.

Niinpä poistuimme moottoritieltä punaiselle tielle. Ajoimme edelleen E75 tietä. Alku meni vielä luonnikkaasti, mutta ennen Tsekin rajaa saavuimme pieneen kaupunkiin, joka oli täydellinen sumppu liikennevaloineen. Meidän kaistamme toki veti jotenkuten, koska liikennettä oli vähän, mutta vastaantulevalla kaistalla oli kilometrien jono – pääasiassa rekkoja.

Siirryimme Tsekin puolelle, tosin vain lyhyeksi aikaa, noin 40 km. Tie oli ’ajettavaa’ ja pätkä jopa moottoriliikennetietä, siis moottoritien esiastetta. Liikenneympyröitä kierreltiin kyllä melkoinen määrä, mutta olemme jo kauan sitten huomanneet, että mieluummin liikenneympyrä kuin
liikennevalot.

Puolan puolelle päästyämme tien kunto heikkeni, vaikka sekin kartan mukaan oli moottoriliikennetie. Ohitimme Bielsko Bialan ja käännyimme Katowiceä kohti. Tässäkin kohtaa Typykkä oli kanssamme eri mieltä ja jälleen kerran, oli todennäköisesti oikeassa.

Sen jälkeen alkoi vajaan 200 km:n matka, josta voisi käyttää nimitystä ’autoilijan kärsimysnäytelmä’. Helvetillinen liikenne ja mitä lähemmäksi Katowiceä tulimme, sitä useammin oli erilaisia tien korjaustöitä, liikenteen hidasteita ja etenkin LIIKENNEVALOJA. Emme laskeneet, mutta näin
jälkeenpäin arvioiden niitä oli ainakin viisikymmentä – mahdollisesti jopa sata. Kaikki tuntemani kirosanat tuli lausuttua tällä matkalla, tutuimmat jopa useampaan kertaan.

Kaikille tiedoksi, jotta kiertäkää kaukaa Katowicen Gliwicen alue. Kartallakin se on melkoinen sumppu, mutta todellisuudessa liikenteellinen helvetti. Päästyämme siitä viimein ulos kohti Czestochowaa, tien kunto heikkeni kilometri kilometriltä. Valtava raskas liikenne oli painanut tiehen syvät urat, sellaiset, jollaisia Suomen tiellä emme koskaan näe. Meille se tarkoitti sitä, että Telluska suorastaan ’seilaili’ urien reunoilla tietämättä välillä minne mennä.

Czestochowa on näkemisen arvoinen paikka mustine Madonnoineen, jota vuosittain käy katsomassa miljoonia ihmisiä. Kirkko, jossa em. Madonna sijaitsee, on pyhiinvaelluspaikka. Lähellä on myös käyttökelpoinen campingalue, jossa yövyimme Euroopan Turneellamme 2009. Silloin tutustuimme myös Mustaan Madonnaan.

Nyt kaupunki tarjosi meille vain liikennevaloja ja surkean läpikulkutien. Poliisit olivat valvomassa nopeusrajoitusten noudattamista ja puolalaisen mentaliteetin tuntien, ’potilaita’ oli riittävästi.
Varsinainen show alkoi vasta Czestochowan jälkeen. Alkoi moottoritien rakennustyömaa, jolla pituutta oli lähes 80 km. Ajoittain ajettiin kahta kaistaa, mutta pääosin yhtä. Nopeusrajoitus oli 60 km/h, mutta ketään se ei tuntunut kiinnostavan. Yleisesti ajettiin 90 km/h eli rekkojen käyttämää
vauhtia. Välillä seisottiin jonossa, ja sitten taas ralli alkoi.

Paikkakunnalla, joka mainosti itseään ’Logistic City’ käännyimme Via Balticalle eli valtatielle E67. Tällä kertaa valintamme oli parempi kuin Typykän ehdottama. Liikenne oli todella rauhallista, vain muutamia rekkoja ja tien kunto miltei erinomainen. Ennen Varsovaa tosin ilmestyi tietyömaan merkkejä ja 60 km:n nopeusrajoituksia, joita nytkään kukaan ei noudattanut – emme mekään.

Hieman ennen seitsemää saavuimme jo tulomatkalla tutuksi tulleelle Kaputyn campingalueelle. Pelkomme siitä, että tilaa ei enää siihen aikaan olisi, osoittautui turhaksi. Tilaa oli yllin kyllin ja illan mittaan meistä suomalaisista autokunnista tuli ko. paikan enemmistö. Näimme myös ainutlaatuisen ’matkailuautovirityksen’, josta kuva ohessa.

Tien päällä olimme kymmenen tuntia ja matkaa kertyi 650 km. Aivan liian raskas urakka ja edessä on vielä lähes samanmoisia päivämatkoja,

mutta niistä seuraavassa ��

Kaputy, Varsova, Puola 18.7.2019

Käännyttyämme ennen Budapestia kohti Bratislavaa, tie palasi jo tottumaamme muottiin. Arvosana – ’tielaitoksella (EU:lla) töitä’. Matkalla saimme niskaamme myös aikamoisen ukkoskuuron, jolloin kaasujalkaa oli pakko nostaa hieman ylöspäin. Muutamat kirosanat, ennen kuin pääsimme Slovakian puolelle, koska vinjettien (sähköisten moottoritietarrojen) ostopaikkoja ei
ollut kunnolla merkitty. Viime hetkellä sen saimme.

Bratislavassa Typykällämme ei ollut tarkkaa osoitetta, joten jouduimme hieman harhateille. Pienen etsiskelyn jälkeen olimme kuitenkin tutulla Zlate Pieskyn leirintäalueella. Nostalgiset tunteet nousivat pintaan nähdessämme ylikulkusillan, joka johti leirintäalueelta ratikan päätepysäkille,
josta 2011 aina lähdimme MM-jääkiekkomatseihin.

Maailma leirintäalueella ei ulkoisesti ollut muuttunut pätkääkään kahdeksassa vuodessa – tai ei ainakaan parempaan suuntaan. Löysimme meille mieleisen paikan ja asetuimme siihen. Välittömästi huomasimme, että olemme ’erilaisella’ leirintäalueella. Portilla on turvamies ja poliisiasema, ja aluetta kiertää jatkuvasti epäsäännöllisin väliajoin poliisipartio. Iso varoitustaulu kertoo, kuinka arvokkaista esineistä tulee huolehtia.

Ensimmäisestä Euroopan Turneesta alkaen olemme noudattaneet varovaisuutta. Kaikilla matkoillamme arvokkaat esineet ovat olleet piilotettuina, myös matkan aikana, ja kaikki ovet ja luukut lukittuina. Olemme tietoisia eri maiden erilaisista vaaroista, joihin aina pyrimme varautumaan.

Ystäviin keskittyminen vaatii myös hieman itsensä unohtamista. Siksi ystävien kanssa vietetyn ihanan pitkän jakson jälkeen tuli ensiksi tyhjiö. Sitten katseemme kääntyi, kuin luonnostaan, itseemme ja toisiimme. Sunnuntai-iltaa kuvastaa myös se, että blogin kirjoittamiseen minusta ei ollut.

Zlate Pieskyn sijainti on erinomainen. Ratikkayhteyksistä on jo tullut mainittua, mutta myös suuri kauppakeskus, Tesco, on kävelymatkan päässä. Siispä sinne, reppujen ja kassien kanssa. Ensin kierrettiin ruokaosasto, sen jälkeen juomaosasto ja sitten tuli ’hypistelyjen aika’. No se ei vielä tärpännyt, mutta annahan olla, kun päästiin kenkäosastolle. JO TULI SÄÄSTÖJÄ.

Keväällä 2011 täkäläiset Lions-ystävämme halusivat tarjota meille illallisen Bratislavan parhaassa ravintolassa. Kuinka ollakaan, SE ravintola on meidän leirintäalueemme vieressä, kävelymatkan päässä autoltamme. Upea illallinen, hienot muistot, yhteiskuva jossakin arkistoissa.

Noita muistoja verestäen menimme maanantai-iltana samaiseen ravintolaan, joka sijaitsee pienen tekolammen rannalla. Lampi on käsityksemme mukaan syntynyt siten, että soranotto on jatkunut pohjavesirajan alapuolelle (tarkoituksella vai vahingossa?) ja vesi on tulvinut monttuun. Teoriaamme
todistanee, että vesi lammessa on kirkasta ja todella kylmää.

Muistikuva ravintolasta oli säilynyt. Ruoka, jonka tilasimme, oli erinomaista, mutta yksi vika siinä oli. Yhdestä annoksesta olisi syönyt jopa kolme. Meidän hieno illallisemme viinipulloineen maksoi 35 euroa. Tulimme viimeistään tässä vaiheessa tietämään, että Slovakia on EDELLEEN ehkä Unionin halvin maa. Vain Unkari mahdollisesti kykenee kilpailemaan sen kanssa.

Meidän piti viettää Bratislavassa vain kaksi yötä, mutta ’pitkäksi venähti’. Tiistaina kiersimme koko alueen. Koko Zlate Pieskyn alue oli surullista nähtävää. Neuvostoaikainen virkistäytymisalue ei ole kehittynyt mitenkään vuosikymmenen aikana tai jos on kehittynyt – väärään suuntaan. Iso
päärakennus – dynamiittia alle ja pieniä puurakenteisia mökkejä – tulet alle. Oli surullista katseltavaa, miten kenelläkään ei tuntunut olevan vastuuta luultavasti Slovakian suosituimmasta leirintäalueesta.

Kun maksun aika keskiviikkona tuli, kolmen yön lasku oli 43,80 euroa. NAURETTAVAA! Alin yöpymishintamme vuorokaudelta tällä matkalla on ollut 24 euroa/yö. Olisin ollut valmis maksamaan kympin yöltä lisää, jos se olisi mennyt paikan kunnostamiseen. Zlate Pieskyllä on aina paikka meidän sydämissämme ja leirintäaluekartallamme, mutta toivomme, että joku ymmärtäisi tehdä jotakin sen hyväksi.

Typykkää piti keskiviikkoaamuna harhauttaa ja antaa sille haamuetappi, muutoin se olisi vängännyt meidät mielestämme väärälle tielle. Myöhemmin tuli mieleen, olisiko typykkä sittenkin vienyt meidät Varsovaan vähemmin henkisin vaurioin. Keskiviikkona nimittäin Taivasosuuteni taisi mennä
pakkasen puolelle –

mutta siitä seuraavassa ��

Zlate Piesky, Bratislava, Slovakia 17.7.2019

Kun Slovenia, meidänkin peukutuksistamme huolimatta, putosi A-sarjasta, tulivat nämä ihanat ihmiset luoksemme ennen kotiinlähtöään. Heillä oli kuohuviinipullo, jonka olivat hankkineet sitä varten, että juhlistavat sillä Slovenian säilymistä A-sarjassa. He antoivat sen pullon meille saatesanoilla: ’Nauttikaa tästä, sitten KUN Suomi on maailmanmestari.’ Ei siis JOS. Ja niin me
teimme.

Matkalla tähän päivään on tavattu paljon ihania ihmisiä ja vaihdettu yhteystietoja. Valitettavasti se yhteydenpito on useimpien kanssa jäänyt toteutumatta. Näiden ihanien ihmisten kanssa se toteutui, fasepuukin, tekstiviestien sekä joulukorttien- ja lahjojen muodossa. Aina on muistettu onnitella merkkipäivinä puolin ja toisin.

Euroopan Turneellamme 2013 vierailimme sekä Tjasan ja Markon luona Postojnassa, mutta parhaat hetket vietimme Natalijan ja Darkon luona Trzicssä. Siitä seurasi haaste, että heidän on tultava vastavierailulle Suomeen ja meidän luoksemme. Sen haasteen he toteuttivat seuraavana vuonna,
syyskesällä. Vierailimme yhdessä mm. Santa Parkissa Rovaniemellä.

Se menneistä – nyt nykyisyydestä

Viime tapaamisemme jälkeen Tjasa ja Marko olivat saaneet kaksi eloisaa lasta, Arnen (4,5 v) ja Utan (2,5 v). Siitä syystä tapaamisemme oli hieman erilainen. Olennaista oli kuitenkin jälleennäkemisen riemu. Tuliaisina toimme heille Valion Oivariinia ja vaniljakastiketta, joihin he ihastuivat Suomessa käydessään ja joita he kilo- ja litratolkulla kotiinviemisiksi ostivat. Pikkuisille toimme käsin tehdyt sinivalkoiset villasukat.

Torstai oli toimintaa täynnä. Edellisiltana he kysyivät meiltä, mitä me haluaisimme nähdä, johon vastauksena kerroimme, että mieluimmin paikallista. Niinpä lähdimme tutustumaan Trziciin. He veivät ensiksi meidät paikalliseen ’tossutehtaaseen’ ja halusivat ehdottomasti antaa meille
matkamuistoksi paikalliset, nahkaiset, käsintehdyt, sisätossut.

Sen jälkeen siirryimme paikalliseen museoon, jossa saimme mainion, hyvin englantia taitavan oppaan. Opimme paljon Trzicin historiasta. Trzic on vuosisatoja elänyt käsityöllä, etenkin kenkäteollisuudella. Sitä ennen sukkia kutoen ja virkaten. Suutarit ovat olleet arvostettu ammattikunta Trzicssä. Näimme myös lestin, jonka mukaan oli tehty kengät entisen Jugoslavian
presidentille Josip Broz Titolle.

Samaisessa museossa oli myös lasketteluun erikoistunut osasto. Siellä oli kattava katsaus ennen kaikkea Trzicstä kotoisin olevista laskettelusankareista, maailmancupin voittajista, maailman mestareista. Tuttuja nimiä vuosien varrelta, vaikka en erityisesti laskettelun ystävä olekaan.

Nautimme paikalliset leivokset, tosin oluen kera, pääkadun kahvilassa. Kadut ovat Trzicssä kapeita, useimmat yhden auton kuljettavia. Tunnelma oli jotenkin kuin olisi siirtynyt ajassa taaksepäin melkoisen vuosimäärän. Rakennukset olivat remontin tarpeessa, mutta niin ihanan näköiset
rakennukset on meidän mielestämme ehdottomasti ’restauroitava’. Jottei tule väärinkäsitystä, emme ole ’viherpiipertäjiä’.

Palasimme ’kotiin’ ja vedimme hetken happea. Marko oli ainoa, joka oli aamulla lähtenyt töihin Ljubljanaan. Markon palattua töistä, Darko haki jostakin ns. vuoristoauton. Jälkeenpäin ymmärsimme, miksi hän näin teki. Sitten läksimme ja hetken päästä tunnistimme tuttuja paikkoja kuuden vuoden takaa. Aluksi asfalttitietä, joka sitten muuttui soratieksi. Käännöksiä jatkuvasti lähes 180 astetta ja koko ajan noustiin ylemmäksi ja ylemmäksi. Hämmästyttävintä oli havaita, että mitä korkeammalle noustiin, sitä upeampia olivat kuuset ympärillämme. Sellaisia kuusia ei löydy ainoatakaan Suomesta, ei edes suomalaisilta hautausmailta, jossa meidän suurimmat kuusemme oleskelevat.

Noustiin noin 1.500 metrin korkeuteen, josta kävellen laskeuduttiin 1.400 metrissä sijaitsevaan ’ravintolaan’. Minusta se oli ennemminkin elämyskeskus. Oli sikoja, lehmiä, kalkkunoita, ankkoja, lampaita ja aaseja. Markon kertoman mukaan ko. paikka on viikonloppuisin tupaten täynnä. Emme
ihmettele. Näimme myös, miten lehmät lypsettiin nykyaikaisesti lypsykoneella aggregaatin toimiessa voimanlähteenä.

Ystävämme olivat tilanneet koko kattauksen. Meidän viiliämme vastaavaa maitohapatetta, samanlainen kermainen kuori ja miltei samanlainen maku. Sikäläisestä, vastalypsetystä maidosta tehty. Isot kulholliset ruokaa, jonka nimikettä minulla ei ole. Siinä oli kuin jauhelihaa, kuin pastaa, kuin paahdettua sipulia ja mahdollisesti vielä jotakin muuta. Lisäksi paikallista makkaraa ja hapankaalia. KAIKKI oli paikallista, 1.400 metrin korkeuden tuotetta.

Palasimme kylläisinä takaisin autoille. Hieman hitaasti, koska nousua oli se noin sata metriä. Ihastelimme uudelleen ja uudelleen niitä kuusia. Sloveniassa ei todellakaan tarvitse pohtia, voiko metsiä hakata hieman enemmän kuin tähän saakka. Hiilinielu kestää sen kyllä.

On myönnettävä, että paluumatkalla hieman pelotti. Marko ajoi edellä ja Darko perässä miltei ’terskatuntumassa’. Eikä vauhti ollut todellakaan hiljainen. Tie oli sen kaltainen, että vastaan tulevia se ei olisi armahtanut. Palasimme kuitenkin turvallisesti ’kotiin’.

Kerrottakoon vielä, että laaksossa, jossa Trzic sijaitsee, asuu noin 15.000 ihmistä. Trzicstä on matkaa Itävallan rajalle reilut 10 km (Klagenfurt 31 km). Natalija ja Darko asuvat keskustasta noin neljä kilometriä Itävallan suuntaan, joten heillä on matkaa Itävaltaan viisi-kuusi kilometriä. Sillä välillä on ollut myös yksi Natsi-Saksan tuhoamisleiri, jonka paikalla on nyt muistomerkki, jossa vierailimme 2013.

Perjantaiaamuna hyvästelimme ystävämme. Arne oli oppinut, että ’kädestä pitäen’, mutta me halaten. Natalija ja Darko oppivat ensi vierailullamme yhden suomalaisen (savolaisen) sanonnan – hölökyn kölökyn. Nyt he halusivat oppia toisen ja me opetimme – MunRakas. Saimme lupauksen, että he tulevat vastavierailulle Suomeen. Jos Luoja suo ja viskaalit sallii – se toteutuu.

Ja sitten toisten ihanien ystävien luo ��

Zlate Piesky, Bratislava, Slovakia 15.7.2019

Kun kyse on ystävyydestä ja sen hoitamisesta, se voittaa aina blogistin velvollisuudet. Siksi olette saaneet odottaa seuraavaa blogia
hieman ’odotettua’ kauemmin. Myös tekniset ongelmat (puuttuva WiFi) ovat olleet
vaikeuttamassa blogistin tehtävää. Mutta, vanhaa sanontaa siteeraten, ’hyvää ei
odota koskaan liian kauan’. Tässä tulee tarinamme seuraava jatko-osa.

Nyt päättymässä olevan viikon alku oli vierailujen aikaa. Osa joukostamme vieraili Venetsiassa, jossa me olimme käyneet 2004 ja se riitti meille. Osa vieraili luonamme campingalueella ja ne vierailut olivat ihania pienryhmäkeskusteluja. Oli meillä toki kaksinkeskistäkin aikaa ihan riittämiin.
Velvollisuudet oli hoidettu, nyt relataan.

Tiistai-iltana kokoonnuimme vielä kertaalleen yhteiseen illanviettoon. Hieman olutta, hieman viiniä ja jokaiselle oman maun mukaista ’iltapalaa’. Hienoa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Lions-piirikuvernöörikurssi 2015-2016 puolisoineen oli saavuttanut sen tavoitteen, joka matkalle oli
asetettu.

Lähtiessämme seuraavana aamuna jatkamaan matkaa, kävimme vielä jättämässä ’hellät jäähyväiset’ muita reittejä kotiin palaaville. Ja sitten paanalle! Hyppäsimme moottoritielle miltei välittömästi ja rekkaa oli rekan perässä. Onneksi oli kolme kaistaa, mikä mahdollisti sen, että ajelimme koko ajan keskimmäistä kaistaa. Riittävän kauan polttoainemittarin keltaisen valon ’loistetta’ katsottuani totesin, että nyt on aika mennä tankille. Huoltoaseman menettelytapa oli poikkeava. Ensin maksoit tiskille summan, jonka halusit tankata. Minä luulin, jotta litramäärän. Myöhemmin totesin, jotta 75
euroa oli parempi vaihtoehto kuin 75 litraa, sillä Italiassa polttoaine oli siihen saakka ylivoimaisesti kalleinta (1,53/litra).

Matka jatkui ja liikenne hiljeni Venetsian jälkeen. Hetken oli auvoinen olo moottoritiellä. Seuraavassa hetkessä se muuttui miltei painajaismaiseksi. Tietöitä, kun ei matkaa mitattu, luultavasti parikymmentä kilometriä, mahdollisesti enemmän, 60 km:n nopeudella. Kärsivällisyyttä,
kärsivällisyyttä! Niistä selvittyämme ystävämme Markon ohjeita noudattaen käännyimme pohjoiseen, Udinen suuntaan. ’Typykkämme’ olisi vienyt meitä päämääräämme aivan muita reittejä.

Moottoritie pohjoiseen oli loistavassa kunnossa ja liikenne suorastaan hiljaista. Rekkojen määrän saattoi laskea yhden käden sormilla. Tunneleita tunnelien perään, mutta mukavaa vaihtelua. Ymmärsimme heti, että tämä moottoritienpätkä maksaa enemmän kuin alkupätkä.

Kun maksun aika tuli, ajauduimme sellaiselle ulosmenoaukolle, jossa ihminen ei perinyt maksua, vaan kone. ’Lähtöportilta’ otettu kortti sisään, mutta sen jälkeen mitään muuta ei näkynyt, kuin vilkkuvat vihreät nuolivalot. Jotenkin ymmärsin, että rahaa tai luottokorttia se on vailla. Kortti sisään ja hetken päästä kone sylkäisi sen takaisin. Ei kuittia, eikä mitään todistetta, että maksu on suoritettu, mutta portti nousi. Myöhemmin totesin, että moottoritiemaksu oli 75 euroa.

Seuraavana meitä odotti poliisin ’pitkä käsi’. Poliisi ohjasi meitä pysähtymään tiettyyn paikkaan ja sitten alkoi tarvittavien asiakirjojen etsiskely. Ajokortti, passi ja auton rekisteriote, josta selvisi
osoitteeni. Vaikka olen tulinen luonne, päätin, että nyt seurataan sivusta. Minulle esitettiin kolme rangaistavaa syytettä. Tuulilasi on rikki (tosi on), perässä olevien polkupyörien edestä puuttuu punavalkoraitainen kyltti (myöhemmin todeksi todettu) ja raskauttavimpana, polkupyörien päällä oleva suojapeitto esti radaria (peltipoliisia) näkemästä rekisterinumeroa.

Kerroin poliisille, miten tuulilasi oli särkynyt ja eleistä näin, että hän ei uskonut pätkääkään (totuutta). Punavalkoisesta kyltistä totesin, että meillä oli tieto, että ainoastaan Ranskassa se tarvitaan. Myöhemmin totesimme, että olimme huonosti lukeneet kotiläksymme. Vieläkään emme
ole löytäneet ohjeita, joissa kerrotaan, että takana olevien rekisterikilpien pitäisi näkyä. Meillähän nopeuskamerat ottavat aina edestä.

Poliisit näyttivät minulle paksusta, ilmeisesti tieliikennelakikirjasta, millaisia rangaistuksia seuraa mistäkin rikkeestä. Rikkonainen tuulilasi, 60,90 euroa, puuttuva varoitusmerkki, 60,90 euroa ja
’peitetty’ rekisterinumero, 60, 90 euroa. Siinä kohtaa siirryin sivummalle ja jätin poliisit tekemään ratkaisunsa. Näin, että kynä kävi.

Pitkän ajan kuluttua he kutsuivat minut luoksensa ja näyttivät päätöksensä. Sakkoa 60,90 euroa. Pankkikortti-ihmisenä minulla ei ollut tuota summaa käteisenä, joten jouduin tarjoamaan korttia. Viisi euroa lisää pankin käsittelykuluja. Siinä tilassa vitonen lisää tuntui pieneltä siitä farssista. Käteni tärisivät, kun sain passit ja paperit poliisilta. Eivät jännityksestä tai pelosta, vaan pidätetystä kiukusta.

Tarvisiossa, jossa olimme, meillä oli ongelma löytää tien pää Sloveniaan, ystävien luo. Jos olisimme seuranneet ’typykän’ ohjeita, olisimme palanneet moottoritielle, mutta päätimme seurata viittoja. Monessa kohtaa viittojen puuttuminen aiheutti todella suurta epävarmuutta. Viimein tajusimme olevamme oikealla tiellä ja Sloveniassa.

Kaikkien sekoilujen jälkeen olimme myöhässä ennakoidusta tapaamisaikataulustamme. Mutta Trzicssä meitä odotti lämminhenkinen joukko, jonka pääosaan tutustuimme 2011 jääkiekon MM-kisoissa, täällä Bratislavassa, jossa nyt olemme.

Näistä ihanista ystävistä seuraavassa, mutta yksi asia on kerrottava, minkä Marko sanoi. kun kerroimme edellä olevan tarinan. ’Poliisit tarvitsivat pizzarahat ja teiltä ne saivat. Olkaa onnellisia, että heillä ei ollut suurempi nälkä’.

Palaillaan!

Bratislava, Slovakia 15.7.2019

Täältä Desenzanosta on matkaa Milanoon runsaat 100 km. Lauantaina emme olleet ’köyhiä ja kipeitä’, vaan päätimme astua pikajunaan. Sitä se todella oli. Näyttötaulun mukaan suurin nopeutemme oli 299 km/h. Voi olla, että italialaiset liioittelevat. Matka kesti runsaan tunnin.

Pääteasemalta suunnistimme maanalaiselle. Keltainen linja, poistumisasemana Duomo (siis Milanon tuomiokirkko). Siinähän se jökötti, maan päälle päästyämme. Se oli Lions-paraatin päätepiste.
Turvatoimet olivat melkoiset. Oli poliiseja ja jopa sotilaita. Päätimme ottaa odotellessamme oluet siinä aukion laidalla. Taisi tulla toisetkin otettua, sillä myöhästyimme paraatin ykkösryhmän saapumisesta. Tämän kokemuksen perusteella suosittelemme, että EU:ssa on sama aika kaikissa maissa.

Sitten ilmoittautumaan ’konkurssikeskukseen’ (kongressikeskus). Vaikka meitä oli neljä, yhdellekään ei tullut mieleen, että nopein ja mukavin vaihtoehto matkaan on taksi. Onneksi oli älykkäitä ystäviä,
jotka vihjeen antoivat. Niinpä me taksilla MiCoon, jolla paikallinen ’konkurssikeskus’ tunnetaan. Loistava ratkaisu, kymmenen euroa, siihen saakka kaikki hyvin.

Menimme turvatarkastuksen läpi. Kamerat ja muuta ’ohituslinjalla’. Ilmoittautuminen. Annoimme todistuksemme, että olemme suorittaneet 150 euron ilmoittautumismaksun kumpikin. Saimme läpinäkyvän muovikassin ja suomenkielisen ohjelman sekä kaulaamme nimellämme varustetut
badget. Olimme ymmällämme. Tässäkö kaikki? Vielä tänäänkään emme ymmärrä, mitä me muka saimme sillä ilmoittautumismaksulla. Pienen pähkäilyn jälkeen totesimme, että saimme maailman kalleimmat roskapussit.

Mielipahat haihtuvat mukavassa joukossa ja ideoita syntyy. Päivä oli jo pitkällä, joten oli kotiinlähdön aika. Meitä oli kuusi, saimme taksin ja matkalla rautatieasemalle jollekulle syntyi ajatus, jotta paljonko maksaa taksi Desenzanoon. Tinkimisen jälkeen 200 euroa, jolloin totesimme – taksilla Desenzanoon. Taksimatka rautatieasemalle ja junaliput pikajunassa – lähes sama hinta. Olimme ilmastoidussa autossa ja poikkesimme lisäksi matkalla ’kyytipoikaa’ hakemassa. Ei huono vaihtoehto.

Eilen, sunnuntaina, oli ensimmäinen äänestyspäivä. Muodollisuutta, mutta kuitenkin, kun valtakirjat klubilta oli saatu. Puoliltapäivin olimme Desenzanon asemalla ja päätimme ottaa ns. ’kansanjunan’. Parikymppiä halvempi lippu Milanoon. Juna tuli asemalle, mutta – jatkoi matkaa vasta tunnin
odottelun jälkeen. Pysähteli pitkään vielä seuraavillakin asemilla. Sitten jouduimme vaihtamaan junaa ja saimme neuvon, että kannattaa jäädä pois tietyllä asemalla ja mennä sieltä maanalaisella MiCoon. Niin teimme. Saimme kuulla, että kaikki tämä hässäkkä johtui siitä, että joku oli päättänyt kuolla junan alle.

Aikaa oli kuitenkin kulunut viisi tuntia ja äänestys päättyi klo 17. MunRakkaani lyhyet askeleet ja kaiken lisäksi korkokengät, eivät jouduttaneet häntä niin nopeasti, että olisimme ehtineet äänestää. Minä kyllä olin paikalla ennen sulkeutumisaikaa, mutta kun dokumentit ja passit olivat hänellä, minut heitettiin tylysti ulos.

Aina pitää osata ottaa ’tuumaustauko’ ja sen me teimme. Pienet mukit (viisi euroa) olutta ja hiukan suolaista rinnan alle. Omalta osaltani voin todeta, että osana hauskaa joukkoa, kykenin kiukkuni unohtamaan varsin nopeasti, kahden kesken se olisi voinut viedä ikuisuuden.

Paljastui yllättäviä suhteita. Samaisessa hallissa oli eräs vastaanotto, johonka saimme kutsukortit. Pukeutumisemme oli kirjavaa, mutta asiallista. Ei kun sisään. Tunsimme olevamme omiemme joukossa. Tuttuja kasvoja, ihania ihmisiä. Myös uusia tuttavuuksia. Me Ritvan kanssa olimme pukeutuneet ’virka-asuihin’. Me myös aina käytämme näissä tilaisuuksissa ’tikapuita’, jotka
kertovat kuinka monessa kansallisessa ja kansainvälisessä vuosikokouksessa olemme olleet. Eräs herra katsoi pitkään ’tikapuitani’ ja kysyi viimein, mitä ne ovat. Kerroin hänelle ja hän oli aivan haltioissaan pelkästä ajatuksesta. Hän otti kuvia tikapuista ja meistä. Kävi ilmi, että hän oli Malesian
Lions-liiton puheenjohtaja. Seuraava vuosikokous on Singaporessa, joka kuuluu hänen ’piiriinsä’

Aikamme tilaisuudesta nautittuamme päätimme antaa tilaa muille. Kävelimme taksitolpalle. Löysimme taksin kuudelle. Enää emme kysyneet, paljonko taksi maksaa rautatieasemalle, vaan Desenzanoon. Saman 200 euroa kuin edellisenäkin päivänä. Siis Desenzanoon. Meillä oli aivan ihana kuski, Romeo. Hän ei juurikaan puhunut englantia, mutta se ei haitannut. Me ymmärsimme kaiken
olennaisen, mitä hän sanoi.

Pysähdyimme pankkiautomaatille, tupakkakauppaan ja paikallisesta, helteisestä säästä, johtuen, kitalakemmekin kaipasivat kostuketta. Romeo on hauska ihminen, mutta luulen, että hänen hauskuutensa pulppusi myös siitä, että meillä oli hauskaa. Olimme varmaan väsyneitäkin, mutta hyvässä seurassa ’kaikki asiat kääntyvät parhain päin’. Jos asiat menevät kunnolla päin Peetä, niin koko jutusta tulee hauska. Niin meille kävi. Piti jopa loppumatkasta pyydellä, ’kiitos, ei enää lentäviä, humoristisia lausahduksia’. Jos niitä olisi vielä tullut, pissit olisivat menneet housuihin.

Te, jotka mukana näillä matkoilla olitte, pidätte tätä tarinaa todennäköisesti pliisuna. Minun oli kuitenkin ajateltava ’suurta’ lukijakuntaa, joka ei paikalla ollut. Ainoatakaan henkilöä ei nimeltä ole
mainittu nykyisen tietosuojalain takia. Minun mielestäni nimillä ei ole väliä, ainoastaan sillä yhteenkuuluvuuden tunteella, jonka kahden RASKAAN päivän aikana koimme. Kiitos IHANISTA, vatsahermoja koettelevista, nauruntäyteisistä, huumoripläjäyshetkistä. ELÄMÄ ON TÄSSÄ JA NYT, MUISTAKAAAMME SE.

Pysykää kyydissä – vauhtia ja vaarallisia tilanteita on vielä tulossa ��

Desenzano, Italia 11.7.2019

Saatatte ihmetellä, mitenkä viininpunainen pilleri ja kaiken lisäksi viimeinen, liittyy MATKALLA MILANOON – tarinaan. Tulette huomaaman, yllätys, yllätys, se todella liittyy tähän matkaan.

Päätimme, vuosia, vuosia sitten, että kerran elämässämme katsomme jääkiekon MM-kisat alusta loppuun saakka paikan päällä. Kuinka
ollakaan, tuo vuosi sattui olemaan 2011 ja paikka Slovakian Bratislava. Suurin osa suomalaisista muistaa, miten kisoissa kävi. Me nuijimme loppuottelussa rakkaan vihollisemme Ruotsin ’maan rakoon’ 6–1 lukemin. Ei selittelyille sijaa.

Bratislava ei kuitenkaan tarjonnut pelkkää voitonhuumaa, siihen sisältyi myös tuskaa. Sain hammastulehduksen. Jokainen tietää hammassäryn, mutta tulehduksen aiheuttama kipu on potenssiin kymmenen. Olihan meillä särkylääkkeitä, voimakkaimpia mitä kotosuomesta sai, Panadol 1 mg. Eikä tämä ole mikään mainoskatko.

Onneksi olimme tutustuneet paikallisiin Lions-ystäviimme ja olimme menossa tapaamaan Katerinaa. Hän kehui ’maailman parasta’ olutta, jonka jälkeen ’mainostin’ hammassärkyäni. Katerina oli toimen ihminen. Hetkeäkään viivyttelemättä hyppäsimme raitiovaunuun ja päädyimme Bratislavan
keskussairaalaan eli Slovakian pääsairaalaan. Katerina pyyteli anteeksi puitteita (reikiä käytävien lattioissa), mutta kertoi, että hoito on ensiluokkaista.

Pienen odottelun jälkeen pääsin hammaslääkärille, joka todensi hammastulehduksen, mutta päätti myös, että mitään operaatiota ei Bratislavassa suoriteta, se odottaa kotosuomessa. Hän määräsi antibioottikuurin, jolla tulehduksen pitäisi helpottaa pikkuhiljaa. Odottelin Katerinan kanssa reseptiä
ja käyntimaksua. KUUSI EUROA, se oli EU-kansalaisen maksu. Totesin silloin, kuten monta kertaa myöhemminkin, ihanaa olla EU:ssa.

Siinä istuessamme Katerina kysyi, onko minulla särkylääkettä. Näytin hänelle pilleripurkin (Panadol 1 mg), johon Katerina totesi, että ’lasten lääkkeitä’. Kun menimme sairaalan apteekkiin hakemaan
antibioottikuuriani, Katerina selitti farmaseutille jotakin ja antibioottien lisäksi sain ’rasian’, jossa oli pieniä viininpunaisia pillereitä. Katerina kertoi, että yhden pillerin otettuani en 12 tuntiin tuntisi minkäänlaista kipua. Ja tämä tarina oli tosi, sen omakohtaisesti koin.

Olen hyvä kestämään kipua, entisenä urheilijana, joten en mielelläni käytä kipulääkkeitä. Niinpä noista viininpunaisista pillereistä jäi melkoinen määrä käyttämättä. Niiden tehon tulin tietämään, joten ne kulkivat aina lääkepussukassamme kaikilla matkoilla.

Lions Convention 2013 oli Hampurissa. Ensimmäinen Convention, johonka osallistuimme ja Milanosta saattaa tulla viimeinen. Tutustuimme Tupuun ja Vesseliin, joista viimeksi mainittu oli kollega eli tuleva piirikuvernööri. Tupu kertoi lihassärystä, joka esti häntä nukahtamasta. Silloin muistin ne ’viininpunaiset pillerit’. Tupu sai yhden ja sen viikon aikana muutaman lisää. Mutta YKSI PILLERI JÄI.

Olemme nyt, samat ihmiset, kuusi vuotta myöhemmin Milanossa tai jos tarkkoja ollaan Desenzanossa, Lago di Gardan rannalla. Tupun kanssa tuli juttua niistä viininpunaisista pillereistä, johon hän totesi, ’olisiko niitä vielä jäljellä’. Oli, SE VIIMEINEN, jota nyt sitten ei enää ole. Viininpunaisten pillerien historia on nyt loppuun kirjoitettu. Kahdeksan vuotta sitä kesti.

Pysykää kanavalla – ’pillerin’ väri todennäköisesti vaihtuu ��

Desenzano, Italia 7.7.2019

Istuin aamukahvia hörppien Lago di Gardan rannalla. Kuuntelin aaltojen kohinaa rantakivikkoon. Mieleni valtasi kiitollisuuden tunne. Kyyneleet tulivat silmiini. Miten olen
ansainnut kaiken tämän?

Ihminen, yksin, on kuin ajopuu, joka kulkee virrassa, kolahtaa jossakin karikkoon, jatkaakseen sitten matkaa eteenpäin. Edelleenkin yksin.

Tajusin sen, miten tärkeää ihmiselle on kuulua JOUKKOON, ja ennen kaikkea joukkoon, jonka yksi palanen tunnet olevasi. Sen tunteen koin eilisen iltapäivän ja illan aikana.

Me, jotka yritämme pitää joukkoja koossa, ehkä unohdamme sen, mikä joukkoa yhdistää. On helppoa sanoa ’oman’ joukkoni kohdalla, että yhteenkuuluvaisuuden tunne on se liima, joka meidät yhdistää. Mutta mistä syntyy yhteenkuuluvaisuuden tunne? Meidän joukollamme on yhteistä historiaa kuusi vuotta. Sinä aikana olemme oppineet tuntemaan toisemme, hyväksymään
erilaisuutemme ja antamaan anteeksi virheemme. Siitä on syntynyt yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Se kertoo meistä, että yhdessä olemme kasvaneet ihmisinä. Koko ihmisen elämä on kasvutarina. Kun mietin, mitä olen TÄLTÄ joukolta saanut, olen suuren kiitoksen velkaa. Tämä joukko on opettanut minulle rauhallisuutta, kärsivällisyyttä, itsensä virheellisenäkin hyväksymistä. TÄSSÄ joukossa kukaan ei käsitykseni mukaan tunne olevansa ulkopuolinen, TÄSSÄ JOUKOSSA jokainen on
jäsen.

Joku saattaa ihmetellä, miten edellä kerrottu liittyy matkakertomukseen – MATKALLA MILANOON (Euroopan Turnee 2019). Yksinkertaisesti – me emme olisi täällä ja nyt, ilman tätä joukkoa. Milanossa olemme olleet, Milanon olemme nähneet, mutta TÄMÄN joukon kanssa emme ole Milanossa olleet. Siinä on vissi ero.

Jos joku arvuuttelee, mistä joukosta on kyse, niin pysykää kanavalla. Se paljastuu myöhemmissä
blogeissa ��

PITKÄN MATKANI VARRELLA eräs upea ihminen antoi minulle neuvon: Elämä ei ole purppurapilvien tavoittelua unelmien taivaalta, ei kaikkien toiveitten täyttymys, halujen tyydytys, elämä on ihmisenä olemisen huikea matka, etsimisen ja löytämisen tiellä.

Desenzano, Italia 4.7.2019

Ensin yksi, sitten toinen ja vielä kolmaskin ukkosrintama kulki ylitsemme. Vettä tuli reippaasti, mutta tarpeeseen. Viimeistä ukkosrintamaa seurasi normaali maatosade. Tämä termi saattaa olla jollekulle epäselvä, joten selvennän. Se on jatkuva sade, johon ei liity ukkosenomaisia piirteitä. Se saattaa kestää jopa päiviä. Nämä saderintamat laskivat lämpötilan tasaisesti siitä em. +38,4 asteesta +22 asteeseen. Ihan kotoinen siedettävä lämpötila.

Seurasimme mielenkiinnolla viereisten ’autokuntien’ toimintaa, etenkin sateenuhkan yllättäessä. Kävin kokemuksen opettamana kertomassa eräälle autokunnalle, että telttakatoksen tulee olla vinossa, jotta vesi valuu katoksesta pois. Saimme vinkistämme kiitoksen. Lähimmän autokunnan
matkailuvaunun ja kahden etuteltan rakentaminen kesti kokonaisen päivän. Ilmeisesti aikovat viettää täällä useamman päivän. Kolmas autokunta lähti kylille (Innsbruck?) ja jättivät vaunun kattoluukut auki. Niinpä petivaatteita kuivateltiinkin caravan-alueen pesulan kuivausrummussa.

’Anna palanen itsestäsi, saat kaksi palasta takaisin’. Tämän viisauden olemme oppineet vuosien varrella ja se on johtanut siihen, että saamme matkoillamme enemmän. Kävimme päivällisellä keskustelua paikan omistajarouvan kanssa ja kerroimme haaveestamme nähdä Werfen, koska siellä on kuvattu pätkä elokuvaa ’Kotkat kuuntelevat’. Tällöin rouvamme kertoi, että pätkä elokuvaa,
’Seitsemän vuotta Tiibetissä’, on kuvattu täällä ja hän näytti valokuvan, jossa hänen veljensä (Harald Mark) oli Brad Pittin kanssa, jonka opas Harald tämän elokuvan filmauksissa oli. Leirintäpaikka on ollut siis Markin suvun omistuksessa vuodesta 1596.

No se menneistä ��

Lähdimme tänään aamupäivästä liikkeelle Weeristä, runsaan 10 km:n päässä Innsbruckista. Alku oli miellyttävä, mutta mitä lähemmäksi Innsbruckia tulimme, sitä tiheämpi oli rekkojen jono. Innsbruckin jälkeen moottoritie alkoi nousta todella jyrkästi. Telluskallakin oli vaikeuksia pitää satasen, ysikympin ja jopa kasikympin nopeutta. Päädyimme viimein tarkastusasemalle, jossa kuitin näytettyäni, jatkoimme matkaa ilman ’taloudellisia menetyksiä’.

Sen jälkeen alkoi, tekisi mieli sanoa (arviolta), yli 100 km:n mittainen lasku. Tajusimme nousseemme todella korkealle. Mutta se ei ollut vielä mitään, sillä samanaikaisesti alkoi jatkuva rekkajono. Ohitimme rekkoja tuhansissa laskettavan määrän. Laskin päivän päätyttyä, että ajoimme yli 200 km
ohituskaistalla, eikä niitä ollut kuin se yksi. Siitä syystä meidän oli pakko välillä puikata rekkojen väliin päästääksemme kiireisimmät autot edelle. Meidän max nopeutemmehan on 100 km/h, kuten Telluskan ’pepussa’ lukee.

Koko matkan liikenne sujui. Mutta, kyllä rehellisyyden nimissä on todettava, älkää ikinä tulko autolla Gardalle tai muuallekaan Italiaan Innsbruckin/Bolzanon kautta. Huolimatta vain 300 km:n matkasta, olin ihan sippi tänne Desenzanoon päästyäni. Koskaan en ole ajanut niin raskasta 300
kilometristä autolla. Pikkuhiljaa rystysiin alkaa palata normaali väri.

Täällä Desenzanon Camping Villagessa me saimme spesiaalipaikan. Sitä ei alueen kartassa ole merkitty matkailuautopaikaksi. Etukäteisvaraus ja ’viipyilevä’ uloskirjautuminen todennäköisesti vaikuttivat asiaan. Palvelu oli ystävällistä, meillä on järvinäköala Lago de Gardalle, johon matkaa on noin 20 m. Hieman oli aluksi sähkön (sulakkeiden) kanssa ongelmia, mutta ’kun löytyi se oikea reikä,
virtaa tulee’.

Palaillaan – pysykää kanavalla ��

Desenzano, Italia 2.7.2019

Ennen baanalle siirtymistä teimme vielä viime hetken Lions-hommia tietsikalla, jonka jälkeen baijerilainen maaseutu alkoi vilistä silmiemme ohitse. Meidän typykällemme, sillä kojelaudassa olevalle, tuli aikamoinen pähkinä purtavaksi, kun poikkesimmekin yllättäen Müncheniin johtavalta moottoritieltä ns. punaiselle tielle. Matka tätä valitsemaamme reittiä, oli selvästi lyhyempi, mutta myös selvästi hitaampi.

Saksan punaisetkin tiet kulkevat jatkuvasti eri kokoisten kylien lävitse, jolloin vauhti on pudotettava viiteen kymppiin. Matkamme etenemistä hidasti myös muutama ’harhalaukaus’. Totesimme kuitenkin, että vaikka Saksan moottoritietkin kulkevat hienoissa maisemissa, maaseutu tarjoaa
enemmän. Meillä olisi ollut pientä asiaa kauppaan, mutta yksikään niistä ei ole täällä sunnuntaisin auki. Onkohan me Suomessa menty liian pitkälle kaupan aukioloajoissa?

Yksi asia on tälläkin matkalla käynyt selväksi. Silloin kun tarvitsisit P-paikkaa, niitä ei löydy ’mailta eikä halmeilta’. Ja toisaalta, silloin kun niitä ei tarvitse, niitä on parhaimmillaan kilometrin välein, kuten tänäänkin näimme. Pariin otteeseen maailma oli niin keltainen, että aurinkokin näytti punaiselta.

Saksan moottoritiet ovat maksuttomia, mutta Itävallassa tarvitaan vinjetti eli maksutarra tai sähköinen maksu. Jännäsimme hieman, mistä sellaisen saisimme, mutta aivan oikein, huoltoasema oli sopivasti moottoritien alkupäässä. Ja tungos sen mukainen, kuten hellekin. Ensiksi vessaan, joka
yllätys, yllätys oli maksullinen. Pissin hinta 70 senttiä. Mutta jos ostit, ja näytit pissikuitin, sait 50 senttiä alennusta.

Sähköinen moottoritiemaksu olikin sitten oma seikkailunsa. Kymmenen päivän moottoritiemaksu 9,20 euroa. Automaatin ja kortin kanssa pelattiin. Näytön murre oli vierasta ja kaikki meni arvailuksi. Tarvittiin mm. kansallisuus ja auton rekisterinumero. Onneksi eräs selkäni takana seisonut herra avusti minua. Ostin myös yhdensuuntaisen läpikulun Brennerin tunnelista Italiaan. Voitte kuvitella, että Ritvan ostama jäätelö tuli sopivaan saumaan.

Itävallan puolella moottoritiellä huristellaan ’vain’ 100 km tunnissa. Sopi meille erinomaisesti. Lähestyimme pikkuhiljaa Innsbruckia, mutta noin 25 km ennen poikkesimme moottoritieltä. Olin antanut typykälle läheisen caravan-alueen koordinaatit. Kuinka ollakaan, typykän ohjeistus johti siihen, että kiertelimme ja kaartelimme ainakin puoli tuntia ennen kuin pysähdyin ja
varmistin, että typykällä todella ovat oikeat koordinaatit.

Ja matkaa jatkettiin eli palattiin takaisin ’vanhoille jäljille’. Muutaman kilometrin ajettuamme tulimme samaan risteykseen, josta jo kerran olimme kääntyneet ja lopulta olimme perillä. Olemme nyt Alppien syleilyssä, ympärillämme yli kahteen kilometriin kohoavat vuoret, olemme Tirolissa, paikassa nimeltä Weer.

Vielä siitä aamuisesta ennustuksesta sen verran, että täällä Itävallan puolella Telluskan ulkoinen lämpömittari näytti +40 astetta. Kaiken lisäksi anturi, joka on kuskin puoleisessa peilissä, oli varjon puolella. Vielä täällä leirintäalueellakin ko. mittari näytti varjossa samaa lukemaa. PIKKUSEN
ON LÄMMINTÄ!

Voep olla, että vedämme täälläkin pari päivää henkeä. Matkaa Desenzanoon on 300 km. eli yhden päivän matka. Varauksemme siellä alkaa tiistaina, joten ’no hurry’. Matkamittariimme on kertynyt kilometrejä 2866,7 eli mutkia on tullut matkan varrella runsas 100 km ihannereittiin verrattuna.
Ei paha.

Huomenna voi olla hiljaista – mutta pysykää silti kanavalla ��

Weer, Itävalta, 30.6.2019

Perjantai-aamu valkeni pilvisenä. Ensimmäinen pilvinen aamu tällä turneella. Aamukahvin jälkeen jätimme hyvästit upealle leirintäalueellemme Bautzenissa. Telluskan nokka kohti etelää ja moottoritielle. Liikenne etelään oli selvästi hiljaisempaa kuin pohjoiseen. Mielialaa nostattivat lisäksi matkan varren kumpuilevat maisemat. Upeita
näkymiä korkeimmilla kohdilla. Meluesteitä oli todella harvassa paikassa.

Huristelimme moottoritietä ohi Dresdenin ja Chemnitzin kohti Regensburgia. Matkalla näimme puimureita ohraa puimassa. Olimme jo pitkään ihmetelleet, miksi kypsän näköistä viljaa ei puida. Plauenissa päätimme hypätä pois moottoritieltä ns. punaiselle tielle, joka kaiken lisäksi pieneltä osin kulki Tšekin kautta.

Tien alkupää oli todella mutkainen, mutta viihdyttävä. Tien yli kaartuivat lehtipuut ja tien varrella oli upeita kuusimetsiköitä. Kun siirryimme Tsekin puolelle, huomasimme, miten hintataso oli Saksaa selvästi halvempi, mm. polttoaineissa.

Kapea kaistale Tšekkiä oli panostanut selvästi saksalaiseen turismiin. Oli upeita hotelleja, kylpylöitä ja aktiviteettejä. Fasiliteetit olivat kunnossa. Myös rahan keruu. Kasinotkin löytyivät rajan pinnasta ja Chebissä oli monenlaista muuta ’kerjuun koristetta’. Oli basaaria, thai hierontaa, ja monta muuta itämaiseen kaupankäyntiin viittaavaa.

Ajoin hieman harhaan ja käännöspaikkaa etsiessäni, jouduin huoltoasemalle. Päätin tankata, koska olin huomannut, että polttoaine Tšekissä on selvästi Saksaa halvempaa. Noin kymmenen senttiä litralta säästin, mutta olennaista oli, aiempaan viitaten, että polttoaine ei heti lopu.

Palasimme takaisin moottoritielle hitaan pätkän jälkeen. Liikenne sujui juohevasti ja yllätys, yllätys, rekkoja oli entistä vähemmän liikenteessä. Näimme toki liikenneruuhkan vastakkaisella ajoradalla kolarin seurauksena. Oli poliiseja, ambulansseja ja ilmeisesti pahempi juttu. Ainakin yhden henkilöauton nokka oli ’tuusan nuuskana’.

Poistuimme typykän ohjeiden mukaisesti moottoritieltä ennen Regensburgia. Käännöksiä sinne ja tänne, lopulta päädyimme pikkutielle. Matkalla näimme järviä (lampia?) ja paljon lomalaisen näköisiä ihmisiä, olihan perjantai. Saavuimme monen mutkan jälkeen koordinaatit antamallemme
leirintäalueelle. ’Onko varausta, ei. Olen todella pahoillani, mutta kaikki paikat ovat varattuja, mutta 15 km:n päässä on leirintäalue, jonne te mahdollisesti voisitte sijoittua’.

Yritimme löytää saamamme esitteen mukaisen osoitteen, mutta ensimmäisellä kerralla epäonnistuimme. Ajoimme muutaman turhan kaarroksen, kunnes uuden etapin paikka meni typykän ’kaaliin’ ja matka jatkui. Kurvia sinne ja risteyksiä tänne. Lopulta päädyimme leirintäalueen portille sydän ylikierroksilla käyden. Edelliseltä leirintäalueelta lähtenyt autokunta oli edessämme. JA ME SAIMME SEN, viikonlopun paikan täällä Bodenwöhrissä.

Olemme Baijerin järvialueella, Hammerseen rannalla. Täkäläinen leirintäalue on pääosin kausipaikkalaisten kansoittama. Mielenkiintoisen näköisiä ’virityksiä’ on näillä paikallisilla kesämökkiläisillä. Peruspilarina on matkailuvaunu, joka välttämättä ei ole edes rekisterissä. Sen ympärille on rakennettu mitä mielikuvituksellisimpia rakennelmia, teltta on tylsimpiä vaihtoehtoja.

Olemme tähän saakka pitäneet Saksaa eräänlaisena Euroopan mallimaana. Tämä kuvitelma häipyi nyt viimeistään, kun paikallisen kaupan kassalla meidän kansainväliset luottokorttimme eivät käyneetkään maksuvälineenä. Vain jokin ketjun oma kortti, tai käteinen raha, olivat käypäsiä
maksuvälineitä. Joten, läheiselle automaatille, käteistä kukkaroon, ja saimme ostoksemme. Saksa ei siis ole sähköisen maksamisen ykkösmaa, Suomi sen sijaan sitä on.

Matka jatkuu - pysykää kanavalla ��

Leirintäalueemme sijaitsee noin 4,5 km:n päässä vanhasta historiallisesta kaupungin keskustasta. Matka, itse matkana, ei tunnu miltään, mutta kun nousut ovat pyörällä kulkiessa talutettavia, silloin se tuntuu. Kaupunkia lähestyessämme hairahduimme lisäksi vikareitille. Tosin mutka ei ollut jälkeen päin arvioiden ratkaiseva.

Kaupungin keskustan korkeimmalle laelle pyörämme talutettuamme, kummankin ’kone’ kaipasi sekä olutta että ruokaa. Päädyimme raatihuoneen edessä olevalle torille ja pienen arvonnan jälkeen valitsimme ’varjojen mailla’ toimivan ravintolan janomme ja nälkämme sammuttajaksi. Saimme
isot oluet, minulle tietysti tummana, ja myöhemmin possumme ja kanamme. Kummassakaan ei ollut valittamista, eikä paikan laskussa. Himomme oli hetkeksi tyydytetty.

Arvoimme paluumatkaa, mutta päätimme katsoa paikallisen kauppakeskuksen ennen sitä. Onneksi Ritvalla oli sillä kohtaa ’tauon’ paikka ja minä tutustuin Kornmarkt-Centeriin. Sieltä palattuani totesin Ritvalle, että sinulla ei sitten ole mitään asiaa kyseiseen paikkaan. Se oli nimittäin rättipuoteja ja kenkäkauppoja täynnänsä, ja ne ovat aina liian suuri houkutus Ritvalle.

Minä suunnittelin paluumatkan ja paikallisen kartan ’romanttista reittiä’ noudatellen meidän piti päätyä kotimatkalle. Ylitimme Spree joen ja käännyimme pyöräilyreitille, joka juuri vauhtiin päästyämme loppui – portaisiin. Tajusimme silloin, että romanttista reittiä ei ollut suunniteltu pyöräilijöille vaan kävelijöille. Ei auttanut muu, kuin pyörä kainaloon ja lukemattomia portaita alaspäin. Ensin oma pyörä ja sen jälkeen Ritvan pyörä ja välillä toisin päin.

Pienen tasamaan jälkeen päädyimme ylärinteeseen. Lopulta edessämme olivat jälleen portaat, tällä kertaa ylöspäin. Jälleen kerran, pyörät kainaloon ja portaita ylöspäin. Ritvan pyörä, Hannun pyörä, Ritva pyörä jne. Viimein portaat loppuivat ja saatoimme hypätä pyörän selkään. Sillä kohtaa
kitalaki oli jo niin kuiva, että narina kuului naapurinkin korviin.

Onneksi törmäsimme Kauflandiin ja saimme parit oluet. Totuuden nimissä on sanottava, että meidän Sittariin verrattava kauppa oli todella monessa suhteessa puutteellinen. Ei oluita tai juomia kylmiössä, ja tölkillisiä oluita vain nimeksi. Ostoskärryjen lastista päätellen se kauppa oli kuitenkin
paikallisten pääasiallinen ostospaikka.

Ja matka jatkui. Välillä pyörää taluttaen ja välillä käsijarrua rystyset valkoisena puristaen. Lopulta saavuimme ’kotiin’, jolloin Ritva totesi, ’olen ihan poikki’. En minäkään ollut uudelle pyöräretkelle
lähdössä. Taidamme huomenna pitää vähemmän liikunnallisen päivän.

Lopuksi on todettava, että leirintäalueemme, Natur & Abenteuer Camping Stausee Bautzen, on erinomainen. Turhaan se ei ole saanut neljä tähteä. Paikat ovat siistit, palvelu hyvää, ja jopa juomatarjoilu respassa kohdillaan. Vain yksi pieni miinus, WiFi ei toimi autossamme (ei
signaalia), pitää mennä läppärin kanssa respaan tai itse asiassa viereiseen aamupalaravintolaan. Toimistona OK.

Jos kelit sallii, pyöräilkää (kypärä päässä), mutta pysykää kanavalla ��

Bautzen, Saksa, 27.6.2019

Leirintäalueemme Varsovassa oli ihan OK. Palvelu oli ystävällistä ja fasiliteetit kunnossa. Viereinen autokunta oli myös Suomesta,
matkalla formulakisoihin Itävaltaan. Aiemmasta poiketen söimme aamupalan samaan
kompukseen kuuluvassa ravintolassa. Sekin OK, vaikka me emme mitään aamupalaihmisiä olekaan. Hotelli/ravintolan takana oli kodikas puisto, jossa vierailimme. Alueen olivat pääosin kansoittaneet hollantilaiset, joilla oli kuulemma jonkinlainen ’kokoontumisajo’.

Aamupalan nautittuamme hyppäsimme baanalle. Ensin pieni hidas pätkä, jonka jälkeen olimme moottoritiellä. Ja autoja oli, etenkin vastaantulevalla eli Varsovaan menevällä puolella. Rekat matelivat pitkinä jonoina ja toisella kaistalla hurjastelivat henkilöautot. Rekkojen ohittelu alkoi meilläkin välittömästi. Nopeutta en juuri koskaan nosta yli 100 km:iin tunnissa, se saa riittää jo polttoaineen kulutuksenkin takia.

Moottoritiet Puolassa eivät ole mitenkään nautinnollisia ajoreittejä. Tuhansia kilometrejä on ympäröity meluesteillä, jotka ovat silmämääräisesti arvioiden ehkä neljä tai viisi metriä korkeita. Olisi Puolassa graffititaiteilijoilla hommia koristella ne meluesteet. Niinä hetkinä, jolloin meluesteitä ei ollut näimme maissi-, ohra ja jopa ruispeltoja. Ohra ja ruis olivat silmämääräisesti jopa korjuukypsiä.

Koska ruoka- ja juomavalikoimastamme puuttui merkittäviä osasia, poikkesimme moottoritieltä ns. punaiselle tielle. Päädyimme erään kunnan keskustaajamaan ja ajoimme pitkän pääkadun lävitse. Aloimme olla lähes toivottomia ruokakaupan suhteen, kunnes törmäsimme Bidronkaan – täkäläisen
kauppaketjun myymälään. Ei paskempi törmääminen.

Bidronkaa voisi verrata meidän K-Supermarkettiin valikoimaltaan. Yhdessä asiassa se kuitenkin poikkeaa suomalaisesta ’kollegasta’, sieltä saa viiniä ja viinaa. Jälleen vahvistui käsitykseni siitä,
että ainakin viinien kuuluisi olla ruokakaupassa. Nuorehko rouva (tai vielä neiti) tuli ruokakärryjensä kanssa ja otti viimeiseksi viinipullon. Mielikuvituksissamme voimme kuvitella, joiko hän sen yksin vai tarjosiko päivällisen kera myös miehelleen.

Moottoritielle palattuamme alkoi sama rekkojen ohitusralli. Yhtäkkiä minulle tuli mieleen, että mikähän mahtaa olla polttoainetilanne. Pieni videokameramme on ollut kaiken aikaa mittariston edessä, joten jatkuvaa näköyhteyttä ei mittariin ole ollut. Hyvä etten sydäriä saanut, sillä keltainen
varoitusvalo paloi ja viisari oli alimman punaisen viivan päällä. Kaasujalka nousi vaistomaisesti, sen jälkeen alkoi ’selviytymiskartoitus’. Huoltoasemia ei tietysti sillä kohtaa sattunut moottoritien varteen.

Ei auttanut muu, kun hätävilkut päällä ja parkkeerasin ns. hätäkaistalle. Onneksi eräs rekka oli hätävilkkuineen meidän turvanamme. Navigaattorista etsimään lähimpiä bensa-asemia, ja niitähän löytyi. Muutaman kilometrin päässä, moottoritieltä poistuttuamme, olisi lähin. Wroclaviin
johtavan pikkutien liikenne eteni hitaasti, liikennevalojen takia. Huoltsikka, jonka ekaksi valitsimme, ei ollut enää toiminnassa. Uusi etsintä. Jälleen pari kilometriä.

Pyrkiessämme kohti seuraavaa huoltoasemaa, meidän piti siirtyä taaimmaiselle kaistalle. Silloin kohtasimme puolalaisen liikennekulttuurin kohteliaisuuden. Molemmat kaistat pysähtyivät ja autoilijat päästivät meidät ’väliin’. Joskus toivoisi suomalaisessakin liikennekulttuurissa samoja piirteitä.

Toinen bensa-asema oli sentään Lotos ja toiminnassa. Hiukan mietitytti, kumpaakohan dieseliä tankkiin laittaisin, mutta normaalia laitoin, eikä se tuntunut myöhemmin matkantekoa haittaavan. Koskaan en ole Telluskan tankkiin valuttanut polttoainetta 90 litraa, nyt sen tein. Olisiko meikäläisen
jalkahiellä jotakin energia-arvoa? Palasimme takaisin moottoritielle ja matka jatkui ’normaalilla vauhdilla’.

Jos hieman kävi meikäläisen ’kone kuumana’, niin sitä täällä ovat tänään käyneet kaikki koneet. Kun lähdimme liikkeelle aamulla, Telluskan ulkolämpömittari näytti +32 astetta. Lämpötila kohosi varsin nopeasti matkan aikana siten, että iltapäivän Telluskamme mittari näytti tasaisesti +38 astetta. Tien varren mittareissa näkyi mm. sellaisia lämpötiloja kuin +37,4 astetta, joten ei meidän mittarimme paljoa liioitellut.

Olemme nyt Saksan puolella, paikassa nimeltä Bautzen. Dresden on noin 60 km:n päässä. Olemme todenneet jo nyt, että ilmastointi oli hyvä hankinta. Jos sitä ei olisi, tämäkin juttu olisi jäänyt todennäköisesti tekemättä. Luulemme viihtyvämme täällä pari yötä. Aiomme huomenna tutustua tähän mielenkiintoisen näköiseen kaupunkiin.

Muistakaa tankata ja pysykää kanavalla ��

Bautzen, Saksa 26.6.2019

Olemme usean kerran ajaneet Suwalkin lävitse, siis Pohjois-Puolassa, matkalla etelään tai paluumatkalla. Kerran olemme yöpyneet
pihaleirinnässä muutama kilometri Suwalkista itään. Pärnussa kuulimme suomalaisilta matkaajilta, että nyt tässä kaupungissa on caravan-alue ihan keskustassa. No sinne me tietysti monen mutkan jälkeen päädyimme. Vuorokauden kokemuksella on pakko sanoa, että tätä aluetta huolletaan ’vimpan päälle’. Viidestä tähdestä puuttuu vain yksi, koska Ritvan pyllykänpesuvesi oli kylmää.

Ei täällä nähtävyyksillä pröystäillä, mutta kokemus kaupungista on hyvä. Kävelimme pari kilometriä keskustaan ja vatsan kurniessa etsiydyimme lähimpään ’ruokalaan’. Ritva tiskille tilaamaan ja pitkän
neuvottelun jälkeen pöytäämme tulivat isot oluet ja wienersnitselit. Hinta olisi ollut 30 zlotya eli 7.20 euroa, mutta kun meillä oli vain kymppi, annoimme sen.

Ruoka oli hyvää, samoin olut. Paikan pitäjä (rouva) tykästyi meihin ymmärrettävästi. Toiset oluet tilattiin ja vitonen maksettiin. Miettikääpä vastaavaa kotomaassa. 15 eurolla me saamme ravintolassa max kaksi olutta, pihveistä ja toisista oluista ei tietoakaan. Yksi matkailun hienouksista on juuri tämä edullisuuden kokemus, mutta myös kokemus palvelusta, joka on ’hintansa väärtti’.

Näimme kapakan vieressä kyltin ’19 zlotya kilo’. Ei olisi pitänyt jättää Ritvaa yksin, sillä mukaan tarttui aikamoinen säkki tavaraa. Kaupasta sai vaatteita, kenkiä, laukkuja ja astioita. Kaikki punnittiin vaakalla ja hinta määräytyi painon mukaan. Ritva sai taas yhdet Oscar de la Rentan juhlakengät, parit hamoset, syystakin, pari hellemekkoa ja koko säkillinen maksoi 39 zlotya eli pyöreästi kympin. ’Olihan mielenkiintoinen kauppa’, sanoi Ritva.

Kahden yön jälkeen jatkoimme matkaa suuntana Treblinkan tuhoamisleiri. Tie oli vaihtelevassa kunnossa, pääosin se kuitenkin oli erinomaista ajettavaa. Rekkoja oli pilvin pimein, mutta niiden vauhti on useimmiten meillekin riittävä. Lomzassa typyköille syntyi erimielisyys, mitä kautta ajetaan. Ritvan räväkän kielenkäytön takia päätin noudattaa hänen ohjettaan. Toinen typykkä otti siitä nokkiinsa ja lakkasi ohjeistamasta. Tie Zambrowiin, jonka Ritva valitsi, oli huonossa kunnossa. Mutta päätetty, mikä päätetty.

Päädyimme Varsovaan johtavalle moottoritielle. Taas oli Ritvan ohjeistuksessa ja sen toisen typykän mykässä ajo-ohjeessa eroa. Annoin vielä tälläkin kertaa Ritvalle periksi, joten ajoimme moottoritietä pitempään kuin ehkä olisi ollut tarpeellista. Poistuimme moottoritieltä ja ensimmäisessä kylässä näimme ensimmäisen viitoituksen Treblinkaan. Se osoittautui ainoaksi oikeaan ohjaavaksi viitaksi.

Tulimme Treblinkaan ja seurasimme ohjauskylttiä. Ajoimme yhden lenkin kylttien mukaan päätyäksemme takaisin lähtöpisteeseen. Ei kun uusi reitinvalinta ja päädyimme erään kirkon pihaan. Ja taas oli kyltti Treblinkaan, mutta aivan yllättävään suuntaan. Kysyimme parilta paikalliselta ihmiseltäkin ajo-ohjetta, mutta kielellisistä syistä ohjeet jäivät epämääräisiksi.

Päätin herättää sen toisen typykän eli katkaisin virrat laitteesta ja kytkin ne uudelleen. Jo alkoi tulla ohjeita ja niihin luottaen nousimme päätielle ja noin 300 metrin jälkeen oli kyltti Treblinka Museum. Hukkasimme tunnin kierrellessämme paikkaa etsimässä. Eikä siinä vielä kaikki. Paikoin tie oli sellaisessa kunnossa, että taatusti jokainen niitti autosta on nyt vähintäänkin puoliksi irrallaan.

Metsän siimeksessä kulkevaa tietä pitkin kävelimme ’Golgatalle’. Laaja kenttä oli täynnä erikokoisia kiviä ja keskellä oli korkea monumentti. Karu, kuten tarinakin, josta se muistutti. Yli 800.000 juutalaisen, monista eri maista, pääosin Puolasta, elämä päättyi näillä tantereilla väkivaltaisesti, ennen aikojaan. Palasimme toista reittiä ja käväisimme museossa, joka oli pienoinen pettymys. Kaiken kaikkiaan Treblinkasta jäi hieman valju kuva. Ehkä se johtui siitä, että olemme jo aiemmin käyneet Auschwitzissa, Auschwitz-Birkenaussa ja Dachaussa.

Matkalla kohti Varsovaa typyköille tuli taas erimielisyyttä. Tällä kertaa se ’mekaaninen’ voitti ja valinta osoittautui oikeaksi. Pieni sivutiekin oli erinomaisessa kunnossa. Moottoritietä huristeltiin,
loppumatkasta kolmella kaistalla. Olin mielestäni tallentanut Varsovan lähellä olevan leirintäalueen koordinaatit ’typykälle, mutta ilmeisesti näin ei ollut tapahtunut. Ritva alkoi tavata ajo-ohjeita valitsemallemme leirintäalueelle ja kuinka ollakaan, hyppäsimme juuri oikeasta rampista ulos moottoritieltä. Kun kysyin toiselta typykältä, mitä nyt tehdään, se ilmoitti, jotta 4,3 km ja ollaan perillä.

Nyt siis ollaan Varsovan laitamilla. Täältä on kuulemma 14 km keskustaan. Hellettä oli vielä saapuessamme +31 astetta. Onneksi on ilmastointi. Yksi asia on vielä lopuksi kerrottava. Olemme nähneet lukemattoman määrän haikaroita, niiden pesiä ja poikasia. Ovat ne jotenkin niin hellyttävä
näky, että lämmin tunne tulee väkisinkin.

Matka jatkuu - pysykää kanavalla ��

Kuuluisalla rannalla tuuli oli niin kova, että ei
puhettakaan, että olisimme parkkeeranneet rantahietikolle. Vesi oli ruskeaa, ilmeisesti matalan rannan takia. Näkymä merelle ei ollut innostava, joten päädyimme piknikille läheiseen puistoon. Ei niin tuulista, mutta silti aurinkoista. Matkalla rannalle näimme myös kuuluisan Ranna Hotellin, funkisarkkitehtuurin luomuksen 30-luvulta.

Piknikin jälkeen jatkoimme matkaa kohti vanhaa keskustaa. Näimme moniaita Pärnun 16 mainitusta nähtävyydestä. Mutahoitolan ja Raimond Valgrenin patsaan, jossa kuului myös hänen säveltämänsä musiikki, mm. Saarenmaa valssi. Yhtäkkiä Ritva keksi, että tuossa on Hiekkajoen Kalasärkkien (oikeasti Kalajoen Hiekkasärkkien) näköiset dyynit, ja käsky kuului, mene kuvaamaan. Ja niihä mie menin, lukeakseni kyltistä, että tämä on perinteinen nudistialue, kunnioittakaa alastomuutta. Rannalle päästyäni totesin, että ei täällä mitään nudisteja ole – kunnes erään dyynin katveesta astui rehevä, varttuneessa iässä oleva nainen, ilman ’rihman kiertämää’. Tulihan sekin nähtyä.

Jatkoimme matkaa kohti vanhaa kaupunkia ja poikkesimme Elisabetin kirkossa. Ulkoapäin kirkko kaipaisi remonttia, mutta sisältä se oli viihtyisä. Kirkko on valmistunut 1747 ja siellä ovat yhdet Viron parhaista uruista. Niiden sointia meillä oli vierailullamme ilo kuunnella. Urkuri oli todella taitava.

Missä on kirkko, lähellä on myös kapakka. Päädyimme vanhan kaupungin kävelykaduille. Aivan ihania pieniä ravintoloita vieri vieressä. Meille oli luonnollinen valinta, että päädyimme ravintolaan, jossa paikallinen Lions-klubi kokoontuu (kyltin mukaan). Upea, rauhoittava hetki, muuten niin
vilkkaassa juhannuspäivän elämänmenossa.

Kävimme myös katsomassa Viron itsenäistymisen (1918) muistomerkkiä. Yllätykseksemme, muistomerkiltä lähti samaisena iltana kuudelta Pärnu maraton. Näimme myöhemmin näitä juoksijoita Konsen ohitse kulkevalla rantareitillä. Paluumatkalla saimme myös kokea, että osaavat virolaisetkin autoilijat kunnioittaa tietä ylittäviä pyöräilijöitä.

Konsen juhannusilta on kuulemma perinne. Juhlat käynnistyivät lipunnostolla ja musiikin säestyksellä. Elävää musiikkia oli koko illan, tanssiesityksiä ja pieniä maksuttomia ’napantereita’. Rahalla sai ruokaa ja juotavaa enemmänkin, eikä hinta ollut kohtuuton. Illan parasta antia oli
kuitenkin tutustuminen muihin suomalaisiin karavaanareihin. Pöydässämme oli matkaajia Kauniaisista, Torniosta ja Uuskaupungista. Saimme arvokkaita vinkkejä matkalla etelään.

Juhlia seuraa aina arki, vaikka se olisi sunnuntai. Edellisiltainen keskustelu oli herättänyt ajatuksen pitkästä ajomatkasta läpi Latvian ja Liettuan Puolan Suwalkiin. Kysymys oli kuitenkin kuskin
jaksamisesta, joten lähtiessä jätettiin päämäärä avoimeksi. Vasta puolimatkassa pistin Suwalkin leirintäalueen koordinaatit seuraavaksi etapiksi.

Liikenne oli hiljaista, vain Riikaa lähestyessämme, autoja oli tien päällä enemmälti. Ohitimme Riikan ohitus teitse ja Ritva pisti perunat kiehumaan. Vasta Liettuan puolella löytyi levähdyspaikka, jossa saatoimme lounaamme nauttia. Olemme aiemminkin todenneet, että silloin kun P-paikkoja
tarvittaisiin, niitä ei ole, mutta silloin kun niitä ei tarvita – niitä on.

Tiedoksi, että Viron ja Latvia puolella Via Baltica on pääosin erinomaisessa kunnossa. Sen sijaan Liettuan puolella teiden kunnossapitoon tarvittaisiin ’pienehkö’ summa rahaa. Esim. Klaipeda – Vilna
moottoritie oli sillä vähäisellä ajomatkalla, jonka teimme, surkeassa kunnossa. Ja taas, moottoritie Kaunasista kohti Puolaa oli hyvässä kunnossa.

Päivä venyi pitkäksi, liian pitkäksi. Kahdeksan tuntia tien päällä on ehdottomasti liikaa. Puolaan siirryttyämme alkoi kirjaimellisesti ’kurvikas’ tie. Kaupunkiin (Suwalki) tullessamme tunnistimme meille tutut paikat. Sen jälkeen ’typykkä’ käänteli meitä sinne ja tänne, mutta lopulta päädyimme sinne, minne pitikin, caravan-alueelle 133, mikä osoittautui ensi kokemalla aivan upeaksi paikaksi.

’Sumun hälvettyä, aamun valjettua, tarkistamme koordinaatit, olemmeko siellä, misä meirä pitäs olla’.

Hyv yöt, pysykkä kanaval ��

Suwalki, Puola 23.6.2019

Satamaa lähestyessämme huomasimme, että monet meidät ohittaneet autot, olivat menossa laivalle. Olimme kuvitelleet, että juhannusaattona ei juuri kukaan olisi menossa Tallinnaan. Pahemmin emme olisi voineet erehtyä.

Check In hoitui vielä mallikkaasti, mutta sen jälkeen alkoi – ODOTUS. Auto nytkähti puolet mittaansa eteenpäin, ja taas odotettiin. Lopulta silmiemme edessä oli laivan perä, alempi ja ylempi autokansi. Ne rekat ja henkilöautot, jotka edellämme laivaan menivät, herättivät kysymyksen, voiko laivaan mahtua niin paljon autoja. Meille osoitettiin paikka ylemmältä autokannelta. Ja yllätys, yllätys, tilaa oli, mutta tiukkaan, piti pakkautua. Vain asunto-osan ovesta saatoimme päästä ulos.

Noustuamme laivan hissillä kymmenenteen kerokseen eli aurinkokannelle, se oli tupaten täynnä. Meitä oli todella monta. Monet olivat matkalla retkeilyllisesti, mutta myös ’kapsäkkien’ kanssa. Ritvan
juomienhakureissu kesti varttitunnin, mikä kertoo väenpaljoudesta.

Se oli vasta alkusoittoa kärsimyksestä, joka alkoi laivasta ulos ajettuamme. Ensin kaksi kaistaa – hitaasti, sen jälkeen hetkellisesti jopa neljä kaistaa – kunnes kaikki pysähtyi yhteen sumppuun. KESTI YLI TUNNIN PÄÄSTÄ LAIVASTA PÄRNUUN JOHTAVAN TIEN PÄÄHÄN. Siinä hitaasti edetessämme vedin syvään henkeä ja totesin, jotta ei tässä kiukuttelu vie jonoa yhtään nopeammin eteenpäin.

Päästyämme Pärnuun johtavalle tielle matka sujui juohevasti, tosin välillä liikennevaloissa pysähdellen. Kaahaaminen näytti olevan yleisempää kuin meillä, ja useimmilla kaahareilla oli allaan Bemari, kuten Suomessakin. Koska halusin pitää etäisyyttä edellä menevään, eteen kiilaajia oli pilvin pimein. Meillä ei kiilata eteen niin läheltä kuin täällä. Aina pieni sydämen tykytys, kun auto ilmestyi yhtäkkiä eteen.

Poikkesimme meille tutussa hypermarketissa. Sitä voisi verrata meidän Sittariin, mutta valikoima oli mielestämme laajempi, parempi. Ostimme illaksi grillattavaa, salaattiaineksia ja hiukan viiniä. Se poikkeushan meidän Sittariin täällä on, että kaikenlaiset viinakset löytyvät kaupan hyllyltä. Tuli mieleen, että tapahtuisiko meillä jotakin ihmeellistä, jos ainakin viinit löytyisivät kaupan hyllystä.

Käännyttyämme moottoritieltä Pärnuun johtavalle valtatielle, ajoimme kolmen poliisien tarkastuspisteen ja tutkan ohitse. Viimeisen jälkeen aloimme epäillä, että kyseinen ’ratsia’ saattoi liittyä Tallinnassa edellisyönä tapahtuneisiin taksikuskien ampumistapauksiin. Ekassa pisteessä ajoin hieman ylinopeutta eli jos se oli nopeusvalvonta, ’perästä saattaa kuulua’.

Nyt olemme Pärnussa, Konsen leirintäalueella. Meille entuudestaan tuttu paikka. Leiriytyminen oli meille kuitenkin pettymys, sillä vaikka olin varannut paikan jo yli kuukausi sitten, meille osoitettiinkin jokin jäännöspaikka, ei siis varattua paikkaa. Sen sijaan meidän jälkeemme tullut suomalainen autokunta sai varatun paikan. Puutteita siis palvelussa.

Juhannusaattoa täällä ei juhlita, pippalot ovat vasta tänään. Odottelemme mielenkiinnolla. Mukavaa Jussia kaikille blogimme lukijoille ��

Pysykää kanavalla ��

Konse, Pärnu, Viro 22.6.2019

Tämän Euroopan Turneen lähtö noudatteli samaa kaavaa. Ritva oli pistänyt kalenterinsa kiinni kolmelta, ja silloin minä olin ’ratsuineni’ häntä odottamassa. Telluskan nokka kohti etelää, ja siitä tämä seikkailu lopullisesti alkoi. Jos joku ihmettelee, mikä hemmetin Telluska, niin se on meidän
matkailuautomme lempinimi, sillä Dethleffs on liian vaikea toistettavaksi. Telluskasta on vielä sanottava, että meillä on lämmin ’suhde’. Olemme sopineet, että jos Telluska pitää meistä hyvää huolta, niin me myös vastavuoroisesti pidämme hänestä hyvää huolta.

Kun auton keula suuntautuu kohti etelää, kohti päämäärää, on luotettava, että kaikki oleellinen on tehty, kaikki tarpeellinen on mukana. Alun ja jopa koko matkan voi helposti pilata sillä, että pienistä unohduksista tuleekin yhtäkkiä kokoansa suurempia. Onneksi meillä ei ole tapana ’isotella’
pienillä muistinmenetyksillä. Etenkin Ritvalla on ilmiömäinen kyky häivyttää mahdollisten ’puutteiden’ tuoma mielipaha.

Telluskan lämpömittari näytti + 22 astetta, kun tänään kolmen jälkeen kurvailimme viimeiset risteykset Iisalmen taajamassa. Mutta, koskaan ei tiedä, mitä voi tapahtua ja nopeasti. Meidän matkamme meinasi loppua, tuskin alettuaan. Iisalmen ohitustiellä etelään, sen loppupäässä, ohitin juuri pitkää rekkaa, kun tuulilasiin, kuskin näkökenttään, iskeytyi lintu, joka jysähdyksestä päätellen oli varis tai jotakin saman kokoista. Se sai aikaan tuulilasissa melkoisen taidekuvion säröjen muodossa. Ei mitään jyrkkiä, teräviä mutkia, vaan pehmeitä kaarevia linjoja. Pienoisella mielikuvituksella voisi kuvitella, että tuulilasissamme on pilvenhattara, naurava suu ja rantapallo.

Ritva kuvitteli ensin, että viereisen rekan rengas räjähti (senkin olemme kokeneet) ja seuraavaksi hän oli palaamassa kotiin. ’Eihän tollasella tuulilasilla voi reissata yli 6.000 km, eihän?’ Minun tapani ei ole ylireagoida, mutta mietin kyllä, kestääkö lasi koko rundin. Jos kestää, hyvä, jos ei, vaihdetaan matkalla. Onhan niitä autokorjaamoita muuallakin Euroopassa.

Kun säikähdyksestä selvittiin, perinteisen tavan mukaan MunRakas (tähän nimitykseen joudutte tottumaan) vaihtoi rennommat vaatteet ja otti lasin viiniä. Sen hänelle soin, mutta vain tänään. Jatkossa toisenkin ’navigaattorin’ pitää olla skarppina.

Matkan varrella totesimme, että ’parempi lintu tuulilasilla kuin auton nokka toisen persauksissa’. Niitäkin juttuja näimme matkan varrella selviteltävän. Näimme myös konkreettisesti, miten kansa pakenee viikonloppuisin (juhannuksena?) Helsingin seudulta maaseudulle. Pitkiä vastaantulevia jonoja ja mitä etelämmäksi tultiin, sitä yhtenäisempiä nuo jonot olivat, jopa lopuksi moottoritien kahdella kaistalla.

Tämän yön vietämme Vierumäellä Matkakeitaan matkaparkissa. Siitä kuvamme.

Pysykää kanavalla ��

Vierumäki Finland 20.6.2019