Thaimaa 2025

Kotiin päästyämme olimme ilmiselvästi yliväsyneitä. Unen houkuttelemiseksi tarkoitettu viinilasillinenkaan ei asiaa äkisti auttanut. Suihkuun me sentään vääntäydyimme. Halusimme matka- ja muut pölyt mahdollisimman pian pois. Laukkujakaan emme avanneet, koska mitään tarpeellista siellä ei ollut. MunRakas sentään nukahti jossakin vaiheessa ja minä hetkeä myöhemmin.

Minun uneni kesti pyöreästi kolme tuntia. Sen jälkeen jalkani kipuilu ei antanut enää unen rauhaa. Luovutin. Nousin ylös ja istahdin tietokoneen ääreen. Siinä istuessani huomasin, että istuminen tuntuukin sillä hetkellä parhaalta asennolta. Kivun tunne oli jopa niin vähäinen, että yritin uudelleen saada unen päästä kiinni. Hetken maattuani kivun tunne oli taas sen kaltainen, että ei puhettakaan unen saamisesta. Luovutin toistamiseen, tällä kertaa sen yön kyseessä ollessa lopullisesti.

Seuraavana päivänä istuessani ongelma oli hallinnassa ja pienissä jaksoissa liikkuessa niin ikään. Popsin varmuuden vuoksi taikkulaista Buranaa, kaikkein voimakkainta, meillä reseptilääke. Päivä meni laukkuja purkaessa. Yllätykseksemme ystävillemme lähetettäväksi tarkoitetut kortit olivat
liimautuneet yhteen. Samoin MunRakkaani kalenteri, jonka välissä kortit olivat olleet, oli kostunut, vaikka kaikki olivat olleet käsimatkatavaroissa. Taitavat kiinalaiset koneet suorastaan imaista kosteutta sisäänsä.

Seuraava yö meni samankaltaisesti kuin edellinenkin. Hetken uinahdus ja sen jälkeen takaisin istumaan. Aamun valjettua tilasin netin kautta ajan tutulle lääkärille Terveystalossa. Luotin, että vakuutusyhtiömme korvaa kustannukset, koska olin jo tehnyt vahinkoilmoituksen. Torstaipäivä meni
joltisestikin, mutta seuraava yö oli taas entisenkaltainen. Lyhyesti, mutta tehokkaasti nukutut yöunet.

Lääkärin luokse päästyäni kerroin tuntemuksistani. Hän makuutti minua hetken ja tuikki sormellaan sinne ja tänne pakarassani ja sitten myös selässäni. Joissakin kohdin tunsin kipua, joka myöhemmin levisi pohkeeseen ja pakaraan. Myöhemmin alaselkänikin alkoi kipuilla.

Alustava tuomio tuli. Alaselässä, selkärangassa, on välilevyn pullistuma, joka painaa iskiashermoon ja aiheuttaa välillä infernaalisen kivun. Lääkärini halusi kuitenkin, että asia varmistetaan
magneettikuvauksella. Pyysin häntä tilaamaan vakuutusyhtiöltäni maksusitoumuksen, jonka todella nopeasti saimme. Kipujen helpotukseksi sain hermojen kiputiloihin kohdennettuja pillereitä sekä hiukan normaaleja vahvempia särkylääkkeitä. Molemmat kolmiolääkkeitä.

Niiden voimalla elämää on yritetty pyörittää. Tarpeelliset automatkat ovat hoituneet rakkaiden ystäviemme Paulan ja Jartsun kyyditsemänä. Pääsääntöisesti olo on ollut euforinen, eli ei mitään asiaa auton rattiin. Yöt ovat olleet edelleen pahimpia. Itse keksimäni apu, kipuilevan jalan alle pari
tyynyä, auttoi hetkellisesti. Nukahdettuani, jalan alla ei enää ole ollut kahta tyynyä. Paluumme jälkeen pisin yöuni taitaa olla kuusi tuntia.

Kuten otsikossa totesin, mies on tullut vanhaksi. Kaukana on se aika, jolloin mies oli priimakunnossa. Painoi 78 kiloa, nyt parikymmentä kiloa enemmän. Laiskuus näkyy muutenkin lihaskunnossa. Kesällä, Onnelassa ollessamme, kunto nousee lukemattomien portaiden ansiosta. Päivisin askeleita tulee siellä parhaimmillaan lähes 10.000, vaikka ruohonleikkuri onkin nyt robotti.

Suurta henkistä opettelua tässä tilanteessa on vaatinut se, että lyhyitä, itse aiheutettujen vammojen kiputiloja, minulla ei ole koskaan ollut jatkuvia kipuja. Ystäväpiirissäni hyvin monilla on ’rajusta elämästä’ johtuvia polvien, lonkkien, kihdin, vyöruusun ym. aiheuttamia pitkäaikaisia kiputiloja. Minä olen tähän saakka selvinnyt muutamalla pillerillä sydämen eteisvärinästä, korkeasta kolesterolista ja joskus kiukuttelevasta eturauhasesta ilman mainittavia tuskia. Olen ollut onnekas, josta Luojalle
kiitos. Nyt on kuitenkin nöyrtymisen aika.

Tämä blogisarja saattaa vielä jatkua, kunhan saan koottua ajatukseni ja kunhan tiedän, mitä nykyiselle ongelmalleni voidaan tehdä. Katsotaan, sanoi lääkäri.

Pomeranssi by Iisalmi, 14.3.2025

Perunkirjoitus
Ja lääkärini soitti magneettikuvauksen tuloksista. Välilevyn pullistuma, kuten hän oli epäillytkin. Kun ihmettelin, että en millään tavalla ole loukannut itseäni sain vastaukseksi, että ei välilevyn pullistuma tule välttämä jonkin hetkellisen tapahtuman seurauksena, se saattaa kehittyä pikkuhiljaa.

Oli portaita alakertaan. Pientenkin laukkujen kanssa ne näyttivät vaarallisilta. Niinpä hissillä seuraavaan kerrokseen. Päädyimme viimein passintarkastukseen. Ehdimme hetken jonottaa, kunnes muuan intialainen matkustaja valisti meitä, jotta teillähän on Suomen passi. Miksi ette mene
tuolta automaatin kautta. Niinpä erkanimme jonosta ja passi koneeseen ja sillä maahantulo oli hoidettu. MunRakas selvisi yhdellä vilautuksella, minä vasta kolmannella.

Meidän koneemme matkalaukut seikkailivat hihnalla, eikä hakijoita montaakaan näkynyt. Ilmeisesti olivat juuttuneita passintarkastukseen. Löysin omat laukkumme, nostin ne kärryyn ja kohti
tuloaulaa. MunRakas oli jo aikoja sitten etsiytynyt ulkoilmaan kessulle. Aikaa meillä oli riittävästi. Niinpä lisäsimme vaatetusta ja etsiydyimme läheiseen juottolaan. MunRakas halusi valkoviinin, minulle kelpasi olut. Aiemmin kalliilta tuntunut oluen hinta ei enää tuntunutkaan niin kalliilta. Istanbulissa puolikas olut maksoi 15 euroa, täällä puolet siitä.

Kuuden erinäköisen ja kokoisen matkalaukun kanssa vaeltaminen ei ole helppoa. Varsinkaan kun MunRakkaani voimat riittävät vain pienimpien kuljettamiseen. Kyllä me ne lentoaseman hissiin saimme ja lopulta juna-asemalle päädyimme. Lähi-junassa Tikkurilaankin lopulta saavuimme. Tikkurilassa muuan perhe meinasi etuilla hissiin, mutta älähdimme. Nousimme ylös ns.
ylikulkusillalle. Hakeuduimme tuttuun ravintolaan, jossa tiesimme olevan pistorasioita, joista saisimme virtaa. Matkalipun näyttäminen mykästä puhelimesta olisi jotenkin mahdoton toimenpide.

MunRakas haki meille viinit. Ei viini mitään herkkua ollut, enemmänkin tynnyrin pesuvettä. Yllätykseksemme ravintolan vastaava tuli meiltä kysymään mielipidettämme viinistä. Annoimme murhaavan lausuntomme. Hän ilmoitti, jotta ravintola hyvittää meille toiset pullot kyseistä viiniä. Niin myös tapahtui.

Aikanaan alas laiturille. Otimme ns. ennakkoa ajatellen, jotta vaunumme nro 4 olisi tällä kohtaa. Kuinka ollakaan, kun juna pysähtyi, edessä olikin vaunu nro 10. Joensuuhun menevä vaunu. Konduktööri hoputti meitä hyppäämään junaan, olimme ilmeisesti jo nyt myöhässä. Alkoi selvittely, mihin olemme menossa. Väärä juna, väärä vaunu. Onneksemme olimme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan.

Emme voineet siirtyä suoraan, siis vaunusta toiseen, omaan vaunuumme, koska yhteys Joensuuhun menevästä junasta Kajaaniin menevään junaan oli suljettu. Niinpä Kouvolan asemalla meidän piti ulkokautta vaihtaa junaa. Kaunis kiitos VR:n henkilökunnalle upeasta avustuksesta. Erityisesti muuan
veturinkuljettaja jäi mieleemme. Hän oli palailemassa takaisin Pieksämäelle työkeikaltaan. Ravintolavaunussa hän antoi meille pöydän, mutta kysyimme häneltä, että onko meissä jotakin vikaa, että seura ei kelpaa. Hän istahti takaisin pöytäämme ja meillä oli mukava keskustelutuokio hänen kanssaan.

Palasimme omille paikoillemme. Notkahdimme hetkeksi. Väsy voitti. MunRakas torkahti kunnolla. Minä vain sinne päin. Junamme oli tavan mukaisesti hieman myöhässä, mutta tiesimme, että vastaanottajamme ei meitä jätä. Ihana Paula oli asemalaiturilla vastaanottamassa laukkujamme. Siinä peräkanaa kohelsimme kohti Paulan autoa. Laukkujen kanssa oli pieniä ongelmia,
eivät meinanneet mahtua tavaratilaan.

Vähäluminen Iisalmi tervehti meitä. Kyselimme kuulumisia. Jotenkin helpotus alkoi hiipiä sisuksiin. Selviytymisen tunne. Paula varoitteli, että piha on todella liukas. Sitä se oli, mutta ehjänä pääsimme
sisälle Paulan hankkimat aamupalatarpeet mukanamme. Jälleen kerran oli pakko kysyä itseltä, kuinka olemme ansainneet tällaisen ystävän.

Se, mitä sitten tapahtui, on jo seuraavan blogin aihe.

Pomeranssi by Iisalmi, 10.3.2025

Ruokaakin kyseisessä ravintolassa olisi ollut tarjolla. Sen bravuuri oli kana eri muodoissaan. Meille ruoka ei maittanut, toiset oluet kylläkin. Hintakaan ei päätä huimannut, pari euroa kappale. Istuimme ravintolassa miltei tappiin saakka. Ravintola sulkeutui puoliltaöin. Nousimme hissillä toiseen kerrokseen vai oliko se lopulta kolmas kerros.

Tulimme valtavaan halliin, jonka molemmissa päissä oli suuri Kiinan lippu. Kaikki vähäiset tuolit olivat varattuja. Ihmisiä makasi pöydillä, lattialla, pitkin ja poikin, joskaan ei keskellä kulkureittiä. Arvioin, että jatkolentojaan odottavia oli enemmän kuin tuhat. Meille ei siis istuinpaikkaa löytynyt. Niinpä MunRakas istahti toisen kapsäkin päälle, ja minä tein istumapaikan itselleni laukkukärryistä. Alkoi pitkämielisyyttä vaativa ajan kuluttaminen.

Kaikki ravintolat sulkeutuivat puoliltaöin. Avoinna olivat enää WC:t tai yksi WC suuressa hallissa. Toinen, se meitä lähempi oli suljettu syystä tai toisesta. Piti siis kävellä koko pitkän hallin toiseen päähän päästäkseen pisulle. Lyhyempi oli matka WC:hen hissillä alas toiseen kerrokseen. Sitä myös käytimme. Juomavettä oli toki tarjolla WC:n yhteydessä.

Aika kului hitaasti. Laukkukärrytkään eivät olleet mitenkään miellyttävä istuinalusta. Pakko oli välillä nousta jaloittelemaan. Pätkän matkaa saatoin kävellä, kunnes oli pakko seisahtaa vasemmalle jalalle. Kertaalleen kävin hallin toisessa päässä ja toin MunRakkaalle vettä. Sitä ottaessani olin polttaa käteni. Vettä nimittäin sai nimittäin kylmänä ja kuumana, enkä minä sikäläistä murretta ymmärtänyt. Onneksi ystävällinen kanssakulkija valisti minua.

Viideltä aukenivat ensimmäiset ravintolat. Saimme hiilihapotettua vettä. Sekin maistui. Jatkolentoa odottavat ihmiset hävisivät yksi toisensa jälkeen. Meillekin löytyi viimein vapaa tuoli. Helpotuksen
huokaus. Kävin aika ajoin katsastamassa, koska meidän J-porttimme alkaisi suoltaa matkustajia koneeseen. Viimein, seitsemän jälkeen, havaitsin liikettä portillamme. Sinne sitten änkeemään. Ja
jonotusta, tosin vilkkaasti etenevää, mutta jalkani ei olisi kestänyt ainoatakaan pysähdystä.

Verrattuna Phuketin kentän toimintaan, on myönnettävä, että Shanghaissa homma toimi. Kun saimme isot laukut pois käsistämme, valuimme passintarkastukseen. Jono eteni vauhdilla ja lopulta saimme passiimme vapauttavan leiman. Turvatarkastuskin meni sujuvasti. Meillä piti olla ohjelmassa kaikenlaisia ostoksia, mutta väsymystila aiheutti omat rajoitteensa. Jääkaappimagneetit me toki ostimme, kuin myös rakkaille ystävillemme, jotka kodistamme poissa ollessamme huolehtivat.

Piti ostaa paljon muuta. Katraamme pikkuisille, itselle matkamuistoja, kaikki jäivät. Oliko väärin, että keskityimme omaan hyvinvointiimme? Selviämiseen tästä koettelemuksesta. Matkamuistoja meillä on jo entuudestaan yllin kyllin ja laadukkaammat ja tarpeellisemmat ostokset pikkuisille saamme kotomaasta. Halusimme selviytyä tästä etäpisteestä seuraavalle mahdollisimman sujuvasti. Saimme isot oluet ja istuinpaikat. Siitä jalkani kiitti. Kohtuuhintaiset oluet muihin lentoasemiin verrattuna. Siinä olutta särpiessämme tutustuimme vihdoin toisiin suomalaisiin. Isä ja tytär. Hieno keskustelu. Isä oli ollut sukelluskouluttajana Chalongilla, tytär hauskaa pitämässä

Jälleen kerran viimeisten joukossa koneeseen, koska yksi puokkiin nautittu lisäolut otti aikansa. Ei
ihan viimeinen rivi, mutta viimeisimpiä. Käsimatkatavaramme mahtuivat mainiosti ylähyllyille. Kärsimysnäytelmän seuraava näytös oli alkamassa. Olimme notkuneet Shanghain kentällä lähes 13 tuntia. Olimme ylpeitä itsestämme. Sopii kokeilla. Koneen noustua ylös saimme jonkinlaisen lounaan. Minä söin, MunRakas ei. Kyytipojaksi saimme pienen mukillisen makeaa poreilevaa roséviiniä. Valkoviiniä ei ollut tarjolla.

Jalkani ei lainkaan tällä kohtaa tykännyt istumisesta. Onneksi keksin laittaa tyynyn jalkani alle, jolloin paine ja tuska helpottivat. Alkumatka oli melkoista turbulenssia, jonka saatoimme aavistaa, koska lensimme Uralin ylitse. Siitä oli kokemusta entuudestaan. Ei se turbulenssi lopulta siihen loppunut. Taitaa kiinalainen kone aina lentää turbulenssissa.

Tarjoilu oli niukkaa. Toiset mukin pohjalliset roséviiniä saimme ja yhdet pienet punaviinit. Sen jälkeen meille kerrottiin, että viiniä ei enää ole. Selviytymistarinamme toinen vaihe oli alkanut. Ei meidän kärsimysnäytelmämme tähänkään vielä loppunut. Se jatkui kotimaahan saavuttuammekin.

Pomeranssi by Iisalmi 9.3.2025

Lopulta aamu koitti. Minun reissunaiseni nukkui tappiin eli määräaikaan saakka. Aamukessut ja hänen osuutensa pakkaamisesta. Saimme laukut pakattua hyvissä ajoin, eihän niitä lopulta edes kunnolla levitetty huoneiston varustelupuutteitten takia. Ei kaappeja, kaikki oli näkysällä. Nostimme pakatut laukkumme terassillemme. Kävin ottamassa muutamia kuvia paikallisesta elämästä ja annoin ’kenttäkeittiön’ kokille suomalaisen suklaalevyn. Voi sitä kiitollisuutta, kumarruksia ja kumarruksia.

Jo sitä ennen olimme antaneet siivoojallemme kuuluisaa Fazerin sinistä. Nekin kiitollisuuden osoitukset olivat mieltä lämmittäviä. Kerroimme myös siivoojallemme, että testamenttaamme jääkaapin sisällön hänelle. Se ei suinkaan ollut tyhjä, siellä oli runsain mitoin syötävää. Luonnollisesti
jätimme hänelle kohtuulliseksi katsomamme summan paikallista valuuttaa, mikä on kansainvälinen tapa.

Hotelliin tullessamme olin joutunut antamaan ns. vahinkovakuutuksena 2.000 THB eli runsaat 60 euroa. Lähdin perimään niitä takaisin. Yllätyksekseni sain kuulla, että mitään palautusta ei tule, koska yksi pyyhe on sotkettu peseytymättömään kuntoon. Kännykkäkuvankin sain nähtäväkseni. Vahinko oli myönnettävä, sillä MunRakas sairasti lyhyen, mutta vilkkaan vatsataudin. Meillä tosin sellainen pyyhe olisi normaalisti pesty.

Tajusin kyllä heti, että olipa kallis pyyhe. Liekö Hallelujaa huutava jalkani ollut se rauhoittava tekijä, että en polttanut päreitäni, en edes alkanut kinata. Se episodi kuitenkin ratkaisi, että oli kiva lähteä
kotimatkalle. Palasin terassillemme ja kerroin MunRakkaalleni, mitä tapahtui. Hän myönsi vahingon. Meillä oli kuitenkin vielä yksi kotimaasta tuotu suklaalevy, jota emme halunneet viedä takaisin. Niinpä marssin uudelleen respaan ja suorastaan kiitollisen näköisenä annoin sen respaa pyörittävälle potkunyrkkeilijälle. Kertoi pitävänsä suklaasta ja vastalahjaksi sain pari nyrkkeilysalin tarraa. Paskan maku jäi suuhun. Palautteessani booking.comille, josta huoneisto oli varattu, sen myös myöhemmin kerroin.

Taksimme tuli sovitusti, vaikka tilauksesta oli kulunut jo melkoinen tovi. Peter nosteli laukkumme autoon, eikä sallinut mitenkään meidän osallistua siihen aktiviteettiin. Matka lentoasemalle sujui hiljaisuuden vallitessa. Peter ei ollut seurustelumiehiä, eikä minullakaan oikein juttu luistanut. Katselin tuttuja maisemia, risteyksiä, muistomerkkejä ja minut valtasi vahva tunne, että nämä ovat jäähyväiset. Viimeinen matka näihin maisemiin.

Phuketin lentoasemalle saapuminen oli niin monimutkaista, että minunkin, joka yleensä tiedän, missä ollaan, oli myönnettävä, että nyt en ymmärrä. Saavuttiin lopulta ihan oikeaan paikkaan. Jopa MunRakkaalle parin vuoden takaa tuttu tupakkipaikka oli lähietäisyydellä. Paikalliset valuuttamme riittivät juuri ja juuri tähän taksikyytiin. Kyllä minullekin palasivat mieleen muistot, miten pyörätuolissa istuen viime kerralla odottelin seuraavia etappeja kohti lentokonetta. Nyt sitä apua ei ollut, nyt piti pärjätä omilla.

Isosta hallista piti etsiä, missä lentomme lähtöselvitys sijaitsee. Kyllä se varsin helposti selvisi. Niinpä sinne. Edessä oli jonkinmoinen joukko samalle lennolle lähtijöitä, mutta ei varsinaista ruuhkaa.
Kuvittelin, että tästähän selvitään ihan hetkessä. Ei selvitty. Jostakin syystä edellä olevilla tuntui olevan kaikenlaisia ongelmia, laukkujen painon tai jokin muun syyn takia. Kun vihdoin pääsimme tiskille, meidän jo tiedossa ollut kärsimysnäytelmämme sai uusia elementtejä. Meille ilmoitettiin, että koska jatkolentomme lähtöön on niin pitkä aika, me joudumme ottamaan laukkumme ulos Shanghain lentokentällä ja lähtöselvittämään ne siellä uudelleen Helsinkiin. Jälleen kerran jalkani tuska pelasti minut, että en polttanut päreitäni.

Seuraavaksi asetuimme suuren ruuhkan jatkeeksi, joka oli menossa passin tarkastukseen. Se kokemus ei tule koskaan unohtumaan, mutta sillä on parempi aloittaa uusi blogi.

Pomeranssi by Iisalmi, 6.3.2025

Nai Harnista palattuamme istahdin normaaliin tapaani tietokoneeni ääreen ja avasin totutusti sähköpostini. Siellä odotti yllättävä viesti. Paluulentonne on peruttu. Viestissä edellytettiin toimenpiteitämme. Joko korvausvaatimusta lentoyhtiölle tai vaihtoehtona yhteydenottoa tiettyyn puhelinnumeroon. No tietysti soitin kyseiseen numeroon, jolla oli Suomen suuntanumero. Tiesin entuudestaan, ettei puheluun vastata Suomesta eikä suomen kielellä. Ensimmäiseksi tapasin automaatin, joka antoi engelskalla erilaisia vaihtoehtoja, jotta pääsisin asiassani eteenpäin. Valitsin ensiksi ykkösen ja sitten kolmosen. Johonkin myöhempään kysymykseen jätin vastaamatta, mutta siitä huolimatta puhelin alkoi hälyttää.

Lopulta elävä ihminen vastasi, engelskaksi. Minun piti kertoa sähköpostiosoitteeni ja tiedättekö, että kirjain kirjaimelta meikäläisen sähköpostiosoitteen luetteleminen engelskaksi ei ole mikään yksinkertainen tehtävä. Ilokseni totesin, että heilläkin oli ymmärrystä vajavaisuudelleni. Tosin hänenkin engelskansa oli vieraskielistä. Toisiimme tutustuttuamme kerroin saamastani viestistä, sillä engelskalla, mitä hallitsen. Kului tovi, jonka jälkeen kyseinen naishenkilö siirsi puhelun toiselle henkilölle, tällä kertaa mieshenkilölle.

Jälleen kerran tunnistautuminen sähköpostiosoitteella kirjain kirjaimelta luetellen. Sen jälkeen pääsin kertomaan saamastani viestistä, että paluumatkamme on peruttu. Kyseessä oli paluulentomme osa yksi eli Phuket-Shanghai, jonka piti lähteä täältä ensi maanantaina klo 23.25. Hän kertoi, että kyseinen lentoyhtiö, kiinalainen Juneyao Airlines on tarjonnut korvaavan lennon Phuketista Shanghaihin, joka tosin lähtee jo klo 14.45 Phuketista. Sain tarjouksesta myös viestin sähköpostiini. Odotusaikamme Shanghain kentällä venyisi siten neljästä ja puolesta tunnista yhteentoista. Olen tottunut nopeisiin päätöksiin, joten 3,6 sekunnin jälkeen vastasin, että
hyväksymme tarjouksen.

Suljin puhelimen helpotuksesta huokaisten, mutta pienellä viiveellä alkoi harmittaa. Miksen vaatinut lentoyhtiöltä jotakin hyvitystä siitä, että joudumme notkumaan Shanghain kentällä yksitoista tuntia eli yön yli aiemman neljän ja puolen tunnin sijaan. Uudella aikataululla lentomme täältä Phuketista on perillä Shanghaissa tulevana maanantaina klo 21.20 paikallista aikaa, kuten tapana on, ja jatkolentomme Helsinkiin lähtee seuraavana päivänä klo 10.10.

No, tapanani ei ole pitkään märehtiä tekemättä jättämisiäni eikä muitakaan munauksiani. Se mikä tuli tehtyä, se tuli tehtyä. Jos on anteeksi pyydeltävää, pyydän anteeksi. Lopulta olin kuitenkin onnellinen siitä, että jatkolentomme järjestyi ja olemme koto-Suomessa alkuperäisen aikataulun
mukaisesti. Meillä kun on ns. jatkolento Helsingistä Iisalmeen VR:llä varattuna ja maksettuna. Konkurssia siitä ei olisi syntynyt, vaikka se olisi peruuntunut, mutta jälleen kerran olisin joutunut vaivaamaan vakuutusyhtiötäni, eikä se koskaan tunnu minusta hyvältä.

Mutta tämä tarina ei päättynytkään tähän. Koko edeltävä tapahtumaketju tapahtui lauantaina. Seuraavana päivänä, siis sunnuntaina, sain samanlaisen viestin Opodolta, joka oli matkamme järjestelijä, että paluulentomme on peruttu. Vedin syvään henkeä. Pohjalaisena tulivat ajatuksissani mieleen puukkojunkkarit. Olisiko tässä paikka panna toimeksi? Näissä olosuhteissa se ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista. Otin aikalisän, jotta rauhoittuisin.

Soitin uudelleen Opodolle tänään, maanantaina. Kello oli laskujeni mukaan Epsanjassa, jossa yhtiö tietojeni mukaan paikkaansa pitää, kuusi aamulla, kun se meillä täällä oli 11. Sama ruljanssi, kuin edelliselläkin kerralla. Ensin valintoja robotille ja vasta sen jälkeen pääsit tunnistautumaan. Tällä kertaa olin viisaampi. Sanoin, että kelpaisiko ensiksi varausnumero. Se kelpasi, mutta siitä huolimatta jouduin myös kertaalleen varmistamaan sähköpostiosoitteeni.

Puheluun vastasi lopulta miellyttävä-ääninen mieshenkilö, joka esitteli itsensä etunimellä (jota en valitettavasti muista), ja kysyi, kuka minä olen. Vastasin, että Hannu. Mikä Hannu on ongelmasi, hän kysyi. Kerroin. Kerroin myös edeltävän episodin, jonka jälkeen kuvittelin, että homma on hoidossa. Hän pahoitteli tapahtunutta. Pyysi odottamaan pari kolme minuuttia. Ehkä siinä hieman enemmän aikaa kului, mutta olin kärsivällisellä tuulella. Vihdoin hän vastasi. Kertoi, että sähköpostissani on vahvistus uudesta lentoaikataulustamme Phuketista Shanghaihin. Sen myös välittömästi huomasin.

Hän kysyi vielä, voinko tehdä jotakin muuta hyväkseni. Kerroin, että kun nyt uuden aikataulun mukaan joudumme odottelemaan Shanghain kentällä 11 tuntia eli yli yön, eikö olisi kohtuullista, että lentoyhtiö jollakin tavalla huomioisi tämän. Haluatko, että lähetän viestin lentoyhtiölle, hän vastasi. Just so, vastasin. Lopuksi sanoin, että olet aarre. Sitä palautetta olen käyttänyt harkiten. Taisi olla toinen kerta. Hyvän mielen lopuksi hän pyysi, että puhelua seuraavassa laatukyselyssä muistaisin, mitä tuli sanotuksi. Näin tein. Annoin täydet viisi pistettä asian hoitamisesta.

Tämän episodin lopputulos koetaan Shanghain kentällä viikon kuluttua. Onko viesti mennyt perille lentoyhtiölle ja kuinka he ovat siihen reagoineet. Ennakoimatta tulevaa tilannetta, olemme odottavalla mielellä. Pahimpaan olemme varautuneet. Pessimistihän ei koskaan pety. Lopputuloksesta tulette kuulemaan.

Muay Thai, Rawai, Phuket, Thailand, 17.2.2025

Useimmat teistä varmaan ihmettelisivät, miksi olemme päätyneet tällaiseen hotelliin ja vieläpä kolmeksi viikoksi. Raya mm. ihmetteli
valintaamme. Olosuhteet olivat todella hieman yllättävät, kun tänne saavuimme, mutta meillä on erinomainen kyky sopeutua erilaisiin yllätyksiin. Me halusimme Rawaille ja me halusimme merinäköalan. Molemmat olemme saaneet. Tarkkaan ottaen olemme
paikalliselämän keskellä. Sen olemme täällä kokeneet ainoastaan 2012–2013 täältä muutaman kilometrin päässä.

Olemme pienen kujan varrella, tosin hyvin lähellä ohi kulkevaa valtatietä, mutta juuri tämä kuja tarjoaa meille sen paikallisuuden, josta nautimme. Olemme katselleet kalastajien kuivumaan ripustettuja verkkoja ja kenttäkeittiön elämää. Kenttäkeittiöksi olemme nimenneet lähinnä paikallisille ruokaa valmistavaa keittiötä. Se toimii heppoisen pressukatoksen alla aamuvarhaisesta pitkälle iltapäivään. Lippalakki väärinpäin käännettynä mieskokki valmistaa kanaa eri muodoissaan. On iso alumiinikattila ja parila. Keitettyä, paistettua kanaa. Vanhasta kokemuksesta tiedämme, ettei aterian hinta päätä huimaa. Teimme tuttavuutta. Minun vatsani verrattuna hänen langanlaihaan
olemukseensa. Lupasin puolet omastani. Löimme nyrkkiä vastakkain.

Kun mainitsin verkot, on samalla todettava, että kalatiskitkin tältä kujalta löytyvät. Jäitä noilla tiskeillä ei ole näkynyt, mutta se ei täkäläisiä haittaa. Minun nenääni tuoksu ei ole houkutteleva. Kaikkia kaloja minä en tunnistanut kalatiskeihin tutustuessani, mutta ainakin tonnikalaa oli tarjolla. Sen opin tuntemaan ystäviemme kalareissuilla 2013. Kalasta puheen ollen, minun makuuni valmistettua kala-ateriaa en ole täällä koskaan saanut, siihen täkäläiset kalat ovat joko liian rasvattomia tai rasvaa
ei osata täällä käyttää.

Potkunyrkkeily taitaa olla thaimaalaisten kansallislaji ainakin harjoitussaleista päätellen. Niitä on tuhka tiheässä. Muay Thai, joka on myös hotellimme nimi, on myös täkäläinen potkunyrkkeilysalien ketju. Yksi niistä saleista on lähinaapurimme ja mitä ilmeisimmin hotellimme kuuluu samaan
konserniin. Joka aamu seitsemän jälkeen alkaa soida melkoisella volyymillä harjoitusrytmiin
sopiva musiikki. Sen jälkeen alkaa lätkiminen, kun nyrkkeilijät potkivat valmentajiensa suojauksiin. Harjoitukset päättyvät seitsemältä illalla. Jos ihmettelette, kuinka me voimme asua tässä ääniyhdistelmässä, niin jälleen kerran, se on sopeutumiskysymys. Samalla viittaan haluumme olla osa paikallisuutta.

Mainitessani halumme merinäköalaan emme tienneet sitä, mitä olemme tulleet täällä saaneeksi ja oppineeksi. Suurin nautintomme, silloin kun olemme siihen aikaan olleet hereillä, eli varttia vaille seitsemästä alkaen, on auringonnousu. Sellaista ei voi koskaan koti-Suomessa kokea. Kaiken lisäksi huoneemme on suunnattu siten, että auringonnousua voi ihailla suoraan terassiltamme. Suuri, punainen pallo kohoaa taivaanrannalla ja se kohoaa todella nopeasti. Aina se ei ole punainen, senkin olemme oppineet. Tietyssä kohtaa aurinko muuttuu samannäköiseksi kuin millaisena me olemme tottuneet sen näkemään. Kokemus täkäläisestä auringonnoususta on suorastaan mykistävä.

Meren normaaleihin liikkeisiin emme myöskään ole aiemmin päässeet näin konkreettisesti tutustumaan. Siis nousu- ja laskuvesiin. Täällä sekin on ollut todella konkreettisesti nähtävissä. Rawain lahti on matala. Laskuvesi on noin kahdentoista tunnin välein. Varhain aamulla, auringonnousun aikaan, ja illalla samoihin aikoihin. Laskuveden aikaan lahti on pitkälti miltei kuivilla.
Liekö korallia tuo ’kivikko’, joka merestä paljastuu, sitä emme tiedä. Kun vesi alkaa nousta, se tapahtuu vauhdilla. Minä arvioin täältä terassiltamme, että sentin minuutissa. Mittauksia en ole tehnyt. Samoin kun en ole tehnyt mittauksia, kuinka suuri on lasku- ja nousuveden ero. Mittauksen puutteessa olen päätynyt siihen tulokseen, että ainakin metri se on.

Laskuveden aikaan täkäläiset, turisteja kuljettavat pitkähäntäveneet ovat käytännöllisesti katsoen kuivilla. Kun laskuveden pohja on saavutettu, kestää runsaan tunnin, kun vesi on noussut riittävästi ja ne ovat jälleen liikenteessä. Silloin alkaa tutunkuuloinen pärinä. Paikalliset tietävät tasan tarkkaan, miten meri käyttäytyy (pl. tsunami). Tietävät, milloin lähteä ja milloin pitää palata.

Muay Thai, Rawai, Phuket, Thaimaa 19.2.2025

Kotiuduttuani sairaalavierailulta olin yhteydessä jo aiemmin mainitsemaani ’tohtori’ Piksaan, joka on itse asiassa työterveyshoitaja. Tohtori lempinimen olemme antaneet hänelle siksi, että hyvin usein, kun on ollut tarpeen suomentaa laboratoriotuloksia tai selventää lääkärinlausuntoja ja lääkkeiden vaikutusta, olemme ottaneet häneen yhteyttä. Hänen tietopankistaan olemme aina saaneet vastauksen. Niinpä nytkin koin tarvitsevani hänen konsultointiaan. Paikalla oli myös hänen työfysioterapeuttisiskonsa Heli.

Kävimme yhdessä lävitse kuvauksen tulokset, lääkärin lausunnon ja saamani lääkityksen. Kerroin
uudelleen tuntemukseni ja kuinka kipu iskeytyy päälle. Tietyissä asennoissa kipu poistuu. Lopulta ’tohtorit’ päätyivät diagnoosissaan, että kyseessä on iskias, joka kipuna purkautuu pohkeessa. Tätä ajatusta tuki myös meidän pitkä matkustusaikamme. Näillä jatkettiin ajoittain hyvinkin kivuliasta elämää. Onneksi minulla on hyvä kivunsietokyky, mutta rajansa kaikella.

Meidän piti samaisena maanantaina, kun läksin sairaalaan, mennä uudelleen Rayan luo hierottavaksi. Tajusin vasta torstaina, että olisihan minun pitänyt heti maanantaina ilmoittaa, että toinen hoitolaitos kutsui. Lähetin Rayalle viestin, jossa kerroin, miksi emme tulleet maanantaina. Hän valitteli ja kysyi, voiko tulla luoksemme. Vastasin, että totta kai. Raya tuli puoli tuntia etuajassa
mukanaan pussillinen hedelmiä. Hän kuori ja paloitteli yhden ja suorastaan syötti minulle.

Sitten alkoi Raya-show. Ensin hän hieroi pohkeeseeni sairaalasta saamani geelin. Sen jälkeen
hän makautti minut sängyn päälle. Alkoi terapia, ei siis hieronta. Koko oikea jalka käytiin lävitse eri asennoissa. Kämmenellä tapahtuvaa painallusta, kuten MunRakas toimenpidettä kuvaili. Itse en sitä siinä asennossa nähnyt. Sen aikana tunsin kipua myös oikeassa perskannikassa. Siellä, missä minun vanhan tietämykseni mukaan iskias normaalisti tuntuu. Valittu diagnoosi vahvistui. Terapia kesti tunnin. Ennen lähtöä kysyimme Rayalta, mitä kaikki tämä serviisi maksaa. Ei mitään, oli hänen topakka vastauksensa. Lisäksi hän ilmoitti, että jos haluan, hän tulee luoksemme uudestaan. Sellainen on meidän rakas Raya.

Sairaalakäynnin jälkeiset yöt ovat olleet unettomia tai lähes unettomia. Viime yö teki siinä
suhteessa poikkeuksen. Nukuin sentään viisi tuntia. Liikkuminen on osoittautunut ongelmalliseksi. Meillä on 7eleven lähikauppa parinsadan metrin päässä. Sieltä haemme yleensä mitä tarvitsemme. Sekin matka on osoittautunut miltei ylivoimaiseksi. Viimeksi kun kävimme, minun piti sinne päästyäni välittömästi istahtaa, jotta yli-inhimillinen tuska laantuisi.

Valituskertomus loppuu nyt tähän. Sopeudutaan vallitsevaan tilanteeseen. Hieman olemme
liikuntarajoitteisia, mutta taksi ei täällä paljon maksa.

Muay Thai, Rawai, Phuket, 15.2.2025

Kuten aiemmassa blogissani kerroin, matkamme kesti 32 tuntia. Vähän kotiutumisemme jälkeen oikea jalkani alkoi kipuilla. Pohje ryhtyi muistuttamaan
olemassaolostaan. Pienet vaivat eivät minua hätkäytä. Sellaiseksi elämän koulu on kroppani vuosien saatossa koulinut. Kipukynnykseni on normaalitasoon nähden poikkeava.

Muutaman päivän pohkeeni valitusta kuunneltuani aloin kuitenkin pelätä, että kyseessä saattaisi olla jotakin sellaista, mikä pikkuhiljaa muodostaisi suuremman uhan terveydelleni. Voisiko kyseinen kipu tarkoittaa vaikkapa veritulppaa jalassani? Kauanko kestäisi kyseisen tulpan matka sydämeeni saakka? 'Tohtori' Piksan kanssa keskusteltuani päätin selvittää asian, vaikka minua aina nolottaa turvautua palveluihin, jotka johtavat kommunikointiin vakuutusyhtiöni kanssa.

Soitimme jo viikonloppuna numeroon 112. Saimme kyllä jonkinlaisen vastauksen, mutta ehkäpä
kielimuurin takia se ei ollut pohkeeni kannalta tyydyttävä. Kyseessä ei siis ollut luulemamme hätänumero. Yritimme etsiä huoneistostamme hätänumeroa sitä löytämättä. Piti odottaa arkipäivään. Maanantai vihdoin koitti. Ystävälliselle respan rouvalle (vastaanottovirkailija) selitimme ongelmani. Halusin ambulanssin kyydillä sairaalaan. Vieläpä tiettyyn sairaalaan. Eihän täälläkään
nopeasti pääse hoitoon muutoin kuin puupaa-autolla.

Ambulanssi tuli ja minua alkoi hoitaa viisi erivärisiin asuihin sonnustautunutta hoitohenkilöä. Verenpaineeni mitattiin (korkealla oli) ja minut makuutettiin paareille. Lopulta olin matkalla kohti sairaalaa. Pohkeeni oireili sillä tavalla maatessani, että pyynnöstäni jalkani oli loppumatkan katosta roikkuvan hihnan varassa. Ystävällisen hoitohenkilön kanssa tämän matkustustavan keksimme.

Meillä koti-Suomessa ei tunneta sellaista sanaa kuin – palvelu. Täällä se tunnetaan. Sairaalan pihalle päästyäni minut siirrettiin pyörätuoliin ja lykättiin ensiapupolille. Nuorelle naislääkärille selitin ongelmani ja pelkoni. Alkoi varsinainen kiertomatkailu pyörätuolissa. Tuolin kuljettajat tosin vaihtuivat vähän väliä. Molempia sukupuolia oli tasapuolisesti. Lopulta päädyin kaljupäisen lääkärin pakeille. Selitin ongelmani ja pelkoni. Kysyin häneltä moneen kertaan, ymmärtääkö hän, mitä pelkään (veritulppaa pohkeessani) ja mitä haluan. Kuvauksen, onko siellä tulppaa vai ei. Väitti ymmärtävänsä ja antoi lähetteen.

En toki välittömästi päässyt kuvaukseen. Mentiin yhdelle tiskille, jossa sain eteeni laskulta näyttäneen lapun. Ainoa, minkä siitä ymmärsin, oli 8.500 Bathia (257 euroa). Siis se oli hoitoni hinta. Laitoin allekirjoitukseni lappuun. Likka kertoi, jotta vasta noin tunnin päästä on jalkani kuvaus ja kuljetti minut kahvilaan. Starbucks. Tilasin teen ja reikämunkin. Kuuntelin isosta odotussalista kuuluvaa pianomusiikkia. Kotimaisen terveydenhuollon taloudellisia murheita seurattuani totesin, että ns. asiantuntijoilla olisi täältä paljon opittavaa.

Pääsin lopulta kuvaukseen eli ultraääneen. Oli hoitaja ja lääkäri. Koko oikea jalkani kuvattiin, tosin mielestäni hieman oudolla tavalla. Ei vakuuttanut, mutta mitäs teit. Kuvauksen ajaksi minun piti pukea sairaalan vaatteet. Näin jälkikäteen ajatellen siinä syntyi se ainoa virhe hoitoketjussa. Turhaa pyykkiä, koska pyykkikoriin se vihreä mekkoni kuvauksen jälkeen meni. Ja pyörätuolirumba jatkui. Lopulta päädyin jälleen sen kaljupäisen lekurin pakeille.

Hänellä olivat dokumentit jalkani kuvauksesta. Ei kuulemma veritulpasta tietoakaan. Ongelmani oli hänen mielestään lihasperäinen. Sain pirunmoisen pumaskan papereita, lääkärin lausuntoja ja parit lääkemääräykset. Sain myös vuoronumeron kassalle. 7692. Kuittasin laskuni, siis sen 8.500 Bathia. Seuraavaksi minut vietiin tiskille, josta sain lääkkeeni. Kauniissa paperipussukassa.

Kaiken tämän pyörityksen jälkeen en osannut sairaalasta ulos. Piti kysyä neuvoa. Pienen
kommunikointiongelman takia sain vielä ylimääräisen pyörityksen parkkipaikalla. Luulivat, jotta autoni odottaa siellä. Viimein sain taksin tilattua. Minulle kerrottiin hinta, joten sen suhteen ei yllätyksiä. Moderni peli, hyvä ilmastointi, mutta ei seurallinen kuski. Rakasta Kamroniani kaipasin. Ajoimme aluksi hieman vierasta tietä, mutta lopulta olimme tutulla tiellä. Rawai oli kuskilleni vieras paikka, joten opastin häntä loppumatkan.

Päivä siinä meni, enkä vieläkään ole vakuuttunut, että diagnoosi on oikea. Pohkeeni kipuilee kaiken aikaa. Öisin unta on vaikea saada. Jos saan unen, nukun, jos en sitä saa, valvon.

Muay Thai, täällä jossakin, 11.2.2025

Perunkirjoitus

Niin monta kertaa Phuketin kentälle laskeutuneina tiesimme, että laskeutuminen tapahtuu mereltä päin. Kaunis, pitkä hiekkaranta avautui silmiemme eteen ennen
laskeutumista. Merkeistä päätellen kentän kiitorataa oli pidennetty ja ramppeja lisätty. Emme päässeet mihinkään putkeen, vaan edessä oli bussikuljetus terminaaliin. Etupään istuinnumerosta oli se hyöty, että pääsimme ulos koneesta ensimmäisten joukossa. Lämmin, kotoiselta tuntuva ilma tervehti meitä.

Tulimme terminaaliin ja nousimme rullaportaita pitkin ylös. Halli, johon päädyimme, oli tupaten täynnä. Jokin muukin kone oli laskeutunut. Ohjauduimme narujen reunustamaan mutkittelevaan ihmisjonoon. Olimme osa suurta matoa kohti passintarkastusta. Jalkaani särki niin vietävästi. Mietin, josko veritulppa olisi pohkeessa. Heitin ajatuksen lopulta pois mielestäni. Tuloaulassa oli 2.000 bathin (65 euroa) sakonuhalla mm. kuvaaminen kielletty. Sama kielto koski myös kännykän käyttöä, mutta siitä kiellosta kukaan ei tuntunut piittaavan. Sakotettavia olisi ollut enemmän kuin joka toinen.

Hiukan meidän perässämme kulki langanlaiha naishenkilö. Satuin katsahtamaan hänen passiinsa.
Ukrainalainen. Ei näköjään kaikkia ukrainalaisia sota kosketa. Jono mateli pikkuhiljaa kohti passintarkastusta. Mietin mielessäni, olisiko sittenkin jokin dokumentti pitänyt ennalta täyttää. No viimein päädyimme tuimailmeisen naisvirkailijan eteen ja passi kehiin. Sitten peukaloa lukuun ottamatta oikean käden sormet tunnistuslevylle ja perässä vasemman käden sormet. Vielä kuva
naamasta ja passi kouraan. Olimme in. Kaikki tämä oli kestänyt tunnin ja kahen välillä.

Rullaportaat alakertaan, mihin laukkujemme olisi pitänyt tulla, näyttivät niin vaarallisilta, että päätimme käyttää hissiä. MunRakas lähti pienien laukkujemme kanssa ulos, ja minä jäin etsiskelemään isoja laukkujamme. Suhtauduin niiden tuloon skeptisesti, mutta kyllä ne siellä olivat. Vihertävä ja viininpunainen laukku. So far, so good.

Sitten ulos ja etsimään tilattua taksia. Niitä oli tilattu lukematon määrä ja valitettavasti ryssien nimiä tilaajien joukossa oli suurin osa. Viimein löysin oman nimeni ja pukeutumisesta päätellen musliminainen opasti lopulta meidät paikalle, josta kuljetusten piti lähteä. MunRakas, sen pakollisen tupikkinsa ohella yritti hankkia meille oluet, mutta täkäläisen tavan mukaan, kahden ja viiden välillä olutta tai muitakaan viinaksia ei myydä. Siispä kuivin suin kaupunkimaasturiin.

Sain lopulta MunRakkaani hyväksymään sen, että otamma lopulta oluet vasta perille päästyämme. Emme siis poikkea seiskaleiskaan (7eleven) emmekä muuhunkaan kauppaan. Kuljettajamme oli äärettömän ystävällinen, mutta ei seurallinen. Ilmeisesti hän koki, että kielitaito ei ole riittävä.

Matkasimme tuttua päätietä kohti Rawaita. Kuljettajamme oli taitava. Ennen lähtöä hän oli
antanut puhelimeensa ääniviestillä hotellimme osoitteen. Yritimme hahmottaa tuttuja paikkoja. Pikkuhiljaa niitä ilmestyi. Big Buddha ja Chalong. Tunnistimme pääväylältä poikkeavan kadun, jota pitkin kuljimme, kun kahdeksan kuukautta täällä asuimme. MunRakas muisteli moniaita kävelykertojamme isoon markettiin.

Saavuimme sinne mihin pitikin. Parkkitilaa tosin oli niukasti, mutta kyllä se siitä. Löysimme viimein henkilön, joka toimi hotellin respana. Yritin maksaa kuljetuksemme, mutta kuljettajamme ilmineerasi, että rahat tulevat jotakin muuta kautta. Minullehan se vain sopi. Kirjauduimme sisään. Pari tonnia piti jättää vakuudeksi, jos vaikka paloitamme paikkoja. Respan rouva lähti saattamaan meitä ja veti isot laukkumme mukanaan. Astuessamme ovesta sisään kello oli täkäläisittäin viisi illansuussa. Olimme matkanneet ovelta ovelle 32 tuntia. Entä sitten?

Muay Thai, Rawai, 5.2.2025

Turkish Airlinesin yllätykset eivät loppuneet koneen uutukaisuuteen. Ilmoille noustuaan
lentoemot tulivat kysymään, halusimmeko pastaa vai suorastaan liharuokaa. Jo itse kysymys nostatti hämmästyksen sormen kummastuksen suuhun. Valitsimme pastan. Ruokajuomia kysyttäessä esitimme kainosti, jotta saisimmeko oluet. Ne myös saimme. Kaikki tämä sisältyi lipun hintaan. Ei tarvinnut kuvetta kaivaa. Hyvä mieli sai jatkoa.

Meitä oli peloteltu Istanbulin kentällä. Koneen vaihtoaikaa meillä oli kolme tuntia, joten uskoimme sen riittävän. Yllätyimme, miten viihtyisät kentän odottelutilat olivat. Kaiken kukkuraksi tuleva lähtöporttimme oli miltei vastapäätä tuloporttiamme. MunRakas osti matkamuistoksi muutaman jääkaappimagneetin ja sitten tempaisimme paikalliset oluet. Efestä tälläkin kertaa.

Jostakin syystä jatkolentomme buukkaus alkoi totuttua aiemmin. Piti oikein käydä kysymässä, että ihanko todella tämä on meidän lentomme. Kyllä oli. Kansallisuuksia oli koneeseen tunkemassa melkoinen määrä, sikäli kuin saatoin päätellä. Kun viimein astuimme koneeseen, tajusimme, miksi buukkaus oli alkanut niin aikaisin. Meitä oli monta. Laskelmieni mukaan kolmisensataa. Olimme
Airbusin suurimassa koneessa, keskellä neljä rinnan, laidoilla kolme rinnan. Lensimme intialaisella halpalentoyhtiöllä, IndiGolla.

Halpalentoyhtiön status ei heti käynyt ilmi, sillä eteemme tuotiin päivällinen. Vieläpä maistuva
sellainen. Tyypillisesti sikäläisittäin riisiä ja vihanneksia. Minulle juuri sopivalla tavalla maustettuja. Halpalentoyhtiön status kävi lopulta ilmi, kun yritimme saada oluen päivällisen kyytipojaksi. Sitä ei löytynyt. Vain vettä oli saatavilla. Ystävällisesti hymyilevät lentoemot olivat tyylikkäästi pukeutuneet
pillerihattuihin. Kyllä taas otti päähän Finnairin matkustamohenkilöstön pukeutuminen.

Siinä sitten ns. kuivin suin kolkottelimme kohti New Delhiä. MunRakas ratkoi ristisanatehtäviä ja aina silloin tällöin otimma pienet tirsat. Ajan kulusta me emme paljon tienneet. Totuus paljastui vasta New Delhiin päästyämme. Meillä piti olla siellä koneen vaihtoaikaa miltei pari tuntia, mutta koneemme olikin tunnin myöhässä. Jatkolentomme buukkaus oli jo käynnistynyt kentälle
saapuessamme. Miltei juoksutahtia yritimme etsiytyä seuraavalle lähtöportille. Ohitimme mainiot
ostosmahdollisuudet ja kaikki New Delhin kentän hienot yksityiskohdat. MunRakkaalle vauhti oli hieman liian kova, joten hän otti loppumatkalle pyörätuolikuljetuksen.

Päädyimme lopulta hikeä valuen koneeseemme, Airbus A 321. Hyvin tuttu kone. Paikkamme
olivat etuosassa 4A ja 4B, kuten edelliselläkin lennolla. Alkoi odotus, joka koneen kapteenin mukaan johtui Istanbulin koneen myöhästymisestä. Lopulta sitä kesti kolme varttia yli lähtöajan. Olisimme siis varsin hyvällä omalla tunnolla voineet tehdä ostoksia ja vaikka siemaista pienet oluet ennen koneeseen ryntäämistä. Hieman otti päähän. MunRakkaaltakin jäivät jääkaappimagneetit ostamatta.

Koneen viimein päästyä ilmaan saimme pienet, kauniit pussukat, jossa oli mehua, keksi ja popcornin tapaisia muroja. Lisäksi saimme leivän, joka oli pakattu siten, että emme millään meinanneet keksiä, miten paketti avataan. Tuskin me sitä oikein avasimme. Nyt ei ollut nälkä, mutta jano sitä suurempi. Vettä tosin saimme, mutta jotakin muutakin kaipasimme. Viimein rohkenin kysyä, että saisimmeko olutta. Likka näytti hieman vaivautuneelta, mutta luetteli lopulta eri olutmerkkejä. Päädyin
thaimaalaiseen. Sitä emme kuitenkaan saaneet. Saimme Budweiserit. Hinta kymmenen taalaa kappale. Sikamainen hinta.

Eihän ne oluet MunRakkaalle lopulta riittäneet. Olimme nimittäin nähneet yhtiön lehdestä, että valkoviiniäkin on saatavissa. Sitäpä MunRakas tilaamaan jälleen kerran vaivautuneen näköiseltä lentoemolta. Oliko tuo asenne laiskuutta vai mitä, sitä emme tulleet tietämään. Sikäli kun lähiympäristöä saatoimme havainnoida, olimme kuitenkin eräänlaisia poikkeavia matkustajia. Muut olivat mitä ilmeisimmin raittiusmatkalla.

No mitä sitten seurasi? Takkuisemmaksi vain elämä muuttui, kiitos thaimaalaisen
'joustavuuden’.

Muay Thai, Rawai, 5.2.2025

Keräilin viimeisiä tavaroita kapsäkkeihin. Vihdoin ja viimein sain kanssani asuvan naisen ylös sängystä ja vastaamaan, notta onko kaikki mukana. Kuulemma oli. Ruvettiin odottelemaan taksia. Ja sehän tuli ihan ajallaan. Mukava savolainen kuski kaiken lisäksi. Juankoskelta. Juna-asemalle päästyämme pyysimme, jotta jos ei ole uutta keikkaa, voisiko ventata ja antaa mittarin raksuttaa. Niin tapahtui. Taksikuskimme seurasi junan tuloa kännykästä ja vähän ennen sen saapumista hän lähti meitä saattamaan laiturille ja kantamaan matkalaukkujamme. Saatoin mielessäni todeta, että tämä matka alkoi hyvällä mielellä.

MunRakas poltti lopulta sen perinteisen aamutupikkinsa vasta junaa odotellessa. Junan saapuessa
olimme vaunun nro 7 kohdalla. Meidän vaunumme oli nro 4. Kapsäkit kuitenkin lähimmästä ovesta sisään ja sitten niitä raahattiin ystävällisen konduktöörin avustuksella vaunusta toiseen. Viimein päädyimme neloseen. Saimme isot matkalaukkumme pyörätelineeseen. Konnari tarkisti, jotta pyöriä ei ole matkalle tulossa. Lopulta istahdimme meille varatuille paikoille.

MunRakas ryhtyi välittömästi nukkumaan. Siis jatkoi kesken jääneitä uniaan. Näin ei koskaan aiemmin ollut tapahtunut. Kävin aamutuimaan ravintolavaunussa kahvilla, enkä silloinkaan saanut hänestä seuraa. Heräisiköhän tuo nainen edes Tikkurilassa, jossa seuraava vaihtomme on? Sitä aprikoin. Mikkelistä vaunuumme ja edeltävälle penkkiriville rantautui tumma mies. Minä tunnetusti aloin huastella hänen kanssaan. 19 vuotta kertoi Suomessa asuneensa. Oli kotoisin Etelä-Sudanista ja menossa Turkkiin työasioissa.

Em. herrasmiehen suosiollisella avustuksella saimme isot laukkumme siirrettyä Tikkurilassa lentoasemalle menevään junaan. Lentoasemalla hissejä hissien perään, sillä ei meidän laukkujemme kanssa ollut mitään asiaa liukuportaisiin. Viimein saavuimme tuloaulaan. Olin hieman ennalta aprikoinut, mitenkähän buukkauksemme sujuu. No aulassa meitä odotti Turkish Airlinesin tiskit. Isot
laukut läksivät ja pienempiinkin saimme hyväksytyksi tulleiden tarrat. Saimme myös liput jatkoyhteyksille ja lupauksen, että myös laukkumme menevät perille saakka.

Turvatarkastuksesta selvisimme juohevasti. No problemos, kuten ystävällämme Pasilla on tapana sanoa. Määränpäämme valuuttaa olimme tilanneet etukäteen lentoasemalle ja sen noudimme turvatarkastuksesta selvittyämme. Olimme hekumoineet ajatuksesta viettää loppu odotusaika loungessa, jonne meillä oli luottokorttimme ansiosta maksuton sisäänpääsy. No nytpä se olikin remontissa, joten tämä ilo jäi kokematta.

Meille perinteeksi on muodostunut matkoille lähtiessämme katkarapuvoileipä. Sen me nytkin nautimme kyytipojan kera. Emme ottaneet halvinta vaihtoehtoa, vaan sen, mikä näytti herkullisimmalta. Vasta toinen ravintola sen meille tarjosi. Ne nautittuamme ja MunRakkaani parikin kessua poltettuaan läksimme talsimaan kohti lähtöporttia. Ja matkaa oli. Siinä talsiessani tuli mieleeni jokin toinen matka, johonka silloinkin koko käytävän miltei loppuun saakka kävelimme.

Viimein olimme portilla. Putkea pitkin koneeseen. Tyylikkään näköiset lentoemot ottivat meidät vastaan. Ongelmia käsimatkatavaroiden kanssa ei ollut. Huokaisimme helpotuksesta. Katsoimme ympärillemme. Kone oli kuin juuri pakasta nostettu eli tuliterä. Kaikki ennakkoluulomme kyseistä lentoyhtiötä (Turkish Airlines) kohtaan kaikkosivat. Mutta lisää seuraa, Joten pysykää kanavalla, huolimatta siitä, että saatatte pitkästyä yksityiskohtiin. En minä kuitenkaan niin yksityiskohtainen ole kuin muuan Kalle Päätalo.

Thaimaa, Phuket, Rawai, Muay Thai Hotel, 5.2.2025

Istuin eilen, aamutuimaan, kun en unta saanut, keittiön pöydän ääressä. Tuijotin pöydälle levittämäni lääkepussukan sisältöä. Kävin lävitse tsekkauslistaa, johon on kirijootettu kaikki mahdollisesti ulkomailla tarvittavat hoitoaineet ja välineet. Yhtäkkiä tajusin, että tämä listahan käsittää melkein puolet meidän mukaamme otettavista varusteista. Tähänkö on tultu?

On korkeeta ja alhaista verenpainetta. Pumppukin hakkaa vain silloin kun sitä huvittaa ja siksi veren pitää olla ohkaista, jottei synny tulppia. Kolesterolistakin pitää kantaa murhetta. Kuulemma kalkkeuttaa suonen seinämiä. Pilleri naamaan kerran päivässä. Eturauhasestakin on pidettävä huolta, vaikka itse vekkulilla ei enää muuta tehdäkään kuin pissitään. Se on siirretty loppuun käytettyjen unholaan.

Näillä ajatuksilla aloitin lähtöämme edeltävän päivän, siis sen vihon viimeisen päivän. Ulkona vallitsi vielä pimeys, tosin ikkunamme alla kulkeva hiihtolatu oli valaistu. Iisalmen kaupungilla tuntuu olevan varaa polttaa sähköjä jopa keskiyöllä, jonka olen aiemmin todentanut. Ei ainuttakaan kulkijaa ladulla, jolla juuri ja juuri on muutama sentti lunta.

Panin akut lataukseen. Omani latautuvat vasta Taikussa. On puhelinta, on kameraa, hammasharjaa ja nyt myös hätäradio. Mielenkiintoinen matkakumppani. Se on radio ja valaisin, johonka tarvittavan virran saa monellakin tavalla. Hätätilanteessa vaikkapa kammesta veivaamalla. Radiota me olemme mukanamme jo aiemminkin raahanneet, mutta nyt tämä yhdistelmä korvaa myös otsalampun.

Jääkaappi muodostaa joka kerta matkalle lähtiessämme ongelman. Suurin osa sen sisällöstä kestää poissaolomme, mutta aina siellä on äkisti pilaantuvaakin. Tällä kertaa oli juustoja. No mukaanhan ne oli otettava. Usein olemme naapureille jääkaappimme tyhjentäneet . Etelän hetelmiäkin oli matkaevääksi.

Siinä se päivä kului laukkuja pakatessa. Muutamat päikkärit tuli otettua. Pieni viliminpätkäkin maisemasta, jotta palatessa voidaan verrata millaisista olosuhteista lähettiin. Tavanomaisia lähtötoimenpiteitä. Niin kuin sekin, että tietokoneen sisältö kopioitiin kotiin jäävälle kovalevylle. Jos vaikka reissulla tapahtuu jotakin. Läppäri kun on aina kuulunut matkavarustukseen. Eihän sitä muuten blogeja matkalta kirijooteta.

Pikaisesti nukuttujen yöunien jälkeen tuli heräämisen aika kahdelta yöllä. Ei kannattanut enää yrittää uutta nukahtamista. Näin se nykyään menee, olipa lähtö lähelle tai kauas. Vaikka puhelin on herättämässä, sitä ei juuri koskaan tarvita. Sisäinen kello pitää huolen heräämisestä. Useimmiten
turhankin aikaisin, kuten nyt. No … ehdinpähän kirijootella tätä blogia.

Nyt mie laitan teeveden kiehumaan, syöpäsen pienen aamupalan ja rupian herättelemään MunRakasta. Kuuluu muuten vetelevän äänekkäästi hirsiä. Ei siihen vesiämpäriä tarvita, mutta kyllä se pienen tuokion ottaa. Mikään ei ole hänelle niin vastenmielistä kuin aikainen herätys. No ei se minullekaan mitään herkkua ole. Joutastelija kun on tottunut nukkumaan silloin kun nukuttaa
ja valvomaan silloin kun valvottaa.

Nyt vielä viimeiset tsekkaukset ja sitten laukut kiinni. Kultaisen, syntymäpäivälahjaksi saamani kaulaketjun jätin pöydälle. Taikussa kun saattaa käydä niin, että ketjun mukana lähtee koko pää. Sitä riskiä en aio ottaa, vaikka pääni alkaakin olla hieman laho.

Pomeranssi by Iisalmi, 3.2.2025 klo 2.48

Tähän matkaan laskeutuminen alkoi torstaina, kun kaikki asiat oli kylällä hoidettu. Anoppi
passattu, lekurilla ja verikokeissa käyty, tuliaiset ostettu. Bürre pihalle peitetty ja rekisteristä pois otettu. Sillä kohtaa lähes kaikki ajatuksemme kääntyivät tulevaan matkaamme. Sen kunniaksi ja tipattoman tammikuun päätteeksi päätin ottaa mieleiseni drinkin, GT:n.

Lirutin kolmen litran ’käsilaukusta ’ giniksi luulemaani nautintoainetta jäillä vuorattuun lasiin. Kaadoin asiaan kuuluvasti uudenlaista tonicia laimennukseksi. Maistoin aikaan saamaani sekoitusta. Maistui hieman oudolta, mutta ajattelin, että kuiva kausi oli turruttanut makuaistini ja ehkäpä uudenlainen tonic ei ollutkaan ns. mistään kotoisin. Join lasin loppuun ja ihmettelin, että minkäänlaista humaltumisen tunnetta ei tullut. Sitäkin yritin mielessäni selittää, että johtuu varmaan kuivasta kuukaudesta.

Päätin ottaa toiset. Lastasin jäitä lasiin ja astelin parvekkeelle, jossa meillä alkoholipitoisia, viilennystä kaipaavia juomia säilytetään. Nostin giniksi luulemani pönikän liruttaakseni sitä lasiini. Juuri kun olin painamassa nappulaa, tajusin katsoa itse pönikkään. Ei se ollut kinnyä nähnytkään. Se
oli VALKOVIINIÄ, MunRakkaani juotavaa. Olin siis juonut valkoviinitonicin, joka ehkä selittää puuttuneen humaltumisen tunteen ja oudot makuelämykset. Mikä oli tämän tapahtuman opetus? Varttuneella iälläkin voi vielä innostua niin, että ei' erota kinnyä valkoviinistä.

Perjantai-aamuna kannoin matkalaukkumme olohuoneen lattialle ja levitin ne. Lähtöön oli aikaa
lähes kolme vuorokautta. Kaikesta tästä hyvissä ajoissa aloittamisesta on kuitenkin ollut seurauksena se, tai ainakin niin luulen, että meillä ei enää ole ongelmia laukkujen ylipainon suhteen. Kaikki tarpeellinen sopii laukkuihin ja painoa kertyy enää reippaasti alle 20 kiloa. Huolimatta siitä, että nykyään tuliaiset muodostavat merkittävän osan laukkujemme sisällöstä. MunRakas on
luopunut monista kengistään ja iltamekoistaan. Enää ei tarvii olla nuori ja nätti, riittää, että on pelkästään nätti.

Viimeaikaiset säät ovat suorastaan kannustaneet meitä matkallemme. Lunta, räntää ja sitten
lauhaa keliä niin, että kaikki se mikä tuli, se myös melkein heti suli. Samankaltaiset olosuhteet ovat minulle entuudestaan tuttuja 1980–1990 luvulta Laitilasta, Lounais-Suomesta. Hänen, kuten Trumpinkin, joka epäilee uutisia ilmaston lämpenemisestä, on syytä mielestäni mennä mielenterveyshoitoon.

Tällä kertaa mielenkiintoni siihen, mitä matkalaukkuihin kertyi ja missä järjestyksessä, oli selvästi löystynyt. Viimeaikaisten kokemusten perusteella minun ei enää tarvinnut olla se kaiken pilaava sensori. Minä olen aina ollut se, joka hänen, siis MunRakkaani mukana otettavat karsii, mutta yhtä ei koskaan karsita. Se on valkopilkullinen punainen mekko, joka hänellä oli yllään ensimmäisellä yhteisellä matkallamme, joka suuntautui, kuinka ollakaan, Phuketiin 2002. Se mahtuu hänelle edelleenkin ja vieläpä tyylikkäästi. Minäkö muka romantikko?

On ihanaa aika ajoin lähteä mualimalle kokemaan tylsästä rutiinista poikkeavaa. Tosin tylsä rutiinikin voi joskus olla ihan nautittavaa. Kun ei ole pakko tehdä mitään ja voi vain joutastella. Vyötärön ympärys vaan ei oikein tahdo pysyä samalla aaltopituudella. Venyy ja venyy ja muuan tekninen apuväline lopulta todistaa muutoksen. Astuessani vaakaan pelonsekaisin, mutta realistisin tuntein,
tuijotin hetken vaakamme lukemaa. 100,4 kiloa alastomana. Sitä suklaat ja jäätelöt, joulun herkut ja chipsit olivat tehneet. Painoin enemmän kuin koskaan ennen.

Nyt olen laatinut tulevalle matkallemme itselleni ohjelman. Joka aamu kävelen Rawain pierin (laituri) päähän. Matkaa on edestakaisin parisen kilsaa. Vasta sitten olen ansainnut päivän ensimmäisen oluen. Tulen myöhemmin kertomaan, miten tavoitteessani onnistuin.

Pomeranssi by Iisalmi, 2.2.2025