Kreeta 2021

Yksityinen sairaala ei ollut kaukana. Sisälle saavuttuamme minun piti täyttää vakuutusyhtiön korvaushakemuslomake. Vakuutuskortistani ja passistani otettiin kopio. Sitten soitto Pohjolan hätäkeskukseen, jotta antavatko he korvaussitoumuksen suoraan sairaalalle. Lupaus tuli ja homma alkoi edetä.

Ensin verikokeet. Ihmettelin omaa vertani, joka näytti enemmänkin hyvälaatuiselta punaviiniltä kuin vereltä. Tohtori Piksan mukaan sen piti tarkoittaa, että hemoglobiini olisi korkealla, mutta ei se
kyllä minun kohdallani pitänyt paikkansa (13,5). Punaviiniäkään en siihen mennessä tällä matkalla ollut juonut, joten väri jäi arvoitukseksi.

Verikokeiden tulokset luvattiin puolessa tunnissa. Aikaa kului ja kuten jokainen tietää, odottavan aika on pitkä. Johanna kävi jo välillä kiukuttelemassa, että missä ne tulokset viipyvät. Johannan toimiessa tulkkina yritin selittää, että pelkään jalassani olevan veritulppa. Pienen suostuttelun jälkeen jalkani ultrattiin. Toimenpide oli minulle varsin tuttu ja se tapahtui hyvin ammattimaisesti.

Sen jälkeen kaksi lääkäriä keskusteli pitkään keskenään. Lopulta he tulivat siihen tulokseen, että ei mitään veritulppaan viittaavaa. Kyseessä on jokin kolhaisu, joka on aiheuttanut verenpurkauman ja sen kuuluisan herneen lihaksessa, ei verisuonessa. En muista sellaista kolhaisua, mutta verenohennuslääkettä syövänä, ei sen tarvitse iso olla. Johannan tulkinta myöhemmin oli, että MunRakas on yöllä pahoinpidellyt minua.

Sairaala lupasi lähettää eurooppalaisilla kirjaimilla verikokeiden tulokset ja lääkärin lausunnon Johannan sähköpostiin seuraavana päivänä. Helpottuneina palasimme takaisin. Olimme jo koti-Suomessa, kun Johannalta viimein tulivat verikokeiden tulokset. Lisäksi tuli viesti, että verikokeen erään tuloksen perusteella on syytä epäillä, että se silti saattaa olla veritulppa. Johannalta tuli käsky, heti lekurille.

Minä kun en ole kauhean hätäinen, niin päätin odotella seuraavaan arkipäivään ja tilasin ajan tutulle lääkärille. Kerroin hänelle koko tarinan ja näytin jalkaani. Hän naurahti, katsoi minua silmiin ja totesi: Tämä jalka ei ole vielä veritulppaa (laskimotukosta) nähnyt. Sen oireet ovat aivan toisenlaiset ja lisäksi verenohennuslääke lähtökohtaisesti estää laskimotukokset, hän totesi. Lopullisesti helpottuneena kotiin.

Mitä tästä opimme. Matkavakuutuksen pitää aina olla kunnossa! Jos se on kunnossa, suoraan yksityiseen sairaalaan. Ulkomailla, meidän kokemustemme ja tietojemme mukaan, ne ovat paikallissairaaloihin verrattuina ylivertaisia. Parhaat lääkärit, ajanmukaiset välineet, ei yleensä
jonotusta. Mutta mikään ei voita sitä, kuten nyt koin, tosin ekan kerran, että tukena on paikallista murretta osaava suomea puhuva henkilö. Yksin olisin neljän tunnin sijaan taatusti viettänyt sairaalassa toisen mokoman. Jälleen kerran lämpimät halaukset sinulle Johanna.

Pomeranssi by Iisalmi, Ylä-Savo, 22.10.2021

Perunkirjoitus
Tämä blogisarja oli nyt tässä. Sitä seuraa lyhyt blogisarja seuraavan vuoden Kreetan matkasta otsikolla - Kreeta 2022.

Puhelimeni herätys tapahtuu soittamalla vuoden 2018 suosikkikappaleitani Spotifyista. Kuinka ollakaan tämän aamun herätyksenä soi
Paul Ankan: When somebody leaves you, that’s the time to cry. Voisiko puukkoa vielä enemmän kääntää haavassa. Tuskin.

Taksi tuli. Johanna otti kuvan meistä vuokraemäntämme Elenin kanssa. Halasimme, kuten tapanamme aina on. Ei todellakaan tuntunut hyvältä. Vedimme syvään henkeä ja haistelimme vielä kerran Kreetan tuoksuja. Koko taksimatkan mietin, unohtuiko jotain.

Pelkäsin laukkujemme painon takia. Toinen painoi 24,7 kg ja toinen tasan 23. Tällä kertaa ei lisämaksuja. MunRakas on huoleton, hevoseton tyttö, joka ei koskaan kanna murhetta tällaisista asioista. Aina välillä minua ottaa niin helvetisti päähän, että minun pitää kantaa kaikki meidän murheemme.

Ihailimme Aegean Airlinesin lentoemäntien pukuja. Siinäkin Finnair häviää satanolla. Muutenkin palvelu oli erinomaista. Ateenassa jouduimme ottamaan laukkumme ulos ja uudelleen buukkaamaan ne KLM:n jatkolennoille. Ei ongelmia. Pienemmätkin lentolaukkumme olisivat menneet maksuttomasti ruumaan, koska kone oli kuulemma täysi. Pidimme laukkumme.

Saimme laukuillemme paikat. Palvelu oli edelleen erinomaista. Pientä purtavaa ja juotavaa tuli tarpeittemme mukaan. Amsterdamissa vajaan viiden tunnin odotus. No problem. Purasimma kunnolla ja kävimmä kaupoissa. Viimeiset nestemäiset ostokset.

Parin tunnin hyppäys Helsinkiin. Tyttäreni Jenny oli meitä vastassa, kun viimein pitkien käytävien jälkeen pääsimme ns. ulko-ovelle. Hyi helvetti, millainen viileys! Lentokoneessa nukuttujen pienien tirsojen jälkeen, sisäinen koneemme kävi täysillä kierroksilla. Istuimme hetken kokemuksiamme
purkaen.

Tehokkaasti nukutun yön jälkeen Jenny heitti meidät Tikkurilan asemalle. Vettä vihmoi ja tuuli. Muistelimme aiempia kotiinpaluitamme Tikkurilan asemalla. Ei tämä vielä päässyt top kolmoseen. Karmeampiakin hetkiä on ko. asemalla koettu.

Junien matkatavarasäilytykset ovat monta kertaa aiheuttaneet meille ongelmia. Tällä kertaa valloitimme pyörille tarkoitetun säilytyksen. Pikkulaukut istuinpaikkamme hattuhyllylle jätettyämme, hilpasimme ravintolavaunuun. Jälleen kerran törmäys – suomalaiseen hintatasoon. Kaksi isoa olutta 15,10. Sillä hinnalla me söimme ja joimme Kreetalla hyvin.

Vettä vihmoi miltei koko matkan. Pilvisyys oli sellaista, että heräsi kysymys, onko nyt ilta ja kuinka pitkällä. Tilasimme taksin asemalle Lapinlahdelta. Taksimme odotti meitä, niin lähellä laituria kuin
mahdollista. Kaiken lisäksi meillä oli taksikuski, joka oli Kreetan ystävä. Se matka sujui rattoisasti.

Laukut sisään. Kello oli viisi iltapäivällä. Olimme olleet paluumatkalla reilut 33 tuntia. Pistimme saunan lämpiämään ja saunoimme matkapölyt pois. Tilasimme elämämme ekan kerran pizzan kotiin kuljetettuna. Purimme osan tavaroista, etenkin nestemäiset. Kaikki hyvin.

Meillä on usein tapana, että reissun jälkeen katsomme elokuvan, joka tavalla tai toisella liittyy lomapaikkaamme. Niinpä laitoimme koneeseen Navaronen tykit. Kaiken lisäksi tämä elokuva sijoittuu meidän suosikkielokuviemme joukossa viiden parhaimman joukkoon. Minä jaksoin katsoa
vain osan, MunRakas koko elokuvan.

Tältä Kreetan reissulta on vielä tulossa ainakin yksi blogi, mutta halusin kuitenkin kertoa ensin paluumatkamme tuskan. Pysykää kanavalla.

Pomeranssi, by Iisalmi, Ylä-Savo, 16.10.2021

On pakko kertoa, että edellinen blogini oli blogistin urani raskain. Kun ihmisen tunne-elämän köli raapii pohjamutia, yrittää nousta ja
jälleen vajoaa, usko ja kestävyys ovat todella koetuksella. Viimein päässäni alkoivat soida suuresti ihailemani Reijo Taipaleen laulun sanat – sillä elää olen saanut, elää päivän jokaisen, vaikka vaikealta tuntui, mä selvisin. Joten
palataanpa maan pinnalle, Kreetalle.

Yhtä asiaa ihmettelin kerran MunRakkaalle ääneen. Miksi näillä kulmilla on niin paljon krämpkonttisia. Jos joku ei sattumalta tiedä, mitä krämpkonttinen tarkoittaa, se tarkoittaa vahvasti ontuvaa. Siis jalkansa loukannutta. Olimme jossakin syömässä, kun yhtäkkiä välähti. Todennäköisesti mopokolarin seurauksena. Kun on täällä nähnyt nämä vauhdit, kapeilla kujilla, autoilla ja mopoilla, kolarin ja loukkaantumisen riski on suuri. Eikä täällä, kuten Muuttolintuina - tarinoissa kerroin, kuski ole aina selvin päin.

Eräänä päivänä läheisen talon katolle ilmestyi Suomen lippua muistuttava lippu, sillä poikkeuksella, että värit ovat toisinpäin. Valkoinen risti sinisellä pohjalla. Ihmettelimme sitä ääneen ja joku valisti meitä, että Kreikalla on vuosien saatossa ollut useanlaisia lippuja. Kyseisenlaista lippua on Googlen mukaan käytetty kansannousussa 1769 ja myöhemmin vapaussodassa 1821–1830. Väistämättä tuli mieleeni Jukka Kuoppamäen laulun sanat: … sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden.

Viime perjantaina läheiselle kujalle parkkeerasi kuorma-auto, josta kaivettiin esille rakennustelineet. Seurasin suurella mielenkiinnolla, miten kreetalaiset ne pystyttävät. On pakko sanoa, että
ammattitaidolla. Telineet kohosivat lopulta lähes kymmenen metrin korkeuteen. Ne pultattiin useammasta kohdasta seinään kiinni. Kaikki osat olivat siten tehtyjä, että ne lukittuivat paikoilleen. Telineissä on neljä työskentelytasannetta.

Kyseessä on julkisivuremontti. Ensin piikattiin, sen jälkeen uudelleen rapattiin ja sunnuntaina tasoitettiin. Nyt ilmeisesti odotellaan tasoitteen kuivamista ja sen jälkeen maalataan. Lopputulosta emme valitettavasti ehdi tällä reissulla nähdä.

Emme koskaan lakkaa ihmettelemästä täkäläistä hintatasoa ja palvelua ravintoloissa. Malliesimerkkinä edellisessä blogissa mainittu Horiatikon ilta. Söimme pitkän kaavan mukaan. Oli leipää ja tsatsikia, oli katkarapuja ja pääruokana kananrintaa, jollaista emme koskaan aiemmin olleet
saaneet. Horiatikossa ruoka valmistetaan hartaudella, aikaa säästämättä. Siksi kananrinta suorastaan suli lautasellemme. Joimme riittävästi, niin vettä kuin viiniäkin. Ja kun laskun aika tuli, saimme pöytäämme lautasellisen hedelmiä ja lasilliset Ouzoa. Dimitris tietää, että rakista emme pidä. Lasku oli 30,40 euroa. Sillä hinnalla me emme koti-Suomessa saa edes viinipulloa, jollei satu
olemaan asiakasomistajatarjousta.

Olemme myös oppineet, että missä paikalliset syövät tai juovat, hinta ja laatu kohtaavat. Meidän suosikkiravintolamme tässä lähietäisyydellä on Woodstock. Se on upealla paikalla, josta voi iltaisin
ihailla auringonlaskua. Viikonloppuisin se on tupaten täynnä. Yhtä asiaa olemme siellä ihmetelleet. Kerrosleivoksia tai - pannukakkuja, joiden välissä on suklaata tai jotain muuta makeaa. Niitä syövät ennen kaikkea paikalliset, mutta myös turistit.

Vierailumme Kreetalle alkaa lähestyä loppuaan. Meinasin muuten kirjoittaa, että lomamatkamme, mutta sitähän tämä ei todellakaan ole. Lomaa meillä on nykyään ympäri vuoden paikasta riippumatta. Aika on kulunut kuin siivillä, ilman että on tarvinnut tehdä mitään erikoista. Älkää silti
vielä häipykö kanavalta, sillä muutama blogi on vielä tulossa tämän teeman alla.

Hania, Kreeta, 12.10.2021

Vierailimme jo aiemmin pari kertaa pihapiirissä, Agia Marinassa, jossa vietimme kahdeksan kuukautta. Eilen vierailimme kolmannen kerran. Kun kysyimme siellä asuvalta norjalaiselta pariskunnalta, onko näkynyt sen ja sen näköistä kissaa, he kiukustuivat silmin nähden. Me vihaamme kissoja, niitä oli täällä satoja ja me häädimme ne pois. Meidät käytännöllisesti katsoen heitettiin tontilta ulos.

Heräsi kysymys, vihaavatko kaikki norjalaiset kissoja. Meillä nimittäin keväällä 2020 oli naapurina norjalainen, joka myös vihasi kissoja. Väitti, että kissan pissi haisee kaikkialla. Tässä kohtaa on pakko
mainita, että meidän kisumme olivat niin fiksuja, että kävivät pissillä ja isommallakin asialla naapuritontilla. Me itse todensimme sen. Syy siihen saattoi olla se, että viereinen tontti oli äestetty ja siten pehmeä.

Kävelimme noin kymmenen metriä ja istahdimme ylhäällä olevalle talolle johtavan betonisen ajoluiskan korotetulle reunalle. Söimme eväämme ja joimme oluet. Olimme vihaisia ja pettyneitä. Kuinka joku voi vihata elollista luontokappaletta, joka ei voi valita synnyinpaikkaansa, asuinaluettaan. Vaikka emme ole kissa- tai koiraihmisiä, olemme aina kunnioittaneet elävää olentoa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Siinä istuessamme totesimme, että meidän haikailumme Valkosukan perään loppuu nyt tähän. Olemme aiemminkin tehneet vastaavanlaisia päätöksiä, viitaten jälleen kerran Muuttolintuina-blogisarjaan. On pakko myöntää, että kyynel tuli silmäkulmasta. Laulussa sanotaan, että eron hetki
on kaunis. Tällä kohtaa se ei sitä ollut.

Ystävät, etenkin kissaihmiset, ovat sanoneet meille, että ottakaa uusi kissa. Se ei ole mahdollista. On aivan eri asia, kun Valkosukka tuli ja adoptoi meidät, tai jos me ottaisimme kissan, jolloin se olisi meidän adoptiomme. Sitä emme vanno, että jos joku kissa päättää jälleen kerran meidät adoptoida, että emmekö uudelleen olisi kissaihmisiä.

Tuulisella rannalla vietetyn tuokion jälkeen kapusimme Horiatikoon. 2019–2020 vuokraisäntämme Dimitris oli meitä vastassa. Lämmin tunne oli molemminpuolinen, kuten aina, joka kerta tavatessamme. Saimme valita pöydän, olimme hyvissä ajoin liikkeellä. Kerroin Dimitrikselle kokemuksemme. Hän sanoi, että en tiennyt. Tarkoitti tällöin ilmeisesti norjalaisia. Hän kertoi, että noin kaksi viikkoa lähtömme jälkeen meidän kissamme kävivät meitä etsimässä, sen jälkeen niitä ei enää näkynyt.

Tässä kohtaa on kerrottava, että Dimitriksen vaimolla, Despinalla, oli runsas vuosi sitten kun heidän luonaan vierailimme 14 kissaa ja seitsemän koiraa. Muistamme hyvin, kun ensin Valkosukasta ja sittemmin Mustasilmästä aloimme pitää huolta, Dimitris totesi: Teillä on hyvä sydän. Se on kauneinta, arvokkainta, mitä meille on koskaan sanottu.

Kun muistutin Dimitristä, että tyttäreni Jenny vieraili täällä kuukausi sitten, hän totesi: Muistan, istuivat tuossa viereisessä pöydässä. Kun muistutin häntä, kuinka vanhoja (25 v) ystäviä olemme,
Dimitris otti minua poskesta kiinni ja totesi: Ei vanhoja, vaan hyviä ystäviä. Se oli ihana loppu surulliselle päivälle.

Hania, Kreeta 10.10.2021,
päivälleen 19 vuotta meille niin rakkaan kesäpaikkamme Onnelamme ostosta.

PS. Kun MunRakas luki tämän blogin ennen julkaisua, hän itki. Siitä voitte päätellä, kuinka läheisiä meidän ainutlaatuiset kisumme meille olivat.

Ihmettelimme jo silloin kreetalaisten äänen käyttöä. Tuntui kuin heillä olisi jatkuva riita menossa. Täällä, Hanian laitamilla olemme uudelleen törmänneet tähän kreetalaiseen piirteeseen. Keskustelun volyymi on aivan muuta kuin mihin me Suomessa olemme tottuneet. Jopa meidän, täällä vuosia viettäneet ystävämme, puhuvat kreetalaiseen tapaan. Tämä ei meitä mitenkään häiritse, kyse on vain tottumisesta.

Asumme kadun tasolla kulmahuoneistossa. Päivittäin ohitse kulkee lukematon määrä ihmisiä. Pääosin paikallisia, jokunen turisti joukossa. Johanna varoitti meitä, että kun päivästä toiseen istumme terassillamme, ohikulkevat paikalliset alkavat tervehtiä. Niin on tapahtunut. Kalimera, jasas, jassu, jaa. Meillä koti-Suomessa tätä ei tapahdu, mutta jos tapahtuisi, meillä epäiltäisiin näin käyttäytyvän henkilön mielenterveyttä.

Kouluun rientävät koululaiset ovat osa meidän ympäristöämme. Täällä pienemmät saatellaan kouluun, useimmiten äidin toimesta. Puolenpäivän jälkeen he palaavat kotiin, silloinkin saattaja mukanaan. Joskus se saattaa olla ukki, joskus jopa naapurin rouva. Varttuneemmat koululaiset menevät ilman saattajia. Siitäkin yksi huomio. Jos meillä yläasteiset tai lukiolaiset tytöt menisivät kouluun siten pukeutuneina kuten täällä, opettajat lähettäisivät heidät välittömästi kotiin. Meillä tosin sääolosuhteet pitävät huolen, että näin ei tapahdu. Tämän huomion suhteen saatan olla vanhanaikainen.

Olen monissa blogeissani irvaillut meidän Eduskuntaamme ja sitä, että tarpeelliset lainmuutokset törmäsivät ja edelleen törmäävät perustuslakiin. Kun korona alkoi, olimme täällä, ja kaikki koronan leviämisen vastaiset toimet alkoivat ennen koti-Suomea. Koulujen ja päiväkotien sulkemiset, ulkonaliikkumiskiellot jne. Täällä on nytkin maskipakko sisätiloissa. Yritystä sakotetaan, jos maskiton henkilö tavataan sisätiloissa. Liikkeissä on myös edelleen sisällä olevien asiakkaiden määrän rajoitus.

Näyttää siltä, että turismi Haniassa on vilkastunut kahden viikon takaisesta. Näimme täällä pari päivää sitten turisteja, jotka käyttäytymisensä perusteella mitä todennäköisimmin olivat Haniassa ensimmäistä kertaa. Yllättävää, jopa hämmentävää. Mielenkiintoista oli nähdä ryhmä saksalaisia, joilla ei ollut opasta mukanaan. Heillä olivat vain museoista tutut tekniset apuvälineet, laite ja kuulokkeet. Niiden kautta he ilmeisesti saivat tarvittavan informaation Hanian venetsialaisesta satamasta.

Jututimme erästä tabletilla kuvannutta herrasmiestä. Hän kertoi olevansa Malesiasta. Kerroimme käyneemme Penangissa ja kerroimme mistä olemme. Hän tiesi hyvin, että Suomi on kallis matkailumaa. Emme voineet väittää vastaan.

Ennen muinoin MTV:n uutisissa oli aina lopuksi kevennys, milloin mistäkin kummallisuudesta. Joille kuille tämä minun kokemukseni ei välttämättä ole kevennys. Kuljimme erästä täkäläistä pääkatua pitkin, kun huomioni kiinnittyi, uskokaa tai älkää, hajuvesikauppaan. Näin noin litran kokoisia pulloja ylösalaisin, hana pullon suulla. Menin sisään, maskipakko vaadittiin, pyysin kuvausluvan ja sain. Kyseiset pullot sisälsivät hajuvettä ja kuvasta päätellen mahdollisesti kynsilakkaa. Kymmeniä ja kymmeniä erilaisia.

Lisää Hanian havaintoja seuraavassa blogissa.

Hania, Kreeta, 8.10.2021

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta emme vuoden 2005 jälkeen ole matkustaneet lomakohteisiin matkanjärjestäjien paketeilla. En
millään tavalla halua osoittaa ketään sormella, mutta silti minusta tuntuu, että paljonkin matkustavilta turisteilta puuttuu mielikuvitus ja rohkeus. Tiedän ja tunnen ihmisiä, jotka vuodesta toiseen käyvät samassa paikassa
lomareissullaan ja vieläpä yöpyvät aina samassa hotellissa, jopa samassa huoneessa. Vain kerran me olemme yöpyneet samassa hotellissa toistamiseen.

Jo vuosia sitten ymmärsimme, että matkailu ei ole vain perinteisiä turistikohteita, hotelleja ja lähiravintoloita. Matkailuautoilu avarsi huomattavasti näkökulmaamme. Halusimme nähdä paikallista elämää. Kahdeksan kuukautta täällä Kreetalla opettivat palan kreetalaisuudesta. Opimme
kreetalaisen sydämellisyyden, vieraanvaraisuuden.

Johanna ja muutkin täällä yli puolet elämästään eläneet varoittivat, että ei pidä olla sinisilmäinen kreetalaisuudelle. Löytyy kuulemma äkkivääräkin puoli. No meitä se ei toistaiseksi ole koskettanut.

Täällä Hanian laitamilla olemme jälleen siellä, missä haluamme olla. Keskellä paikallista asutusta. Aamuisin ympärillämme on melkoinen vilske. Autoja ja mopoja, tulee ja menee. Sen lisäksi paikalliset lapset menevät kouluun. Nuorimmilla ovat saattajat mukana, useimmiten äiti. Vanhemmat, esim. lukioikäiset tytöt, menevät kouluun siten pukeutuneina, että meillä opettajat lähettäisivät heidät välittömästi takaisin kotiin. Tosin meillä sääolosuhteetkaan eivät mahdollista kyseisenlaista pukeutumista.

Olla osa paikallista elämää, tuntuu meistä hyvältä. Sinua ei mitata sillä, mitä olet tehnyt, sinut mitataan sillä, mitä olet. Kalimera, jasas, jassu, jaa. Noita tervehdyksiä kuulemme päivästä pitkään. Kuinka usein kuulette koto-Suomessa ventovieraiden tuttavallisesti tervehtivän?

Kreetalaisesta elämänmenosta olisi paljonkin tarinoita kerrottavana, mutta yksi tarina on ylitse muiden. Vuosia sitten vuokrasimme auton ja läksimme vuoristoon. Päädyimme idylliseen kylään. Parkkeerasin automme ja talsimme toriaukion viereiseen kuppilaan. Älköön kuppilanimitys teitä
hämätkö, sillä se ei ole millään tavalla halventava, se itse asiassa kertoo kodikkuudesta.

Istahdimme pöytään ja oluet tilasimme. Kuskina minäkin saatoin yhdet oluet ottaa. Hetken päästä pöytäämme, vastapäätä minua, istuutui vielä minuakin varttuneempi myös harmaapäinen herra. Pieni epäilys, että hän saattoi olla paikan omistaja tai omistajan isä tai jopa ukki. Hänen myötään pöytään tuli melkoinen pullo rakia. Siis paikallista pontikkaa. Jamas, kuten täällä kippis äännetään.

En muista koskaan, että juotavasta kieltäytyminen olisi tuntunut niin pahalta, Kaiken lisäksi, kun yhteistä kieltä ei ollut, kuinka selität epäkohteliaisuuden.

Tällä tarinankerronnalla haluan rohkaista teitä jokaista omannäköiseen seikkailuun. Kreeta ja monet muutkin kohteet, tarjoavat siihen upeat mahdollisuudet. Jos kuvittelette, että tämä on maksettu matkailumainos, erehdytte. Minä en kirjoita rahasta, enkä tule koskaan kirjoittamaan. Minä kirjoitan aina sydämestä.

Hania, Kreeta, 6.10.2021

Kuten epäilimme, vanhat (?) muistot nostavat aina päätään tänne tultuamme. Tosin sen kahdeksan kuukauden aikana, jolloin olimme
Muuttolintuina täällä, emme saaneet nauttia Horiatikon ihanista tarjoiluista ja ilmapiiristä. Nyt se mahdollisuus meille tarjoutui. Olimme kertaalleen sen jo kokeneet, mutta halusimme tarjota sen kokemuksen myös Maaritille ja Laurille.

Aina ei kaikki mene kuin Strömsössä. Yritimme löytää läheisen, Agia Marinaan kulkevan bussin pysäkin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niinpä talsimme Hanian bussiasemalle ja juuri kun tulimme, bussi Kissamokseen lähti. Huiskutuksista huolimatta, meitä ei noteerattu. Muutoinkin, bussi oli tupaten täysi, osa matkustajista seisoi.

Hiukan pettyneinä saavuimme lähtölaiturille. Kuinka ollakaan, siellä hyrisi bussi lähdössä Agia Marinaan ja siitä vielä hiukan pidemmällekin. Astuimme laivaan ja kasvomaskit laitoimme. Jälleen kerran tuli mieleeni suomalaisen päätöksenteon ongelmallisuus. Pitäisikö perustuslakia, johon aina vedotaan, radikaalisti muuttaa? Jos maatamme uhkaa ulkovaltojen invaasio, estääkö perustuslakimme silloinkin vastatoimet? Minusta koronavirusta voidaan perustellusti verrata ulkovaltojen invaasioon.

Nousimme bussista jälleen kerran Piazzan pysäkillä. Tosin pysäkki on virallisesti nimetty Aleksandriaksi viereisen hotellin ja kaupan mukaan. Kävimme jälleen yhillä Piazzassa ja otimme vihdoin yhteiskuvan isännän kanssa. Sellaisena me hänet tunnemme. Ja jälleen kerran, yhet olivatkin kahet.

Kapusimme rinteen ylös ja kerroimme Maaritille ja Laurille kotikadustamme. Roskapöntöistä, kadonneesta kissojen ruokintapaikasta, viimeisestä noususta. Kerroimme myös pihapiiristä. Paikasta, jonne Telluskamme aikanaan paikoitimme. Kalutusta limoviikunasta, joka nyt kukoisti parhaissa voimissaan.

Palasimme takaisin ja kerroimme matkalla, että tässä olivat Agia Marinan markkinat. Kun saavuimme Horiatikoon, se oli miltei täysi. Tavanomaiset kohteliaisuudet jäivät vähiin. Parkkeerasimme kadun toisella puolella olevaan laajennukseen, oliivipuiden alle. Paikka oli meille uusi. Stelios, Dimitriksen yhtiökumppani piti meistä huolen.

Pääosin tilasimme sitä, mitä Stelios suositteli, Tilasimme myös sellaista, että voisin väittää meidän syöneen pitkän kaavan mukaan. Horiatikon tsatsiki ei sovi heikkohermoisille. Valkosipulia on riittävästi, joku saattaa erehtyä väittämään, että liikaa. Kaikki mitä pöytään tuli, oli erinomaista, mutta …

Olimme huolestuneina katsoneet koko tulomatkan synkkiä pilviä Lefka Orin rinteillä. Yritimme uskotella, että Valkoinen vuori pitäisi ne loitolla. Niin ei käynyt. Kesken aterioinnin vettä alkoi sataa, ensin ripsien, mutta sitten kunnolla sataen. Muut läksivät sateen suojaan, mutta minulla oli syönti kesken. Minä söin, sateesta piittaamatta siihen saakka, että olin kylläinen. Totesin jälleen kerran, että en minä sokerista ole.

Hiukan märkinä ja viluisina tilasimme taksin. Siis sen Meidän taksimme. Kuski tosin oli aivan uusi, vaikka vuosirenkaita hänellä oli ihan riittävästi. Hän kertoikin olevansa tehtävässä nuori, joten hiukan opastusta tarvittiin, jotta kotiportille päädyttiin.

Maarit ja Lauri totesivat, että ruoka oli todella hyvää. Erityisesti Saganaki. Suurinta mielihyvää meille kuitenkin tuotti se, että Horiatiko oli miltei täynnä asiakkaita. Nähtyämme ja myötäelettyämme,
Dimitriksen ja Stelioksen peruuntuneen kesäkauden 2020, emme voi muuta kuin olla onnellisia, että elämä jatkuu nyt lähes normaalisti.

Kun soitin Dimitrikselle kertoakseni, kuinka onnellisia olimme, kun Horiatiko oli täynnä asiakkaita. hän vastasi: Tiedän. Teillä on hyvä sydän. Itku tuli.

Hania, Kreeta, 4.10.2021

Meillä Iisalmessakin ovat markkinat muutaman kerran vuodessa, mutta ei niitä voi millään tavalla verrata täkäläisiin markkinoihin. Täällä markkinoita on joka päivä, paikka vain vaihtuu. Pitkän, Agia Marinassa vietetyn ajanjakson aikana, tutustuimme sikäläisiin markkinoihin. Elettiin kevättä 2020. Silloinkin, muutaman sadan metrin päässä kodistamme, oli tarjolla rätei ja lumpui, mutta myös kaikkea suuhun pantavaa.

Ystävämme Johanna suositteli meille vierailua paikallisille torstaimarkkinoille. No, sinne sitten läksimme. Muutama kortteli ja maamerkkinä kirkkaan keltainen talo. Siitä oikealle ja remonttipeitoin päällystetyn talon jälkeen olimme itse markkinoilla. Ensimmäiseksi jälleen – rätei ja lumpui, joiksi vaatteita nimitän.

Se mikä aiemmista markkinoista poikkesi, oli ostavien asiakkaiden runsas määrä. Me ihmettelimme jo aiemmin, miksi paikalliset kulkevat isoin korein varustettujen kärryjen kanssa. Salaisuus selvisi torilla. Useimmilla oli mukanaan perässä vedettävä korein varustettu kärry ja useimmiten ne olivat tupaten täynnä elintarvikkeita. Viikon vihannekset ja hedelmät.

Ohitettuamme rätit ja lumput, tulimme elintarvikeosastolle. Oli myyjiä, toinen toistaan äänekkäimpiä. Oli kaikenlaisia hedelmiä. Niitä hiukan ostimme. Mutta oli myös vihanneksia, niitäkin laidasta laitaan. Nähdyn kokoisia perunoita emme koskaan ole Suomessa tavanneet. Erilaiset salaatit olivat selvästi juuri sinä aamuna pellosta nostettuja.

Yllättävää oli huomata paikallisten varttuneiden herrasmiesten määrä torilla. Ja kärryt täynnä. Tori ei ole täällä pelkästään naisten juttu. Päättelimme, että varttuneilla perheenemännillä joko jalkojen kunto ei riitä torireissuun tai sitten huushollissa valta on vaihtunut. Rouva onkin pomo.

Yhden asian myös huomioimme noilta markkinoilta. Jokaisella, niin myyjällä kuin asiakkaallakin oli maski kasvoillaan. Se jälleen kerran kertoo, kuinka vakavasti täällä suhtaudutaan koronavirukseen. Ei meillä koskaan Suomessa kyetä samaan. Perustuslakimme on aina kaiken muutoksen este.

Torireissun jälkeen poikkesimme paikalliseen lähikuppilaan yhille. Sellaisen kuppilan ELY-keskus tai joku muu viranomainen olisi sulkenut meillä jo aikoja sitten. Jokainen tuoli oli erilainen, pöytien alla oli korokkeita lyhytjalkaisille, ja kaikkea leimasi tietynlainen paikallisuus. Ei niin nöpön nuukaa minkään asian suhteen. Koko suku, vaarista kouluikäiseen lastenlapseen oli paikalla. Totesimme jälleen kerran, että mikään ei voita paikallisuutta.

Ei tämä paikallisuuteen tutustuminen siihen loppunut. Olimme sopineet illansuuksi treffeistä Johannan kanssa kauppahallin nurkille. Hieman myöhässä saavuimme Laurin ja Maaritin kanssa paikalle, mutta so what. Käännyimme sinne ja tänne, kunnes tulimme muutaman pöydän ravintolaan. Johanna valisti meitä, että tämä on sitten todella paikallinen ravintola. Niin kuin olikin.

Johannan tilaamana pöytään tuli hemmetillinen vati kreetalaista salaattia, leipää ja tsatsikia. Eikä nautinto siihen loppunut. Hetken päästä tuli kilo lammasta, grillattua juustoa ja vatillinen ns.
ranskalaisia. Siinä sitten kupua täyttämään. Toinen söi enemmän, toinen vähemmän. Kaluttujen luiden lisäksi jäi vain hiukan perunoita ja salaattia. Olimme kaikki viisi kylläisiä hiukan yli kuudellakympillä.

Käsi kädessä, saattajaa hiukan rakin takia vaihdellen, palasimme kotinurkille. Kupu oli täysi, sänky kutsui. Kiitos Luoja tästäkin päivästä.

Hania, Kreeta, 1.10.2021

Väitetään, että meistä nykypäivän suomalaisista puuttuu entisaikojen yhteisöllisyys. Pitää paikkansa. Muistan hyvin lapsuudestani, miten kylä tietyllä tavalla hengitti samoilla keuhkoilla. Näin syksyisin
puimakone kulki talosta toiseen ja jokaisesta talosta puimakoneen mukana kulki joukko ihmisiä. Koskaan en kuullut riideltävän siitä, mistä talosta syksyiset puinnit alkavat.

Ulkomailla suomalainen yhteisöllisyys jostakin syystä pulpahtaa pintaan. Siitä voi päätellä, että kyllä sitä on, mutta miksi ei kotimaassa. Miksi me vapaudumme vasta ulkomailla, miksi emme voisi vapautua kotimaassa. Tehdä yhdessä lähes ventovieraiden kanssa asioita, joita me täällä, kaukana, teemme. Vauhdikas viikonloppumme oli hemmetin hyvä esimerkki suomalaisesta yhteisöllisyydestä.

No, me tutustuimme täällä Maaritiin ja Lauriin. On sanonta, että piru oot, jos Porist oot ja koko perkele, jos Kokemäeltä. No he olivat sieltä Porista. Yhteisiä tuttaviakin löytyi. Koska he olivat ensimmäistä kertaa Kreetalla, olimme valmiit heille oppaiksi, koska tunsimme lähiseudun.

Aamupäivällä talsimme linja-autoasemalle ja jälleen kerran meidän bussimme jo hyrisi meitä odottaen. Astuimme laivaan ja maskit kasvoillemme asetimme, koska se on täällä julkisissa liikennevälineissä pakollista. Niiden puutteesta täällä saatetaan lätkäistä 300 euron sakko. Meidän Eduskuntamme ei koskaan kykene aikaan saamaan sellaisia koronan rajoitustoimia, kuin täällä on ollut jo maaliskuusta 2020 alkaen.

Kuljimme rantatietä pitkin ja kerroimme paikoista, jotka hyvin tunnistimme. Päädyimme Malemeen. Bussin rahastaja oli äärettömän ystävällinen, kysyen meiltä, minne olemme menossa. Kun kerroimme, hän huolehti, että jäimme oikealla pysäkillä ja kertoipa vielä, mistä tie saksalaisten
sotilaiden hautausmaalle lähtee. Se oli siis ensimmäinen kohteemme.

Parin kilometrin kapuaminen ylämäkeen, onneksi kohtuullisessa lämpötilassa, sai silti kurkkumme kuivumaan. Onneksi hautausmaan portin pielessä oli vaatimattoman näköinen kapakka. Ensiksi sinne ja vasta sitten nähtävyydet. MunRakas ei polviensa takia noussut loppumatkaa hautausmaalle, mutta me muut nousimme. 4465 saksalaisen sotilaan hautausmaa on aina ollut koskettava näkymä. Niin nytkin. Puhuimme keskenämme, että turhaan, niin turhaan, nuo 4465 nuorta miestä kokivat ennenaikaisen kuoleman. Lopuksi jäi kysymys, miksi.

Alas portin pieleen palattuamme, otimme vielä yhdet oluet, mutta ystävällinen rouva tarjosi vielä ylimääräisen pullon. Meidän seitsemän oluttamme, vesipullo ja jäätelötuutti maksoivat 19,90. MunRakas soitti tutulle taksille, joka tuli varsin nopeasti. Paluumatkalla poikkesimme Las Americas
nimiseen ravintolaan, sporttiravintolaan, jonka lippuvalikoimaan tyttäreni Jenny oli elokuisella matkallaan ärsyyntynyt.

Ravintolassa, tarkistuksen jälkeenkin, oli vain Ruotsin, Norjan ja Tanskan lippuja ennen meidän seremoniaamme. Oli kyllä jonkinlaisia sinivalkoisia peruukkeja ja hattuja, mutta ei lippuja. Luovutimme Rouvalle neljä Suomen lippua pienessä tangossa. Älköön maininta pienestä tangosta
hämätkö, Suomen liput olivat suurempia kuin muiden pohjoismaiden liput.

Seremonia tapahtui taksin odottaessa. Olisimme menneet Havanna nimiseen rantaravintolaan, mutta se oli pantu pakettiin. Menimme viereiseen. Purasimme. Pasta-annnokset olivat meille liian suuret, mutta riittivät Maaritille ja Laurille. Rantaa pitkin kävelimme Sebastianiin. Tuttu rantapoika ja meidän mielestämme paras olut, mitä täällä saa. Charma.

Poikkesimme vielä Piazzassa ja palvelu oli entisenkaltaista. Kun laskun aika tuli, tuli myös ylimääräinen viinikannullinen. Daksilla Divoliin eli Haniaan. Mukavuus voitti hintakertoimen. Upea päivä, upeiden uusien ystävien kanssa.

Hania, Kreeta, 30.9.2021

Vauhdikkaiden tapahtumien jälkiseurauksena jouduimme siirtämään lähtöämme Agia Marinaan, laskutavasta riippuen, muutamalla päivällä. Viimein maanantaina pakkasimme kassimme ja suuntasimme askeleemme kohti linja-autoasemaa. Suuntavaistoni oli vielä tallella, sillä käännyttyämme eräästä risteyksestä, kadun päässä häämötti pitkä rivistö linja-autoja. Kun astelimme tutulle laiturille, linja-auto jo hyrisi, vaikka kuskia ei näkynyt. Varmistimme vielä, että onhan auto menossa Kissamoksen suuntaan. Oli. Astuimme laivaan ja ohjeiden mukaisesti laitoimme maskit naamalle.

Bussimatka Agia Marinaan maksoi meiltä yhteensä 3,20 euroa. Kun meillä ei ollut antaa 20 sentin kolikkoa, rahastaja antoi takaisin kaksi euroa vitosen setelistä. Sillä kohtaa tuli mieleen, mitenkähän täällä tilitykset tehdään, sillä kuitit meillä on täydestä hinnasta.

Tutut rantamaisemat, tutut paikat vilisivät silmiemme ohitse, tärkeimpänä maamerkkinä Vuohisaari. Kato Staloksessa vanhat muistot nousivat pintaan. Tuolla rannalla kävimme uimassa, tuossa ravintolassa tapasimme Lassen ja tankkasimme. Tuossa on se ihanan värinen hotelli. On vaikea kuvailla niitä tunteita, jotka lävitsemme kulkivat. Nostalgiaa.

Jäimme pois Piazzan pysäkillä. Harppasimme yli kadun ja sisällä, tutulla paikalla istui paikan isäntä. Jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolinen. Joimme oluet ja lasit viiniä. Olimme jo maksaneet laskun, kun isäntä kiikutti meille vielä yhdet lasilliset viiniä. Talon tapa ei ollut runsaassa vuodessa miksikään muuttunut.

Kävelimme muutaman sadan metrin matkan rantaan. Jälleen kantapaikkaamme – Sebastianiin. Muistimme syöneemme aiemmin savulohibrushettan, joten sen tilasimme. Valitettavasti tällä kertaa leipä oli liian kuivaa. Veitsellä siitä ei vääntämälläkään saanut palaa irti. Asiakkaana Sebastianin rantatuolit ovat maksuttomia. Niinpä otimme tuolimme ja minä otin puolentoistatunnin tirsat. Taas jaksettiin jatkaa matkaa.

Nousimme taannoisten aikojen vakioreittiä ylös kukkulalle. Ei huipulle, mutta melkoinen ponnistus tähänkin tarvittiin. Nähdessäni tutut roskapöntöt, herkistyin. Huomiomme kiinnittyi myös siihen, että kissojen ruokkimispaikakalla ei enää ollut ruokakuppeja. Onko kissoista tullut täällä
lainsuojattomia?

Tulimme pihalle, jossa kahdeksan kuukautta vietimme. Kaikki elollinen oli muuttunut. Päärynäpuu, sitruunapuu ja kaikki muutkin puut limoviikunaa myöten. Totesimme, että vuosi on pitkä aika. Sisäpihalla oli norjalainen ja tanskalainen pariskunta. Kerroimme, miksi olemme paikalla. He
ilmoittautuivat kissojen vihaajiksi. Saimme silti oluen ja viinilasillisen tanskalaisilta.

Lähestyessämme Horiatikoa, meidän vuokraisäntämme Dimitriksen omistamaa lempiravintolaamme, Dimitris näki meidät jo kaukaa. Sitä, jälleennäkemisen tunnetta ei voi kuvailla. Viis koronasta, halasimme tunteella. Niin olemme tehneet jo 25 vuotta.

Meillä oli myös tuliaisia mukana. Poroa ja kuuluisaa sinistä – siis suklaata. Despinan – Dimitriksen vaimon, saimme myös hetkeksi pois keittiöstä, jolloin luovutimme heille tuliaiset. Söimme hyvin, eikä
viinistäkään ollut pulaa. Osan jouduimme jälleen ottamaan matkaamme. Laskumme oli 30,50 euroa. Mitä saat sillä rahalla suomalaisessa (hyvässä) ravintolassa?

Tuli aika sanoa näkemiin. MunRakas soitti tutulle taksille ja kuinka ollakaan, itse herra tuli meitä noutamaan. Oli jotenkin sanoin kuvaamattoman upeaa päättää nostalginen kierroksemme hänen kyydissään Valestra ykköseen.

Hania, Kreeta, 28.9.2021

No, kuten jokainen tietää, nälkä lähtee syömällä. Siispä läheiseen rantaravintolaan. Woodstock oli meille jo entuudestaan tuttu ravintola, joten sinne. Ruoka oli hyvää. MunRakkaalle sitä oli jopa liikaa. Ja palvelu oli erinomaista. Voitte kuvitella, miten valvotun yön univaje iski jälleen, kun vatsa oli täysi. Pienten lasten nukkumaanmenoaikaan uudelleen lakanoiden alle. Vahvempia peittoja emme ole vielä tarvinneet.

Kun viimein toivuimme valvotusta yöstä, oli perjantai. Kiersimme rannan kautta vanhaan satamaan. Kuvauksellisia maisemia matkan varrella. Parkkeerasimme itsemme, jälleen kerran, tuttuun ravintolaan. Mainoskyltti jotenkin veti puoleensa. Mielikuvituksemme riitti ainoastaan munakkaisiin. MunRakas halusi munakkaansa katkaravuilla, minulle kelpasi munakas sillä sun tällä. Liikaa oli molemmille, mutta loput saimme mukaan.

Yhdet oluet otettiin vielä matkan varrella, kuinkas muuten, tutussa ravintolassa. Johanna oli miltei jo odottamassa meitä, vaikka treffit oli sovittu hieman myöhemmäksi. Mitä siitä, sillä puhumista meillä riitti. Sitten alkoi tapahtua. Suomalaisia tuli sieltä ja täältä. Parhaimmillaan meitä oli 10 kasassa. Päällimmäiseksi jäi suomalainen yhteisöllisyyden tunne.

Viiniä tuli ja – meni. Hienoa oli huomata, että vieraanvaraisuus ei ollut meidän kontollamme. Jokainen, sillä kohtaa kun koki juoneensa kohtuullisesti isäntäväen viiniä, haki omansa. Oli porilaisia, oli turkulaisia ja jokunen pääkaupunkiseudultakin. Kaiken lisäksi meitä muutamia yhdisti yksi
yhteinen tekijä. Olimme olleet saman pankkikonsernin hommissa.

Yhden illan kekkerit päättyvät normaalisti jossakin vaiheessa, mutta nämä kekkerit jatkuivat vielä seuraavanakin päivänä. Pienen lepotauon jälkeen. Läksimme syömään rantaravintolaan, osittain vanhalla, osittain uudistuneella joukolla. Johannalle annoimme vapaat kädet ruokatilauksen suhteen. Ja ruokaa tuli. Ellen ole aiemmin tajunnut, mitä meze tarkoittaa, nyt sen tajuan. Ja kaikesta syömisestä ja juomisesta, lasku oli 20 ekua per nenä. Naurettava hinta.

Jos kaikki menee pitkillä juhlilla hyvin, Hannu lähtee nukkumaan, kun siltä tuntuu. Tällä kertaa kaikki meni hyvin ja Hannu osasi lähteä nukkumaan ihmisten ajoissa. Muut jatkoivat. Viimeiset vieraat tapasin pienten päikkärien jälkeen terassillamme. Vieläkin muistan keskustelut koskien persoonaani. Jos olisin ylypiän sorttinen, ylypistyisin. Nyt otin kaiken kohteliaisuuden nöyränä vastaan.

Väistämättä kumpusi mieleeni erään kaukaisen ystäväni minuun istuttama viisaus:

Elämä ei ole kaikkien unelmien täyttymys, halujen tyydytys. Elämä on ihmisemä olemisen huikea matka, etsimisen ja löytämisen tiellä.

Hania, Kreeta, 28.9.2021

Vielä sillä kohtaa kun istahdimme taksiin matkalla rautatieasemalle, todellisuus ei meitä oikein tavoittanut. Vasta kun laukut junan säilytykseen survottuamme ja RavintoLaVaunuun itsemme parkkeerattuamme ja Iisalmen rajan ylitettyämme nautimme kuohuviinit, totesimme suurta lämpöä tuntien yhteen ääneen, että se on menoa nyt ��

Jännitystä piti edelleen yllä se, että ovatko kaikki tarpeelliset todistukset mukana. Jo ennen matkaa syntyi välillä epäluulo, mitä kaikkea tarvitaan koronaviruksen takia. Lentoasemalla menimme
lähtöselvitystiskille. Rokotustodistukset ja maahantuloilmoitus vaadittiin. Ne meillä olivat ja suuri helpotuksen huokaus tapahtui, kun isot laukkumme läksivät ruumaan. Sinne läksi maksuttomasti myös yksi pienempi laukku, koska kone oli täysi.

Meidän piti maaliskuun lopussa 2020 lentää Kreetalta koti-Suomeen, mutta lennot peruuntuivat. Peruuntuneista lennoista saamamme voucherit käytimme nyt, joten lensimme aluksi Helsingistä Amsterdamin kautta Ateenaan KLM:llä. Oli upeata todeta, että kyseisellä yhtiöllä palvelu vielä toimii. Ei laskutustusta tarjoiluista ja ystävällinen palvelu tarjoilun saatteena.

Koska koko matkamme ei ollut yhteen reititetty, jouduimme Ateenassa ottamaan laukut ns. ulos. Ateenan kentällä meillä kaiken lisäksi oli yli seitsemän tuntia odotusaikaa. Saavuimme Ateenaan yhden jälkeen yöllä, joten voit kuvitella väsymyksemme tilan. Oli yllättävää huomata, miten ihminen vielä tässäkin iässä jaksaa, jos tarvii skarpata. Kyllä pieniä torkkuja tuli kentällä otettua, mutta aina vahtivuorot huomioiden.

Aika on mielenkiintoinen käsite, johonka me olemme usein matkoillamme törmänneet. Sinusta, jostakusta muusta, seitsemän tuntia pelkkää vetelehtimistä lentoasemalla tuntuu ehkä ikuisuudelta. Meille se on aina ollut asennekysymys. Minä kysyinkin MunRakkaalta, mikset sinä koskaan valita näistä epämukavista reitityksistä, johon hän vastasi: Se on sama meille kummallekin.

Aamu koitti ja talsimme Aegean Airlinesin lähtötiskille. Rokotustodistukset jälleen tarvittiin. Isot laukut ruumaan ja kohti lähtöporttia. Bussilla aikanaan koneelle. MunRakas oli siinä vaiheessa jo niin
uupunut, että eräs ystävällinen herrasmies otti hänen laukkunsa ja toi sen koneeseen. Sekin tapahtuma synnytti lämpimän tunteen. Vielä on ihmisissä hyvän tahdon valmiutta.

Pieni, vajaan tunnin hyppely Haniaan. Tuttu kenttä. Nyt kuitenkin kävelimme koneesta suoraan terminaalin lävitse. Ei mitään turistilentojen tapaisia turhia kiertelyjä. Kun laukut hihnalta poimittuani astuin ulos, tunsin vihdoin SEN tuoksun, jonka vuoksi tänne palasimme. Se tuoksu on selittämätön, mutta vaikka emme näkisi, vaikka emme kuulisi, se tuoksu kertoisi meille, missä olemme.

Pienet tulokaljat otettuamme hyppäsimme taksiin. Tällä kertaa reitti oli poikkeava, sillä aina aiemmin olimme menneet Agia Marinaan tai Plataniakseen laskeutuen Akrotirin niemeltä Kreetan kansalliselle tielle. Tietä voisi kutsua meidän nelostieksemme. Nyt menimme Haniaan pohjoista
reittiä. Uudet näkymät, upeat maisemat.

Ei meitä koskaan aiemmin ole halaten vastaanotettu ulkomailla. Nyt sekin tapahtui. Kun taksi pysähtyi, Johanna oli meitä vastaanottamassa. Sanoin kuvaamaton lämmin tunne valtasi mielen ja ruumiin. Vihdoinkin taas täällä ��

Hania, Kreeta, Kreikka, 25.9.2021