Thaimaa 2012-2013

Eräänä päivänä selailin vaatteitamme makuuhuoneessamme olevassa vaatekomerossa. Yhtäkkiä huomioni kiinnittyi siniseen klubitakkiini. Mitä valkoista on klubitakissani? Kutsuin Ritvan paikalle ja yhdessä kävimme läpi vaatekappaleemme. Ritvan viininpunainen klubiasu oli miltei valkoinen. Tajusimme hetkessä, että kyseessä oli home. Osa vaatteistamme oli valkoisen
homeen peitossa. Olimme tosin haistaneet homeen hajua täällä jo aiemmin, mutta ei meille tullut mieleenkään, että vaatteemme saattaisivat homehtua.

Olimme välittömästi yhteydessä ystäviimme ja kysyimme, mitä pitäisi tehdä. Heidän mielestään ilmastoinnin pitäisi olla jatkuvasti päällä. Okei! Viime kuukauden sähkönkulutus ilman ilmastointia oli 1.500 kilowattia ja rahana noin 170 euroa. ’Rahalla saa ja hevosella pääsee’ on vanha sanonta,
joten laitoimme makuuhuoneeseemme ilmastoinnin päälle, mutta vain yöksi.

Otimme osan vaatteistamme pois vaatekomerosta ja laitoimme ne makuuhuoneessamme olevaan rekkiin. Vaatekomeron ovet ja laatikostot ovat nyt jatkuvasti avoinna ja flatkutin, kuten katossa olevaa propellia nimitämme, pyörii päivisin. Siitä huolimatta hometta ilmestyi jatkuvasti rekissäkin
oleviin vaatteisiimme.

Kosteus aiheuttaa täällä myös sen, että jopa olohuoneessamme olevat keinonahkatuolit ovat kevyessä homeessa. Samoin sitä näkyy sohvan tyynyissä ja jopa ovissa. Se toki lähtee kostealla rievulla, mutta onhan se jotenkin epämiellyttävän näköistä. Lopulta siirsimme rekin ja siinä olleet
vaatteemme yläkertaan. Sinne näköjään kosteus ja home eivät yllä.

Onhan meillä toki ollut muitakin ongelmia. Eräänä päivänä makuuhuoneemme vieressä oleva vessa sanoi irti yhteistyösopimuksen. Veto lakkasi. Ja juuri silloin kun Ritvan vatsa oli ylivilkas. Olimme saaneet ohjeen, että vessapaperin voi laittaa vessaan. Taisi sittenkin olla huono ohje. Otimme tietysti yhteyttä vuokranantajamme edustajaan ja saimme pikaisen avun ja samalla monia vihjeitä vessan käytön ja aukaisun suhteen. Väistämättä tuli mieleen ystäväni Reijon legendaarinen lausahdus. ’Olkoon kuinka viiden tähden hotelli, mutta jos vessa ei toimi, niin vessa ei toimi’.

Nyt emme enää laita paperia pyttyyn ja meillä on myös soodaa vessan aukaisemiseksi ja rassi. Sen ystävällinen putkimiehemme meille jätti. Hän on muuten thaimaalainen Fiin ja puhuu silti todella hyvää suomea. Kertoi asuneensa ja opiskelleensa Suomessa lähes puolet elämästään ja olevansa
Anniinan mies. Anniinahan on se henkilö, johonka ongelmien syntyessä olemme yhteydessä ja joka saatteli meidät tänne.

Eikä tässä vielä kaikki. Eräänä päivänä kävi uima-altaan hoitaja ja laittoi, kuten tavallista, klooria altaan puhdistusjärjestelmään. Jostakin syystä, mitä emme vieläkään ymmärrä, altaamme vesi muuttui vihreäksi. Altaan hoitaja kävi kutsuttuna välittömästi uudelleen ja kertoi, että vesi on
sataprosenttisessa kunnossa huomenna. Väitti syyksi kloorin. Vesi korjaantui paremmaksi, mutta vain hetkeksi. Sen jälkeen altaan vesi oli lähes kaksi viikkoa sameaa, joten ei tullut mieleenkään pulahtaa siihen. Allas on kuitenkin meille yksi suurimpia ilonaiheita täällä, joten hiukan kiukutti. Nyt altaan vesi on taas priimakunnossa.

Näin arkinen elämä täällä mataa. On ilonaiheita, mutta myös normaaliin elämään kuuluvia ongelmia. Osa niistä tosin on outoja suomalaisesta vinkkelistä katsottuna. Niihinkin on vain yritettävä sopeutua.

Seuraavassa blogissamme kerromme ystävästämme Comronista ja hänen perheestään ja millaista on havahtua viisi kertaa päivässä muezzinin rukouskutsuun.

Phuket, Rawai, 30.10.2012

Kävelimme eräänä päivänä pyykit pyykkärille jätettyämme kohti Chalongia. Helteestä johtuen kurkkuamme kuivasi. Matkamme varrelle sattui olkikattoinen kapakka nimeltä Drift Inn. Isäntä laitteli juuri pöytiä kuntoon
ja toivotti meidät tervetulleiksi. Saimme oluet ja hetken päästä vaihdoimme kuulumisia hänen kanssaan. Jimmy on skotti ja oikeastaan
urheilukalastusyrittäjä, jolla on neljä omaa isoa venettä. Kapakan seinillä on runsaasti kuvia täkäläisestä urheilukalastuksesta. Siellä on myös melkoinen kokoelma lippalakkeja. Kapakan pito on hänelle vain harrastus. Poikkesimme kapakassa toistamiseen ja saimme kutsun saapua Leamin tulojuhliin.

Niinpä lähdimme sovittuna iltana kävellen Drift Inniin. Matkaa on vajaa kilometri. Katuvalot ovat paikoin kohtuulliset, paikoin onnettomat. Mukanamme olivat toki otsalamput. Saavuimme Drift Inniin, joka oli tupaten täynnä ihmisiä. Ei valtavan suuri joukko, sillä tilat ovat pienet. Isäntä toivotti meidät tervetulleeksi ja kehotti tarttumaan pöydän antimiin. Hän jopa henkilökohtaisesti maistatti eräitä ruokia. Pöydän valikoima oli melkoinen ja ennen kaikkea todella maittava. Söimme sisällä, koska ulkona ei ollut tilaa. Tapasimme myös illan emännän, Leamin, jonka tulojuhlia vietettiin. Hän oli ollut kuukausia hoitamassa sairasta äitiään, joka on sairaalassa. Tulipahan mieleen, että täällä meidän sosiaaliministereillä olisi todellista työsarkaa henkilömitoituksen suhteen.

Siirryimme ulkotilaan ja hetken aikaa tunsimme itsemme täysin vieraiksi. Kaikki muut tunsivat toisensa ja keskustelivat kovaäänisesti keskenään. Jos meillä kapakassa keskusteltaisiin sillä äänenkorkeudella, edessä olisi uloslähtö. Heille se oli kuulemma normaali keskustelutapa. Kaljapullot pöydällä vaihtuivat heillä tiuhaan tahtiin, jopa niin tiuhaan, että emme ymmärtäneet, kuinka joku voi juoda niin paljon olutta. Otimme yhdet ja siirryimme lempijuomaamme viiniin. Talossa ei tosin ollut kuin yksi viinilasi, mutta se ei tahtiamme haitannut.

Useamman oluen jälkeen ja isäntämme avittamana jotkut alkoivat keskustella kanssamme. Seurakunta oli todella monenkirjavaa. Oli Bo, ammattikalastaja Alaskasta ja oli englanninkielen opettaja Etelä-Afrikasta. Joku oli Walesista, Gill Uudesta-Seelannista ja skotteja useampikin, mm. Bruce, joka otti meistä myöhemmin valokuvia. Bo oli mielenkiintoinen tyyppi. Hänellä on täällä talo, perhe ja pieni lapsi. Normaalisti hän tekee töitä kahdeksan kuukautta ja on lomalla neljä. Nyt hän yrittää tehdä sopimusta pikkuisensa takia, että tekisi töitä kuusi kuukautta ja lomailisi toiset kuusi kuukautta. Pääosin muut asuvat täällä ympäri vuoden.

Illan mittaan oli keskusteluja Leamin roolista Jimmyn elämässä. Jimmy kertoi olleensa Leamin kanssa yhdessä (together) kahdeksan vuotta. Leam taas vastasi kysyttäessä olevansa Jimmyn vaimo. Bruce taas kertoi, että Jimmy ei ole naimisissa, mutta että hänellä on useita naisia. Tämän Jimmy leikillisesti vahvisti sanomalla, että yöunille ei tahdo jäädä aikaa. Päättelimme lopulta, että Leam on Jimmyn työntekijä, mutta tärkeä sellainen.

Illan emännän palvelualttiutta kuvastaa se, että kun Ritvalta loppuivat savukkeet, hän kävi niitä hakemassa jostakin. Ritva antoi hänelle 200 Bathia eli noin viisi euroa ja niillä Leam toi kolme savukeaskia. Kun tuli laskun maksamisen aika, laskumme oli 520 Bathia eli noin kolmetoista euroa. Suomessa sillä saisi kaksi olutta. Joimme ne kaksi olutta ja lisäksi enemmän kuin viinipullon. Ruoka ei maksanut mitään ja epäilenpä olivatko kaikki juomammekaan olleet maksullisia.

Tässä tarinassa on mielestämme yksi opetus. Muista olla avoin. Jos annat toiselle ihmiselle itsestäsi jotakin, saat tuplaten takaisin. Meille tuo ilta tulee säilymään lämpimänä muistoissa ikuisesti.

Seuraavassa tarinassamme kerromme, miltä tuntui olla tekemässä maailmanennätystä. Missä lajissa? Se paljastuu seuraavassa blogissamme.

Phuket, Rawai, 13.10.2012

Oli perjantaiaamu, kolme viikkoa umpeutumassa. Luonnollinen hätä kutitteli alavatsaa ja arvuutteli, pitäisikö nousta potalle. Yhtäkkiä vieras ääni herätti. Mikä se oli? Tempaisin itseni ylös ja olohuoneeseen. Olin
ilkosillani. Löin valoja päälle. Yhtäkkiä tajusin, että yläkertaan johtavan portaikon ovea suljetaan. Huusin Ritvalle, että yläkerrassa on joku. Seuraavaksi huusin kädet nyrkissä niin lujaa kuin jaksoin karkeimman suomalaisen kirosanan, jossa piukan paikan tullen on runsaasti ärriä. Useimmat täkäläiset eivät ärrää kykene ääntämään.

Onneksi en ollut hullun rohkea. Mietin, mikä olisi paras ase tunkeutujaa vastaan. Panin vedenkeittimen päälle. Otin kiehuvan vesikannun ja otsalampun. Avasin varovasti yläkertaan johtavan oven. Välittömästi näin mistä kutsumaton vieraamme oli tullut sisään. Portaikossa oleva ikkuna oli murrettu auki ja myöhemmin selvisi, että talomme lapiolla. Sen jälkeen kurkkasin yläkertaan ja sänkyjen alle. Ei ketään. Varovasti pesuhuoneeseen. Ei ketään. Kutsumaton vieraamme oli poistunut sieltä mistä oli tullutkin. Voi sanoa, että hemmetin ketterä tyyppi, koska ikkunan alla oleva korkea kuivakukkamaljakko kukkineen ei ollut edes liikahtanut.

Yhtäkkiä tajusimme, että emme olekaan herran kukkarossa. Kello oli muutamaa minuuttia vaille kuusi aamulla eli aamu oli sarastamassa. Jokainen ymmärtää varmaan, että meidän oli turha kuvitella jatkavamme yöuniamme. Syke oli varmaan yli 150. Adrenaliinia veressä sellainen määrä, että rehellisessä nyrkkitappelussa vastustajasta olisi tullut puhdasta hakkelusta.

Mitä tästä opimme? Suomalaisen miehen luonteessa on syvällä kodin puolustaminen. Tiedämme, että tavaran voi korvata, mutta henkiä ei. Uhkarohkea ei saa olla, järki pitää aina pitää kädessä. Pakoon juokseminen ei silti juuri koskaan ole todellinen vaihtoehto.

Otimme luonnollisesti välittömästi yhteyttä vuokraisäntämme edustajaan. Kysyimme, otammeko yhteyttä poliisiin? Hän oli sitä mieltä, että jos kerran mitään ei viety, kannattaako viettää päivä poliisiasemalla. Siispä emme ottaneet yhteyttä poliisiin. Sen sijaan saimme lupauksen hankkia lisää
lukkoja, jotka lupasin asentaa. Sen olen myös tehnyt.

Muutamat yöt tapahtuman jälkeen olivat lyhytunisia tai lähes unettomia. Pikkuhiljaa olemme alkaneet luottaa siihen, että uudet turvatoimemme riittävät pitämään tunkeutujat loitolla. Olen minä sen verran ruma mies alastomana, että kyllä se heikkohermoista hirvittää. Olemme silti edelleen
herkällä korvalla, niin päivällä kuin etenkin yöllä.

Mitä meiltä sitten olisi voitu viedä? Tuskin mitään arvokasta. Tietokoneemme oli makuuhuoneessamme olevan vaatekaapin ylimmällä hyllyllä niin korkealla, että ilman koroketta siihen ei olisi yltänyt. Kamera oli pyykkikorissa alimmaisena pyykkien alla. Videokamera oli ruokakaapissa kuivaruokien takana. Jne. Vuokraisäntämme taulutelevisio ja stereolaitteet sen
sijaan olisivat voineet kadota.

Meillä on jo vuosia kaukaisesta kokemuksesta johtuen ollut tapana nukkumaan mennessämme tai ulos lähtiessämme piilottaa arvokkain omaisuutemme. Hotellihuoneessa paras paikka on lukittu matkalaukku, mutta talossamme piilopaikkoja on yllin kyllin. Vain mielikuvitus on rajana. Vaikka
vakuutukset olisivatkin kunnossa, niin kuin ne meillä ovat, piilottaminen on silti pieni vaiva. Itse asiassa se on jopa kivaa. Kun on kyse tietokoneesta tai kameroista aina katoaa jotakin sellaista mitä rahalla ei voi korvata. Varovaisuus on siksi aina paikallaan.

Phuket, Rawai, 6.10.2012

Kotiutuminen näihin olosuhteisiin tapahtui meidän kohdallamme räväkästi. Saavuimme lauantaina. Sunnuntaina lähdimme tutustumaan lähiympäristöön. Jostakin syystä askeleemme johtivat First Buddy Diversin
toimistolle. Se on iisalmelaislähtöisten Tiina ja Pekka Hartikaisen sukellusalan yritys, joka sijaitsee kävelymatkan päässä kodostamme. Pekka sattui olemaan viikonlopusta huolimatta paikalla ja kohta saapui myös mummo, kuten Pekka Tiinaa nimittelee. He eivät tienneet meidän tänne tulostamme. Hetken kuluttua olimme kuitenkin matkalla kaupan kautta heidän kotiinsa grillaamaan.

Grillaaminen ja muutoinkin liharuokien valmistus on täällä toisenlaista kuin mihin olimme tottuneet. Täällä ei ole valmiiksi marinoituja lihoja eikä myöskään valmiita marinadeja. Siksi grillaaminen aloitetaan marinadin teolla. Pekalta saimme oppia, että marinadissa vastakohdat täydentävät toisiaan, kuten suola ja sokeri, öljy ja etikka. Thaimaassa kun ollaan, paljon käytetään ennen kaikkea chiliä, mutta myös valkosipulia ja muitakin mausteita. Pekan ohjeilla marinoidut kanat maistuivat erinomaisilta.

Seuraavana päivänä poikkesimme taas kauppareissullamme heidän toimistollaan. Tiina hyppäsi autoon ja vei meidän alueen suurimpaan ostoskeskukseen. Sieltä saa kaikkea. Ostimme grillin, joka talostamme puuttui sekä muutamia muitakin pikkutavaroita. Sen jälkeen menimme ruokakauppaan. Villa Marketista saa miltei kaikkea, kuten esimerkiksi norjalaista lohta. Tiina opasti meitä eri tuotteiden suhteen, mikä on hänen mielestään hyvää ja mikä ei. Hän kertoi myös, ettei kannata välttämättä ostaa meille tuttuja merkkituotteita, koska paikalliset vastaavat ovat yhtä hyviä ja hinnaltaan ehkä kolmanneksen. Palvelu marketissa oli ylenpalttista. Kassaneidin lisäksi meidän ostoksiamme pakkasi neljä muuta henkilöä.

Ensimmäinen viikko oli pääsääntöisesti aurinkoinen. Lämpötila hipoi +32 astetta useana päivänä. Uima-altaamme vesi kohosi jopa +33 asteeseen. Sen jälkeen on satanut käytännöllisesti katsoen joka päivä. Suurimmat sateet tulevat yöllä, mutta hetkellisiä rankkasateita on myös päivällä. Hentoa sadetta täällä ei tunneta. Sade on silti ystävämme. Silloin ilma viilenee hetkellisesti ehkä +27 asteeseen kun se muutoin on kaiken aikaa ollut noin +30 astetta.

Jokainen voi arvata, että näissä lämpötiloissa uima-allas on usein toistuva virkistyksen lähde. Siellä ei kuitenkaan kannata rehkiä, sillä pois tullessasi valut välittömästi hikeä. Ritva on illan jo hämärtyessä
polkenut vesijumppaa joka päivä puolisen tuntia. Vesijumppavyö kuului talon varusteisiin.

Hikoileminen on täällä jatkuvaa. Vaatteet ovat kaiken aikaa hiestä kosteat eivätkä ne kuiva ilman kosteudesta johtuen. Etenkin pyyhkeet alkavat muutaman käyttökerran jälkeen suorastaan haista. Siksi pesula on tullut meille jo hyvin tutuksi. Se sijaitsee muutaman sadan metrin päässä ja palvelu on todella ystävällistä. Paidat silitetään ja kaikki vaatteet viikataan niin nätisti muovipussiin, että sitä ei millään raaskisi avata. Ja palvelun hinta, naurettavan vähän. Suuri pussillinen pyykkiä maksaa kolmisen euroa. Meillä on myös lähikauppa, jota kannatamme niin paljon kuin mahdollista. Sieltä saamme mm. tuoreet kananmunat. Eurolla saa kymmenen kananmunaa.

Talossamme on ilmastointi, jonka tehon testasimme. Päätimme kuitenkin tottua tähän lämpötilaan mahdollisimman nopeasti. Jokaisessa huoneessa on myös tuuletin. Päivisin käytämme keittiö/olohuoneen tuuletinta ja öisin makuuhuoneen tuuletinta. Tuulettimen aikaansaama ilmavirtaus aiheuttaa kuitenkin sen, että olemme joutuneet öisin pitämään peittoa päällämme.

Kaikki ei kuitenkaan ole sujunut täällä kuten olisimme toivoneet, mutta siihen palaamme seuraavassa blogissamme.

Phuket, Rawai, 25.9.2012

Matkustaminen on osa matkaa ja mitä pidemmälle matka suuntautuu, sitä merkittävämpi osa se on. Monet ystävistämme kauhistelivat ajallisesti pitkää ja useita vaihtoja sisältävää matkustamistamme. Me olemme kuitenkin siihen jo aiemmilla matkoillamme tottuneet. Useat lentokentät ovat jo tulleet
meille hyvinkin tutuiksi.

Perinteisesti olemme matkanneet junalla Helsinkiin, niin tälläkin kertaa. Aikaisen lentomme vuoksi jouduimme tällä kertaa myös yöpymään Helsingissä. Olimme tehneet lähtöselvitykset netin kautta jo kotona. Enää tarvitsi vain jättää isot laukkumme matkatavaratiskille. Olimme punninneet laukkumme kotona ja oma vaakamme ei näyttänyt merkittävää ylipainoa. Nuori miesvirkailija otti laukkumme vastaan, laittoi tarvittavat tarrat suoraan päämääräämme ja antoi meille kuitit. Sen jälkeen hän kumartui puoleemme, näytti boarding passistamme, että olemmeko huomanneet, että laukkumme olisivat saaneet painaa vain 20 kg per henkilö. Hän kertoi juuri säästäneensä meidät 150 euron lisämaksulta. Kiittelimme kohteliaasti ja jatkoimme seikkailuamme hyvillä mielin.

Sen jälkeen lensimme Finnairilla Frankfurtiin. Frankfurtin kenttä on muistaaksemme Euroopan vilkkain kenttä emmekä olleet aiemmin sen kautta kulkeneet. Ei hätää. Meillä oli aikaa riittävästi ja opastus oikealle portille oli selvä. Olimme jokin aikaa sitten hankkineet Finnairin Diners Club
kortin ajatellen juuri odotusaikoja kentällä. Yritimme paikalliseen Diners Club loungeen, mutta topakka täti ei meitä sinne päästänyt, koska jatkolentomme ei ollut One World liittymään kuuluvan lentoyhtiön lento. Se oli ensimmäinen ja sittemmin ainoaksi osoittautunut mielipaha tulomatkallamme.

Päätimme sitten lähteä turvatarkastukseen ja lähelle porttiamme. Turvatarkastus oli tiukka. Jopa kengät piti riisua ja ne läpivalaistiin ja myös jalkapohjiamme kutiteltiin metallinpaljastimella.
Viimein selvisimme läpi, huomataksemme että turvatarkastuksen jälkeisellä alueella ei ollut mitään palveluja ja lähtöön oli aikaa kaksi tuntia. Ei kun takaisin yleiselle alueelle. Lentomme lähestyessä menimme uudelleen turvatarkastukseen ja samojen rituaalien jälkeen selvisimme läpi vain
huomataksemme että lähtöporttimme oli suljettu. Olimme ymmällämme ja lähellä paniikkia, kunnes huomasimme, että porttimme oli vaihdettu. Ja taas ensin yleiselle alueelle ja sitten kolmas turvatarkastus, samalla tarkkuudella tälläkin kertaa. Jokainen varmaan ymmärtää, että huokaisimme helpotuksesta astuessamme koneeseemme.

Lensimme Malesian Airlinesin koneella Kuala Lumpuriin. Aiemmista Aasian lennoista poiketen olimme nyt ns. päivälennolla. Yölennoilla olemme aina saaneet nukutuksi muutaman tunnin, mutta tällä kertaa se ei onnistunut. Kokemus sinällään on ulkomaisten lentoyhtiöiden tarjoilu. Ateriat
tällä lennolla olivat todella maittavia, mutta luonnollisesti mausteiltaan totutusta poikkeavia. Muutenkin aterian kattaus oli erilainen kuin eurooppalaisten lentoyhtiöiden lennoilla. Valkoviiniä, joka on suosikkijuomamme, saimme vain lasillisen kerrallaan eikä juomavaunua varsinaisesti edes ollut. Olutta sai vain erityistoivomuksesta.

Matkalla katselimme lentoemäntien ja stuerttien nimiä. Rintapielessä olevassa laatassa oli vain etunimi. Erään lentoemännän nimi oli Hasrita. Hannusta se oli kaunis nimi ja hän kertoi sen Hasritalle. Olisittepa nähneet hänen hymynsä. Myöhemmin lennon aikana meillä ei ollut mitään
vaikeuksia saada aika ajoin lasilliset viiniä. Kohteliaisuus kannattaa aina ja kun on kysymys aasialaisista, niin silloin vasta kohteliaisuus nousee todelliseen arvoonsa.

Saavuimme ’samoilla silmillä’ Kuala Lumpuriin klo 6.30 sikäläistä aikaa eli varhain aamulla. Kuala Lumpurin kenttä on meille tuttu aiemmasta lennosta. Kentällä oli Diners Clubin lounge ja tällä kertaa me pääsimme sisälle. Siellä vietimme suurimman osan kolmen tunnin odotusajastamme.
Jatkolentomme Phuketiin lähti toisesta terminaalista, jonne siirryimme pienoisjunalla, jotka kulkevat nonstop. Leväperäinen turvatarkastus ja olimme viimeisellä lentoetapilla. Lento kesti vain tunnin ja vartin. Tuntui upealta laskeutua väsymyksestä huolimatta meille niin tutulle ja jopa rakkaalle Phuketin kentälle.

Meillä on vuoden viisumit. Meidän ei tarvitse poistua maasta välillä, ainoastaan ilmoittautua paikallisessa ulkomaalaistoimistossa. Saavuttuamme passintarkastukseen, se luonnollisesti kesti tavanomaista kauemmin meidän kohdalla. Viimein tarkastaja ojensi passimme ja totesi: Tervetuloa, yksi vuosi. Olimme toisessa kotomaassamme. Laukut tulivat nopsaan ja sitten ulos. Etsimme ystäväämme, taksikuskiamme Comronia, josta kerromme myöhemmin lisää. Hetken kuluttua hän syöksyi kuin tuulispää ja halasimme – kumpikin.

Comron ajoi meidät ensin Raya Diversin toimistolle, josta Anniina lähti meille opastajaksi. Saavuimme uuteen kotiimme ja saimme opastuksen talosta ja turvallisuudesta. Matkaa
lentokentältä meille on 45 km. Sen jälkeen kävimme ruokaostoksilla. Jääkaappihan oli luonnollisesti tyhjä. Sitten asetuimme taloksi, kuten sanonta kuuluu. Päätimme, että venytämme nukkumaan menoa niin pitkälle kuin mahdollista ja siinä onnistuimme. Seuraavana aamuna heräsimme kahdeksalta täkäläistä aikaa ja rytmi on säilynyt. Kello täällä on näin kesäaikana neljä tuntia edellä
Suomen aikaa.

Lääniä meillä on enemmän kuin tarpeeksi. Olemme viidakon reunassa korkeiden muurien ympäröiminä. Olemme opetelleet uutta elämää, mutta siitä kerromme seuraavassa blogissamme.

Phuket, Rawai, 13.9.2012